A bitter sweet symphony – eli kuinka nationalistinen brittipop auttoi Tony Blairin valtaan

Brittipopin yhteydessä on välillä käytetty muunnosta Britannian ilmavoimien logosta, jonka erityisesti The Who ja mod-nuorisokulttuurin fanit omivat 1960-luvulla. Logo sopii myös brittipopille, koska se haikaili 60-luvulle, otti mallia mod-muodista ja käytti Britannian lippua ja sen värejä. Kuva: Oona Lohilahti, Brighton

ESSEE

OONA LOHILAHTI

Brittipopin kultakaudella yhteiskunnan unohdettu osa nousi kulttuurin keskiöön. Nuoria äänestäjiä etsivä, Tony Blairin johtama New Labour käytti hyväkseen valmista massayleisöä, optimistista musiikkia ja miljonäärirokkareita.

 

Tonight, I’m a rock’n’roll star on yksi rockhistorian itsevarmimmista debyyttialbumin avausraidan kertosäkeistä. Vuosina 1994–1997 Oasikselle mikään ei kuitenkaan ollut liian suurta tai mitkään sanat liian täynnä itsevarmuutta.

Rock ’n’ Roll Starin säkeeseen tiivistyykin 1990-luvun puolivälin Britannian ilmapiiri, asenne ja mielentila. Oli hienoa olla nuori, hyväksyttävää haluta rocktähdeksi ja suotavaa tavoitella miljoonia 1960-luvulta lainatuilla sointukierroilla. 

Brittipopin vallatessa listat ja Top of the Pops -ohjelman myös poliitikot heräsivät. Muutaman vuoden ajan Labour-puolueen nouseva tähti Tony Blair oli vakiovieras musiikkigaaloissa, ja puolueen palkkalistoilla oli oma yhteyshenkilö musiikkiteollisuudelle.

Kun Blair muutti Downing Street 10:een, brittipopin aika oli ohi.

 

VUOSIIN 1993–1997 ajoittunut brittipop-kausi alkoi sodan julistuksella.

“Jos punkin tavoitteena oli hankkiutua eroon hipeistä, minä aion hankkiutua eroon grungesta”, Blurin laulaja Damon Albarn uhosi.

Blurin alkuvuosien menestystä hidasti se, että brittinuorisoa kiinnosti vain Seattlesta lähtöisin oleva musiikki, ahdistuksesta voimansa saava grunge. Albarnia ja hänen tyttöystäväänsä Justine Frischmania grunge ja Nirvana eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Niinpä he muotoilivat manifestin.

Albarn ja Frischman halusivat luoda uutta brittiläistä musiikkia, joka on vähintää yhtä hyvää kuin amerikkalainen. Perimmäinen viesti oli kuitenkin tätä suoraviivaisempi: “vitut amerikkalaisista, olemme ylpeitä brittiläisyydestä”. 

Kotimaan piti näkyä ja kuulua. Frischman leikkasi hiuksensa lyhyeksi ja alkoi käyttää kotimaisia Fred Perryn vaatteita ja Dr Martensin kenkiä. Mallia otettiin brittipopille rakkaasta 1960-luvun mod-kulttuurista. 

Ennen Albarnia brittiläisyyden palauttamista valtavirtaan suunnitteli Sueden laulaja Brett Anderson. Kun Justine Frischman vaihtoi Andersonin Albarniin, nämä ajatukset seurasivat perässä. Vaikka Albarn ja Anderson olivat vihamiehiä erityisesti Frischman-yhteyden takia, aluksi heillä oli yhteinen missio.

Britannia oli kadottanut voimansa musiikin ykkösmaana, ja tähän piti saada muutos.

 

BRITTILÄISYYS NÄKYI laulujen aiheissa, vaatteissa ja esikuvissa. The Beatles, Rolling Stones ja Sueden tapauksessa David Bowie edustivat brittimusiikin ja nuorisokulttuurin kulta-aikaa, jollaisen toistumisesta 1990-luvun alussa Albarn ja Anderson unelmoivat.

Nimestään huolimatta brittipop ei ollut yksi yhtenäinen musiikkityyli. Brittipopiksi kuvailtiin noin vuosina 1993–1997 vaikuttaneita, brittiläisyyttään korostaneita kitaravetoisia bändejä, joista suurimmat olivat Blur, Oasis, Pulp ja Suede. Kaipaus 1960-luvulle, musiikillinen nationalismi ja mahdollisimman suuren kaupallisen menestyksen tavoitteleminen yhdistivät bändit, jotka eivät aina tulleet toistensa kanssa toimeen.

1960-luvun ihailun lisäksi brittipop oli osin tiedostamaton vastareaktio Margaret Thatcherin oikeistokonservatiivihallituksille, jotka hallitsivat maata vuodet 1979–1990. Thatcherin talouspolitiikka aiheutti aluksi syvän laman. Talouden tasapainottamiseksi käytettiin talouskuripolitiikkaa, jonka periaatteiden mukaisesti rikkaiden veroja leikattiin, ammattiliitot ajettiin ahtaalle ja kaivoksia suljettiin. Erityisesti työväenluokka kärsi Rautarouvan jyrätessä uusliberalistisia päätöksiään läpi.

1980–90-lukujen vaihteessa Britannian kulttuurinen pääkaupunki oli työväenkaupunkina tunnettu Manchester. The Stone Roses, Happy Mondays ja Hacienda-yökerho yhdistettiin uuteen bilehuumeeseen, ekstaasiin. Vaikka politiikka oli kaukana näiden yhtyeiden musiikista, yhdistelmän avulla voimaton nuoriso pakeni harmaata todellisuutta.

Sheffieldiläisen brittipopbändin Pulpin laulajan Jarvis Cockerin mukaan hänen sukupolvensa oli tottunut siihen, että koulunpenkin jälkeen elämä jatkui satamatöissä.

“Olit ikään kuin yhteiskunnan unohdettu sektori — joten kun tuli mahdollisuus ottaa osaa yhteiskunnan valtavirtaan, se oli minulle jännittävää.”

Muusikot pitivät Camdenin The Good Mixeriä tukikohtanaan ennen brittipopin massasuosiota, mikä tarkoitti myös pubin muuttumista turistirysäksi. Kuva: Oona Lohilahti, Lontoo

 

KUN KONSERVATIIVIHALLITUKSET olivat saaneet nuorison tuntemaan, että heidän elämällään on vain yksi mahdollinen suunta, Oasiksen Live Foreverin kaltaisten kertosäkeiden laulaminen tuhansien muiden kanssa oli kollektiivista terapiaa. “You and I, we’re gonna live forever” loi pitkään kaivattua optimismia.

