Miljoonat palavat pakolaisleireissä taivaalle

Etelä-Sudanista nälkää ja sotaa paennut Kuer Gai Ayuen on viettänyt lastensa kanssa yli kolme vuotta Nyumanzin pakolaisleirillä Ugandassa. Päivittäiseen ruuanlaittoon kuluu nyt vähemmän polttopuuta, sillä Ayuen sai Luterilaiselta maailmansäätiöltä käyttöönsä energiatehokkaan lieden. Kuva: Hannele Kauppinen

LINDA LAINE

Teknologia kestävämpään energiantuotantoon on olemassa, mutta toistaiseksi se on käytössä vain osittain ja harvoilla leireillä.

 

Pakolaisten energiankäyttö on nykyisellään taloudellisesti ja sosiaalisesti kestämätöntä sekä ympäristölle haitallista. Vuosittain metsää hakataan pakolaisten tarpeisiin noin 49 000 jalkapallokentän verran, eli 64 700 hehtaaria.

Paremmin hoidettuina esimerkiksi valaistukseen, ruoanlaittoon ja lämmitykseen liittyvät energiaratkaisut voisivat helpottaa avustusjärjestöjen ja isäntämaiden taloudellista taakkaa. Lisäksi puhtaampi ja tehokkaampi energia koituisi sekä pakolaisten että paikallisväestön hyödyksi.

Alkeellisiin energiamuotoihin, kuten puun polttamiseen tai kerosiiniin, turvautuminen johtaa vuosittain arviolta 20 000 pakolaisen kuolemaan. Esimerkiksi lapset ovat vahingossa juoneet vesipulloissa säilytettyä kerosiinia ja kuolleet myrkytykseen. Lisäksi ihmiset kuolevat erilaisiin hengitystiesairauksiin altistuessaan puun polttamisesta syntyvälle savulle ja siinä oleville yhdisteille.

Pakolaisleirien päästöjä on mahdollista hillitä ja energiatehokkuutta parantaa käyttämällä puhtaampia energialähteitä, kuten sähköä tai aurinkovoimaa. Esimerkiksi yksistään laaja aurinkopaneelien ja paranneltujen liesien käyttöönotto voisi brittiläisen Chatham House -instituutin mukaan vähentää pakolaisten energialaskua maailmanlaajuisesti 323 miljoonaa dollaria vuodessa. Vastaavasti hiilidioksidipäästöt vähenisivät 6,85 miljoonalla tonnilla vuodessa. Energiatehokkailla liesillä polttopuuta kuluisi 30–70 prosenttia vähemmän.

 

MAAILMASSA ON YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n arvion mukaan yli 60 miljoonaa pakolaista, eli enemmän kuin Australiassa ja Kanadassa on asukkaita yhteensä. Etenkin leireillä asuvista vajaasta 10 miljoonasta suurin osa käyttää ruoanlaittoon ja valaistukseen puuta.

Yhdeksän hengen taloutta pyörittävä Kuer Gai Ayuen valmistaa perheelleen papuja kahdesti päivässä uudella, energiatehokkaalla liedellä. Hän on asunut Nyumanzin pakolaisleirillä Ugandan Adjumanissa yli kolmen vuoden ajan. Lieden hän sai vastikään Luterilaisen maailman säätiön (LWF) kautta.

– Uusi liesi toimii hyvin, koska se ei kuluta yhtä paljon puuta kuin entinen, Ayuen sanoo ja viittoo keittiön ulkopuolella olevaan kivirykelmään, joka aiemmin toimi hellana.

Hänen mukaansa uusi liesi ei myöskään aiheuta lapsille palovammoja tai uhkaa polttaa kotia. Lisäksi hänelle saattaa tarjoutua mahdollisuus hankkia lisätienestejä rakentamalla uusia liesiä, jotka LWF ostaa ja jakaa muille leirin asukkaille.

– Ongelma on, että meillä ei ole muotteja uusien liesien valmistamiseen. Olemme pyytäneet niitä LWF:ltä, sillä kunnollisten liesien ja toimeentulon saaminen on meille kaikille tärkeää.

Ayuenillä on oikeus työskennellä ja poistua leiriltä. Ugandaa onkin kehuttu yhdeksi pakolaispolitiikan mallioppilaista, sillä se antaa pakolaisille enemmän oikeuksia kuin monet muut valtiot. Esimerkiksi naapurimaa Keniassa pakolaiset eivät saa poistua leireiltä, ja palkalliset työt on varattu lähinnä kenialaisille.

