A bitter sweet symphony – eli kuinka nationalistinen brittipop auttoi Tony Blairin valtaan

Brittipopin yhteydessä on välillä käytetty muunnosta Britannian ilmavoimien logosta, jonka erityisesti The Who ja mod-nuorisokulttuurin fanit omivat 1960-luvulla. Logo sopii myös brittipopille, koska se haikaili 60-luvulle, otti mallia mod-muodista ja käytti Britannian lippua ja sen värejä. Kuva: Oona Lohilahti, Brighton

ESSEE

OONA LOHILAHTI

Brittipopin kultakaudella yhteiskunnan unohdettu osa nousi kulttuurin keskiöön. Nuoria äänestäjiä etsivä, Tony Blairin johtama New Labour käytti hyväkseen valmista massayleisöä, optimistista musiikkia ja miljonäärirokkareita.

 

Tonight, I’m a rock’n’roll star on yksi rockhistorian itsevarmimmista debyyttialbumin avausraidan kertosäkeistä. Vuosina 1994–1997 Oasikselle mikään ei kuitenkaan ollut liian suurta tai mitkään sanat liian täynnä itsevarmuutta.

Rock ’n’ Roll Starin säkeeseen tiivistyykin 1990-luvun puolivälin Britannian ilmapiiri, asenne ja mielentila. Oli hienoa olla nuori, hyväksyttävää haluta rocktähdeksi ja suotavaa tavoitella miljoonia 1960-luvulta lainatuilla sointukierroilla. 

Brittipopin vallatessa listat ja Top of the Pops -ohjelman myös poliitikot heräsivät. Muutaman vuoden ajan Labour-puolueen nouseva tähti Tony Blair oli vakiovieras musiikkigaaloissa, ja puolueen palkkalistoilla oli oma yhteyshenkilö musiikkiteollisuudelle.

Kun Blair muutti Downing Street 10:een, brittipopin aika oli ohi.

 

VUOSIIN 1993–1997 ajoittunut brittipop-kausi alkoi sodan julistuksella.

“Jos punkin tavoitteena oli hankkiutua eroon hipeistä, minä aion hankkiutua eroon grungesta”, Blurin laulaja Damon Albarn uhosi.

Blurin alkuvuosien menestystä hidasti se, että brittinuorisoa kiinnosti vain Seattlesta lähtöisin oleva musiikki, ahdistuksesta voimansa saava grunge. Albarnia ja hänen tyttöystäväänsä Justine Frischmania grunge ja Nirvana eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Niinpä he muotoilivat manifestin.

Albarn ja Frischman halusivat luoda uutta brittiläistä musiikkia, joka on vähintää yhtä hyvää kuin amerikkalainen. Perimmäinen viesti oli kuitenkin tätä suoraviivaisempi: “vitut amerikkalaisista, olemme ylpeitä brittiläisyydestä”. 

Kotimaan piti näkyä ja kuulua. Frischman leikkasi hiuksensa lyhyeksi ja alkoi käyttää kotimaisia Fred Perryn vaatteita ja Dr Martensin kenkiä. Mallia otettiin brittipopille rakkaasta 1960-luvun mod-kulttuurista. 

Ennen Albarnia brittiläisyyden palauttamista valtavirtaan suunnitteli Sueden laulaja Brett Anderson. Kun Justine Frischman vaihtoi Andersonin Albarniin, nämä ajatukset seurasivat perässä. Vaikka Albarn ja Anderson olivat vihamiehiä erityisesti Frischman-yhteyden takia, aluksi heillä oli yhteinen missio.

Britannia oli kadottanut voimansa musiikin ykkösmaana, ja tähän piti saada muutos.

 

BRITTILÄISYYS NÄKYI laulujen aiheissa, vaatteissa ja esikuvissa. The Beatles, Rolling Stones ja Sueden tapauksessa David Bowie edustivat brittimusiikin ja nuorisokulttuurin kulta-aikaa, jollaisen toistumisesta 1990-luvun alussa Albarn ja Anderson unelmoivat.

Nimestään huolimatta brittipop ei ollut yksi yhtenäinen musiikkityyli. Brittipopiksi kuvailtiin noin vuosina 1993–1997 vaikuttaneita, brittiläisyyttään korostaneita kitaravetoisia bändejä, joista suurimmat olivat Blur, Oasis, Pulp ja Suede. Kaipaus 1960-luvulle, musiikillinen nationalismi ja mahdollisimman suuren kaupallisen menestyksen tavoitteleminen yhdistivät bändit, jotka eivät aina tulleet toistensa kanssa toimeen.

1960-luvun ihailun lisäksi brittipop oli osin tiedostamaton vastareaktio Margaret Thatcherin oikeistokonservatiivihallituksille, jotka hallitsivat maata vuodet 1979–1990. Thatcherin talouspolitiikka aiheutti aluksi syvän laman. Talouden tasapainottamiseksi käytettiin talouskuripolitiikkaa, jonka periaatteiden mukaisesti rikkaiden veroja leikattiin, ammattiliitot ajettiin ahtaalle ja kaivoksia suljettiin. Erityisesti työväenluokka kärsi Rautarouvan jyrätessä uusliberalistisia päätöksiään läpi.

1980–90-lukujen vaihteessa Britannian kulttuurinen pääkaupunki oli työväenkaupunkina tunnettu Manchester. The Stone Roses, Happy Mondays ja Hacienda-yökerho yhdistettiin uuteen bilehuumeeseen, ekstaasiin. Vaikka politiikka oli kaukana näiden yhtyeiden musiikista, yhdistelmän avulla voimaton nuoriso pakeni harmaata todellisuutta.

Sheffieldiläisen brittipopbändin Pulpin laulajan Jarvis Cockerin mukaan hänen sukupolvensa oli tottunut siihen, että koulunpenkin jälkeen elämä jatkui satamatöissä.

“Olit ikään kuin yhteiskunnan unohdettu sektori — joten kun tuli mahdollisuus ottaa osaa yhteiskunnan valtavirtaan, se oli minulle jännittävää.”

Muusikot pitivät Camdenin The Good Mixeriä tukikohtanaan ennen brittipopin massasuosiota, mikä tarkoitti myös pubin muuttumista turistirysäksi. Kuva: Oona Lohilahti, Lontoo

 

KUN KONSERVATIIVIHALLITUKSET olivat saaneet nuorison tuntemaan, että heidän elämällään on vain yksi mahdollinen suunta, Oasiksen Live Foreverin kaltaisten kertosäkeiden laulaminen tuhansien muiden kanssa oli kollektiivista terapiaa. “You and I, we’re gonna live forever” loi pitkään kaivattua optimismia.

Vaikka Brett Anderson, Damon Albarn ja Gallagherin veljekset ihailivat 1980-luvun kulttibändin The Smithsin Morrisseyta ja Marria, brittipoppareiden tavoitteena oli vallata listat, myydä satojatuhansia ja tienata miljoonia. Oasis tahtoi yksinkertaisesti olla maailman suurin bändi.

Brittipop olikin ensisijaisesti populistista musiikkia, jonka tarkoituksena oli vedota kaikkiin ja tehdä brittiläisestä musiikista jälleen valtavirtaa. Se oli täysin päinvastainen agenda kuin 1980-luvun britti-indiellä. Damon Albarn tiivisti asetelman kysyessään, “kuka haluaa olla surullinen, pieni indiefriikki, joka karkottaa kaikki?”

Ideat ja tavoitteet eivät olleet brittipoppareille mitään, ellei niiden mukana tullut kaupallista menestystä. Toisin kuin ulkopuolisuudesta uran rakentanut Morrissey, brittipopparit eivät erityisesti korostaneet olevansa poikkeuksellisia. Toki monilla heistä oli jumala-syndrooma, mutta esimerkiksi Gallagherit loivat itsestään kuvaa aivan tavallisina manchesterilaisina poikina, jotka yhteiskunta oli unohtanut.

Massasuosiota tavoittelemalla oli tarkoitus saada aikaan kuulumisen tunne sekä kulttuurisesti että yhteiskunnallisesti. 

 

VAIKKA THATCHER SIIRTYI sivuun, työväenpuolue Labour hävisi myös seuraavat vaalit. John Majorin hallitus lähti nopeasti sotaan Persianlahdelle.

Konservatiivien kausi oli venynyt jo niin pitkäksi, että 1990-luvun alussa vasemmistolaiset muusikot olivat väsyneitä. Punkin ajoista jatkunut ajatus siitä, että kulttuurin täytyy vastustaa poliittista nykyisyyttä ei enää innostanut. Jopa vasemmistomuusikoiden tulenkantaja Billy Bragg jätti protestoinnin ja kirjoitti levyllisen rakkauslauluja.  

Britannian musiikkikulttuuri ajautui muutamaksi vuodeksi tyhjäkäynnille. Ainoat valopisteet olivat Creation Recordsin kiinnitykset, kuten Jesus and the Mary Chain ja My Bloody Valentine, jotka onnistuivat saavuttamaan kulttisuosion.

Andersonin ja Albarnin työ brittiläisen musiikkikulttuurin valtavirtaistamisen puolesta kuitenkin palkittiin, kun brittiläisyys sai lopullisen niskalenkin amerikkalaisuudesta keväällä 1994. Kurt Cobainin itsemurha huhtikuun alussa jätti nuorten levyhyllyihin ja sydämiin aukon, jota alkoi täyttää Blur huhtikuun lopussa ilmestyneellä Parklife-albumillaan. Elokuussa Oasis julkaisi Definitely Mayben.

 

OASIKSEN DEBYYTTIALBUMI muutti kaiken, eikä brittipopia ei päässyt enää pakoon. Kymmenen uutisissa kerrottiin musiikkilehdistön yllyttämästä Oasiksen ja Blurin singletaistelusta, ja Oasiksen Knebworthin megakeikkojen lippuja tavoitteli yli kaksi miljoonaa brittiä. Menestyneimpiä yhtyeitä jäljitteleviä kitarapopbändejä ilmestyi nopeammin kuin musiikkitoimittajat ehtivät kuunnella demoja.

Samaan aikaan Lontoo kukoisti ja eli uutta 1960-lukua. Carnaby Streetin sijaan tärkeät ihmiset, mallit, toimittajat ja turistit virtasivat nyt Camdeniin, missä suurin osa muusikoista asui ja kulutti vapaa-aikaansa. Turistit toivat puntia, mikä puolestaan kiinnitti taloudesta kiinnostuneiden poliitikkojen huomion.

Poliitikot eivät voineet jättää huomioimatta ilmiötä, joka oli luonut maahan uuden, optimistisen, nuoruutta juhlivan ja kansakuntaa yhdistävän ilmapiirin. Kun Labourin johtoon nousi vuonna 1994 jalkapalloa ja pubeja rakastava Tony Blair, puolue lähti hyödyntämään brittipopin luomaa hurmosta.

Blair on maailmanhistorian ainoita poliitikkoja, joka pystyi ottamaan riskin ja ojentamaan kätensä kulttuuriväelle. Eliittikoulut käynyt poliitikko oli katu-uskottava etenkin musiikkiteollisuuden silmissä, sillä Oxfordissa lakiopiskelijana hän oli käyttänyt vapaa-aikansa Ugly Rumours -bändin laulajana matkien lavalla Mick Jaggerin liikkeitä. Oli ymmärrettävää, että musiikkiteollisuus ja muusikot innostuivat oppositiojohtajasta, joka tiesi, mikä Fenderin kitara on.

Kun vuonna 1996 kansan enemmistö todella tahtoi konservatiivit ulos hallituksesta, Blair oli lähes yhtä suosittu kuin Oasis.

Labourin puoluesihteeri Alastair Campbell tiivistikin ilmapiirin seuraavasti: “Jokin on selvästi muuttunut. Kaduilla on uusi tunnelma. Toive muutoksesta. Britannia vie jälleen musiikkia. Nyt tarvitsemme enää uuden hallituksen.”

 

BRITTIPOP EI ollut perinteisellä tavalla poliittista. Bändien sanoitukset eivät kehottaneet vastustamaan konservatiiveja tai lopettamaan rasismia. Brittipop kuitenkin ratsasti samalla teemalla kuin tämän päivän populistiset puolueet. Ennen oli kaikki paremmin -ajatusmaailma on tuttu myös Donald Trumpin vaalikampanjasta. Blur nimesikin toisen albuminsa kuvaavasti: Modern Life is Rubbish, eli moderni elämä on roskaa.

1990-luvun alun Britanniassa menneisyyteen haikailevaa populistista agendaa ajoivat muusikot, eivät poliitikot.

Populismin tarkoituksena on näennäisesti yhdistää esimerkiksi kokonainen kansakunta. Todellisuudessa kyse on enemmänkin vahvojen jakolinjojen piirtämisestä. Vaikka brittipop todella yhdisti tiettyä kansanosaa, se myös loi eroja. Vastakkain olivat esimerkiksi työväenluokka ja keskiluokka, poikien kulttuuri ja feminismi, menneisyys ja tulevaisuus, Britannia ja Amerikka, grunge ja brittipop, työväenpuolue ja konservatiivit.

Ilmiö oli vahvasti nationalistinen, ja bändit kommentoivat luokkayhteiskuntaa erityisesti haastatteluissa. Oasis puhui perinteisen työväenluokan puolesta ja avoimesti halveksi keskiluokkaista Bluria. 

Luokkasodan ytimeen osui historian epätodennäköisin poptähti Jarvis Cocker yhtyeensä Pulpin kanssa. Brittipopin teemalauluksi noussut Common People kertoo kreikkalaisesta rikkaan perheen tyttärestä, joka haluaa tietää, kuinka brittiläiset tavalliset ihmiset elävät. Cocker kritisoi ajatusta laulussa huomauttamalla, että naisella on aina mahdollisuus jättää “tavallisen ihmisen” todellisuus, koska hänellä on rahaa. Tavallisille ihmisille se ei ole vaihtoehto.

Brittipopin nationalismi tiivistyi Britannian lipun, eli union jackin uudelleenbrändäykseen. Brittipop-manian kynnyksellä, vuonna 1992 Morrissey oli aiheuttanut mediakohun kääriytymällä Finsbury Parkin keikallaan Britannian lippuun. Shokeeraamisen mestaria syytettiin rasismista ja natsien kanssa flirttailusta, sillä union jack yhdistyi vielä niin vahvasti äärioikeistoon. 

Kuitenkin jo seuraavana vuonna sama lippu aloitti koko brittipop-ilmiön.

Kun Select-lehden huhtikuun 1993 numeron kanteen kuvattiin Sueden Brett Anderson, hänen taakseen päätettiin lisätä Britannian lippu. Anderson suuttui kansikuvan nähtyään, mutta tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi, kun brittipop-bändit yhdistettiin Britannian väreihin. Parin kuukauden päästä Oasiksen demon kannessa komeili union jack pyörteeksi muokattuna, ja Noel Gallagher hankki myöhemmin kuuluisan union jack -kitaransa. Parin vuoden päästä Spice Girlsien Geri Halliwell esiintyi union jack -minimekossa. 

 

BRITTIPOPIA ON jälkeenpäin kritisoitu siitä, että se oli hyvin valkoista, englantilaista ja miehistä. 

Vaikka Oasiksen menestys oli verrattavissa The Beatlesiin, Oasis ei koskaan ollut samanlainen liberaali voima kuin Liverpoolin kvartetti. The Beatlesin kiertuevuosista kertovassa uudessa Eight Days a Week  – The Touring Years -elokuvassa kerrotaan, kuinka yhtye päätti, ettei soita yhdysvaltalaisilla areenoilla, jos niillä harjoitetaan rotuerottelua. The Beatlesin keikoilla moni nuori tunsi ensimmäistä kertaa elämässään yhteenkuuluvuutta toisen väristen ihmisten kanssa. 