Vaikka Brett Anderson, Damon Albarn ja Gallagherin veljekset ihailivat 1980-luvun kulttibändin The Smithsin Morrisseyta ja Marria, brittipoppareiden tavoitteena oli vallata listat, myydä satojatuhansia ja tienata miljoonia. Oasis tahtoi yksinkertaisesti olla maailman suurin bändi.

Brittipop olikin ensisijaisesti populistista musiikkia, jonka tarkoituksena oli vedota kaikkiin ja tehdä brittiläisestä musiikista jälleen valtavirtaa. Se oli täysin päinvastainen agenda kuin 1980-luvun britti-indiellä. Damon Albarn tiivisti asetelman kysyessään, “kuka haluaa olla surullinen, pieni indiefriikki, joka karkottaa kaikki?”

Ideat ja tavoitteet eivät olleet brittipoppareille mitään, ellei niiden mukana tullut kaupallista menestystä. Toisin kuin ulkopuolisuudesta uran rakentanut Morrissey, brittipopparit eivät erityisesti korostaneet olevansa poikkeuksellisia. Toki monilla heistä oli jumala-syndrooma, mutta esimerkiksi Gallagherit loivat itsestään kuvaa aivan tavallisina manchesterilaisina poikina, jotka yhteiskunta oli unohtanut.

Massasuosiota tavoittelemalla oli tarkoitus saada aikaan kuulumisen tunne sekä kulttuurisesti että yhteiskunnallisesti. 

 

VAIKKA THATCHER SIIRTYI sivuun, työväenpuolue Labour hävisi myös seuraavat vaalit. John Majorin hallitus lähti nopeasti sotaan Persianlahdelle.

Konservatiivien kausi oli venynyt jo niin pitkäksi, että 1990-luvun alussa vasemmistolaiset muusikot olivat väsyneitä. Punkin ajoista jatkunut ajatus siitä, että kulttuurin täytyy vastustaa poliittista nykyisyyttä ei enää innostanut. Jopa vasemmistomuusikoiden tulenkantaja Billy Bragg jätti protestoinnin ja kirjoitti levyllisen rakkauslauluja.  

Britannian musiikkikulttuuri ajautui muutamaksi vuodeksi tyhjäkäynnille. Ainoat valopisteet olivat Creation Recordsin kiinnitykset, kuten Jesus and the Mary Chain ja My Bloody Valentine, jotka onnistuivat saavuttamaan kulttisuosion.

Andersonin ja Albarnin työ brittiläisen musiikkikulttuurin valtavirtaistamisen puolesta kuitenkin palkittiin, kun brittiläisyys sai lopullisen niskalenkin amerikkalaisuudesta keväällä 1994. Kurt Cobainin itsemurha huhtikuun alussa jätti nuorten levyhyllyihin ja sydämiin aukon, jota alkoi täyttää Blur huhtikuun lopussa ilmestyneellä Parklife-albumillaan. Elokuussa Oasis julkaisi Definitely Mayben.

 

OASIKSEN DEBYYTTIALBUMI muutti kaiken, eikä brittipopia ei päässyt enää pakoon. Kymmenen uutisissa kerrottiin musiikkilehdistön yllyttämästä Oasiksen ja Blurin singletaistelusta, ja Oasiksen Knebworthin megakeikkojen lippuja tavoitteli yli kaksi miljoonaa brittiä. Menestyneimpiä yhtyeitä jäljitteleviä kitarapopbändejä ilmestyi nopeammin kuin musiikkitoimittajat ehtivät kuunnella demoja.

Samaan aikaan Lontoo kukoisti ja eli uutta 1960-lukua. Carnaby Streetin sijaan tärkeät ihmiset, mallit, toimittajat ja turistit virtasivat nyt Camdeniin, missä suurin osa muusikoista asui ja kulutti vapaa-aikaansa. Turistit toivat puntia, mikä puolestaan kiinnitti taloudesta kiinnostuneiden poliitikkojen huomion.

Poliitikot eivät voineet jättää huomioimatta ilmiötä, joka oli luonut maahan uuden, optimistisen, nuoruutta juhlivan ja kansakuntaa yhdistävän ilmapiirin. Kun Labourin johtoon nousi vuonna 1994 jalkapalloa ja pubeja rakastava Tony Blair, puolue lähti hyödyntämään brittipopin luomaa hurmosta.

Blair on maailmanhistorian ainoita poliitikkoja, joka pystyi ottamaan riskin ja ojentamaan kätensä kulttuuriväelle. Eliittikoulut käynyt poliitikko oli katu-uskottava etenkin musiikkiteollisuuden silmissä, sillä Oxfordissa lakiopiskelijana hän oli käyttänyt vapaa-aikansa Ugly Rumours -bändin laulajana matkien lavalla Mick Jaggerin liikkeitä. Oli ymmärrettävää, että musiikkiteollisuus ja muusikot innostuivat oppositiojohtajasta, joka tiesi, mikä Fenderin kitara on.

Kun vuonna 1996 kansan enemmistö todella tahtoi konservatiivit ulos hallituksesta, Blair oli lähes yhtä suosittu kuin Oasis.

Labourin puoluesihteeri Alastair Campbell tiivistikin ilmapiirin seuraavasti: “Jokin on selvästi muuttunut. Kaduilla on uusi tunnelma. Toive muutoksesta. Britannia vie jälleen musiikkia. Nyt tarvitsemme enää uuden hallituksen.”

 

BRITTIPOP EI ollut perinteisellä tavalla poliittista. Bändien sanoitukset eivät kehottaneet vastustamaan konservatiiveja tai lopettamaan rasismia. Brittipop kuitenkin ratsasti samalla teemalla kuin tämän päivän populistiset puolueet. Ennen oli kaikki paremmin -ajatusmaailma on tuttu myös Donald Trumpin vaalikampanjasta. Blur nimesikin toisen albuminsa kuvaavasti: Modern Life is Rubbish, eli moderni elämä on roskaa.

1990-luvun alun Britanniassa menneisyyteen haikailevaa populistista agendaa ajoivat muusikot, eivät poliitikot.