Oikeuksista on kuitenkin vähän iloa, jos perheen asiat ovat huonosti.

– Pakenimme Etelä-Sudanista, kun kapinalliset alkoivat ampua ihmisiä. Miestäni ammuttiin jalkaan, ja hän joutui sairaalaan eikä päässyt mukaamme. En ole kuullut hänestä sen jälkeen.

Monien muiden äitien tavoin Ayuen on huolissaan, miten leirin olot vaikuttava hänen lapsiinsa. Esimerkiksi ravinnon yksipuolisuus turhauttaa.

– Lapsille ei ole terveellistä syödä pelkkiä papuja. Etelä-Sudanissa he saivat maitoa, mutta sitä ei ole täällä, Ayuen kertoo.

Häntä harmittaa myös se, että papujen kypsymiseen menee paljon aikaa ja siten myös paljon puuta. Sähköjä leirillä ei ole.

Harvat pakolaisleirit on yhdistetty kaasu- tai sähköverkkoon. Lisäksi ne sijaitsevat yleensä syrjäisillä alueilla, joissa palveluja on harvassa. Nyumanzin leiri on keskellä ei mitään, kaukana kaikesta.

Pakolaisia kohdellaan useissa vastaanottomaissa väliaikaisina asukkaina, mikä vaikuttaa energiaratkaisuihin. Leirien on tarkoitus olla väliaikaisia, jolloin niiden infrastruktuuri jää heikoksi. Usein leirit kuitenkin ovat pystyssä vuosikymmeniä ja toimivalla infralla voitaisiin säästää niin avustusjärjestöjen, isäntämaiden kuin pakolaisten rahoja. Esimerkiksi Ugandan Nakivalen leiri perustettiin 50-luvulla, ja se on edelleen toiminnassa. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on arvioinut, että pakolaisuus kestää keskimäärin 17 vuotta.

 

PAKOLAISTEN KERÄÄMIEN polttopuiden ja rakennusmateriaalien sekä kotieläinten laiduntamisen aiheuttaman metsäkadon pelätään kiristävän pakolaisten ja paikallisyhteisön välejä ympäri maailman. Toisin kuin monissa muissa maissa, Ugandassa pakolaiset saavat kerätä polttopuuta leirien lähistöltä. Suojeltujen puiden kaataminen on kuitenkin kiellettyä.

– Adjumanissa pakolaiset ja paikalliset jakavat vähäiset luonnonvarat. Yritämme osaltamme estää konfliktia heidän välillään istuttamalla alueelle uusia puita, kertoo LWF:n ohjelmavastaava Charnelle Etti.

Toistaiseksi järjestö on mahdollistanut yli 34 000 puun istuttamisen alueelle. Varsinaisen istutustyön ovat tehneet pakolaiset ja paikalliset asukkaat.

Polttopuun hankkiminen ei ainoastaan rasita luontoa, vaan se voi olla myös vaarallista.

Chatham House -instituutin julkaiseman raportin mukaan naiset ja tytöt kokevat usein seksuaalista väkivaltaa, kun he lähtevät keräämään polttopuuta leirien ulkopuolelle. Maissa, joissa polttopuun kerääminen on kielletty, naiset harvoin raportoivat kokemaansa väkivaltaa.

 

MYÖS VALAISTUS ja sen puutteen tuoma turvattomuus ovat leirien energiapoliittisia ongelmia. Nyumanzissa turvallisuutta on yritetty kohentaa asentamalla aurinkopaneeleilla toimivia katuvaloja paikkoihin, joita asukkaat pitävät turvattomina.

Ongelmina Ugandan pohjoisosien leireillä ovat muun muassa raiskaukset, pakkoavioliitot, pahoinpitelyt, kotiväkivalta ja henkinen väkivalta. Tammikuussa julkaistun raportin mukaan sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa on kokenut 45 prosenttia alueen pakolaisista.

– Etenkin nuoret osallistuvat mielellään kokoontumisiin, joissa he voivat tanssia, ja siten hetkeksi unohtaa kokemansa kidutuksen ja ongelmat kotona. Nämä tapahtumat kestävät usein myöhään, ja on tärkeää, että nuoret pääsevät kotiin turvallisesti, kertoo LWF:n projektiasiamies Emmanuel Odede.