Oasis puolestaan nosti valkoisten miesten lad- eli poikien kulttuurin kunniaan ja vahvisti suuntaansa etsivien nuorten miesten itsetuntoa. Naisia oli käytännössä vain kahdessa yhtyeessä, Elasticassa ja Sleeperissä, tummaihoisia ei yhdessäkään.  Vain Sueden Brett Anderson erottui homogeenisestä joukosta pelaamalla androgyynillä ulkonäöllään ja biseksuaalisuudellaan.

Brittipopilla ratsastaessaan myös New Labour teki itsestään valkoista, miehistä ja englantilaista. Puolue ei yrittänyt tavoitella Britannian vähemmistöjä, ja Blairin hallituksen ensimmäisiä tekoja oli yksinhuoltajien, eli käytännössä naisten, tukien leikkaaminen.

The best there was, the best there is and the best there ever will be! julisti Oasis Be Here Now’n kuvauksissa päivänä, jolloin Tony Blair voitti vaalit. Kuva: Oona Lohilahti Jill Furmanovskyn näyttelystä Manchesterissa

 

BRITTIPOPIN KULTAKAUDELLA Labourilla oli epävirallinen brittipop-virkamies, joka vastasi puolueen yhteyksistä musiikkimaailmaan. Musiikkiteollisuus haluttiin mukaan kampanjaan, koska Labour tarvitsi vaaleissa nuorten ääniä. 

Kampanjansa aikana Blair käytti puheissaan ilmaisuja, jotka hän oli ottanut suoraan vallalla olevasta ilmapiiristä. Hän halusi Britannian olevan taas nuori maa, jolla on yhteinen tarkoitus.

Blairin asemasta kertoo se, että oppositiojohtajana vuosina 1994–1996 hänet nähtiin useissa musiikkigaaloissa sekä vieraana että palkinnon jakajana. Yhdessä puheessaan Blair sanoi rock’n’rollin olevan tärkeä osa sekä brittiläistä kulttuuria että elämäntapaa. Jokainen muusikko Bonosta Noel Gallagheriin halusi käydä tervehtimässä uutta tähtipoliitikkoa.

Blairin kaveeraus rocktähtien kanssa kävi alkuhuuman jälkeen kiusalliseksi. Koko brittipop-luokka oli perusteellisen vieroituksen tarpeessa viimeistään vuoden 1996 jälkeen, minkä takia heidän käytöksensä alkoi olla liian arvaamatonta tulevalle pääministerille.

 

MUUSIKOILTA HALUTTIIN neuvoja siitä, miten Labour voisi vedota paremmin nuoriin. Blair pyysi apua ensimmäisenä Damon Albarnilta, jolle drinkkien juominen työväenpuolueen johtohenkilöiden kanssa oli aluksi hienoa ja jännittävää. Hän ymmärsi kuitenkin pian, ettei hän voi voittaa yhteistyöstä mitään. Ennen vaaleja Albarn oli onnistunut kyllästymään kaikkeen. Hän puhui mediassa kyynistyneesti Labouria vastaan ja kritisoi jopa itseään siitä, että oli joskus tahtonut olla niin kuuluisa kuin on mahdollista.

Parhaan ja uskollisimman ystävän Blair sai lopulta Oasiksen löytäjästä, Creation Recordsin perustajasta Alan McGeestä. McGee oli ollut pari vuotta poissa kuvioista sen jälkeen, kun hän melkein tappoi itsensä huumeilla. Innostus Labourin auttamiseen saattoi kummuta halusta korvata menetetyt vuodet.

Muusikoita kehotettiin kertomaan haastatteluissa, että he aikovat äänestää Labouria seuraavissa vaaleissa. Brittipop-huuman harjalla Albarn ja Noel Gallagher olivatkin Labourille avuksi. Pahasti päihtynyt Noel Gallagher piti vuonna 1996 musiikkigaalassa voittopuheen, jossa hän julisti, että “tässä huoneessa on seitsemän ihmistä, jotka antavat tämän maan nuorisolle hieman toivoa. He ovat minä, (Liam), Bonehead, Guigsy, Alan White, Alan McGee ja Tony Blair.”

Kun vaalit lähenivät, Alan McGee alkoi toimia. Labourille luovutettiin Oasiksen platinalevy näyttävästi median ollessa paikalla. Tilaisuuden viesti oli: Oasis tahtoo konservatiivit ulos ja Labourin hallitukseen. Lehtiartikkelissa McGee puolestaan totesi, että Tony Blair voi tehdä brittiläiselle politiikalle saman kuin hänen Creation Records teki brittiläiselle musiikille muun muassa löytämällä Oasiksen.

 

HISTORIATIETOISUUDESTAAN HUOLIMATTA brittipop kaatui siihen, mihin monet muutkin ovat kaatuneet: omaan ylimielisyyteensä, itsensä toistamiseen ja huumeongelmiin. Vuosina 1996–1997 julkaistut brittipopalbumit olivat Sueden Coming Upia lukuunottamatta pettymyksiä. Blur julkaisi aiempia synkemmän Blur-albumin, Pulp listakärjestä kauaksi jääneen This is Hardcoren ja Oasis tasapaksuksi tuomitun Be Here Now’n. Jo edellisenä vuonna Oasiksen megakeikat Knebworthissa olivat antaneet varoituksen tulevasta. Mitä maailman suurimpien konserttien jälkeen voisi enää saavuttaa?

Samaan aikaan Spice Girls oli alkanut levittää hyvin toisenlaista sanomaa ja voimaannuttaa valkoisten miesten sijaan nuoria naisia. Radioheadin OK Computer muutti tuhansien ihmisten elämän vuonna 1997, ja Robbie Williamsin Angels valtasi listat samana vuonna.

Brittipopissa oli kyse menneisyyden kierrättämisestä, ei tulevaisuuden keksimisestä. Erityisesti Radiohead ja Spice Girls tarjosivat kuulijoilleen uuden maailman, minkä vuoksi huumeiden turruttamilla aisteilla tehdyt brittipop-albumit eivät enää innostaneet entiseen tapaan. Kaiken lisäksi maan ilmapiiri muuttui kesällä 1997, kun prinsessa Diana kuoli. 

Uusi musiikki oli todellinen syy sille, miksi brittipopin kauden voi sanoa loppuneen vuonna 1997. Symbolisen päätöksen sille antoi Tony Blairin nouseminen pääministeriksi toukokuussa 1997. Se oli huumaa ja positiivisuutta täynnä olleiden vuosien huipennus. Samanlaista musiikkiteollisuuden ja puolueen välistä yhteistyötä ei ole nähty sen jälkeen. Ehkä muusikot ymmärsivät, että tällaisesta suhteesta hyötyvät loppupelissä pelkästään poliitikot. 

New Labourin kampanjassa auttaneita muusikoita kutsuttiin vielä juhlimaan voittoa Downing Street 10:een. Labouria vastaan kääntynyt Damon Albarn katsoi parhaaksi olla menemättä kutsusta huolimatta.

Noel Gallagher ja Alan McGee puolestaan ikuistettiin kuviin, joissa musiikkibisneksen kirkkaimmat tähdet näyttävät olevan matkalla täysin vääriin juhliin. Tunnelma Downing Streetillä vahvisti asetelman.

Heidän tehtävänsä New Labourin tarinassa oli ohi.

 

Miltä Britannian hullaannuttanut brittipop kuulostaakaan? Kuuntele Oonan brittipop-suosikkien lista, johon on valittu kappaleita vuosilta 1993—1997.

Lähteet

John Harris — The Last Party

Jeremy Gilbert Britpop and Blairism

Live Forever: The Rise and Fall of Britpop -dokumentti 

Guardian – Britpop: a cultural abomination that set music back

Guardian – Forget Cool Britannia – we should reclaim the subversive spirit of 1994

Guardian — Sing When You’re Winning 

Guardian – Britpop and Kurt Cobain 20 years on – don’t look back in anger

EU-jäsenyys on parasta, mitä itsenäiselle Suomelle on tapahtunut

OONA LOHILAHTI

KOLUMNI

EU ei ole vienyt Suomelta itsemääräämisoikeutta. Päinvastoin, monissa asioissa pieni valtio pystyy vaikuttamaan paremmin yhteisössä kuin yksin.

 

Huomenna 99 vuotta täyttävä Suomi on päässyt pidemmälle kuin moni vanhempi valtio. Maamme hätyyttelee kärkipaikkoja listauksissa, jotka mittaavat valtion edistyneisyyttä ja kansalaisten hyvinvointia. Suomella ei ehkä ole kymmentä euroviisuvoittajaa, maailmalla tunnettuja vaateketjuja tai YK:n pääsihteeriä, mutta pieneksi valtioksi maineemme on kiistämättä suuri.

2010-luvulla olemme ensisijaisesti eurooppalainen valtio, ja sen seurauksena myös ongelmamme ovat eurooppalaisia. Väestö ikääntyy, työttömyys pitkittyy ja yhteiskunnan etninen moninaistuminen aiheuttaa jännitteitä.

Populistit ympäri Eurooppaa ovat nyt löytäneet syyn näille eurooppalaisille ongelmille: sormi osoittaa itse EU:ta. Suomessa erityisesti perussuomalaiset ovat ehdottaneet ratkaisuksi EU-eroa, sillä “missä EU, siellä ongelma”. Byrokraattista, monimutkaista ja kaukaista EU:ta vastaan onkin helppo hyökätä yksinkertaisilla iskulauseilla.

“Otetaan kontrolli takaisin”-puhe tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Suomen pitää saada takaisin kaventunut suvereniteetti, eli maamme itsemääräämisoikeus.

Iskulause on simppeli, helppo ymmärtää. Se ei kuitenkaan kerro, miten EU:sta eroaminen pienentäisi Suomen työttömyysprosenttia tai panisi nuoret tekemään lapsia, jotta Suomen huoltosuhde ei romahtaisi. Tai miten EU on erottamaton osa ja yksi syy korkeaan elintasoomme ja kaikkiin mahdollisuuksiimme.

Se ei kerro, mitä kaikkea olemme saaneet sen tilalle, että emme joudu neuvottelemaan kahdenvälisiä kauppasopimuksia Kiinan kanssa.

Se ei myöskään kerro, että EU:sta eroaminen ei ratkaisisi mitään, koska esimerkiksi huoltosuhteen vinoutuminen ei johdu EU:sta.

SUVERENITEETIN PERÄÄN haikailu on suorastaan hassua, koska Suomen historiaa ei ole koskaan sävyttänyt erityisen vahva itsemääräämisoikeus.

Sotien loputtua maksoimme suuria sotakorvauksia, varoimme suututtamasta naapurimaata ja tasapainottelimme lännen lumon ja idän pelon välillä. Neuvostoliitto vaikutti Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan merkittävästi.

Tuloksena oli virallisesti puolueeton, mutta oikeasti suomettunut valtio. Itsenäisen valtion instituutioista huolimatta Suomi ei ollut täysin itsenäinen. Kuvaavaa on myös se, että vasta 1990-luvun alussa Suomen hallitukset alkoivat istua kautensa alusta loppuun ilman hallituksen hajoamista tai hajottamista kesken kauden.

Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Suomi sai tilaa hengittää ja päättää omasta suunnastaan. Lama-Suomessa länsi ja EU nähtiin ainoana oikeana talouskasvuun johtavana suuntana. Idän viennin romahtamisen jälkeen yhteismarkkinat toivatkin kasvua ja sen mukana myös hyvinvointia.

KUTEN POPULISTIT tietävät, unionin ideana on ottaa pala jäsenen itsemääräämisoikeutta ja siirtää päätöksentekoa valtioiden välisille ja ylikansallisille foorumeille.

Tästä on tullut populistien mantra. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että jotakin vain otetaan pois eikä mitään saada tilalle.

Ensimmäinen merkittävä tilalle saatu asia on se, että EU-jäsenenä Suomi pääsee osallistumaan koko maanosan päätöksentekoon ja vaikuttamaan sen kehitykseen. EU:ssa yhteisiä päätöksiä tehdään esimerkiksi järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista, eli niistä kysymyksistä, jotka ylittävät rajoja lupaa kysymättä. Euroopan sisäisten liikenneyhteyksien sekä lento- ja ruokaturvallisuuden parantaminen eivät hoidu yhden maan parlamentin päätöksillä.

Euroopan unionin kansalaisina perusoikeuksiimme kuuluu nykyään arkisina pitämiämme asioita: voimme tehdä työtä, liikkua, matkustaa, käydä kauppaa rajojen yli ilman pelkoa mielivaltaisista kustannuksista. EU:n ansiosta Suomen passi on yksi maailman vahvimmista. EU suojelee kuluttajaa, edistää naisten ja vähemmistöjen asiaa sekä parantaa tietoturvallisuutta.

Koska hyvinvoinnin kasvattaminen vähentää esimerkiksi radikalisoitumista ja työvoiman massaliikkeitä, unioni tukee köyhempiä jäsenmaita (tämän onnistumisesta voi olla montaa mieltä) ja on myös maailman toiseksi suurin kehitysavun antaja. Viimeistään pakolaiskriisin jälkeen kaikkien pitäisi ymmärtää se, että mitä paremmin muilla mailla menee, sitä paremmin myös Suomella menee.

Jotta tavoitteisiin päästään, tarvitaan yhteistyötä ja yhteistyölle pelisäännöt, joiden avulla kaikki hyötyvät ja tekevät oman osansa. Tarvitaan unioni, jolla on enemmän päätösvaltaa kuin YK:lla, ja jonka jäsenistö on tarpeeksi toistensa kaltainen, jotta samat päätökset sopivat riittävän hyvin jokaiseen maahan.

Nyt, kun populistit ja äärioikeistolaiset poliitikot nousevat ympäri Eurooppaa erityisesti unionin perustajamaissa, jäsenmaiden yhteinen tavoite ja käsitys hyvästä tulevaisuudesta on katoamassa.

Yhteisen politiikan ajaminen käy mahdottomaksi, jos kaikki turvaavat vain omia rajoja ja haluavat eri asioita.

POPULISTIT OSUVAT ohi myös silloin, kun he väittävät, ettei yksittäisellä jäsenmaalla ole valtaa unionin päätöksenteossa. EU-jäsenenä Suomella nimenomaan on enemmän valtaa kuin sillä on koskaan aiemmin ollut.

Suomi on vaatinut Kreikalta takuita velkaa vastaan, Belgian alue Vallonia esti juuri suuren kauppasopimuksen läpimenon (ennen kuin se meni lopulta läpi), ja unionin perustuslaki oli 2000-luvun ensimmäisinä vuosina vaikeuksissa, kun muutama jäsenvaltio ei hyväksynyt sitä.

Yksittäinen EU-maa voi jopa estää uuden maan liittymisen unioniin, sillä uusien jäsenten mukaan ottaminen vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

Esimerkiksi Turkin on turha haaveillakaan EU-jäsenyydestä, sillä Ranskassa ja Itävallassa järjestetään kansanäänestykset, jos Turkki pääsee lähellekään jäsenyyttä. On hyvä muistaa, että Suomi ja Alankomaat myös viivyttivät Bulgarian ja Romania liittymistä Schengeniin vuosilla.