Populismin tarkoituksena on näennäisesti yhdistää esimerkiksi kokonainen kansakunta. Todellisuudessa kyse on enemmänkin vahvojen jakolinjojen piirtämisestä. Vaikka brittipop todella yhdisti tiettyä kansanosaa, se myös loi eroja. Vastakkain olivat esimerkiksi työväenluokka ja keskiluokka, poikien kulttuuri ja feminismi, menneisyys ja tulevaisuus, Britannia ja Amerikka, grunge ja brittipop, työväenpuolue ja konservatiivit.

Ilmiö oli vahvasti nationalistinen, ja bändit kommentoivat luokkayhteiskuntaa erityisesti haastatteluissa. Oasis puhui perinteisen työväenluokan puolesta ja avoimesti halveksi keskiluokkaista Bluria. 

Luokkasodan ytimeen osui historian epätodennäköisin poptähti Jarvis Cocker yhtyeensä Pulpin kanssa. Brittipopin teemalauluksi noussut Common People kertoo kreikkalaisesta rikkaan perheen tyttärestä, joka haluaa tietää, kuinka brittiläiset tavalliset ihmiset elävät. Cocker kritisoi ajatusta laulussa huomauttamalla, että naisella on aina mahdollisuus jättää “tavallisen ihmisen” todellisuus, koska hänellä on rahaa. Tavallisille ihmisille se ei ole vaihtoehto.

Brittipopin nationalismi tiivistyi Britannian lipun, eli union jackin uudelleenbrändäykseen. Brittipop-manian kynnyksellä, vuonna 1992 Morrissey oli aiheuttanut mediakohun kääriytymällä Finsbury Parkin keikallaan Britannian lippuun. Shokeeraamisen mestaria syytettiin rasismista ja natsien kanssa flirttailusta, sillä union jack yhdistyi vielä niin vahvasti äärioikeistoon. 

Kuitenkin jo seuraavana vuonna sama lippu aloitti koko brittipop-ilmiön.

Kun Select-lehden huhtikuun 1993 numeron kanteen kuvattiin Sueden Brett Anderson, hänen taakseen päätettiin lisätä Britannian lippu. Anderson suuttui kansikuvan nähtyään, mutta tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi, kun brittipop-bändit yhdistettiin Britannian väreihin. Parin kuukauden päästä Oasiksen demon kannessa komeili union jack pyörteeksi muokattuna, ja Noel Gallagher hankki myöhemmin kuuluisan union jack -kitaransa. Parin vuoden päästä Spice Girlsien Geri Halliwell esiintyi union jack -minimekossa. 

 

BRITTIPOPIA ON jälkeenpäin kritisoitu siitä, että se oli hyvin valkoista, englantilaista ja miehistä. 

Vaikka Oasiksen menestys oli verrattavissa The Beatlesiin, Oasis ei koskaan ollut samanlainen liberaali voima kuin Liverpoolin kvartetti. The Beatlesin kiertuevuosista kertovassa uudessa Eight Days a Week  – The Touring Years -elokuvassa kerrotaan, kuinka yhtye päätti, ettei soita yhdysvaltalaisilla areenoilla, jos niillä harjoitetaan rotuerottelua. The Beatlesin keikoilla moni nuori tunsi ensimmäistä kertaa elämässään yhteenkuuluvuutta toisen väristen ihmisten kanssa. 

Oasis puolestaan nosti valkoisten miesten lad- eli poikien kulttuurin kunniaan ja vahvisti suuntaansa etsivien nuorten miesten itsetuntoa. Naisia oli käytännössä vain kahdessa yhtyeessä, Elasticassa ja Sleeperissä, tummaihoisia ei yhdessäkään.  Vain Sueden Brett Anderson erottui homogeenisestä joukosta pelaamalla androgyynillä ulkonäöllään ja biseksuaalisuudellaan.

Brittipopilla ratsastaessaan myös New Labour teki itsestään valkoista, miehistä ja englantilaista. Puolue ei yrittänyt tavoitella Britannian vähemmistöjä, ja Blairin hallituksen ensimmäisiä tekoja oli yksinhuoltajien, eli käytännössä naisten, tukien leikkaaminen.

The best there was, the best there is and the best there ever will be! julisti Oasis Be Here Now’n kuvauksissa päivänä, jolloin Tony Blair voitti vaalit. Kuva: Oona Lohilahti Jill Furmanovskyn näyttelystä Manchesterissa

 

BRITTIPOPIN KULTAKAUDELLA Labourilla oli epävirallinen brittipop-virkamies, joka vastasi puolueen yhteyksistä musiikkimaailmaan. Musiikkiteollisuus haluttiin mukaan kampanjaan, koska Labour tarvitsi vaaleissa nuorten ääniä. 

Kampanjansa aikana Blair käytti puheissaan ilmaisuja, jotka hän oli ottanut suoraan vallalla olevasta ilmapiiristä. Hän halusi Britannian olevan taas nuori maa, jolla on yhteinen tarkoitus.

Blairin asemasta kertoo se, että oppositiojohtajana vuosina 1994–1996 hänet nähtiin useissa musiikkigaaloissa sekä vieraana että palkinnon jakajana. Yhdessä puheessaan Blair sanoi rock’n’rollin olevan tärkeä osa sekä brittiläistä kulttuuria että elämäntapaa. Jokainen muusikko Bonosta Noel Gallagheriin halusi käydä tervehtimässä uutta tähtipoliitikkoa.

Blairin kaveeraus rocktähtien kanssa kävi alkuhuuman jälkeen kiusalliseksi. Koko brittipop-luokka oli perusteellisen vieroituksen tarpeessa viimeistään vuoden 1996 jälkeen, minkä takia heidän käytöksensä alkoi olla liian arvaamatonta tulevalle pääministerille.

 

MUUSIKOILTA HALUTTIIN neuvoja siitä, miten Labour voisi vedota paremmin nuoriin. Blair pyysi apua ensimmäisenä Damon Albarnilta, jolle drinkkien juominen työväenpuolueen johtohenkilöiden kanssa oli aluksi hienoa ja jännittävää. Hän ymmärsi kuitenkin pian, ettei hän voi voittaa yhteistyöstä mitään. Ennen vaaleja Albarn oli onnistunut kyllästymään kaikkeen. Hän puhui mediassa kyynistyneesti Labouria vastaan ja kritisoi jopa itseään siitä, että oli joskus tahtonut olla niin kuuluisa kuin on mahdollista.