Hänen mukaansa suurin osa leirin asukkaista käyttäytyy asiallisesti, mutta mukaan mahtuu myös epäilyttäviä henkilöitä. Lisäksi leirin turvattomuutta lisää se, että sinne voi tulla ja sieltä voi lähteä vapaasti.

– Meillä on paikallisia, jotka polttavat oopiumia ja marihuanaa, ja se on aiheuttanut vaaratilanteita. Katuvalot ovat kuitenkin vähentäneet hyökkäysten määrää, Odede sanoo ja ajaa auton monitoimitalon pihaan hämärän laskeutuessa Nyumanziin.

Monitoimitalon vieressä palaa katuvalo.

 

 

Leirien energiaongelmat

 

Miljoonilla pakolaisilla ei ole pääsyä puhtaisiin, turvallisiin ja varmoihin energiapalveluihin. Osittain tämä johtuu energiaratkaisujen riittämättömästä rahoituksesta.

Lyhytaikainen ja poliittisesti sävyttynyt humanitaaristen projektien rahoitus sopii huonosti pitkäaikaisiin energiaratkaisuihin.

Energiasta maksaminen vie suuren osan pakolaisten epätasaisista tuloista. Puun polttaminen ei ole energiatehokasta, ja suurin osa energiasta menee hukkaan.

Ugandan pakolaisleireillä  noin puolet kotitalouksista myönsi alikypsentävänsä ruokaa useammin kuin kaksi kertaa viikossa, koska raha ei riitä ruuan valmistamiseen tarvittavaan polttoaineeseen.

44 prosenttia kertoi jättävänsä tämän takia aterian väliin kerran viikossa ja 10 prosenttia puolestaan kertoi myyvänsä yli neljännekseen saamistaan ruoka-annoksista ostaakseen polttoainetta kokkaukseen.

UNHCR on tehnyt useita arvioita aurinkopaneeleilla toimivien vesipumppujen käyttöönotosta Itä-Afrikassa ja Afrikan sarvessa.

Lähteet: Chatham House, UNHCR

 

Juttu on toteutettu Tampereen yliopiston vierailijaprofessori Rauli Virtasen järjestämällä kenttämatkalla. Lisää juttuja Keniasta, Ugandasta ja Somaliasta löytyy täältä.

 

 

Länsi-Saharaa tuetaan ainoastaan epäonnistuneilla neuvotteluilla

LINDA LAINE

Afrikassa on 54 valtiota. Afrikan unionin jäsenmaita on niin ikään 54, mutta Marokko ei ole jäsen. Sen sijaan unionissa vaikuttaa Länsi-Sahara, Afrikan viimeiseksi siirtomaaksi kutsuttu miinoitettu hiekkahelvetti, jota Marokko on miehittänyt yli 40 vuotta.

 

Vuonna 1984 Marokko lähti Afrikan unionin edeltäjästä, Afrikan yhtenäisyysjärjestöstä ovet paukkuen. Syynä oli jäsenmaiden enemmistön antama tuki Länsi-Saharalle, jonka Marokko oli miehittänyt yhdeksän vuotta aiemmin. Afrikan unionissa Länsi-Sahara tunnetaan nimellä Saharan demokraattinen arabitasavalta. Sen hallitus on maanpaossa Algeriassa.

Länsi-Saharassa haaveiltiin itsenäisyydestä, kun espanjalaiset siirtomaaisännät vetäytyivät alueelta vuonna 1975. Itsenäisyyttä ei koskaan tullut, vaan Marokko ja Mauritania katsoivat harvaan asutun, noin Ison-Britannian kokoisen maapalan kuuluvan itselleen ja miehittivät sen. Vahvistaakseen alueen kuulumista Marokkoon, kuningas Hassan II marssitti 350 000 marokkolaista siviiliä Länsi-Saharaan. Mauritania solmi myöhemmin rauhansopimuksen Länsi-Saharan itsenäisyyttä vaativan Polisario-liikkeen kanssa ja poistui alueelta vuonna 1979. Tämän jälkeen Marokko valtasi vapautuneet maat hallintaansa.

