Naisten kilpajuoksu rajalle – nyt paetaan Amerikassa

LINDA LAINE

Murhaajia paetaan raiskaajien avulla Yhdysvaltoihin, jossa turvapaikanhakijat suljetaan lukkojen taakse. Toiselle tämä on kärjistys, toiselle todellisuus.

 

Tuhannet naiset pakenevat parhaillaan kohti Yhdysvaltojen rajaa jengien, huumekartellien ja perheväkivallan kurittamasta Väli-Amerikasta. Samaan aikaan monet rajan ylittäneistä odottavat tietoa kohtalostaan lukkojen takana pidätyskeskuksissa. Osa matkaan lähteneistä ei puolestaan koskaan pääse perille, vaan menehtyy matkan aikana salakuljettajien tai poliisien käsissä.

Väli-Amerikan pohjoiseksi kolmioksi kutsutulla alueella El Salvadorissa, Guatemalassa ja Hondurasissa naisiin kohdistuu järjestelmällistä sukupuoleen perustuvaa väkivaltaa. Naisia raiskataan, kidutetaan, uhkaillaan ja tapetaan. Maailmanpankin mukaan alue on yksi maailman vaarallisimmista.

Pakomatka ei ole huviretki. Osa naisista hankkii ennen matkalle lähtöään ehkäisypistoksen, jotta matkalla tapahtuvat mahdolliset raiskaukset eivät johda raskauteen. Riskit ovat tiedossa, mutta syitä lähteä on enemmän kuin syitä jäädä.

Pohjoisen kolmion hallitukset ovat ponnisteluista ja ulkomaisesta rahoituksesta huolimatta kykenemättömiä suojelemaan kansalaisiaan tai muista maista tulleita pakolaisia jengien ja huumekartellien terrorilta. Maiden harjoittama mano dura, eli rautanyrkki-politiikka, ei ole onnistunut kukistamaan jengien vaikutusvaltaa. YK:n arvion mukaan pohjoisen kolmion maissa jengien jäseniä on noin 55 000, eli Mikkelin asukasluvun verran.

Maat ovat pyytäneet ensi vuodelle yhteensä 2,8 miljardin dollarin rahoitusta, jotta alue saadaan rauhoitettua. Tällä hetkellä tilanne näyttää surkealta. YK:n huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaavan yksikön mukaan Hondurasissa toteutetaan eniten murhia maailmassa asukaslukuun suhteutettuna. Naisten murhien tilastoa puolestaan johtaa El Salvador. Guatemala on molemmilla listoilla top10-maiden joukossa.

 

LAAJALLE levinnyt korruptio leimaa näitä maita. Paikallisten usko poliisiin ja viranomaisiin horjuu, kun jengit lahjovat ja uhkailevat virkavaltaa katsomaan väkivaltaisuuksia läpi sormien. Parin päivän putkareissun jälkeen tekijä on usein vapaalla jalalla.

“Jengien jäsenet käyttävät samoja liivejä ja aseita kuin poliisit. Keiltä he saavat nämä? Poliiseilta.”

Hondurasilainen nainen UNHCR:n raportissa

Moni kotimaansa jättäneistä on ensin yrittänyt löytää turvaa oman maan sisältä. Kun tästä ei ole ollut hyötyä, on osa katsonut parhaaksi lähteä pelastaakseen itsensä ja kotimaahan jäävät perheenjäsenensä.

Paon syitä on monia. Osa ei ole suostunut liittymään jengien jäseniksi, osa ei ole antanut lastensa liittyä. Jengit eivät pidä siitä, että niille sanotaan ei. Rikolliset uhkailevat kieltäytyneitä ja jopa tappavat heidän perheenjäseniään.

“He haluavat meidän liittyvän jäseniksi, mutta samalla meistä uhataan tehdä jengin jäsenten tyttöystäviä. Se ei ole koskaan seksiä vain yhden kanssa, se on pakotettua seksiä jokaisen kanssa.”

Hondurasilainen nainen UNHCR:n raportissa

Osa on puolestaan joutunut lähtemään, kun ei ole pystynyt maksamaan cuotaa, eli jengien vaatimaa suojelurahaa. Cuotaa vaaditaan esimerkiksi tietyllä alueella asumisesta tai työskentelystä. Oman pakenijoiden ryhmänsä muodostavat transnaiset, jotka ovat joutuneet jengien silmätikuiksi.