Parhaan ja uskollisimman ystävän Blair sai lopulta Oasiksen löytäjästä, Creation Recordsin perustajasta Alan McGeestä. McGee oli ollut pari vuotta poissa kuvioista sen jälkeen, kun hän melkein tappoi itsensä huumeilla. Innostus Labourin auttamiseen saattoi kummuta halusta korvata menetetyt vuodet.

Muusikoita kehotettiin kertomaan haastatteluissa, että he aikovat äänestää Labouria seuraavissa vaaleissa. Brittipop-huuman harjalla Albarn ja Noel Gallagher olivatkin Labourille avuksi. Pahasti päihtynyt Noel Gallagher piti vuonna 1996 musiikkigaalassa voittopuheen, jossa hän julisti, että “tässä huoneessa on seitsemän ihmistä, jotka antavat tämän maan nuorisolle hieman toivoa. He ovat minä, (Liam), Bonehead, Guigsy, Alan White, Alan McGee ja Tony Blair.”

Kun vaalit lähenivät, Alan McGee alkoi toimia. Labourille luovutettiin Oasiksen platinalevy näyttävästi median ollessa paikalla. Tilaisuuden viesti oli: Oasis tahtoo konservatiivit ulos ja Labourin hallitukseen. Lehtiartikkelissa McGee puolestaan totesi, että Tony Blair voi tehdä brittiläiselle politiikalle saman kuin hänen Creation Records teki brittiläiselle musiikille muun muassa löytämällä Oasiksen.

 

HISTORIATIETOISUUDESTAAN HUOLIMATTA brittipop kaatui siihen, mihin monet muutkin ovat kaatuneet: omaan ylimielisyyteensä, itsensä toistamiseen ja huumeongelmiin. Vuosina 1996–1997 julkaistut brittipopalbumit olivat Sueden Coming Upia lukuunottamatta pettymyksiä. Blur julkaisi aiempia synkemmän Blur-albumin, Pulp listakärjestä kauaksi jääneen This is Hardcoren ja Oasis tasapaksuksi tuomitun Be Here Now’n. Jo edellisenä vuonna Oasiksen megakeikat Knebworthissa olivat antaneet varoituksen tulevasta. Mitä maailman suurimpien konserttien jälkeen voisi enää saavuttaa?

Samaan aikaan Spice Girls oli alkanut levittää hyvin toisenlaista sanomaa ja voimaannuttaa valkoisten miesten sijaan nuoria naisia. Radioheadin OK Computer muutti tuhansien ihmisten elämän vuonna 1997, ja Robbie Williamsin Angels valtasi listat samana vuonna.

Brittipopissa oli kyse menneisyyden kierrättämisestä, ei tulevaisuuden keksimisestä. Erityisesti Radiohead ja Spice Girls tarjosivat kuulijoilleen uuden maailman, minkä vuoksi huumeiden turruttamilla aisteilla tehdyt brittipop-albumit eivät enää innostaneet entiseen tapaan. Kaiken lisäksi maan ilmapiiri muuttui kesällä 1997, kun prinsessa Diana kuoli. 

Uusi musiikki oli todellinen syy sille, miksi brittipopin kauden voi sanoa loppuneen vuonna 1997. Symbolisen päätöksen sille antoi Tony Blairin nouseminen pääministeriksi toukokuussa 1997. Se oli huumaa ja positiivisuutta täynnä olleiden vuosien huipennus. Samanlaista musiikkiteollisuuden ja puolueen välistä yhteistyötä ei ole nähty sen jälkeen. Ehkä muusikot ymmärsivät, että tällaisesta suhteesta hyötyvät loppupelissä pelkästään poliitikot. 

New Labourin kampanjassa auttaneita muusikoita kutsuttiin vielä juhlimaan voittoa Downing Street 10:een. Labouria vastaan kääntynyt Damon Albarn katsoi parhaaksi olla menemättä kutsusta huolimatta.

Noel Gallagher ja Alan McGee puolestaan ikuistettiin kuviin, joissa musiikkibisneksen kirkkaimmat tähdet näyttävät olevan matkalla täysin vääriin juhliin. Tunnelma Downing Streetillä vahvisti asetelman.

Heidän tehtävänsä New Labourin tarinassa oli ohi.

 

Miltä Britannian hullaannuttanut brittipop kuulostaakaan? Kuuntele Oonan brittipop-suosikkien lista, johon on valittu kappaleita vuosilta 1993—1997.

Lähteet

John Harris — The Last Party

Jeremy Gilbert Britpop and Blairism

Live Forever: The Rise and Fall of Britpop -dokumentti 

Guardian – Britpop: a cultural abomination that set music back

Guardian – Forget Cool Britannia – we should reclaim the subversive spirit of 1994

Guardian — Sing When You’re Winning 

Guardian – Britpop and Kurt Cobain 20 years on – don’t look back in anger

EU-jäsenyys on parasta, mitä itsenäiselle Suomelle on tapahtunut

OONA LOHILAHTI

KOLUMNI

EU ei ole vienyt Suomelta itsemääräämisoikeutta. Päinvastoin, monissa asioissa pieni valtio pystyy vaikuttamaan paremmin yhteisössä kuin yksin.

 

Huomenna 99 vuotta täyttävä Suomi on päässyt pidemmälle kuin moni vanhempi valtio. Maamme hätyyttelee kärkipaikkoja listauksissa, jotka mittaavat valtion edistyneisyyttä ja kansalaisten hyvinvointia. Suomella ei ehkä ole kymmentä euroviisuvoittajaa, maailmalla tunnettuja vaateketjuja tai YK:n pääsihteeriä, mutta pieneksi valtioksi maineemme on kiistämättä suuri.

2010-luvulla olemme ensisijaisesti eurooppalainen valtio, ja sen seurauksena myös ongelmamme ovat eurooppalaisia. Väestö ikääntyy, työttömyys pitkittyy ja yhteiskunnan etninen moninaistuminen aiheuttaa jännitteitä.

Populistit ympäri Eurooppaa ovat nyt löytäneet syyn näille eurooppalaisille ongelmille: sormi osoittaa itse EU:ta. Suomessa erityisesti perussuomalaiset ovat ehdottaneet ratkaisuksi EU-eroa, sillä “missä EU, siellä ongelma”. Byrokraattista, monimutkaista ja kaukaista EU:ta vastaan onkin helppo hyökätä yksinkertaisilla iskulauseilla.

“Otetaan kontrolli takaisin”-puhe tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Suomen pitää saada takaisin kaventunut suvereniteetti, eli maamme itsemääräämisoikeus.