Ennen kaikkea EU-jäsenenä Suomi hyötyy siitä, että vuosikymmenten lännen perään haikailun jälkeen se saa kuulua selvin sanoin länteen, olla mukana Venäjän vastaisissa pakotteissa ja keskustella Natosta julkisuudessa.

Suomi on siis vapaampi kuin koskaan ennen.

 

VAIKKA EU:N hyödyt ovat selvästi sen haittoja ja puutteita suuremmat, EU-vastaisuus kasvaa lähes jokaisessa jäsenmaassa. Halu uudistaa unionia on kadonnut samalla, kun hyvän tulevaisuuden yhteinen kuva on murentunut. Se on sääli, sillä iso osa jäsenmaista on ollut mukana vasta noin kymmenen vuotta.

Kotimaansa Tsekin tasavallan oikeistopopulistiseen ja EU-kriittiseen suuntaan kyllästynyt ystäväni puuskahti kaksi viikkoa sitten osuvasti, että “EU on parasta, mitä tälle maalle on tapahtunut”.

Vastasin: Euroopan unioni on parasta, mitä Suomelle on tapahtunut.


Kuvassa: Kolin kansallispuisto oli Suomen ikonisimpia paikkoja  jo ennen itsenäisyyttä. Kuva: Oona Lohilahti

Republikaanipuolueen kaaos loi presidenttiehdokas Trumpin

Osa republikaaneista tukee Donald Trumpia, vaikkei seiso hänen ajamansa politiikan takana. Syy on se, että seuraava presidentti pääsee nimittämään todennäköisesti useamman korkeimman oikeuden tuomarin. Kuvat: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

ESSEE

Donald Trumpin mahdollisuus nousta Yhdysvaltojen presidentiksi ei ole syy, vaan seuraus. Trump-hetki on 1960-luvulla alkaneiden tapahtumien huipentuma. Tuolloin demokraatit menettivät etelävaltiot.

 

“Tässä meni etelä sukupolveksi eteenpäin,” totesi Lyndon B. Johnson vuonna 1965. Demokraattipresidentti oli juuri allekirjoittanut lain, joka takasi äänioikeuden myös mustille amerikkalaisille. Johnson oli oikeassa, mutta ei voinut aavistaa, että allekirjoitus sinetöi etelän republikaanien kannatusalueeksi paljon pidemmäksi aikaa kuin vain sukupolveksi.

Yhdysvaltojen etelävaltioiden valkoisen väestön kannatuksen siirtyminen demokraateilta republikaaneille on yksi merkittävimmistä syistä sille, miksi republikaanit ovat pärjänneet viime vuosina niin hyvin Yhdysvaltojen politiikassa.

Erityisesti tämän takia Donald Trumpilla on huomenna mahdollisuus nousta Yhdysvaltojen presidentiksi.

 

VUONNA 1964 lähes 80 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoi, että maan hallitus tekee hyvää työtä.

Samana vuonna republikaanien riveistä presidentiksi pyrki arkansaslainen, oman aikansa oikeistopopulisti, senaattori Barry Goldwater. Hänen mielestään valtion tuli lopettaa sosiaaliturvan tarjoaminen, talouteen puuttuminen ja jokaisella osavaltiolla pitäisi olla oikeus päättää perusoikeuksista itse. Kansalaisoikeuslaki oli perustuslain vastainen, ydinase vain ase muiden joukossa ja Neuvostoliitto kaiken pahan alku ja juuri.

Kun Goldwater kärsi murskatappion Johnsonille, Suomessa asti huokaistiin helpotuksesta. Goldwaterin mahdollinen presidenttiys nähtiin uhkana koko maailmalle erityisesti kylmän sodan jännittyneessä ilmapiirissä. Hänen ideologiansa oli liian oikeistolainen aikana, jolloin molemmat puolueet ihannoivat Länsi-Eurooppaan syntynyttä hyvinvointiyhteiskunnan alkua, ja markkinatalouteen kuului olennaisesti pankkisektorin sääntely.

Yli 50 vuotta myöhemmin hallituksen hyviin aikeisiin uskoo enää 20 prosenttia kansasta. Obaman presidenttikausilla pahimmillaan vain viisi prosenttia republikaaneista luotti poliittisiin instituutioihin. Kolmasosa ei osaa nimetä liittovaltion poliittisista instituutioista yhtäkään. Moni keskustalainen liikkuva äänestäjä kannattaa republikaaneja, koska luulee demokraatteja vasemmistoksi ja republikaaneja keskustaksi, vaikka demokraatit ovat keskustapuolue ja republikaanit oikeistolainen. 

Goldwaterin linjasta sen sijaan on tullut republikaanipolitiikan valtavirtaa. Vuoden 1964 presidenttiehdokasta muistuttava ydinasemyönteinen Donald Trump on ehdolla Valkoisen talon isännäksi.

 

1960-LUVULLA YHDYSVALTOJEN kaksipuoluejärjestelmässä ei ollut suuria ideologisia eroja. Johnsonin vaalivoiton jälkeen psykologi David Sears kuvasi Yhdysvaltojen puolueiden välistä kunnioitusta suureksi. ”Yhdysvalloissa hävinnyt oppositio hyväksyy yleensä enemmistön tahdon suhteellisen rauhallisesti ellei jopa täydellisen tyynesti”, hän kirjoitti.

Molempien puolueiden muutos alkoi kuitenkin 1960-luvulla. Kun demokraatit käänsivät politiikkansa ja alkoivat ajaa tasa-arvoisia kansalaisoikeuksia myös mustille, republikaanien goldwaterilainen siipi näki mahdollisuuden. 

Tämän ansiosta Goldwaterin liian oikeistolainen linja ei hajottanut puoluetta. Goldwaterin edustamat etelän konservatiivit saivat puolueessa vallan idän ja pohjoisen maltillisemmilta republikaaneilta. He alkoivat noudattaa niin sanottua Southern Strategya, jonka tarkoituksena oli poistaa puolueen yleispätevä imago ja alkaa houkutella erityisesti etelän valkoisia äänestäjiä.  

Southern Strategy onnistui. Etelävaltioiden valkoiset, rotuerottelua kannattavat amerikkalaiset siirtyivät pikkuhiljaa demokraattien äänestäjistä republikaanien riveihin.

Presidentti Johnsonin epäonninen kamppailu Vietnamin sodan kanssa puolestaan karkotti demokraattien äänestäjiä samaan aikaan, kun hyvinvointivaltiomallinen sosiaalipolitiikka toi uusia. Sodan koko ajan kasvavan uhrimäärän takia Johnson ei pyrkinyt toiselle kaudelle.

Republikaanien ja maan yleisen muutoksen ensimmäinen huipentuma oli Goldwaterin kampanjan kautta politiikkaan astuneen Ronald Reaganin presidenttiys vuosina 1981–1989. Reagan tunnetaan hyvinvointivaltiota eniten vastustaneena Yhdysvaltojen presidenttinä, jonka sääntelyä purkanutta talouspolitiikkaa kutsuttiin nimellä reaganomics. Reaganin linja ei poikennut merkittävästi Goldwaterin mielipiteistä.

Reaganin kaudella demokraatit muuttuivat erityisesti Bill ja Hillary Clintonin johdolla korkeakoulutettujen puolueeksi, joka alkoi ajaa tasa-arvoisten kansalaisoikeuksien lisäksi muitakin liberaaleja arvoja. Konservatiivipuolueesta tuli uusi työväenpuolue, ja vuonna 1994 republikaanit saivat kongressiin enemmistön lähes puolen vuosisadan tauon jälkeen.

nyc4

TRUMPIN NOUSU presidenttiehdokkaaksi ei tietenkään ole sattumaa. Se on viidenkymmenen vuoden kehityksen summa. Goldwaterin, Reaganin ja Sarah Palinin teekutsuliikkeen jälkeen Trump on kiistämättä republikaanien Southern Strategysta alkaneen politiikan huipentuma.

Trumpin pääseminen kisassa näin pitkälle kertoo erityisesti republikaanien kriisistä. Taloustieteilijä Paul Krugman tiivistää osuvasti maansa toisen puolueen tämän hetken tilan viime viikolla julkaistussa New York Timesin kolumnissaan.

“Puhemies Paul Ryan ei ole rasisti eikä autoritäärinen hallitsija. Hän kuitenkin tekee kaikkensa, jotta rasistista ja itsevaltiaasta tulee maailman vaikutusvaltaisin mies. Miksi? Koska silloin hän voisi yksityistää sosiaalivakuutuksen ja leikata rikkaiden veroja. Ja tämä, tiivistetysti, kertoo, mitä republikaaneille ja Yhdysvalloille on tapahtunut.”

Republikaanit ovat toisin sanoen valmiita menemään äärimmäisyyksiin päästäkseen toteuttamaan omaa politiikkaansa, tai vähintään estääkseen demokraattien suunnitelmat. Päätöksenteko Washingtonissa on joutunut viime vuosina useaan otteeseen republikaanien taipumattoman ja toisaalta myös puolueen sisällä hajanaisen politiikaan panttivangiksi. 

 

 

KRUGMAN MUISTELEE, että republikaanien kampanja demokraatteja vastaan kävi erityisen likaiseksi, kun puolue oli saanut kongressiin enemmistön. Bill Clintonin presidenttikausilla perättömät väitteet mediassa olivat tavallisia ja oikeusprosesseja käynnistettiin kiusantekomielessä. 

Vaihtoehdoton politiikka on kasvanut uusiin ulottuvuuksiin Barack Obaman presidenttiyden aikana. Republikaanit eivät hyväksyneet demokraatin paluuta Valkoiseen taloon ja yksinkertaisesti kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä. Tämän seurausta oli esimerkiksi taistelu velkakaton nostamisesta vuonna 2013. Valtion virkamiesten palkkojen maksu pantiin jäihin, ja koko pääkaupunki pysähtyi käytännössä yhden miehen, Ted Cruzin, takia. Kun kansa ei seuraa politiikan arkea, poliitikkojen houkutus käyttää tällaisia tosi-tv-elementtejä oman agendan ajamiseksi kasvaa.

Vuoden 2016 kärjistynyt, vaihtoehdoton ja mustavalkoinen meno Washingtonissa johtuu osittain siitä, että puolueet ovat kauempana toisistaan kuin kahteen vuosikymmeneen. Vuoden 2004 jälkeen demokraattien ja republikaanien välinen ideologinen ero on tuplaantunut.

Republikaanien osalta siirtyminen oikealle on seurausta esimerkiksi teekutsuliikkeen noususta heti talousromahduksen jälkeen. Teekutsuliikkeen patriootit eivät halua nähdä puolueensa tekevän pienintäkään kompromissia demokraattien kanssa. Yli 70 prosenttia teekutsulaisista ei myöskään hyväksy kongressin republikaanijohtajia. Äärikonservatiivisten uskovaisten ääniä tavoitellakseen moni valtavirran republikaani on joutunut siirtymään oikealle. 

Puolueen radikalisoitumisen on saanut tuntea nahoissaan esimerkiksi viime vuonna eronnut puhemies John Boehner.  Hänen mahdottomana tehtävänään oli pitää yhdessä koko ajan konservatiivisemmaksi muuttuvia republikaaneja samaan aikaan, kun puolueen sisäiset erot kasvoivat.

 

REPUBLIKAANIEN SUURIN ongelma on se, ettei puolueen äänestäjäkunta ole muuttunut Southern Strategyn aloittamisesta. Konservatiivipuolueen arvot vetävät edelleen puoleensa etenkin etelävaltioiden valkoista työväestöä.

Puolueen äänestäjät ovat vuosi vuodelta vanhempia, valkoisempia ja vähemmän koulutettuja. He, jotka identifioivat itsensä ensisijasesti amerikkalaisiksi, äänestävät mieluummin republikaaneja kuin demokraatteja.

Sarah Palinin johtama teekutsuliike ei uudistanut puoluetta tai laajentanut äänestäjäkuntaa. Lähes 90 prosenttia liikkeen kannattajista oli valkoisia, 75 prosenttia yli 45-vuotiaita ja vain alle 25 prosentilla oli yliopistotutkinto.

Kun verrataan republikaanien ja demokraattien äänestäjiä, republikaanit ovat harvemmasta asiasta samaa mieltä puolueensa kanssa kuin demokraatit. Republikaanien äänestäjät ovat myös eniten riippuvaisia liittovaltion rahoittamasta sosiaaliturvasta, vaikka konservatiivien yhteinen vihollinen on sosiaaliturvaa rahoittava liittovaltio. 

 

nyc30

TRUMP ON VEDONNUT erityisesti niihin amerikkalaisiin, jotka ovat kyllästyneet Washingtonin poliittiseen eliittiin – sekä demokraatteihin että republikaaneihin. Huomisissa vaaleissa on siis kyse pitkälti samasta kuin EU:sta lähtemisestä äänestäneessä Britanniassa. Rajat kiinni ja valta takaisin kansalle!

Vanhempi sukupolvi haluaa muutoksen, vaikka heidän nostalgista maailmankuvaansa ei ole mahdollista enää palauttaa.  He tahtovat osoittaa, että vaikka valta on keskittynyt Washingtoniin, he pystyvät saamaan aikaan muutoksen. Sillä ei ole väliä, miten uskottavia Trumpin lupaukset ovat. Pääasia, että jokin muuttuu. 

Se, että osa republikaaneista on irtisanoutunut ehdokkaansa puheista, on vain hyvä asia. Mitä vähemmän eliitti Trumpista pitää, sitä enemmän hän näyttäytyy kapinan ja vallankumouksen johtajana.

Trumpin äänestäjät ovat menettäneet uskonsa siihen, että liberaali demokratia hyödyttäisi heitä. He eivät usko yhteistyöhön ja dialogiin. Eikä se sinänsä ole mikään ihme. Kansa on vain ottanut mallia riitaisastaWashingtonista.

Trumpin kannattajien kokemus vaikutusmahdollisuuksien menetyksestä on osittain myös totta. Martin Gilesin ja Benjamin Pagen tutkimus osoitti, että Yhdysvaltojen poliittisiin päätöksiin ei vaikuta kansan enemmistön, vaan rikkaimman kymmenyksen mielipide. Yhdysvallat – oligarkia vai demokratia, otsikoi BBC

 

HUOMISTEN VAALIEN asetelma ei todennäköisesti olisi tämä, jos Yhdysvaltojen talous ei olisi romahtanut vuonna 2007. Koska demokraattinen järjestelmä ei estänyt katastrofia, moni kotinsa ja työnsä menettänyt menetti myös uskonsa nykypolitiikkaan. Tutkimusten mukaan talouskriisin jälkeen äärioikeiston suosio nousee keskimäärin peräti 30 prosenttia. Trump vain jatkoi siitä, mihin teekutsuliike jäi.

Hillary Clinton totesikin New Yorkerin haastattelussa melko suoraan, että presidentti Barack Obaman olisi kannattanut edes yrittää saattaa talousromahduksen syyllisiä vastuuseen, vaikka ketään ei voinutkaan syyttää suoraan. Tämä oli yksi tekijä Trumpin nousun takana.

“Joten jos emme voi syyttää yritys X:ää, syytetään maahanmuuttajia. Eikö vain? On pakko syyttää jotakuta, se on osa ihmisluontoa. Jos et kerro ihmisille, mitä heille tapahtuu – – voisit edes käyttäytyä niin, että tiedät, miltä kansalaisista tuntuu”, Clinton sanoi.