 

KUN PÄÄTÖS lähdöstä on tehty, joutuu moni turvautumaan kojooteiksi kutsuttujen salakuljettajien palveluihin. Tuhansien dollarien hinnalla saa todennäköisesti kyydin lähelle Yhdysvaltain rajaa, mutta mahdollisesti myös ikuiset arvet raiskauksista ja pahoinpitelyistä. Salakuljettajilla on myös tapana ottaa suojattinsa panttivangeiksi lähellä rajaa ja vaatia lunnaita naisten kotimaahan jääneiltä sukulaisilta. Tämä ajaa monet taloudelliseen ahdinkoon, jolloin heillä ei rajan ylitettyään ole varaa palkata asianajajaa. Ilman laintuntijan apua karkoitus kotimaahan on todennäköisempää, samoin pitkä odotus pidätyskeskuksessa.

Salakuljettajat eivät ole ainoita, jotka kajoavat naisiin pakomatkan aikana. YK:n pakolaisjärjestön raportin mukaan raiskauksiin ovat syyllistyneet myös Meksikon viranomaiset.

Meksikolla on kriisissä vaikea rooli, sillä se on sekä pakolaisten lähtömaa, määränpää sekä kauttakulkumaa. Vuonna 2014 eniten turvapaikkahakemuksia Yhdysvaltoihin jättivät nimen omaan meksikolaiset. Aiemmin tilastoa johtivat kiinalaiset.

 

YHDYSVALLOISSA on huomattu myös Väli-Amerikasta tulijoiden runsaslukuisuus. Vuonna 2014 Guatemalasta, El Salvadorista ja Hondurasista tulleiden naispuolisten rajanylittäjien määrä kasvoi kolminkertaiseksi vuoteen 2013 verrattuna.

Yhdysvallat on reagoinut pakolaisten määrään pumppaamalla kymmeniä miljoonia dollareita Meksikon hallitukselle, jotta pakolaisten pääsy rajalle estetäänSamaan aikaan republikaanien presidenttikandidaattiehdokas Donald Trump on ottanut kampanjansa kärkihankkeeksi Meksikon vastaisen rajan tukkimisen. Ratkaisuksi Trump ehdottaa muun muassa muuria.

Yhdysvallat ei kuitenkaan ole kaikkien pakenevien kohdemaa. Ruuhkaa on myös Väli-Amerikan maissa. Esimerkiksi Belizessä, Meksikossa, Costa Ricassa, Nicaraguassa ja Panamassa pohjoisesta kolmiosta kotoisin olevien ihmisten jättämien turvapaikkahakemusten määrä on yhteensä yli kymmenkertaistunut vuodesta 2008.

Viime kuussa YK:n pakolaisjärjestö antoi varoituksen, jonka mukaan Väli-Amerikan ja Meksikon tilanne uhkaa kärjistyä täysmittaiseksi pakolaiskriisiksi

Liikkeellä on kymmeniä tuhansia ihmisiä.

UNHCR Women on the run

Yhdysvaltojen karkoituspolitiikasta

Pakolaislasten tilanteesta

Raiskaus on joukkotuhoase

OONA LOHILAHTI

Seuraavanlainen kohtaus toistui lukemattomia kertoja Ruandassa vuonna 1994.

 

Tutsiheimoon kuuluva nainen on kotonaan, kun hutusotilaat koputtavat ovelle. He kysyvät naisen miestä, joka ei ole kotona. Miehet eivät jatka matkaansa, vaan tulevat sisälle ja raiskaavat naisen. He potkivat, lyövät ja raiskaavat aseen piipulla. Lopuksi he silpovat naisen sukupuolielimet ja jättävät hänet verta vuotavana yksin kotiinsa. Jos nainen selviytyy hengissä, hänen loppuelämänsä on muuttunut täysin.

RAISKAUS ON yksi julmimmista sotarikoksista, mutta vain pieni osa syyllisistä tuomitaan.

Raiskausta on käytetty joukkotuhoaseena, johdonmukaisena sodan välineenä jo kauan, mutta ongelma tunnistettiin ensimmäisen kerran vasta Bosnian sodassa 1990-luvun alussa. Bosniassa raiskattiin 25 000–50 000 naista ja tyttöä neljän vuoden aikana. Ruandassa vuonna 1994 sadan päivän aikana luku oli peräti 250 000–500 000. Kongon sisällissodassa pelkästään vuonna 2011 on arvioitu raiskatun 400 000 ihmistä.

Raiskausta käytetään aseena valtavan usein, mutta tuomioita tulee vähän.

Jugoslavian hajoamissotia tutkiva kansainvälinen tuomioistuin on antanut vain 24 miehelle syytteet seksuaalisesta väkivallasta. 

Ruandan kansanmurhan kansainvälinen tuomioistuin on tuominnut 52 ihmistä seksuaalirikoksista sotarikoksen osana. Se on surullisen vähän verrattuna raiskausten määrään.