Iskulause on simppeli, helppo ymmärtää. Se ei kuitenkaan kerro, miten EU:sta eroaminen pienentäisi Suomen työttömyysprosenttia tai panisi nuoret tekemään lapsia, jotta Suomen huoltosuhde ei romahtaisi. Tai miten EU on erottamaton osa ja yksi syy korkeaan elintasoomme ja kaikkiin mahdollisuuksiimme.

Se ei kerro, mitä kaikkea olemme saaneet sen tilalle, että emme joudu neuvottelemaan kahdenvälisiä kauppasopimuksia Kiinan kanssa.

Se ei myöskään kerro, että EU:sta eroaminen ei ratkaisisi mitään, koska esimerkiksi huoltosuhteen vinoutuminen ei johdu EU:sta.

SUVERENITEETIN PERÄÄN haikailu on suorastaan hassua, koska Suomen historiaa ei ole koskaan sävyttänyt erityisen vahva itsemääräämisoikeus.

Sotien loputtua maksoimme suuria sotakorvauksia, varoimme suututtamasta naapurimaata ja tasapainottelimme lännen lumon ja idän pelon välillä. Neuvostoliitto vaikutti Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan merkittävästi.

Tuloksena oli virallisesti puolueeton, mutta oikeasti suomettunut valtio. Itsenäisen valtion instituutioista huolimatta Suomi ei ollut täysin itsenäinen. Kuvaavaa on myös se, että vasta 1990-luvun alussa Suomen hallitukset alkoivat istua kautensa alusta loppuun ilman hallituksen hajoamista tai hajottamista kesken kauden.

Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Suomi sai tilaa hengittää ja päättää omasta suunnastaan. Lama-Suomessa länsi ja EU nähtiin ainoana oikeana talouskasvuun johtavana suuntana. Idän viennin romahtamisen jälkeen yhteismarkkinat toivatkin kasvua ja sen mukana myös hyvinvointia.

KUTEN POPULISTIT tietävät, unionin ideana on ottaa pala jäsenen itsemääräämisoikeutta ja siirtää päätöksentekoa valtioiden välisille ja ylikansallisille foorumeille.

Tästä on tullut populistien mantra. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että jotakin vain otetaan pois eikä mitään saada tilalle.

Ensimmäinen merkittävä tilalle saatu asia on se, että EU-jäsenenä Suomi pääsee osallistumaan koko maanosan päätöksentekoon ja vaikuttamaan sen kehitykseen. EU:ssa yhteisiä päätöksiä tehdään esimerkiksi järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista, eli niistä kysymyksistä, jotka ylittävät rajoja lupaa kysymättä. Euroopan sisäisten liikenneyhteyksien sekä lento- ja ruokaturvallisuuden parantaminen eivät hoidu yhden maan parlamentin päätöksillä.

Euroopan unionin kansalaisina perusoikeuksiimme kuuluu nykyään arkisina pitämiämme asioita: voimme tehdä työtä, liikkua, matkustaa, käydä kauppaa rajojen yli ilman pelkoa mielivaltaisista kustannuksista. EU:n ansiosta Suomen passi on yksi maailman vahvimmista. EU suojelee kuluttajaa, edistää naisten ja vähemmistöjen asiaa sekä parantaa tietoturvallisuutta.

Koska hyvinvoinnin kasvattaminen vähentää esimerkiksi radikalisoitumista ja työvoiman massaliikkeitä, unioni tukee köyhempiä jäsenmaita (tämän onnistumisesta voi olla montaa mieltä) ja on myös maailman toiseksi suurin kehitysavun antaja. Viimeistään pakolaiskriisin jälkeen kaikkien pitäisi ymmärtää se, että mitä paremmin muilla mailla menee, sitä paremmin myös Suomella menee.

Jotta tavoitteisiin päästään, tarvitaan yhteistyötä ja yhteistyölle pelisäännöt, joiden avulla kaikki hyötyvät ja tekevät oman osansa. Tarvitaan unioni, jolla on enemmän päätösvaltaa kuin YK:lla, ja jonka jäsenistö on tarpeeksi toistensa kaltainen, jotta samat päätökset sopivat riittävän hyvin jokaiseen maahan.

Nyt, kun populistit ja äärioikeistolaiset poliitikot nousevat ympäri Eurooppaa erityisesti unionin perustajamaissa, jäsenmaiden yhteinen tavoite ja käsitys hyvästä tulevaisuudesta on katoamassa.

Yhteisen politiikan ajaminen käy mahdottomaksi, jos kaikki turvaavat vain omia rajoja ja haluavat eri asioita.

POPULISTIT OSUVAT ohi myös silloin, kun he väittävät, ettei yksittäisellä jäsenmaalla ole valtaa unionin päätöksenteossa. EU-jäsenenä Suomella nimenomaan on enemmän valtaa kuin sillä on koskaan aiemmin ollut.

Suomi on vaatinut Kreikalta takuita velkaa vastaan, Belgian alue Vallonia esti juuri suuren kauppasopimuksen läpimenon (ennen kuin se meni lopulta läpi), ja unionin perustuslaki oli 2000-luvun ensimmäisinä vuosina vaikeuksissa, kun muutama jäsenvaltio ei hyväksynyt sitä.

Yksittäinen EU-maa voi jopa estää uuden maan liittymisen unioniin, sillä uusien jäsenten mukaan ottaminen vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

Esimerkiksi Turkin on turha haaveillakaan EU-jäsenyydestä, sillä Ranskassa ja Itävallassa järjestetään kansanäänestykset, jos Turkki pääsee lähellekään jäsenyyttä. On hyvä muistaa, että Suomi ja Alankomaat myös viivyttivät Bulgarian ja Romania liittymistä Schengeniin vuosilla.

Ennen kaikkea EU-jäsenenä Suomi hyötyy siitä, että vuosikymmenten lännen perään haikailun jälkeen se saa kuulua selvin sanoin länteen, olla mukana Venäjän vastaisissa pakotteissa ja keskustella Natosta julkisuudessa.

Suomi on siis vapaampi kuin koskaan ennen.

 

VAIKKA EU:N hyödyt ovat selvästi sen haittoja ja puutteita suuremmat, EU-vastaisuus kasvaa lähes jokaisessa jäsenmaassa. Halu uudistaa unionia on kadonnut samalla, kun hyvän tulevaisuuden yhteinen kuva on murentunut. Se on sääli, sillä iso osa jäsenmaista on ollut mukana vasta noin kymmenen vuotta.