 

TRUMP EI OLE SYY, vaan seuraus. Vaikka republikaanit ovat valittaneet Trumpin kaapanneen puolueen, Trump-ilmiö ei olisi ollut mahdollinen ilman puolueen pitkää flirttailua rasismin ja populismin kanssa. Trump on seuraus republikaanien hajanaisuudesta, kannattajakunnan valkoisuudesta ja siitä, että republikaanien valtavirran politiikan ja teekutsuliikkeen välinen ero on sumentunut uhkaavasti.

Trumpin kampanjaa  on kuvannut viha. Jos viha politiikassa kohdistuu esimerkiksi jonkin kansanosan kokemaan epätasa-arvoon, kuten 1960-luvulla rotuerotteluun, se on merkki terveestä yhteiskunnasta. Trumpin tapauksessa viha kuitenkin kohdistuu yhteiskunnan heikoimpiin. Silloin on kyse oman edun ajamisesta muiden kustannuksella – pahimmassa tapauksessa väkivaltaisesti.

Kaikki tämä kertoo professori Yuval Noah Hararin mielestä siitä, että liberaalin demokratian tarina on juuri nyt suuressa kriisissä. Kun vanha tarina romahtaa, tarvitaan uusia tapoja ajatella ja selittää maailmaa, ratkaista ilmastonmuutoksen uhka ja teknologian kehittymisestä johtuva työpaikkojen menetys.

“Tällä hetkellä kuitenkin olemme vielä nihilistisessä pettymyksen ja vihan hetkessä, jossa ihmiset menettävät uskonsa vanhaan tarinaan ennen kuin he ovat omaksuneet uuden. Tämä on Trump-hetki.” 

Hararin mukaan Trump-hetken voi rinnastaa Hitler-hetkeen tai ensimmäisen maailmansodan aloittaneeseen Frans Ferdinand -hetkeen. Tällä kertaa liberaalia demokratiaa ei kuitenkaan vastusta ideologia, kuten fasismi, sillä Trumpilla ei ole ideologiaa. Vuodesta 1987 lähtien Donald Trump on ollut republikaani, sitoutumaton, demokraatti, uudestaan republikaani, sen jälkeen taas sitoutumaton ja tällä hetkellä hän on republikaani lähinnä nimellisesti, sillä hänen ajamansa politiikka ei ole erityisen konservatiivista. 

patsas

VAIKKA TRUMP HÄVIÄISI, hän voi tehdä goldwaterit ja määritellä republikaanien uuden suunnan. Jos puolue lähtee sille tielle, demokraatit vahvistuvat entisestään. Trumpin linja kun houkuttelee vain vähimmistöön jääviä valkoisia, eläkeikää lähestyviä amerikkalaisia. 

Republikaanit saattavatkin muotoilla Johnsonin lauseen uudestaan: “Nyt menetimme latinot ja mustat sukupolveksi.”

Parhaassa tapauksessa vuosi 2016 kuitenkin herättää puolueen pohtimaan, mitä on konservatiivinen politiikka 2010-luvulla. Se ei voi olla haikailua Reaganin aikaan eikä se voi olla unelmointia paluusta takaisin valkoisten ylivaltaan, jolloin vähemmistöillä ei ollut poliittisia oikeuksia.

 

JOS CLINTON VOITTAA huomenna, Trumpin kannattajat eivät katoa. Yhdysvalloissa on edelleen suuri joukko ihmisiä, jotka kokevat elämäntapansa olevan viimeisiä hengenvetoja ottava uhanalainen laji, jonka Washington haluaa hävittää.

Clintonin suurin tehtävä presidenttinä olisi maan yhdistäminen. Se on vaikeampaa kuin vuoden 2007 talouskriisin hoitaminen.

Lähteet:

Antti Kaihovaara (toim.) – Jakolinjojen Suomi

Tommi Uschanov – Tämä on Amerikka

The New Yorker – The Unconnected  

Washington Post – Trump Isn’t the Next Barry Goldwater, It’d be Easier if He Was

The Atlantic: What Will the Trump Aftershock Look Like

New Republic – Southern Strategy Made Donald Trump Possible 

The New Yorker –Two  Americas: Why Donald Trump Still Has a Lot Of Support

Brexit ja Balkan – EU:n kaksi päänvaivaa voivat yhdessä johtaa uuteen kriisiin

EULEX on EU:n suurin siviilikriisinhallintaoperaatio. Se aloitti Kosovossa vuonna 2008. Serbien asuttamassa Pohjois-Mitrovicassa EULEX on epäsuosittu. Kaikki kuvat: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

ANALYYSI

Toivo EU-jäsenyydestä on Länsi-Balkanin maille ainoa syy tehdä demokratiaa vahvistavia poliittisia ja taloudellisia uudistuksia. Pelkona on, että sotiin johtaneet etniset kiistat syttyvät uudestaan, jos EU:n painostus herpaantuu.

Länsi-Balkanin maat ovat tällä hetkellä yhtä epädemokraattisia kuin 12 vuotta sitten.

Vaikka EU on valmistellut alueen maita unionin jäsenyyteen jo yli vuosikymmenen käyttäen siihen sekä miljardeja että henkilötyövuosia, satsaus uhkaa valua hukkaan.

EU-huuma on vaihtunut vanhojen etnisten kiistojen lämmittelyyn. Länsi-Balkanilla on nyt entistä itsevaltaisempia johtajia, vähemmistön itsenäisyyshaluja, ja esimerkiksi Kosovossa EU-vastainen oppositio on häirinnyt poliittista päätöksentekoa jo vuoden.

 

LÄNSI-BALKANIN TULEVAISUUS on neljäs tärkeä kysymys brexitin, talouskriisin ja pakolaisten rinnalla.

EU sitoi itsensä Länsi-Balkanin kohtaloon jo 1990-luvulla Jugoslavian hajoamissotien aikana. Koska unioni on alun perin rauhanprojekti, Länsi-Balkan oli otollinen paikka testata unionin rauhaa tekevää voimaa. Jos Ranska ja Saksa ystävystyivät Euroopan yhteisön ansiosta, sama voitaisiin saavuttaa Länsi-Balkanilla. Tutkimustulokset osoittavatkin selvästi, että kahden demokraattisen valtion keskinäinen sotiminen on erittäin epätodennäköistä.

Kosovon sodan päätyttyä kesällä 1999 EU lähti tekemään sitä, minkä se uskoi johtavan pysyvään rauhaan: EU lupasi entisille Jugoslavian tasavalloille, Kosovolle ja Albanialle, että vielä jonain päivänä ne ovat EU-jäseniä. Siitä asti unioni on yrittänyt viedä demokratiaa sodasta toipuvalle alueelle oman laajentumispolitiikkansa kautta. 

Länsi-Balkan on osoittautunut vaikeammaksi alueeksi EU:lle kuin vuonna 2004 liittyneet entiset neuvostotasavallat. Vanhan vallan syrjäyttäminen ja vaalien järjestäminen eivät riitä demokraattisen yhteiskunnan luomiseksi.

presentation-4

ALUSSA SUUNTA OLI oikea, motivaatio kova ja tulokset ensimmäisinä vuosina hyviä: maat tekivät demokraattisia muutoksia, ja EU auttoi Montenegron ja Kosovon itsenäisiksi ilman uusien konfliktien syttymistä. Entisen Jugoslavian sotarikostuomioistuimessa alettiin tuomita serbien tekemiä sotarikoksia. Mikään näistä ei kuitenkaan tuonut helpotusta kaikista vanhimpaan ongelmaan, eli etniseen vihaan.

Olli Rehn sai Länsi-Balkanin kontolleen aloittaessaan EU:n laajentumiskomissaarina vuonna 2004. Rehn otti laajentumiseen tiukan linjan, sillä unionin ilmapiiri oli muuttunut merkittävästi. Vuoden 2004 jättilaajentumisen jälkeen jäsenmaat olivat haluttomia uudelle suurelle kierrokselle.

Kun unionin perustuslaki vielä ajautui ongelmiin jäsenmaissa, Rehnille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin painottaa, että Länsi-Balkanin maiden on jatkettava uudistuksia ja täytettävä vaatimukset ennen kuin jäsenyydestä edes keskustellaan. Vuonna 2004 liittyneiden jäsenmaiden saamia myönnytyksiä ei olisi tarjolla Länsi-Balkanille.

Ilmapiiri muuttui pian vieläkin huonommaksi. Kun Kosovo oli julistautunut yksipuolisesti itsenäiseksi Serbiasta vuonna 2008, Yhdysvaltojen pankkisektori romahti. Siitä alkanut pitkä taantuma on vienyt unionin voimavaroja, mikä näkyy myös Länsi-Balkanilla. Pankkikriisin jälkeen Kreikan talous hajosi. Sitä seurasi pakolaiskriisi.

Suurin isku unionille on kuitenkin Britannian EU-ero.

1

BREXIT-NEUVOTTELUJEN viemä aika seuraavien vuosien aikana on pois jostain muusta. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Länsi-Balkan kärsii sekä brexitistä että siihen johtaneesta euroskeptisyyden noususta.

Unioni laajeni vuosina 2004–2013 peräti 13 maalla. Kierros kierrokselta mukaan otettiin valtioita, joiden demokratian tila oli aina huonompi kuin aiemmilla liittyjillä. Jäsenmaat eivät halua enää ottaa sitä riskiä, että jäseniksi päästetään liian kehittymättömiä maita, joiden ongelmat kaatuvat heti unionin niskoille.

Vaikka Euroopan parlamentti ääriryhmiä lukuun ottamatta kannattaa Länsi-Balkanin integraatiota, ei kenelläkään ole suurta intohimoa tehdä sitä nopeasti. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on todennut, ettei hänen kaudellaan oteta mukaan uusia jäsenmaita. Laajentuminen ei siis ole asialistalla vielä vuosiin, vaikka EU-johtajat Angela Merkel ja Francois Hollande etunenässä ovatkin koettaneet puhua faktoja ympäri ja vakuuttaneet laajentumisen jatkuvan. He eivät halua, että jäsenyydestä haaveilevat maat kadottavat toivonsa ja sitä mukaa halunsa tehdä uudistuksia.

Unionin lukuisat ongelmat talouskriisistä unionin jäsenen lähtemiseen ovat myös tehneet unionista vähemmän houkuttelevan Länsi-Balkanin maille. Kun uudistusten suurin palkinto, EU-jäsenyys ei enää näyttäydy kaikkien ongelmien ratkaisijana, into demokratisointiin pienenee.

 

SUUREN LAAJENTUMISEN lisäksi toinen syy integraation jarruttamiselle ovat Puola ja Unkari, joiden oikeusvaltiota alasajaville oikeistohallituksille EU ei voi tehdä juuri mitään. Tämä johtuu siitä, että sinä hetkenä, kun maa liittyy unionin jäseneksi, unionin valta maan sisäiseen kehitykseen supistuu.

Siksi Länsi-Balkanilta vaaditaankin nyt paljon enemmän kuin Tsekiltä, Virolta, Romanialta ja Bulgarialta vaadittiin. Unioni haluaa varmistaa, että uudet jäsenet ovat taloudellisesti valmiita ottamaan jäsenyyden velvollisuudet vastaan, ettei niiden demokratia ole pelkkä kulissi, ja että maiden sisällä kunnioitetaan ihmisoikeuksia.

2

NYT JOS KOSKAAN EU voisi siis vaikuttaa Länsi-Balkanin maiden demokratisoitumiseen.

Maat ovat tehneet poliittisia ja taloudellisia uudistuksia vain siksi, että EU velvoittaa niiltä pitkän listan muutoksia. Sen lisäksi, että maiden täytyy siirtyä markkinatalouteen, niiden täytyy kitkeä korruptio, luoda toimiva ja kriittinen kansalaisyhteiskunta, kunnioittaa vähemmistöjen oikeuksia, saada oikeuslaitoksensa toimimaan, opetella tulemaan toimeen naapurimaiden kanssa ja tietenkin luoda toimiva ja vahva demokraattinen järjestelmä.

Lista on pidempi ja vaativampi kuin millään EU-jäsenkandidaatilla ikinä. Nykyisellä laajentumiskomissaarilla on nyt käytännössä mahdoton tehtävä. Hänen on painostettava demokratialle osittain vastustuskykyisiksi osoittautuneita maita muutoksiin, yrittää uskotella hakijamaille, että jäsenyys on saavutettavissa oleva tavoite ja toivottava, ettei jäsenmaiden ja komission ilmapiiri muutu enää nuivemmaksi.

Jos EU:n kiinnostus entisestään herpaantuu, ei mailla ole syytä jatkaa uudistuksia. Erityisen huolestuttavaa se on demokratiakehityksen kannalta, koska tuolloin maat ottaisivat mallia todennäköisesti Venäjältä ja Turkista. 

Ensimerkit Länsi-Balkanin uudesta suunnasta tuloksesta on nähty. Kosovossa, Montenegrossa, Makedoniassa ja Albaniassa on jo ollut väkivaltaisia mielenosoituksia hallituksia vastaan. Vaarallinen varoitus tuli reilu viikko sitten Bosnia ja Hertsegovinasta, kun Bosnian serbit äänestivät Serbitasavallan itsenäisyyspäivästä laittomasti, minkä uskotaan enteilevän alueen itsenäisyyspyrkimyksiä

Maiden 15–35 prosentin työttömyysasteet takaavat sen, että iso osa ihmisistä Länsi-Balkanilla on yhteiskunnan ulkopuolella. Isis onkin rekrytoinut ahkerasti etenkin Kosovossa ja Bosniassa, ja viime vuonna Suomenkin vastaanottokeskuksissa oli tuhansia kosovolaisia ja albanialaisia, joilla ei kotimaassaan ole tulevaisuutta.

 

LÄNSI-BALKANIN poliittinen eliitti ja valtaosa kansasta kannattaa edelleen EU-jäsenyyttä. Maat kuitenkin tarvitsevat selkeän suunnan ja varmistuksen, että jäsenyys on lähi- eikä kaukaista tulevaisuutta. Oikeusvaltion vahvistaminen ei nimittäin ole maiden johtajille mieluisin harrastus, sillä demokratian lisääminen tarkoittaa myös vallan hajauttamista heiltä pois.

Länsi-Balkan elää niin kriittistä vaihetta, että EU:n painostus ja tuki uudistusten jatkamiseksi olisi elintärkeää. 

Alueen jokaisessa maassa on vuoden sisällä tapahtunut asioita, jotka osoittavat niiden liukuvan nyt kauemmaksi EU:n haluamasta suunnasta. Montenegron neljännesvuosisadan vallassa ollutta pääministeriä vastaan osoitettiin mieltä viime vuonna, Serbian johtajat ovat ottaneet etenkin median kovakouraisesti otteeseensa, Kosovon tuore presidentti joutunee sotarikostuomioistuimen kuultavaksi, ja Bosnia ja Hertsegovinassa Serbitasavalta voi käytännössä dominoida poliittista keskustelua.

Makedoniassa paljastunut salakuunteluskandaali ja sen itsevaltainen hoito ovat vaurioittaneet maan suhteita EU:hun niin pahasti, että EU on ensimmäistä kertaa uhannut lopettaa integraation valtion kanssa. Myös alueen ainoassa Jugoslaviaan kuulumattomassa maassa Albaniassa on osoitettu mieltä pääministeriä ja hallitusta vastaan

 

EU ON LÄNSI-BALKANILLA lähes umpikujassa. Toisaalta unionin on ymmärrettävästi varmistettava, että se ottaa jäsenikseen vain siihen täysin valmiita valtioita. Toisaalta liika viivyttely uhkaa johtaa siihen, että alue luisuu takaisin vanhoihin epädemokraattisiin käytäntöihin. Pahin pelko on uusi etninen konflikti. 