Vuosikymmeniä umpikujassa olleen konfliktin aikana Marokko ei ole luopunut aluevaatimuksistaan, mutta on silloin tällöin vilautellut mahdollisuutta alueen osittaiseen itsehallintoon. Tämä ei  Länsi-Saharan asukkaille, sahraweille, riitä. Pitkän kärsimyksen jälkeen he haluavat itse päättää maansa tulevaisuudesta.

Länsi-Saharan miehityksen takia Marokkoa ei otettu mukaan Afrikan yhtenäisyysjärjestön tilalle perustettuun Afrikan Unioniin. Tai toisilta kysyttäessä Marokko jättäytyi oma-aloitteisesti unionin ulkopuolelle. Niin tai näin, maasta tuli Afrikan poliittinen kummajainen. Ainoa maa, joka ei kuulu unioniin.

 

MAROKKO EI HALUA pysytellä unionien ulkopuolella, mutta se haluaa pelata omilla säännöillään. Maa on ilmoittanut, että se on valmis harkitsemaan Afrikan unionin jäsenyyttä, jos Länsi-Sahara erotetaan tai sen jäsenyys jäädytetään. Lisäksi Marokko on hakenut EU-jäsenyyttä. Vastakaikua ei ole toistaiseksi löytynyt AU:sta eikä EU:sta.

Marokko ei ole saanut kansainvälistä hyväksyntää toimilleen Länsi-Saharassa, mikä on yksi syy nihkeille reaktioille eri unionipuheisiin. Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi jo vuonna 1975 selvityksen, jonka mukaan ei ole olemassa historiallisia todisteita Marokon oikeudesta Länsi-Saharaan. Marokon hallinto väittää toisin ja toimii edelleen oman mielensä mukaan, lähinnä Ranskan ja Yhdysvaltojen tukemana.

Konfliktiin on haettu ratkaisua lukuisissa neuvotteluissa, joista ovat kaikki kariutuneet. YK:n rauhanturvaoperaatio Minurso on ollut käynnissä Länsi-Saharassa vuodesta 1991. Sen tehtävänä on valvoa tulitaukoa Länsi-Saharan itsenäistymistä ajavan Polisario-liikkeen ja Marokon hallituksen välillä.

YK:n jalona tarkoituksena oli järjestää kansanäänestys alueen itsenäisyydestä jo 90-luvulla, mutta toistaiseksi äänestys on jäänyt pitämättä. Suurin kiista Marokon ja Polisarion välillä on siitä, ketkä saavat äänestää. Marokko ei myöskään kelpuuta alueen täyttä itsenäisyyttä yhdeksi äänestysvaihtoehdoista.

Paperien pyöriessä pöydillä Marokkoa on syytetty sahraweihin kohdistuneista toistuvista ihmisoikeusloukkauksista. Samanlaisia syytteitä on on esitetty myös Polisarion joukoista. Esimerkiksi sotavankeja on kidutettu puolin ja toisin. YK:n rauhanturvajoukkojen mandaattiin on toistaiseksi turhaan yritetty lisätä ihmisoikeustilanteen tarkkailun mahdollistavaa kohtaa. YK:n turvallisuusneuvostossa vaikuttava Ranska on torpannut yritykset entisen siirtomaansa Marokon etua ajaen.

 

MONEN MUUN maailmankolkan tapaan myös Länsi-Saharan maisemaa rikkoo muuri. Marokon 80-luvulla rakentama lähes 3 000 kilometriä pitkä hiekkavalli jakaa Länsi-Saharan kahtia. Tämän maailman toiseksi pisimmän muurin rakentaminen kesti seitsemän vuotta ja maa sen ympärillä on miinoitettu. Toiselle puolelle on eristetty Polisario-liike.

Miinat vaarantavat niin nomadista elämäntapaa harjoittavien siviilien kuin YK:n tarkkailijoiden hengen. Alueella on käynnissä YK:n miinanraivausoperaatio, mutta tuulen liikuttama hiekka vaikeuttaa miinojen löytämistä ja vaarattomaksi tekemistä. Hiekkameri vuoroin kätkee, vuoroin paljastaa miinoja. Tähän mennessä maasta on kaivettu yli 7 500 miinaa ja työ jatkuu edelleen.