Kotimaansa Tsekin tasavallan oikeistopopulistiseen ja EU-kriittiseen suuntaan kyllästynyt ystäväni puuskahti kaksi viikkoa sitten osuvasti, että “EU on parasta, mitä tälle maalle on tapahtunut”.

Vastasin: Euroopan unioni on parasta, mitä Suomelle on tapahtunut.


Kuvassa: Kolin kansallispuisto oli Suomen ikonisimpia paikkoja  jo ennen itsenäisyyttä. Kuva: Oona Lohilahti

Republikaanipuolueen kaaos loi presidenttiehdokas Trumpin

Osa republikaaneista tukee Donald Trumpia, vaikkei seiso hänen ajamansa politiikan takana. Syy on se, että seuraava presidentti pääsee nimittämään todennäköisesti useamman korkeimman oikeuden tuomarin. Kuvat: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

ESSEE

Donald Trumpin mahdollisuus nousta Yhdysvaltojen presidentiksi ei ole syy, vaan seuraus. Trump-hetki on 1960-luvulla alkaneiden tapahtumien huipentuma. Tuolloin demokraatit menettivät etelävaltiot.

 

“Tässä meni etelä sukupolveksi eteenpäin,” totesi Lyndon B. Johnson vuonna 1965. Demokraattipresidentti oli juuri allekirjoittanut lain, joka takasi äänioikeuden myös mustille amerikkalaisille. Johnson oli oikeassa, mutta ei voinut aavistaa, että allekirjoitus sinetöi etelän republikaanien kannatusalueeksi paljon pidemmäksi aikaa kuin vain sukupolveksi.

Yhdysvaltojen etelävaltioiden valkoisen väestön kannatuksen siirtyminen demokraateilta republikaaneille on yksi merkittävimmistä syistä sille, miksi republikaanit ovat pärjänneet viime vuosina niin hyvin Yhdysvaltojen politiikassa.

Erityisesti tämän takia Donald Trumpilla on huomenna mahdollisuus nousta Yhdysvaltojen presidentiksi.

 

VUONNA 1964 lähes 80 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoi, että maan hallitus tekee hyvää työtä.

Samana vuonna republikaanien riveistä presidentiksi pyrki arkansaslainen, oman aikansa oikeistopopulisti, senaattori Barry Goldwater. Hänen mielestään valtion tuli lopettaa sosiaaliturvan tarjoaminen, talouteen puuttuminen ja jokaisella osavaltiolla pitäisi olla oikeus päättää perusoikeuksista itse. Kansalaisoikeuslaki oli perustuslain vastainen, ydinase vain ase muiden joukossa ja Neuvostoliitto kaiken pahan alku ja juuri.

Kun Goldwater kärsi murskatappion Johnsonille, Suomessa asti huokaistiin helpotuksesta. Goldwaterin mahdollinen presidenttiys nähtiin uhkana koko maailmalle erityisesti kylmän sodan jännittyneessä ilmapiirissä. Hänen ideologiansa oli liian oikeistolainen aikana, jolloin molemmat puolueet ihannoivat Länsi-Eurooppaan syntynyttä hyvinvointiyhteiskunnan alkua, ja markkinatalouteen kuului olennaisesti pankkisektorin sääntely.

Yli 50 vuotta myöhemmin hallituksen hyviin aikeisiin uskoo enää 20 prosenttia kansasta. Obaman presidenttikausilla pahimmillaan vain viisi prosenttia republikaaneista luotti poliittisiin instituutioihin. Kolmasosa ei osaa nimetä liittovaltion poliittisista instituutioista yhtäkään. Moni keskustalainen liikkuva äänestäjä kannattaa republikaaneja, koska luulee demokraatteja vasemmistoksi ja republikaaneja keskustaksi, vaikka demokraatit ovat keskustapuolue ja republikaanit oikeistolainen. 

Goldwaterin linjasta sen sijaan on tullut republikaanipolitiikan valtavirtaa. Vuoden 1964 presidenttiehdokasta muistuttava ydinasemyönteinen Donald Trump on ehdolla Valkoisen talon isännäksi.

 

1960-LUVULLA YHDYSVALTOJEN kaksipuoluejärjestelmässä ei ollut suuria ideologisia eroja. Johnsonin vaalivoiton jälkeen psykologi David Sears kuvasi Yhdysvaltojen puolueiden välistä kunnioitusta suureksi. ”Yhdysvalloissa hävinnyt oppositio hyväksyy yleensä enemmistön tahdon suhteellisen rauhallisesti ellei jopa täydellisen tyynesti”, hän kirjoitti.

Molempien puolueiden muutos alkoi kuitenkin 1960-luvulla. Kun demokraatit käänsivät politiikkansa ja alkoivat ajaa tasa-arvoisia kansalaisoikeuksia myös mustille, republikaanien goldwaterilainen siipi näki mahdollisuuden. 

Tämän ansiosta Goldwaterin liian oikeistolainen linja ei hajottanut puoluetta. Goldwaterin edustamat etelän konservatiivit saivat puolueessa vallan idän ja pohjoisen maltillisemmilta republikaaneilta. He alkoivat noudattaa niin sanottua Southern Strategya, jonka tarkoituksena oli poistaa puolueen yleispätevä imago ja alkaa houkutella erityisesti etelän valkoisia äänestäjiä.  

Southern Strategy onnistui. Etelävaltioiden valkoiset, rotuerottelua kannattavat amerikkalaiset siirtyivät pikkuhiljaa demokraattien äänestäjistä republikaanien riveihin.

Presidentti Johnsonin epäonninen kamppailu Vietnamin sodan kanssa puolestaan karkotti demokraattien äänestäjiä samaan aikaan, kun hyvinvointivaltiomallinen sosiaalipolitiikka toi uusia. Sodan koko ajan kasvavan uhrimäärän takia Johnson ei pyrkinyt toiselle kaudelle.

Republikaanien ja maan yleisen muutoksen ensimmäinen huipentuma oli Goldwaterin kampanjan kautta politiikkaan astuneen Ronald Reaganin presidenttiys vuosina 1981–1989. Reagan tunnetaan hyvinvointivaltiota eniten vastustaneena Yhdysvaltojen presidenttinä, jonka sääntelyä purkanutta talouspolitiikkaa kutsuttiin nimellä reaganomics. Reaganin linja ei poikennut merkittävästi Goldwaterin mielipiteistä.