Uusin järkytys Länsi-Balkanin johtajille tuli syyskuun puolivälissä, kun Jean-Claude Juncker ei edes maininnut laajentumista vuosittaisessa Unionin tila -puheessaan. Toivo EU-jäsenyydestä hiipui entisestään.

Mutta jos EU haluaa vielä joskus käyttää alueen maista sanaa demokratia, unionin on löydettävä Länsi-Balkanin politiikkansa uudestaan.

Muuten käy, kuten International Commission totesi pari vuotta sitten: “Toivon ja perspektiivin menettäminen on Länsi-Balkanin poliittinen todellisuus. Ja se on vaarallinen todellisuus.”

 

Lähteet:

Kirjoittajan gradu, joka valmistuu vuonna 2017.

Geoffrey Pridham: Change and Continuity in the European Union’s Political Conditionality: Aims, Approach, and Priorities 

Solveig Richter: Two at one blow? The EU and its quest for security and democracy by political conditionality in the Western Balkans 

Rauha tarvitsee naisia

ESSEE

OONA LOHILAHTI

FullSizeRender (1)

Lähde: UN Women

Suurin osa sotien uhreista on tänä päivänä siviilejä, ja uhreiksi joutuvat yhä useammin naiset ja lapset. Rauhanprosesseissa naiset jätetään kuitenkin edelleen lähes poikkeuksetta ulos.

 

Kun rauhansopimuksen neuvottelupöytään on hyväksytty vain miehiä, naiset ovat hivuttaneet omat ehdotuksensa oven alta kokoushuoneeseen. Liberiassa naiset ryhtyivät seksityöläisiä myöten seksilakkoon, ja he lukitsivat miehet barrikadeilla neuvotteluhuoneeseen, jotta sopimus varmasti allekirjoitetaan. Ugandassa naiset kokoontuivat oman pöydän ääreen kirjaamaan ylös ehdotuksensa rauhansopimuksen sisällöksi, koska he eivät päässeet mukaan neuvotteluihin.

Vaikka naiset ymmärtäisivät oman merkityksensä osana rauhanprosessia, on pitkälti miehistä kiinni, otetaanko naiset mukaan vai ei.

 

“Naisten puuttumista rauhanneuvotteluista ei selitä naisten väitetty vähäinen kokemus konfliktin ratkaisusta tai neuvotteluista, vaan kyse on selvästä yrityksen puutteesta integroida naiset rauhanprosesseihin.

UN Women

 

KYLMÄN SODAN AIKANA ei neuvoteltu aseistettujen, ei-valtiollisten joukkojen kanssa. 1990-luvulta alkaen konfliktit ovat kuitenkin olleet pääsääntöisesti valtioiden sisäisiä, eivätkä valtioiden välisiä, minkä vuoksi neuvottelupöydissä uusi normaali ovat erilaiset sissijoukot. Tutkijat toivovat, että seuraava suuri muutos on se, että aseistautumattomista naisjärjestöistä tulee itsestään selvä osa rauhanneuvottelujen kokoonpanoa.

Kun sodat ovat muuttuneet rintamasodista sissisodiksi, sodan säännöt on heitetty romukoppaan. Siviilejä tähdätään siinä missä sotilaita. Seksuaalinen väkivalta on yleisesti käytetty taktiikka sodassa, ja sen uhreja ovat yleensä naiset ja myös lapset.

Sota koskettaakin naisia eri tavalla kuin miehiä. Kun miehet kuolevat useammin suoraan tulituksessa, naiset kärsivät seksuaalisen väkivallan lisäksi sodanjälkeisistä taudeista ja talouden romahtamisesta. Naiset kokevat sodan kauhuja vielä, kun aseet on laskettu.

 

JOS RAUHANNEUVOTTELUJEN tarkoituksena on vain väkivallan lopettaminen, naisten mukaan ottamiselle ei ole niin monia perusteita, sillä naiset ovat harvoin johtavissa rooleissa osapuolten väkivaltakoneistoissa.

Mutta jos tarkoituksena on luoda pysyvä rauha, naisten osallistuminen on välttämätöntä ja lopputuloksen kannalta myös hyödyllistä. Neuvotteluissa täytyy olla mukana niiden ryhmien edustajia, jotka eivät tarttuneet aseisiin ja yrittivät kenties luoda rauhaa konfliktin ajan. Mukana täytyy olla uhreja.

Rauhansopimukset katsovat pidemmälle tulevaisuuteen ja pureutuvat syvemmälle yhteiskuntaan ja sodan syihin, kuin mitä pelkkä väkivallan lopettaminen vaatii. Neuvottelujen aikana saatetaan tehdä luonnos uudesta perustuslaista ja siitä, miten konfliktin jälkeen instituutiot toimivat.

Esimerkiksi Burundissa naiset onnistuivat saamaan sopimukseen ehtoja naisten oikeudesta valita kumppaninsa. Guatemalassa naiset tekivät rauhansopimuksen kautta seksuaalisesta häirinnästä rikoksen ja saivat perustettua vähemmistökansojen naisille oman edunvalvojan.

On siis erittäin tärkeää, että naiset voivat olla mukaan työssä, joka luo pohjan myös tulevaisuuden vallanjaolle ja naisten roolille yhteiskunnassa. Jos naiset eivät pääse mukaan tässä vaiheessa, heidän mahdollisuutensa nousta esimerkiksi parlamenttiin ovat entistä ohuemmat.

 

BOSNIA: NOLLA PROSENTTIA naisia silminnäkijöinä, neuvottelijoina ja allekirjoittajina. Darfur: alle 10 prosenttia silminnäkijöistä ja neuvottelutiimien jäsenistä oli naisia. Filippiinien rauhanprosessin naisten määrää on kiitelty historian suurimmaksi: allekirjoittajista ja neuvottelijoista kolmannes oli naisia.

Vuosina 1992–2011 vain neljä prosenttia rauhansopimusten allekirjoittajista oli naisia. Yhdeksän prosenttia neuvottelijoista ja alle neljä prosenttia kuulluista silminnäkijöistä oli naisia. Pääneuvottelijoista kaksi prosenttia oli naisia ja vain seitsemässä prosentissa vuosina 1990–2010 solmituissa rauhansopimuksissa oli maininta sukupuolten tasa-arvosta tai naisten oikeuksista.

Naisten poliittisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta tasa-arvosta on toden teolla puhuttu jo Pekingissä yli 20 vuotta sitten pidetystä maailman neljännestä naiskokouksesta asti. Kokouksen kuuluisimman lausahduksen sanoi Hillary Clinton toteamalla, että naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman vuonna 2000, mutta tämäkään keskustelu ei ole kantautunut tarpeeksi selvästi rauhantekopöytiin.

Koska rauhansopimuksilla on merkittävä vaikutus sodanjälkeiseen yhteiskuntaan, olisi syytä pitää mielessä, minkälaiset yhteiskunnat eivät ole riskissä luisua sisällissotaan. Tasa-arvoiset yhteiskunnat, joissa naiset ovat turvassa fyysiseltä väkivallalta, ovat todennäköisesti rauhallisia. Vakaa ja demokraattinen yhteiskunta ottaa huomioon eri sosiaaliset ryhmät, eri sukupuolet, vähemmistöt ja eturyhmät.

Muun muassa tämän takia naisten osallistumisen rauhanneuvotteluihin pitäisi olla itseisarvo. On hullu ajatus, että vain puolet kansasta, miehet, saa päättää maan tulevaisuudesta.

 

TUTKIMUSTEN MUKAAN naisten ottaminen mukaan neuvotteluihin kaiken lisäksi tuottaa parempia sopimuksia. Naiset neuvottelypöydässä ovat erityisen tärkeitä silloin, kun he edustavat paikallista naisjärjestöä. Se, että YK lisäisi naisten määrää neuvottelutiimissään ei paranna sopimusta, vaan naisten täytyy olla paikallisia. 

Kun naiset otetaan vahvasti mukaan rauhanprosessiin, väkivallan loppumisen todennäköisyys nousee 24 prosentilla. Kun naisjärjestöillä on merkittävä vaikutus sopimukseen, sopimus syntyy käytännössä aina. Jos naisjärjestöjä ei oteta mukaan tai niiden vaikutus on heikko, sopimusta harvoin syntyy.

Naisten mukana olo lisää yli kolmanneksella todennäköisyyttä, että rauha kestää 15 vuotta. Samanlaiset prosentit on löydetty myös sopimuksen toteuttamisessa: mitä suurempi vaikutus naisjärjestöillä sopimukseen oli, sitä todennäköisempää oli, että sopimus todella toteutettiin käytännössä.

Naisjärjestöt eivät tietenkään ole ainoa tekijä, jotka vaikuttavat sopimusten syntyyn, mutta niillä on selvästi merkittävä vaikutus. Yksi yleinen peruste naisten jättämiselle ulos neuvotteluista on kuitenkin se, että naisten mukana olo hidastaisi ja vaikeuttaisi neuvotteluja. Ainakin lopputuloksen valossa tämä ei pidä paikkaansa.

Genovalaisen Graduate Institute of International and Development Studiesin tutkimuksessa ei myöskään löytynyt yhtään tapausta, jossa naisjärjestöillä olisi ollut kielteinen vaikutus rauhanprosessin kannalta.

 

”Kun sodan osapuolille annetaan hallitseva rooli sillä kustannuksella, että enemmistöä ei konsultoida ja oteta mukaan, annetaan heille oikeus päättää muiden puolesta ja samalla heitä palkitaan aseisiin tarttumisesta.”

Graça Machel

 

 

KUN NAISJÄRJESTÖT SAAVAT vaikuttaa neuvotteluihin, ne vaativat, että sukupuolinäkökulma otetaan huomioon valtiollisissa ja kansainvälisissä asevoimissa esimerkiksi koulutuksen muodossa. Naiset haluavat, että seksuaalinen väkivalta on tulitaukoa vahingoittava hyökkäys. 75 prosenttia naisten vaatimuksista liittyykin seksuaaliseen väkivaltaan, jota ei mainita sopimuksissa tarpeeksi usein.  

He haluavat kiintiöitä, joiden avulla naiset pääsevät rauhan tultua etenemään valtion viroissa ja päättämään asioista parlamentissa. Konfliktin jälkeisissä Ugandassa ja Ruandassa tässä onkin onnistuttu ainakin numeroiden perusteella.

Kun naiset pääsevät vaikuttamaan neuvotteluihin, käsiteltävien asioiden kirjo laajenee. Naiset ottavat puheeksi turvallisuuteen ja ihmisoikeuksiin liittyvät ongelmat, jotka ovat yleensä osatekijöitä konfliktin syntyyn. Kansainvälisesti yleinen käsitys rauhasta tarkoittaa väkivallan puuttumista, mutta naiset korostavat sotaan johtaneiden tekijöiden poistamista. 

 

RAUHANTYÖSSÄ MUKANA olevat kertovat, että neuvotteluihin osallistuville naisille  asetetaan enemmän vaatimuksia kuin miehille. Sen lisäksi, että nainen tuo sukupuolensa näkökulman pöytään, hänen pitäisi olla tekninen asiantuntija ja aktivisti. Naisilta vaaditaan yksimielisyyttä vain sukupuolensa takia, vaikka jokainen pöydän ympärillä oleva mies olisi eri mieltä ehdotetuista toimenpiteistä.

Valta on yksi syy, miksi naisia ei useinkaan haluta rauhanpöytiin. Neuvottelut ovat tilaisuus jakaa valtaa uudestaan, eikä kukaan halua luopua omasta vallastaan. Mitä vähemmän eri osapuolia ja intressejä pöydän ympärillä on, sitä suurempi mahdollisuus kullakin ryhmällä on saada itselleen eniten valtaa.

Toinen harhaan osuva kritiikki on kokemattomuus. Etenkin konfliktialueilla naiset ovat miehiä aktiivisempia ruohonjuuritason rauhantyössä. 

On myös erikoinen ajatus, että aseisiin tarttuneet pääosin miehistä koostuvat ryhmät olisivat ansainneet paikkansa pöydässä ennemmin, kuin paikallista rauhantyötä tekevät naiset. Todellisuudessa aseistetun ryhmän kannatus voi olla hyvinkin pientä, ja on helppoa kyseenalaistaa nimenomaan heidän kykynsä neuvotella rauhasta. Silti he pääsevät vaikuttamaan rauhan ehtoihin.

 

ESIMERKIKSI UN WOMEN on kehitellyt ratkaisuja naisten osallistamiseksi. YK:n naisasiajärjestö sysää vastuuta etenkin YK:lle ja rahoittajille. Naisten osallistumiselle on monia erilaisia malleja, joista suora osallistuminen neuvottelupöydässä on tehokkain. Riippuu täysin neuvottelujen johtajista, otettaisiinko esimerkiksi konsultoivien naisryhmien mielipiteet huomioon ollenkaan.

Rahoittajien täytyy muistaa, että naisten osallistuminen maksaa. Kun naisten pitää järjestää lastenhoito ja usein heidän fyysinen turvallisuutensa on taattava eri tavalla kuin miesten, on tehtävä valinta. UN Women ehdottaa, että rahoittajat tarjoaisivat jokaiselle neuvotteluryhmälle yhden lisäpaikan sillä ehdolla, että jokainen ottaa neuvotteluihin mukaan yhden naisen lisää.

Joskus myös kulttuuri aiheuttaa vaikeuksia. Kokenut rauhantekijä Pekka Haavisto on kertonut siitä, kuinka esimerkiksi Somaliassa naisia ja miehiä voi olla vaikeaa saada edes saman pöydän ääreen kulttuurisista ja uskonnollisista syistä. 

 

RAUHANPROSESSI ON MAHDOLLISUUS. Parhaimmillaan sen aikana korjataan yhteiskuntaa ja saadaan eväät parempaan tulevaisuuteen. Tämä kuitenkin vaatii sitä, että rauhansopimus on mahdollisimman laajalti hyväsytty. Tällöin pöydän ympärille on otettava muitakin kuin toisia tappaneet. 

Jos tietyt ryhmät, kuten naiset, jätetään kokonaan ulkopuolelle ilman vaikutusmahdollisuutta uuteen yhteiskuntaan, lopputuloksen voi jokainen arvata: yksi iso ryhmä ei taaskaan voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. 

Silloin rauhan aika alkaa samalla tavalla, kuin mistä konflikti todennäköisesti alkoi.

 

Lähteet:

UN Women: Women’s Participation in Peace Negotiations: Connections between Presence and Influence

International Peace Institute: Reimagining Peacemaking: Women’s Roles in Peace Processes

Espanjan vaalit voivat olla poikkeus eurooppalaiseen sääntöön

Podemoksen johtaja Pablo Iglesias leikkasi palkkaansa päästyään Euroopan parlamenttiin. Kuva: Wikimedia Commons

OONA LOHILAHTI
AJANKOHTAISTA

Sunnuntaina Espanja äänestää demokraattisen historiansa ensimmäisissä uusintavaaleissa. Vaalit ovat erityisen tärkeät uudelle vasemmistopuolueelle Podemokselle, jonka nousu on poikkeuksellinen. Espanja on Kreikan lisäksi ainoa EU-maa, jossa talouskriisin jälkeen vastausta on haettu vasemmistolaisuudesta, eikä oikeistolaisuudesta.