Kaikki raiskaajat eivät ole tehneet rikoksiaan siinä laajudessa, että heitä voitaisiin syyttää sotarikoksista. Seksuaalista väkivaltaa onkin käsitelty esimerkiksi ruandalaisissa paikallistuomioistuimissa, mutta ongelmana on ollut muun muassa uhrien yksityisyyden suojeleminen. 

 

RAISKAUSTA käytetään aseena erityisesti silloin, kun ihminen tahdotaan tuhota fyysisesti ja henkisesti silmittömän väkivallan ja nöyryytyksen avulla. Kun nainen on raiskattu alussa kuvatulla tavalla, hän ei voi synnyttää lapsia ja kärsii loppuelämänsä valtavista kivuista, erityisesti kuukautisten aikana. Konflikteissa raiskataan myös miehiä, mutta raiskaus on silti erittäin sukupuolittunut ja naisia vastaan käytetty ase. 

Naisia joukkoraiskataan tai raiskataan lastensa ja miestensä edessä. Pojat pakotetaan raiskaamaan äitinsä kuoleman uhalla. Naiset tapetaan usein raiskauksen jälkeen tai he kuolevat saamiinsa vammoihin.

Raiskaus on myös yksi tehokkaimmista keinoista toteuttaa etninen puhdistus. Sekä Bosniassa että Ruandassa oli kyse etnisestä konfliktista, jossa toinen etninen ryhmä haluttiin tuhota. Bosnian sodassa kohteena olivat erityisesti bosniakit ja raiskaajina serbit. Ruandassa hutut halusivat tuhota tutsit.

Vahingoittamalla naisen kehoa ja silpomalla sukupuolielimet naiset käytännössä steriloidaan. Raiskausta on käytetty myös keinona levittää aidsia. Lähes kaikki uhrit kärsivät traumaperäisestä stressihäiriöstä, masennuksesta ja jatkuvista painajaisista.

Jos nainen tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen, hän vahvistaa toista etnistä ryhmää. Ruandan kansanmurhan seurauksena on arvioitu syntyneen jopa 20 000 lasta. Äidin suhde väkivallasta syntyneeseen lapseen on vaikea etenkin, koska raiskaaja on usein myös tappanut naisen perheenjäseniä.

 

RAISKAUS on ase. Johdonmukainen raiskaaminen pitää rinnastaa muihin sodankäynnin välineisiin, kuten kemiallisiin aseisiin. Molemmat jättävät arvet, voivat vammauttaa ja viedä hengen. Molempien käyttö täytyy tuomita ja rangaista tarpeeksi ankarasti. 

Vaikka raiskaus nähdään kansainvälisen oikeuden puitteissa rikoksena ihmisyyttä vastaan, kansanmurhan osatekijänä, kidutuksena ja sotarikoksena, tuomiot eivät vahvista tätä kuvaa. Syyrian sodassakin kemialliset aseet ovat herättäneet moninkertaista kauhua raiskauslukuihin verrattuna.

Koska raiskauksen kohteina ovat pääosin naiset ja tytöt, tuomioiden vähyys vain lisää naisten kokemaa epätasa-arvoa ja syrjäyttää heidät yhteiskunnallisesta elämästä.

Raiskaus on luettu sotarikokseksi vuodesta 1919, ja vuonna 1998 todettiin, että raiskaus voi täyttää kidutuksen tunnusmerkit. YK:n turvallisuusneuvosto totesi kuitenkin vasta vuonna 2008, että raiskausta on käytetty järjestelmällisesti sodan välineenä.

 

PIENEN ruandalaisen kylän pormestari Jean-Paul Akayesu oli ensimmäinen ihminen, joka on tuomittu kansanmurhasta. Hänen tuomionsa vuonna 1998 oli merkittävä erityisesti siksi, että silloin raiskaus todettiin osatekijäksi ihmisten systemaattiseen tappamiseen, kansanmurhaan. Akayesun oikeudenkäyntipapereissa mainitaan sana raiskaus 247 kertaa. Valitettavasti tuomion seksuaalirikososa olisi jäänyt tuomitsematta ilman naisasiajärjestöjen ja naistuomarien painostusta.

Raiskattujen naisten oikeuksia puolustavat järjestöt joutuvat kerta toisensa jälkeen pettymään seksuaalirikosten aliarvioimiseen tuomioistuimissa. Todisteita on, mutta tuomiota ei tule.

Valtaosa sodissa raiskanneista kulkee vapaana ja elää tavallista arkea. Tämä rajoittaa uhrin elämää, ja kahlitsee hänet pelolla. Paluu normaaliin elämään on vaikeaa, jos riskinä on törmätä raiskaajaan.

Kun raiskaaja on vapaana, hänen uhrinsa ovat vankeja.

Lue lisää:

Human Rights Watchin raportti seksuaalisesta väkivallasta Ruandan kansanmurhan aikana