 

LUKUISAT SAHRAWIT pakenivat 70-luvulla väkivaltaisuuksia pakolaisleireille Algeriaan. He ovat siellä edelleen. Elämä väliaikaiseksi tarkoitetuissa leireissä ei ole helppoa. Kaikki toimii kansainvälisen avun varassa ja heittelehtivät avustussummat vaikeuttavat leirien arkea. Viime lokakuussa aluetta vaivanneet tulvat ajoivat yli 25 000 pakolaista ahdinkoon veden tuhotessa koteja ja ruokavarastoja. Algerian hallituksen mukaan maassa on kaikkiaan noin 165 000  sahrawia, joista suurin osa asuu leireillä Tindoufin kaupungin lähistöllä. Tindoufissa majailee myös Saharan demokraattisen arabitasavallan maanpaossa oleva hallitus. Marokko on toistuvasti vaatinut Algeriaa lopettamaan Polisarion tukemisen, mutta toistaiseksi tuloksetta.

Helppoa ei ole myöskään Länsi-Saharaan jääneillä. Alueen kouluissa poliisit vahtivat, etteivät oppilaat syyllisty Marokon vastaisiin toimiin. Lisäksi asukkaiden kokoontumis- ja sananvapautta on rajoitettu ja väkivalta on yleistä. Osa ei ole nähnyt leireille paenneita sukulaisiaan vuosikymmeniin.

Länsi-Sahara on Marokolle arka aihe. Maa esimerkiksi esti vuonna 2009 Yhdysvalloissa ihmisoikeuspalkintoa vastaanottamassa olleen länsisaharalaisen aktivistin Aminatou Haidarin palaamisen maahan, käännytti Haidarin Kanariansaarille ja takavarikoi hänen passinsa. Marokko myöntyi Haidarin paluuvaatimuksen vasta kansainvälisen yhteisön ärähdettyä. Haidar itse protestoi olemalla nälkälakossa 32 päivää.

 

KANSAINVÄLINEN YHTEISÖ on kerta toisensa jälkeen epäonnistunut Länsi-Saharan konfliktin ratkaisussa. YK:lla on kauniita aikeita, muttei muskeleita tuottaa tuloksia. Useat tahot yliopisto-oppineista pan-afrikkalaiseen kongressiin ovat vaatineet taloudellisia pakotteita Marokolle. Niitä ei ole tullut. Sen sijaan esimerkiksi EU solmi vuonna 2012 Marokon kanssa kalastussopimuksen, joka väärinkäytti Länsi-Saharan kalavesiä.

Viime lokakuussa Euroopan unionin tuomioistuin katsoi Marokon ja EU:n välisen kala- ja maataloustuotteita koskevan kauppasopimuksen laittomaksi. Afrikan unioni ilmaisi tyytyväisyytensä päätökseen. Muuta unioni ei ole lähiaikoina saanut aikaiseksi, sillä jokainen jäsenmaa hoitaa kahdenkeskiset suhteensa Marokkoon, miten parhaaksi katsoo. Viime kesänä unionin lakivaliokunta sai aikaiseksi lausunnon, joka tuomitsee Länsi-Saharan luonnonvarojen riiston Marokon ja kolmansien osapuolten välisillä sopimuksilla. Lisäksi unionin rauha- ja turvallisuusneuvosto on ehdottanut boikottia tuotteille, jotka riistävät Länsi-Saharan luonnonvaroja. Boikotteja ei ole tiettävästi pistetty käytäntöön.

Marokon jääräpäinen halu pitää Atlantin rannikolla sijaitseva autiomaa osana hallintoaluettaan vaikuttaa oudolta. Maanviljely alueella on lähes mahdotonta, juomavedestä on jatkuvasti pulaa ja aluetta kurittavat korkeat lämpötilat ja hiekkamyrskyt. Länsi-Saharan kalavedet ovat kuitenkin runsaat, minkä lisäksi maasta löytyy muun muassa fosfaattia ja uraania. Alueella oletetaan olevan myös runsaasti öljyä. Kyse on puhtaasti vallasta ja taloudellisesta hyödystä.

Ei auta, että Länsi-Saharan itsenäisyyden on tunnustanut yli 80 YK:n jäsenmaata. Näistä suurin osa sijaitsee Aasiassa ja Afrikassa. EU-maista Länsi-Saharaa ei ole tunnustanut ainutkaan. Ruotsissa nähtiin viime vuonna epäonnistunut yritys.