 

Pablo Iglesias elää kuten opettaa: politiikka on jotain, mitä voit joko tehdä itse tai antaa muiden tehdä puolestasi. 

Valtio-oppia yliopistossa opettava Iglesias on tämän hetken seuratuin, palvotuin ja myös vihatuin henkilö Espanjassa. Hänen vuonna 2014 perustamansa vasemmistopuolue Podemos on uusien parlamenttivaalien gallupeissa toisella sijalla.

Podemoksen nopea nousu perustuu pitkälti Iglesiaksen persoonalle ja oikeiston mukaan populistisille puheille. Populismia voivat olla lyhyet iskulauseet, korruptoituneen eliitin vastaisuus ja Ikea-katalogin muodossa julkaistu vaaliohjelma, mutta televisiokeskusteluissa kansalaistottelemattomuudesta ja globalisaation vastaisista protesteista väitellyt Iglesias ei jää toiseksi.

Hän ei ole yhden asian ajaja, vaan hänen tavoitteenaan on perusteellinen suunnanmuutos. Podemos haluaa korkeamman minimipalkan, veroparatiisit kuriin ja julkisilla varoilla pelastettujen pankkien kansallistamisen.

Velka- ja talouskriisin seurauksena monelta espanjalaiselta puuttuvat perusasiat. 21 prosenttia kaikista ja 45 prosenttia nuorista espanjalaisista on työttömänä, sadat tuhannet on häädetty kodeistaan ja minimipalkka on alle 800 euroa.

Podemos on herättänyt aiemmin politiikasta vieraantuneet, leikkauspolitiikasta kärsineet espanjalaiset ajattelemaan, että muutos on mahdollinen.

Vain kaksi ja puoli vuotta vanha puolue uhkaa nyt murtaa 1970-luvun puolivälistä jatkuneen kahden puolueen vallan.

 

TOUKOKUUSSA 2011 Espanjassa alkoi rauhanomainen kansalaisliike, josta myöhemmin samana vuonna Occupy Wall Street -protestit ottivat mallia sekä New Yorkissa että ympäri maailmaa.

Indignados, suuttuneet, koostui talouskuripolitiikan kolhimista nuorista, joilla ei ollut poliittista kotia. Kumpikaan suurista puolueista ei edustanut heitä. Gallupien mukaan yli 70 prosenttia espanjalaisista antoi tukensa liikkeelle, vaikkei sillä ollut heti alussa esittää selkeitä toimenpiteitä esimerkiksi työttömyyden vähentämiseksi. Vuonna 2011 yleinen työttömyys oli 20 prosenttia, ja nuorista lähes joka toinen oli ilman työtä.

Aukioiden valloitus loppui lyhyeen, ja protestien jälkeisissä kunnallis- ja parlamenttivaaleissa valtaan nousi jälleen kerran konservatiivipuolue. Luultiin, että indignadosin henki oli kuollut.

Kunnes tammikuussa 2014 perustettiin Podemos, Me pystymme. Aluksi puolueeseen ei suhtauduttu vakavasti. Heillä ei ollut rahaa, ei selkeää puoluerakennetta, eikä realistisia poliittisia ehdotuksia.

Toukokuussa Euroopan unionin parlamenttivaaleissa muutaman kuukauden vanha puolue kuitenkin yllätti kaikki ja nousi viidellä paikalla kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi isoimmissa kaupungeissa. Iglesias itse on nyt europarlamentaarikko.

Iglesiaksen tv-esiintymiset ja puheet mielenosoittajille saivat ihmiset uskomaan puolueeseen. Media onkin Iglesiaksen tärkein väline. Hän oli nähnyt, kuinka oikeistopopulistipuolueet hyödynsivät mediaa ja totesi, että vasemmiston pitää tehdä samoin.

Podemoksen suosion kasvuun vaikutti se, että vuonna 2011 hallituksen perustanut oikeistopuolue PP ei saanut Espanjan taloutta nousemaan liberaalilla talouspolitiikalla ja leikkauksilla.

Kansa oli kyllästynyt myös toiseen suureen puolueeseen, sosiaalidemokraattiseen PSOE:seen. Molempien puolueiden jäsenet ovat rypeneet suurissa korruptioskandaaleissa ja menettäneet käsityksensä poliittisesta vastuusta.

Podemoksen oli helppo käydä eliittiä ja korruptiota vastaan.

 

JOULUKUUN 2015 parlamenttivaaleissa toiveikkaat espanjalaisnuoret antoivat äänensä eurooppalaisittain poikkeuksellisesti vasemmistopuolueelle. Vain Espanjassa ja Kreikassa talouskriisi on nostanut vastaukseksi vasemmiston, eikä konservatiiveja ja äärioikeistoa.

Joulukuun 20. päivän vaalien jälkeen Espanja siirtyi uuteen poliittiseen aikaan. 1970-luvun lopusta viime joulukuuhun asti Espanjan parlamenttivaaleissa toinen suurista puolueista on aina saanut enemmistön ja on siten pystynyt perustamaan hallituksen yksin. 

Neljä vuotta huonoin tuloksin hallinnut PP sai 28,7, PSOE 22 ja Podemos 20,7 prosenttia äänistä. Uusi keskusta-vasemmistolainen liberaalipuolue Ciudadanoskin ylsi 13,9 prosenttiin.

Koska PP:n paikat eivät riittäneet enemmistöön, puolueet yrittivät saavuttaa koalition, eli monipuoluehallituksen. Maassa, jossa valtakunnan politiikassa ei ole tarvinnut neuvotella koalitiohallitukseen kuuluvista kompromisseista, lähtökohta neuvotteluille oli huono.

Maaliskuussa puolueet luovuttivat.

Kun sopua ei syntynyt, moni äänestäjä pettyi. Hehän olivat nimenomaan halunneet lopun kahden puolueen vallalle ja toivoneet monipuoluehallitusta

barcelona-blogi

Podemos kannattaa Katalonian itsenäisyysäänestystä. Barcelona on Katalonian pääkaupunki. Kuva: Oona Lohilahti

 

UUDET VAALIT tuntuivat aluksi riskiltä nimenomaan Podemokselle. Nuorelle, pitkittyneeseen kriisiin vastaavalle puolueelle ei anneta montaa mahdollisuutta toteuttaa äänestäjien toiveita.

Vasemmisto onkin tehnyt jo lukuisia virheitä. Joulukuun vaalien jälkeen sillä olisi ollut mahdollisuus muodostaa hallitus, mutta ei Podemos eikä PSOE ollut valmis sen vaatimiin kompromisseihin.

Vasemmisto on myös kilpaillut toisiaan vastaan, vaikka liittoutuminen joulukuussa olisi tuonut Podemokselle laskujen mukaan 14 lisäpaikkaa.

Virheistä on sentään opittu, sillä Podemos, vasemmistopuolueiden liitto IU ja vihreä Equon muodostivat toukokuussa vaaliliiton, Unidos Podemoksen, Yhdessä me pystymme. Tällä hetkellä liitto näyttää saavan neljänneksen äänistä ja PP alle 30 prosenttia.

 

SUNNUNTAIN JÄLKEEN kompromissi on kuitenkin välttämätön.

Jos PP voittaa, eikä saa muodostettua koalitiota, on vasemmiston pakko yhdistää voimansa ja tehdä myönnytyksiä. Sosiaalidemokraattinen PSOE on jo ilmoittanut vaalitentissä, ettei yhteistyö konservatiivien kanssa tule kuuloonkaan, mutta yhteistyön mahdollisuudesta Podemoksen kanssa se ei ole suostunut kertomaan.

Espanja kieltämättä kaipaa muutosta. Kohta 40 vuotta vuorotellen vallassa olleet PP ja PSOE ovat kietoutuneet tiukkaan korruption vyyhtiin. On selvää, että PP:n talouskuripolitiikka ja esimerkiksi veron paneminen aurinkopaneeleilla tuotetulle sähkölle eivät ole purreet talouden alamäkeen.

Monien nuorten tulevaisuus on karannut niin kauaksi, että syntyvyys on kääntynyt laskuun, kun perhettä ei uskalleta perustaa.  Espanja tarvitsee uusia ideoita.

 

VAIKKA Unidos Podemoksen vaaliliitto voittaisi vaalit tai PP luovuttaisi hallituksen muodostamisessa, se ei tarkoita sitä, että vasemmisto olisi onnistunut. Voitto olisi historiallinen, mutta sen jälkeen olisi edessä neuvottelut. Vaaliliitto tarvitsisi tuekseen myös sosiaalidemokraatit, joista osa pitää Podemosta liian radikaalina.

Podemos on alusta asti korostanut kansan oikeutta tehdä itse politiikkaa. Puolue yrittää toimia mahdollisimman pitkälle suoran demokratian periaatteen pohjalta. Jos puolue saisi hallitusvastuun, osallistava puoluerakenne saattaisi kärsiä. Joillekin kannattajille se olisi liikaa.

Kansa myös kaipaa muutosta ja vaatii tuloksia. Pitkään jatkuneelle lamalle halutaan loppu, eikä ole varmaa, kuinka kauan kansa antaisi Podemokselle aikaa toteuttaa lupauksiaan ennen kritiikin yltymistä.

 

UUSINTAVAALIEN huonoin lopputulos olisi se, että politiikan umpikuja jatkuisi. Jos puolueet eivät suostu luopumaan ehdottomista periaatteistaan ja tekemään kompromissia, kukaan ei tiedä, mitä siitä seuraisi.

Podemos on kuitenkin tehnyt sen, mitä Bernie Sanders teki pyrkiessään presidenttiehdokkaaksi: se on tuonut uuden näkökulman politiikkaan ja avannut keskustelua vaihtoehdoista.

Vaikka PP nousisi jälleen valtaan, Espanjan politiikka on muuttunut pysyvästi.

Selkeä esimerkki muutoksesta tuli kesäkuun puolivälissä televisioidussa vaalikeskustelussa. Se oli ensimmäinen vaalikeskustelu, jossa olivat mukana muidenkin puolueiden kuin PP:n ja PSOE:n johtajat.

Valtablogi datasi: 12 Nato-maata kuluttaa puolustusvoimiin vähemmän rahaa kuin Suomi

TOIMITUKSELTA

Lähes koko Nato-keskustelu tiivistyy yhteen kysymykseen. Kumman kaa, länsi vai itä? Valtablogi otti etäisyyttä politiikkaan ja pureutui lukuihin.

 

Sotilasliitto Nato on yhä 2010-luvun Suomessa arka poliittinen aihe.

Nobel-presidentti Martti Ahtisaari tiivisti vuonna 2007 Nato-ongelman.

”Nato-optio on illuusio, jos ajatuksena on, että palovakuutus otetaan vasta sitten, kun tuli jo kytee nurkan alla.”

Hieman selkeämmin sanottuna se tarkoittaa, että kun kaikki on hyvin, ei Natoon haluta liittyä. Kun ulkopoliittinen tilanne kiristyy, Natoon ei enää päästä.

Suomalaisten vaakakupissa painavat halu kuulua länteen ja Venäjän pelko.

Valtablogin toimitus päätti jättää tällä kertaa politiikan poliitikoille. Pureuduimme Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin (SIPRI) tietokantaan, joka vertailee maailman maiden puolustusvoimiin käyttämiä rahoja.

 

SUOMESSA raha on oleellinen osa puolustus-keskustelua. Suomen puolustusvoimat ovat olleet koko 2010-luvun otsikoissa säästöjen vuoksi. Kasarmeja on lakkautettu ja kenttäharjoituksia vähennetty. Yksi jos toinenkin armeijan käynyt on nähnyt inttiaikojensa palveluspaikan poistuvan käytöstä.

Silti Suomen puolustusbudjetti on nyt lähes sama kuin ennen vuonna 2008 alkanutta finanssikriisiä. Vielä 2000-luvun alussa asevoimien määrärahat olivat vain liki puolet siitä, mitä ne olivat viime vuonna.

Puolustukseen käytettävät rahat ja “uskottava puolustus” ovat olleet keskustelun ytimessä. Ei ole ihme, että mammona saa huomiota myös Nato-keskustelussa. Sotilasliiton hintaa on vuosien ajan pohdittu keskustelupalstoilla, lehtien mielipideosastoilla ja poliitikkojen blogiteksteissä.

 

YLEISKÄSITYS on, että Nato tulee kalliiksi.

Ulkoministeriön asiantuntijat, jotka laativat aiheesta laadukkaaksi kehutun selvityksen, arvioivat, että Natoon liittyminen lisäisi Suomen puolustuksen vuosibudjettia 730 miljoonalla eurolla.

Sotilasliitto ei vaadi, mutta suosittelee, että jäsenmaiden puolustusmenojen tulisi olla kaksi prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Suomen valtion käytti asevoimiin viime vuoden bruttokansantuotteesta 1,3 prosenttia.

Silkan numerotiedon valossa näyttää siltä, että alle kahden prosentin puolustusmenot tuskin olisivat kynnyskysymys Natoon hyväksymiseen. Siprin tietokannan mukaan vain seitsemän Nato-maata täytti vuonna 2015 kahden prosentin suosituksen.

Suomen menot vastasivat täysin keskivertoa Nato-maata. Suomi sijoittui vuonna 2015 tismalleen Naton keskikastiin, Italian ja Tanskan välille.

(Avoimuuden nimissä haluamme kertoa, että myös muut tahot ovat laskeneet puolustukseen käytettyjä varoja ja päätyneet erilaisiin lopputuloksiin. Wall Street Journalin mukaan viisi maata tavoitti Nato-suosituksen. Valtablogi käyttä SIPRIn lukuja, jotka instituutin mukaan pohjautuvat Naton määritelmään.) 

MYÖS tosiasiallinen rahankäyttö, vailla suhteutuksia, kertoo, ettei Suomen tarvitse häpeillä sotavarustuksiaan Nato-porukassa. Vuonna 2015 noin joka kolmas sotilasliittoon kuuluvista maista käytti asevoimiin vähemmän rahaa kuin Suomi. SIPRIn tietokannan mukaan 12 maata.

Vaikuttaa siltä, että raha ei ole Suomelle este liittyä Natoon.

Voimme siis palata keskusteluun Suomen paikasta maailmanpoliittisella areenalla.

Uruguay edustaa kartassa maailman maiden mediaania, eli keskimmäistä lukua. Yhdysvallat käytti vuonna 2015 eniten rahaa. Kiina tuli toiseksi, mutta ylsi vain noin yhteen kolmasosaan jenkkien puolustuspotista. Kuten kartan aukoista huomaa, kaikkien maiden puolustustuskulut eivät ole tiedossa.

 

Grafiikat tehty Datawrapper.de-sivustolla. Suurkiitos konsultoinnista Olli Pietiläiselle.

Hävitä todisteet ja älä eroa – opas makedonialaiseen poliittiseen skandaaliin

Nikola Gruevskin pääministerikaudella pääkaupunki Skopjen keskustaan on ilmestynyt valtava määrä suuruudenhulluja rakennuksia ja muovisen näköisiä patsaita. Kuva: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

Makedonian johtajat ovat kuluneen vuoden aikana antaneet oppikirjaesimerkin siitä, kuinka itseaiheutettuun poliittiseen skandaaliin ei pidä reagoida. Pääministeri ja presidentti ovat sotkeneet maan asiat tällä kertaa niin pahasti, että EU harkitsee Makedonian jäsenyysneuvottelujen jäädyttämistä.