Reaganin kaudella demokraatit muuttuivat erityisesti Bill ja Hillary Clintonin johdolla korkeakoulutettujen puolueeksi, joka alkoi ajaa tasa-arvoisten kansalaisoikeuksien lisäksi muitakin liberaaleja arvoja. Konservatiivipuolueesta tuli uusi työväenpuolue, ja vuonna 1994 republikaanit saivat kongressiin enemmistön lähes puolen vuosisadan tauon jälkeen.

nyc4

TRUMPIN NOUSU presidenttiehdokkaaksi ei tietenkään ole sattumaa. Se on viidenkymmenen vuoden kehityksen summa. Goldwaterin, Reaganin ja Sarah Palinin teekutsuliikkeen jälkeen Trump on kiistämättä republikaanien Southern Strategysta alkaneen politiikan huipentuma.

Trumpin pääseminen kisassa näin pitkälle kertoo erityisesti republikaanien kriisistä. Taloustieteilijä Paul Krugman tiivistää osuvasti maansa toisen puolueen tämän hetken tilan viime viikolla julkaistussa New York Timesin kolumnissaan.

“Puhemies Paul Ryan ei ole rasisti eikä autoritäärinen hallitsija. Hän kuitenkin tekee kaikkensa, jotta rasistista ja itsevaltiaasta tulee maailman vaikutusvaltaisin mies. Miksi? Koska silloin hän voisi yksityistää sosiaalivakuutuksen ja leikata rikkaiden veroja. Ja tämä, tiivistetysti, kertoo, mitä republikaaneille ja Yhdysvalloille on tapahtunut.”

Republikaanit ovat toisin sanoen valmiita menemään äärimmäisyyksiin päästäkseen toteuttamaan omaa politiikkaansa, tai vähintään estääkseen demokraattien suunnitelmat. Päätöksenteko Washingtonissa on joutunut viime vuosina useaan otteeseen republikaanien taipumattoman ja toisaalta myös puolueen sisällä hajanaisen politiikaan panttivangiksi. 

 

 

KRUGMAN MUISTELEE, että republikaanien kampanja demokraatteja vastaan kävi erityisen likaiseksi, kun puolue oli saanut kongressiin enemmistön. Bill Clintonin presidenttikausilla perättömät väitteet mediassa olivat tavallisia ja oikeusprosesseja käynnistettiin kiusantekomielessä. 

Vaihtoehdoton politiikka on kasvanut uusiin ulottuvuuksiin Barack Obaman presidenttiyden aikana. Republikaanit eivät hyväksyneet demokraatin paluuta Valkoiseen taloon ja yksinkertaisesti kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä. Tämän seurausta oli esimerkiksi taistelu velkakaton nostamisesta vuonna 2013. Valtion virkamiesten palkkojen maksu pantiin jäihin, ja koko pääkaupunki pysähtyi käytännössä yhden miehen, Ted Cruzin, takia. Kun kansa ei seuraa politiikan arkea, poliitikkojen houkutus käyttää tällaisia tosi-tv-elementtejä oman agendan ajamiseksi kasvaa.

Vuoden 2016 kärjistynyt, vaihtoehdoton ja mustavalkoinen meno Washingtonissa johtuu osittain siitä, että puolueet ovat kauempana toisistaan kuin kahteen vuosikymmeneen. Vuoden 2004 jälkeen demokraattien ja republikaanien välinen ideologinen ero on tuplaantunut.

Republikaanien osalta siirtyminen oikealle on seurausta esimerkiksi teekutsuliikkeen noususta heti talousromahduksen jälkeen. Teekutsuliikkeen patriootit eivät halua nähdä puolueensa tekevän pienintäkään kompromissia demokraattien kanssa. Yli 70 prosenttia teekutsulaisista ei myöskään hyväksy kongressin republikaanijohtajia. Äärikonservatiivisten uskovaisten ääniä tavoitellakseen moni valtavirran republikaani on joutunut siirtymään oikealle. 

Puolueen radikalisoitumisen on saanut tuntea nahoissaan esimerkiksi viime vuonna eronnut puhemies John Boehner.  Hänen mahdottomana tehtävänään oli pitää yhdessä koko ajan konservatiivisemmaksi muuttuvia republikaaneja samaan aikaan, kun puolueen sisäiset erot kasvoivat.

 

REPUBLIKAANIEN SUURIN ongelma on se, ettei puolueen äänestäjäkunta ole muuttunut Southern Strategyn aloittamisesta. Konservatiivipuolueen arvot vetävät edelleen puoleensa etenkin etelävaltioiden valkoista työväestöä.

Puolueen äänestäjät ovat vuosi vuodelta vanhempia, valkoisempia ja vähemmän koulutettuja. He, jotka identifioivat itsensä ensisijasesti amerikkalaisiksi, äänestävät mieluummin republikaaneja kuin demokraatteja.

Sarah Palinin johtama teekutsuliike ei uudistanut puoluetta tai laajentanut äänestäjäkuntaa. Lähes 90 prosenttia liikkeen kannattajista oli valkoisia, 75 prosenttia yli 45-vuotiaita ja vain alle 25 prosentilla oli yliopistotutkinto.

Kun verrataan republikaanien ja demokraattien äänestäjiä, republikaanit ovat harvemmasta asiasta samaa mieltä puolueensa kanssa kuin demokraatit. Republikaanien äänestäjät ovat myös eniten riippuvaisia liittovaltion rahoittamasta sosiaaliturvasta, vaikka konservatiivien yhteinen vihollinen on sosiaaliturvaa rahoittava liittovaltio. 

 

nyc30

TRUMP ON VEDONNUT erityisesti niihin amerikkalaisiin, jotka ovat kyllästyneet Washingtonin poliittiseen eliittiin – sekä demokraatteihin että republikaaneihin. Huomisissa vaaleissa on siis kyse pitkälti samasta kuin EU:sta lähtemisestä äänestäneessä Britanniassa. Rajat kiinni ja valta takaisin kansalle!

Vanhempi sukupolvi haluaa muutoksen, vaikka heidän nostalgista maailmankuvaansa ei ole mahdollista enää palauttaa.  He tahtovat osoittaa, että vaikka valta on keskittynyt Washingtoniin, he pystyvät saamaan aikaan muutoksen. Sillä ei ole väliä, miten uskottavia Trumpin lupaukset ovat. Pääasia, että jokin muuttuu. 