 

Makedonian oppositio pudotteli uutispommeja koko kevään 2015. Nämä pommit olivat Makedonian historian suurin poliittinen skandaali: 670 000 salakuuntelunauhaa 20 000 numerosta kerättynä. 

Nauhojen takana oli autoritaarinen oikeistohallitus, joka oli käskenyt maan turvallisuuspalvelun nauhoittamaan etenkin toimittajien, tuomarien, syyttäjien, suurlähettiläiden, oppositiopoliitikkojen ja muiden hallituksen poliittisten vihollisten puheluita. 

Nauhoilla kuultiin myös hallituksen kannalta kiusallisia, korkeiden virkamiesten välisiä keskusteluja vaalivilpistä, tuomarien lahjonnasta ja murhien peittelystä. Yhdellä tällaisella nauhalla pääministerin serkku, turvallisuuspalvelun poliisi iloitsee poliittisen vastustajan raiskauksesta vankilassa.  Salakuunteluskandaali paljastui, kun isänmaan parasta ajatelleet virkamiehet vuotivat nauhat oppositiolle.

Moni pääministeri anoisi eroa heti tällaisen kohun noustua. Makedoniassa, missä pitkään hallinnut puolue ei halua päästää irti vallastaan, skandaalia on kuitenkin hoidettu varsin erikoisella tavalla.

Tämä on makedonialainen tapa hoitaa poliittinen kriisi.

1. KEKSI SALALIITTOTEORIOITA

Kun laaja skandaali alkaa levitä, ensimmäisenä pääministerin pitää syyttää läntisiä tiedustelupalveluita salakuuntelusta. Joku selvästi tahtoo tuhota pääministerin oman puolueen ja luoda pelkoa makedonialaisiin. Seuraavaksi salakuuntelusta kannattaa syyttää oppositiojohtajaa, joka on ollut  päävastuussa nauhojen julkaisusta. Myöhemmin syytteet voi pudottaa, kun huomataan, ettei oppositiojohtajalla ollutkaan mitään tekemistä itse rikoksen kanssa. 

2. HARHAUTA

Kun haluat kääntää huomion omasta skandaalista muualle, järjestä maan pohjoisosaan välikohtaus, josta syytät “albaaniterroristeja”. Albaanit ovat aiheuttaneet aiemminkin harmia, joten tarina on aukoton. Ongelmia ilmenee vasta silloin, kun joku ihmettelee julkisuudessa välikohtauksen täydellistä ajoitusta.

3. PIDÄ KIINNI VALLANKAHVASTA

Pääministerin ei kannata erota, ennen kuin on aivan pakko. Yleensä pakko tulee vastaan sitten, kun EU uhkaa lisätoimilla. Ja kun eron aika tulee, eroa vain väliaikaisesti. Ennen pääministerin eroa pitää kuitenkin kokeilla, jos mielenosoittajat rauhoittuisivat kahden ministerin ja turvallisuuspalvelujen johtajan eroista.

4. HÄVITÄ TODISTEET

Ei ole yhtään pahitteeksi, jos pari sisäministeriön korkeaa virkamiestä sattuu hävittämään salakuuntelutodisteita.

5. HARHAUTA, OSA 2

Pakolaisia voi käyttää huomion viemiseen itse ongelmasta etenkin, kun EU on riippuvainen maastasi Balkanin reitin takia. Kun maasi poliisit käyttävät kumiluoteja ja kyynelkaasua, ei EU:nkaan aika riitä monen asian paheksumiseen yhtä aikaa.

6. SUUTUTA KAIKKI

Kun kaikki näyttää menevän paremmin, presidentin kannattaa vapauttaa kaikki 56 epäiltyä ja lopettaa erikoissyyttäjän työ. Etenkin, kun EU varta vasten vaati erikoissyyttäjän viraston perustamista, salakuuntelutapauksen syyllisten etsimistä ja rikosten selvittämistä. Kun olet tällä tavalla suututtanut kotimaassa ja ulkomailla käytännössä kaikki muut paitsi syytteistä vapautuneen poliittisen eliitin, tuloksena on suuria mielenosoituksia ja harvinaisen kovia sanoja EU:lta. Tässä vaiheessa EU uhkaa panna poliittisen eliitin matkustuskieltoon ja jäädyttää maan EU-integraatioprosessin.

 

”Merry crisis and happy new fear”, graffiti Ohridissa, Makedoniassa. Kuva: Oona Lohilahti

 

MAKEDONIAN poliittisen eliitin resepti tilanteen hoitamiseksi on vienyt maan umpikujaan.

Koska Makedonia pyrkii EU-jäseneksi, sen kriisit eivät ole vain maan sisäisiä asioita. EU riensikin apuun heti kriisin alettua. Przinon sopimus neuvoteltiin kesällä, ja syksyllä komissio uhkasi sisällyttää sopimuksen noudattamisen osaksi Makedonian EU-jäseneksi hakemista. Sopimuksen seurauksena pääministeri Nikola Gruevski erosi tammikuussa väliaikaisesti. Huhtikuussa myös parlamentti hajosi.

Salakuuntelunauhoilta paljastui vaalipetoksia ja suunnitelmia tehdä niitä tulevaisuudessakin. Tämän vuoksi sopimus velvoittaa Makedoniaa myös uusien vaalien järjestämiseen. Alkuperäinen vaalipäivä huhtikuussa hylättiin, koska vaalilainsäädäntöön ei saatu sillä aikataululla muutoksia. Uusi päivä kesäkuussa on myös vaarassa, sillä oppositio on kertonut boikotoivansa vaaleja, ja EU pelkää, että hallitus ei ole tekemässä riittävästi lainsäädännön eteen.

Makedonian kaltaisessa korruptoituneessa maassa kymmenen vuoden vallassaolon aika on ajanut etenkin pääministeri Gruevskin puolueen mukavuusalueelle, joka on johtanut laiskaan politiikkaan, valtion resurssien väärinkäyttöön ja oman vaikutusvallan ulottamiseen hyvin laajalle yhteiskuntaan. Lukuisat muutokset vaalilakeihin on tehty yleensä ilman opposition tukea, pari viikkoa ennen vaaleja. 

 

EU:N HERMOT katkesivat viimeistään huhtikuussa, kun pääministeri Gruevskin liittolainen, presidentti Gjorgje Ivanov ilmoitti lopettavansa salakuuntelutapauksen rikostutkinnat. Ivanov onnistui suututtamaan päätöksellään jopa Makedonian vangit, jotka ovat alkaneet osoittaa mieltään vankiloissa ja vaatimaan omien tuomioidensa lyhentämistä.  EU syytti presidenttiä oikeusvaltion vastaisesta politiikasta ja jopa perui kokouksen, jossa oli tarkoitus sovitella kriisiä hallituksen ja opposition välillä. 

EU:n uhkaukset ovat kovat. Komissio aikoo vetää pois suosituksen Makedonian jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta, jos presidentti ei peru tekoaan eikä vaaliuudistuksia ja median vapautta turvaavia toimia toteuteta nopeasti. EU siis suunnittelee jäädyttävänsä Makedonian integraatioprosessin, jos edistystä ei tapahdu. EU yrittää nyt näyttää, ettei se ole lapsenvahti, joka vahtii joukkoa teini-ikäisiä kiusantekijöitä. Unioni ei aio kuluttaa loputtomasti voimiaan Makedoniaan, vaan maan johdon täytyy itse kantaa vastuu. 

Jo matkustuskieltojen asettaminen olisi EU:lta poikkeuksellisen suuri teko. Koska Makedonia on vasta EU:n hakijavaltio, sanktiot vaatisivat kaikkien EU:n 28 jäsenen hyväksynnän. Sen sijaan helpompi keino eristää valtio on perua Makedonian kutsut ensi kesän tärkeisiin Länsi-Balkan ja Nato-kokouksiin.

 

MAKEDONIAN itsenäisyyden ajan suurimpiin kuuluva skandaali on paljastanut kiusallisella tavalla, kuinka itsevaltaiseksi Makedonian poliittinen eliitti on muuttunut. Jäsenyyspolku EU:n kanssa ja lähentyminen Natoon ovat molemmat nyt vakavasti vaakalaudallaMakedonian EU-tie on ollut viime vuosina jo valmiiksi tahmea, koska maa kiistelee nimestään Kreikan kanssa.

Vaikka salakuuntelua ei saa enää tekemättömäksi, syylliset eivät osoittaneet edes katumuksen merkkejä. Sen sijaan he aloittivat maansa tulevaisuudella leikkivän sirkusesityksen.

Makedonialaiset jatkavat mielenosoituksia ympäri maata, ja esimerkiksi Pohjois-Makedonian Tetovossa etniset ryhmät ovat poikkeuksellisesti yhdistäneet voimansa.  Skandaali on kuitenkin jo ehtinyt vaikuttaa makedonialaisten luottamukseen. Kansalaiset ovat alkaneet vetää talletuksia pois pankeista, koska he pelkäävät kriisin vaikuttavan myös pankkien vakavaraisuuteen. 

Pahimpien ennusteiden mukaan Balkanin ruutitynnyri on alkanut taas kyteä.

 

EU ei ole maineensa veroinen ihmisoikeuksien puolustaja

Pakolaisten leiri puistossa Belgradissa, Serbiassa. Kuva: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

Pakolaiskriisi, Puolan ja Unkarin oikeusvaltioiden rapistuminen sekä talouskuripolitiikan aiheuttama inhimillinen kärsimys ovat esimerkkejä siitä, kuinka EU on kädetön ja jäsenmaiden armoilla unionin sisäisessä ihmisoikeuspolitiikassa.

 

Vuonna 2016 Euroopan unionin jäsenmaat saavat rakentaa muureja, takavarikoida pakolaisten omaisuutta ja valita yleisradioyhtiön toimittajat oletetun puoluekannan perusteella. Rajat ovat ihmisoikeuksia tärkeämpiä, ja eristäytyminen demokratiaa arvostetumpaa.

Kun EU:ta edeltänyt Euroopan yhteisö perustettiin 1950-luvulla, sille hahmoteltiin ihmisoikeusstrategia, joka oli kunnianhimoisuudessaan vertaansa vailla. Ihmisoikeuksia piti suojella ja edistää sekä jäsenmaissa että yhteisön ulkosuhteissa. Suunnitelman mukaan yhteisöllä olisi ollut kyky puuttua jäsenmaissa tapahtuviin ihmisoikeusloukkauksiin.

Elettiin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Kaikki pelkäsivät totalitaristisia poliittisia ideologioita, paljon tuhoa aiheuttaneita fasismia ja kommunismia. Poliitikot tiesivät, että valtio voi kääntyä omia kansalaisiaan vastaan.

Kunnianhimoinen suunnitelma hylättiin, sillä hiili- ja teräsliitoksi perustetun yhteisön täytyi jäsenmaiden mielestä keskittyä pelkästään taloudelliseen yhteistyöhön. Poikkiteloin asettui etenkin Ranska, joka vastusti vallan luovuttamista yhteisölle ja kavahti poliittista integraatiota.  

 

IHMISOIKEUDET palasivat politiikkaan 1970-luvulla. Euroopan yhteisö valmistautui ensimmäiseen laajentumiseen, loi yhteisen ulkopoliittisen ohjelinjan ja etsi rooliaan kansainvälisenä toimijana. Tärkeä kysymys oli, millaisena muut maat näkevät yhteisön.  

Länsi-Saksa yritti alusta asti tehdä yhteisöstä vahvempaa ihmisoikeuksien puolustajaa. 1970-luvulla Länsi-Saksa toikin Euroopan unionin tuomioistuimeen tapauksia, joiden tuomioiden jälkeen yhteisön oli pakko myöntää, että ihmisoikeudet ovat olennainen osa yhteisön identiteettiä.

Ensimmäinen merkittävä ihmisoikeusdokumentti oli vuoden 1978 Kööpenhaminan julistus, joka määrittelee edelleen uusien jäsenvaltioiden poliittiset vaatimukset. Jäseniksi haluavien maiden täytyy noudattaa oikeusvaltioperiaatetta ja olla toimivia demokratioita, joissa kunnioitetaan ja edistetään ihmisoikeuksia. Tämä oli historiallista: EU liitti ihmisoikeuksien kunnioittamisen osaksi laajentumispolitiikkaansa.

Mutta kun valtio liittyy jäseneksi, demokratian tilan ja ihmisoikeuksien loukkaamattomuuden seuraaminen käytännössä loppuu.

 

EU:STA TULI edistyksellinen ihmisoikeustoimija kuitenkin vasta 1990-luvun alussa. Vuonna 1993 solmittu Maastrichtin sopimus teki Euroopan yhteisöstä unionin ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta osan korkeinta EU-lakia, eli sopimuksia. Myöhemmin 1990-luvulla jäsenyyden vaatimukset määrittelevät Kööpenhaminan kriteerit otettiin osaksi sopimuksia.

Samana vuonna EU hyväksyi keinon, jonka avulla ihmisoikeuksia ja demokratiaa säännöllisesti loukkaavalta jäsenvaltiolta voidaan ottaa määräajaksi äänestysoikeus pois. Näitä diplomaattisia sanktioita on käytetty vain kerran: vuonna 2000, kun Itävalta hyväksyi hallitukseensa äärioikeistopuolueen.

 

TÄLLÄ HETKELLÄ unionin jäsenvaltiot pelkäävät vahvaa EU:ta. Nationalismi jyllää, rajat suljetaan ja oma maa on mansikka. Valtiot eivät halua antaa EU:lle valtaa jäsenmaiden ihmisoikeustilanteen tarkistamiseksi.

EU on juuri niin vahva kuin jäsenmaat haluavat sen olevan, myös ihmisoikeuksien puolustajana. Juuri nyt jäsenmaat tahtovat EU:n olevan heikko. 

Jäsenvaltiot eivät ole halunneet kohdella ihmisoikeuksia asiana, joka koskee laajasti kaikkea EU:n sisäpolitiikkaa. Sen sijaan jäsenmaat haluavat kohdella ihmisoikeuksia vain ulkopolitiikkaan liittyvänä asiana, EU:n vientituotteena.

Lissabonin sopimuksessa unionin sisäisiä ihmisoikeuksia kuvaillaankin ympäripyöreästi parilla lauseella, kun taas ulkosuhteisiin liittyvät ihmisoikeusasiat saavat moninkertaisesti palstatilaa. 

Vaikka EU:n saavutuksia ihmisoikeusrintamalla ei voi kiistää, ei EU tällä hetkellä silti ole maineensa veroinen ihmisoikeuksien puolustaja.

 

EUROOPAN UNIONIN perusoikeuskirja liitettiin vuonna 2009 Lissabonin sopimukseen, ja siitä tuli siten jäsenmaita laillisesti sitova. EU:n sisäisissä asioissa ihmisoikeusnäkökulmaa katsotaan lähinnä vain silloin, kun päätetään syrjinnän vastaisista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta koskevista toimista.

EU:n kaksinaismoraali näkyy esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien puolustamisessa. Vaikka unionin perustajajäsenillä Ranskalla ja Belgialla on ongelmia vähemmistöjen kanssa, ne eivät ole ratifioineet kansallisia vähemmistöjä suojelevaa konventiota.

Vähemmistöjen oikeuksia ajetaan kyllä raivoisasti EU:n ulkopuolella, mutta romanien asema on kaikkialla Euroopassa edelleen kurja. Erityisesti viime vuosina myös muslimivähemmistö on joutunut elämään pelossa monissa unionin maissa.