Se, että osa republikaaneista on irtisanoutunut ehdokkaansa puheista, on vain hyvä asia. Mitä vähemmän eliitti Trumpista pitää, sitä enemmän hän näyttäytyy kapinan ja vallankumouksen johtajana.

Trumpin äänestäjät ovat menettäneet uskonsa siihen, että liberaali demokratia hyödyttäisi heitä. He eivät usko yhteistyöhön ja dialogiin. Eikä se sinänsä ole mikään ihme. Kansa on vain ottanut mallia riitaisastaWashingtonista.

Trumpin kannattajien kokemus vaikutusmahdollisuuksien menetyksestä on osittain myös totta. Martin Gilesin ja Benjamin Pagen tutkimus osoitti, että Yhdysvaltojen poliittisiin päätöksiin ei vaikuta kansan enemmistön, vaan rikkaimman kymmenyksen mielipide. Yhdysvallat – oligarkia vai demokratia, otsikoi BBC

 

HUOMISTEN VAALIEN asetelma ei todennäköisesti olisi tämä, jos Yhdysvaltojen talous ei olisi romahtanut vuonna 2007. Koska demokraattinen järjestelmä ei estänyt katastrofia, moni kotinsa ja työnsä menettänyt menetti myös uskonsa nykypolitiikkaan. Tutkimusten mukaan talouskriisin jälkeen äärioikeiston suosio nousee keskimäärin peräti 30 prosenttia. Trump vain jatkoi siitä, mihin teekutsuliike jäi.

Hillary Clinton totesikin New Yorkerin haastattelussa melko suoraan, että presidentti Barack Obaman olisi kannattanut edes yrittää saattaa talousromahduksen syyllisiä vastuuseen, vaikka ketään ei voinutkaan syyttää suoraan. Tämä oli yksi tekijä Trumpin nousun takana.

“Joten jos emme voi syyttää yritys X:ää, syytetään maahanmuuttajia. Eikö vain? On pakko syyttää jotakuta, se on osa ihmisluontoa. Jos et kerro ihmisille, mitä heille tapahtuu – – voisit edes käyttäytyä niin, että tiedät, miltä kansalaisista tuntuu”, Clinton sanoi.

 

TRUMP EI OLE SYY, vaan seuraus. Vaikka republikaanit ovat valittaneet Trumpin kaapanneen puolueen, Trump-ilmiö ei olisi ollut mahdollinen ilman puolueen pitkää flirttailua rasismin ja populismin kanssa. Trump on seuraus republikaanien hajanaisuudesta, kannattajakunnan valkoisuudesta ja siitä, että republikaanien valtavirran politiikan ja teekutsuliikkeen välinen ero on sumentunut uhkaavasti.

Trumpin kampanjaa  on kuvannut viha. Jos viha politiikassa kohdistuu esimerkiksi jonkin kansanosan kokemaan epätasa-arvoon, kuten 1960-luvulla rotuerotteluun, se on merkki terveestä yhteiskunnasta. Trumpin tapauksessa viha kuitenkin kohdistuu yhteiskunnan heikoimpiin. Silloin on kyse oman edun ajamisesta muiden kustannuksella – pahimmassa tapauksessa väkivaltaisesti.

Kaikki tämä kertoo professori Yuval Noah Hararin mielestä siitä, että liberaalin demokratian tarina on juuri nyt suuressa kriisissä. Kun vanha tarina romahtaa, tarvitaan uusia tapoja ajatella ja selittää maailmaa, ratkaista ilmastonmuutoksen uhka ja teknologian kehittymisestä johtuva työpaikkojen menetys.

“Tällä hetkellä kuitenkin olemme vielä nihilistisessä pettymyksen ja vihan hetkessä, jossa ihmiset menettävät uskonsa vanhaan tarinaan ennen kuin he ovat omaksuneet uuden. Tämä on Trump-hetki.” 

Hararin mukaan Trump-hetken voi rinnastaa Hitler-hetkeen tai ensimmäisen maailmansodan aloittaneeseen Frans Ferdinand -hetkeen. Tällä kertaa liberaalia demokratiaa ei kuitenkaan vastusta ideologia, kuten fasismi, sillä Trumpilla ei ole ideologiaa. Vuodesta 1987 lähtien Donald Trump on ollut republikaani, sitoutumaton, demokraatti, uudestaan republikaani, sen jälkeen taas sitoutumaton ja tällä hetkellä hän on republikaani lähinnä nimellisesti, sillä hänen ajamansa politiikka ei ole erityisen konservatiivista. 

patsas

VAIKKA TRUMP HÄVIÄISI, hän voi tehdä goldwaterit ja määritellä republikaanien uuden suunnan. Jos puolue lähtee sille tielle, demokraatit vahvistuvat entisestään. Trumpin linja kun houkuttelee vain vähimmistöön jääviä valkoisia, eläkeikää lähestyviä amerikkalaisia. 

Republikaanit saattavatkin muotoilla Johnsonin lauseen uudestaan: “Nyt menetimme latinot ja mustat sukupolveksi.”

Parhaassa tapauksessa vuosi 2016 kuitenkin herättää puolueen pohtimaan, mitä on konservatiivinen politiikka 2010-luvulla. Se ei voi olla haikailua Reaganin aikaan eikä se voi olla unelmointia paluusta takaisin valkoisten ylivaltaan, jolloin vähemmistöillä ei ollut poliittisia oikeuksia.

 

JOS CLINTON VOITTAA huomenna, Trumpin kannattajat eivät katoa. Yhdysvalloissa on edelleen suuri joukko ihmisiä, jotka kokevat elämäntapansa olevan viimeisiä hengenvetoja ottava uhanalainen laji, jonka Washington haluaa hävittää.

Clintonin suurin tehtävä presidenttinä olisi maan yhdistäminen. Se on vaikeampaa kuin vuoden 2007 talouskriisin hoitaminen.

Lähteet:

Antti Kaihovaara (toim.) – Jakolinjojen Suomi

Tommi Uschanov – Tämä on Amerikka

The New Yorker – The Unconnected  

Washington Post – Trump Isn’t the Next Barry Goldwater, It’d be Easier if He Was

The Atlantic: What Will the Trump Aftershock Look Like

New Republic – Southern Strategy Made Donald Trump Possible 

The New Yorker –Two  Americas: Why Donald Trump Still Has a Lot Of Support