Koska ihmisoikeuksien suojeleminen on vientituote, EU-hakijavaltioiden on pakko allekirjoittaa sopimus, vaikka kaikki nykyiset jäsenmaat eivät ole sitä tehneet. 

 

TÄLLÄ HETKELLÄ EU käyttää energiaansa ihmisoikeuksien viemiseen kolmansiin maihin, mutta ei saa estettyä omien rajojen sisäpuolella tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia.

Unkarissa oikeusvaltion alasajo on jatkunut jo vuosia. Puolan uusi hallitus on ollut vallassa vasta reilun puoli vuotta, mutta se on muun muassa ehtinyt ottaa tiukan otteen mediasta sekä oikeuslaitoksesta ja ajaa nyt aborttikieltoa.

Puolan ja Unkarin tilanne on niin huono, etteivät maat enää kelpaisi Euroopan unionin jäseniksi, jos ne hakisivat jäsenyyttä nyt. EU on uhannut molempia maita äänestysoikeuden jäädyttämisellä, mutta sanktioiden langettaminen on poliittisesti melkein mahdotonta.

 

MYÖS TALOUSKURIPOLITIIKKA on aiheuttanut unionin sisälle valtavan ihmisoikeusongelman. 2010-luvun EU:ssa talous on mennyt ihmisoikeuksien ohi.

Kreikassa velan pienentäminen ei ole onnistunut, mutta kreikkalaisten elintason leikkaus sen sijaan onnistui paremmin kuin hyvin. Riittävä elintaso sekä pelosta ja puutteesta vapaana eläminen on määritelty ihmisoikeuksiksi, mutta iso osa kreikkalaisista joutuu nyt elämään ilman niitä.

Kansalaiset ovat kärsineet suuresti myös Espanjassa ja Portugalissa. Kasvaneen työttömyyden takia Euroopassa puhutaan jo menetetystä sukupolvesta. Euroopan komissio tuijottaa talouskasvua ja velkaa suhteessa bruttokansantuotteeseen, mutta ei niitä lukuja, jotka kertovat ihmisten kärsimyksestä ja elämän perusedellytysten puuttumisesta.

Kreikassa, Espanjassa ja Portugalissa EU ei ole seisonut hiljaa vieressä ja kädet välillä sidottuina, kuten Puolan ja Unkarin kohdalla on tapahtunut. Päinvastoin, EU on määrätietoisesti ajanut politiikkaa, jonka seurauksena esimerkiksi kreikkalaisten terveydenhuolto on romahtanut.

 

KUN EU katsoo vierestä, miten demokratia ja ihmisoikeuksien kunnioitus murenevat jäsenmaissa, se näyttää huonoa esimerkkiä jäsenyydestä haaveileville valtioille.

Vaikka Länsi-Balkanin valtioiden liittyminen unioniin on vielä kaukana, ei Puolan ja Unkarin toiminta ja EU:n hiljaisuus rohkaise näitä valtioita tekemään uudistuksia nopeasti ja perusteellisesti. 

Ennen kaikkea se luo hakijoille tunteen siitä, että EU:lla on eri vaatimuksia eri valtioille, eikä kaikkia kohdella tasavertaisesti.

kukaaneilaiton

”Kukaan ei ole laiton”-teksti Brysselissä. Kuva: Karla Kempas

 

RÄIKEIN ESIMERKKI EU:n sisäisen ihmisoikeuspolitiikan epäonnistumisesta on kuitenkin turvapaikanhakijat. Rajojen turvallisuus ja maahanmuuton hallinta ovat EU:lle ja sen jäsenvaltioille listan kärjessä.

Se, mitä EU on saanut aikaan, on vain huonontanut ihmisoikeuksien toteutumista. Balkanin reitin sulkeminen on lisännyt ihmissalakuljetusta. EU:n ja Turkin pakolaissopimus rikkoo humanitaarista oikeutta, mutta yksikään päättäjä ei tunnu välittävän tästä pienestä epäkohdasta.

Ihmisoikeudet huuhtoutuivat Välimereen tuhansien turvaa etsivien mukana.

Sen sijaan, että asialle tehtäisiin jotain, vihapuhe kiihtyy, rasismi kasvaa ja ihmisoikeuksien puolustajille on keksitty Suomessa oma haukkumanimi, jonka käyttämiseen myös ministerit sortuvat.

Oikeistopopulismin nousu on saanut ihmiset unohtamaan sen, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille: valkoisille, mustille, muslimeille, kristityille, vammaisille, naisille, lapsille, juutalaisille, rikollisille, poliitikoille ja  myös oikeistopopulisteille itselleen.

Nyt, kun Eurooppa katsoo 1930-luvun tapahtumia, se häpeää oman hiljaisuutensa seurauksia. On hyvin mahdollista, että 50 vuoden kuluttua näitä vuosia muistellaan yhtä lailla häveten.

Lähteet:

Paul Craig ja Gráinne de Búrca: The evolution of EU law

Gráinne de Búrca: The Road Not Taken: The EU as a Global Human Rights Actor

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 

Syytön ellei elinkauppiaaksi todisteta

Kuva: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI


Kun Naton pommikoneet lakkasivat tulittamasta Jugoslaviaa kesäkuussa 1999, tuhoutuneen Kosovon johtoon nousivat rikolliset, jotka ovat vieläkin tuomitsematta. Vakavimpien epäilyjen mukaan Kosovon seuraavaksi presidentiksi äänestetty Hashim Thaci on pyörittänyt elinkauppaa ja mafiaa.

Helmikuussa Kosovon parlamentin enemmistö kirjoitti äänestyslappuun nimen Hashim Thaçi. Opposition kansanedustajat tekivät heti selväksi, että Thaçin valinta seuraavaksi presidentiksi ei käy. He keskeyttivät äänestyksen kyynelkaasuiskulla ja veivät äänestystuloksen perustuslakituomioistuimen arvioitavaksi. Oppositiota kannattaneet mielenosoittajat leiriytyivät parlamentin eteen, heittivät polttopulloja valtion virastojen ikkunoista sisälle ja jatkoivat puoli vuotta kestäneitä vaatimuksiaan hallituksen eroamisesta.

Opposition mukaan Thaçin valinta oli perustuslainvastainen. Lakia rikottiin, koska kaikki kansanedustajat eivät olleet paikalla äänestyksessä, ja vastaehdokas oli kisassa mukana vain näön vuoksi, eikä edes äänestänyt itseään.

Ennen perustuslakituomioistuimen päätöstä Thaçia ei voi virallisesti pitää valittuna. Mitä tahansa tuomioistuin päättää, Kosovon poliittinen tilanne horjuu. Oppositio ei voi hyväksyä Thaçia presidentiksi, ja tapansa mukaan se näyttäisi tämän väkivaltaisesti. Jos Thaçin valinta katsotaan perustuslainvastaiseksi, kukaan ei tiedä, millaisen poliittisen kaaoksen se aiheuttaisi. Hallitus ei välttämättä suostuisi kunnioittamaan päätöstä.

Kun Kosovo valitsi edellisen presidentin viisi vuotta sitten, Yhdysvaltojen Kosovon-suurlähettiläs Christopher Dell sekaantui äänestykseen. Tapauksesta syntyi skandaali, sillä Dell painosti näkyvästi parlamenttia valitsemaan aiemmin poliittisesti tuntemattoman naisen Atifete Jahjagan. Lopulta Jahjagasta tuli historian nuorin presidentti maahan, jossa naisten asemassa on paljon parantamisen varaa. 

Vaikka Dellin sekaantuminen pilkkasi Kosovon itsenäisyyttä, Jahjaga oli ulkopuolinen ja puoluepoliittisesti sitoutumaton ehdokas, jonka toivottiin tuovan yhtenäisyyttä etnisesti ja poliittisesti jakautuneeseen maahan. Hän piti esillä naisten ja tyttöjen oikeuksia sekä sodan aikaisia seksuaalirikoksia. Jahjaga pystyi toimimaan kohtalaisen puolueettomana.

 

“Mutta ainakin nyt ulkomaalaiset Kosovossa voivat tavata maan johtajan ilman huolta siitä, että heitä syytettäisiin tuen antamisesta miehelle, jota syytetään mafian johtamisesta.” 

The Economist Jahjagan valinnasta

 

 

NYT PRESIDENTIKSI äänestetty Hashim Thaçi on kaikkea muuta kuin puolueeton ja tuntematon.   

Länsimaisten järjestöjen tekemissä raporteissa Thaçia on jo vuosia kuvailtu Kosovon rikollismaailman suurimmaksi peluriksi. Thaçi johti ennen Kosovon sotaa perustettua Kosovon vapautusarmeijaa (Kosovo Liberation Army, KLA) ja sen toimintaa ohjaavaa Drenica-ryhmää. 

Seuraavaksi tämä entinen pääministeri ja nykyinen ulkoministeri olisi nousemassa hauraan valtion korkeimmalle korokkeelle.

Thaçin laajasti tiedossa olevasta rikollistaustasta huolimatta Yhdysvallat ei yrittänyt estää Thaçin valintaa. Yhdysvalloille Thaçi ei ole ongelma, sillä hän on tehnyt maan kanssa tiivistä, jopa korruptioon asti yltänyttä yhteistyötä sotavuosista asti. 

 


ENNEN SODAN alkua vuonna 1998 Slobodan Miloševićin johtama Jugoslavia oli sortanut Kosovon albaaneja vuosia. Yliopistossa ei voinut enää opiskella albanian kielellä, albaniankielinen media oli hiljennetty ja valtion virkamiehet oli korvattu serbeillä.

Ibrahim Rugovan LDK-puolueen johdolla kosovolaiset kävivät hiljaiseen, väkivallattomaan vastarintaan. Kosovoon syntyi vuosien ajaksi varjoyhteiskunta. Kosovolaiset maksoivat Rugovan hallitukselle veroja, joilla rahoitettiin muun muassa albaniankielinen koulutus.

Länsimaat kiittelivät Rugovan väkivallatonta linjaa, mutta eivät tehneet mitään, jotta Miloševićin toimet olisi saatu lopetettua. Ulkomailla, diasporassa eläneet Kosovon albaanit totesivat, että nyt saa riittää.

Viimeinen pisara oli monille se, ettei Kosovoa otettu edes puheeksi Bosnian sodan päättäneen Daytonin rauhansopimuksen neuvotteluissa vuonna 1995. Bosnian sodassa Serbian tukemat Bosnian serbit toteuttivat muun muassa Srebrenican kansanmurhan.

Diasporassa asuvat kosovolaiset perustivat Kosovon vapautusarmeijan jo vuonna 1991. KLA:n toiminta muuttui aggressiiviseksi vuonna 1995, koska jäsenet eivät enää uskoneet Rugovan gandhimaiseen otteeseen. Kun serbit jatkoivat albaanien alistamista, myös kansalaiset kääntyivät tukemaan KLA:ta ja sen väkivaltaista vastarintaa. Rahoituksen KLA sai muun muassa Kotimaa kutsuu -nimisen rahaston kautta, johon kansalaiset lahjoittivat rahaa.




KLA:N aloitettua serbien vastaiset toimet ja sissisodankäynnin, myös Kosovon sodassa oli kaksi aggressiivista osapuolta.

Sodan aikana ja sen jälkeen KLA vangitsi sekä serbejä, romaneja ja muita vähemmistöihin kuuluneita että albaaneja, joiden epäiltiin tekevän yhteistyötä serbien kanssa. Monien mielestä mittakaava vastasi etnistä puhdistusta. 

KLA käytti hyväkseen naapurimaa  Albanian sekasortoa ja perusti Pohjois-Albaniaan useita pidätyskeskuksia. Toisen valtion käyttäminen tällaiseen tarkoitukseen ei ollut vaikeaa, sillä Albania toipui talousromahduksesta ja kansannoususta. Maan pohjoisosia ei valvonut kukaan, ja toisaalta naapurimaan johto halusi tukea Kosovon kansallismielistä liikettä.  

Pidätyskeskuksia oli ainakin kuusi. Joissain niistä säilytettiin aseita, joissain koulutettiin ja hoidettiin haavoittuneita taistelijoita. Pahamaineisessa Keltaisessa talossa harjoitettiin prostituutiota.

Ennen kaikkea keskukset toimivat vankiloina. Arvioiden mukaan KLA vangitsi ainakin 400 serbiä ja albaania, joista osa pääsi sodan jälkeen vapaiksi, mutta monen kohtalo on jäänyt ratkaisematta. Vankeja kidutettiin, pahoinpideltiin ja tapettiin. Selvitysten mukaan presidentiksi äänestetty Hashim Thaçi oli vastuussa kaikesta tästä

 


KUN NATON pommikoneet hiljenivät, Fushë-Krujën pidätyskeskuksessa alkoi uusi vaihe. Lääketieteellisten testien perusteella valitut, hyvin syötetyt ja hoidetut serbit tapettiin yllättäen nopealla laukauksella päähän.

Ruumiit vietiin alkeelliseen leikkaussaliin, jossa uhrien munuaiset poistettiin ja vietiin yksityiskoneella Turkkiin.

KLA:ta on tuskin pidetty mehukestejä järjestävänä hyväntekeväisyysjärjestönä, mutta silti tieto elinkaupasta tuli kaikille järkytyksenä. Tietoa alkoi tihkua vasta vuonna 2009, kun entisen Jugoslavian sotarikostuomioistuimen (ICTY) johtava syyttäjä Carla Del Ponte julkaisi muistelmansa.

Del Ponte kirjoitti, että häntä oli estetty tutkimasta KLA-johtajien tekoja, joista hän oli saanut vihiä amerikkalaisen radiotoimittajan Michael Montgomeryn tehtyä omia tutkimuksia aiheesta. Muistelmissaan Del Ponte teki selväksi, että KLA-johtajat ovat hänen tietojensa mukaan osallistuneet jopa elinkauppaan.

Syytteet olivat kovia. Euroopan neuvosto pani sveitsiläisen Dick Martyn selvittämään väitteiden todenperäisyyttä. Tuloksena oli vuonna 2010 julkaistu suorasanainen ja pettynyt, suorastaan trillerimäinen raportti. Martyn haastattelu- ja todistusaineisto oli vakuuttavaa, ja raportissa kerrotaan myös KLA:n harjoittamasta elinkaupasta. Suurimman kohun hän aiheutti julkaisemalla useiden KLA:n johtohahmojen, nykyisten johtavien poliitikkojen nimiä ja linkittämällä ne erilaisiin vakaviin rikoksiin ja sotarikoksiin. 

Martyn selvitysten mukaan nimenomaan Hashim Thaçi oli KLA:ta ohjanneen Drenica-ryhmän johtaja. Presidentinpestiään himoitseva Thaçi oli siis vastuussa myös vankien kohtalosta ja hyvin tuottoisasta elinkaupasta. Arvioiden mukaan KLA tienasi yhdestä ruumiista 45 000 dollaria



KOSOVOSSA VALLANJAKO aloitettiin jo ennen sodan päättymistä. Konfliktin aikana KLA jakautui osastoiksi, joista jokainen otti haltuunsa oman alueen Kosovosta. Osastojen johtajat olivat KLA:n arvovaltaisimpia hahmoja.

Drenica-ryhmään kuuluivat Thaçin lisäksi muun muassa Kosovon parlamentin nykyinen puhemies Kadri Veteli sekä entinen liikenneministeri Fatmir Limaj ja entinen pääministeri ja puolustusministeri Agim Ceku. Myös oppositiopuolue AAK:n johtaja ja entinen pääministeri Ramush Haradinaj sekä entinen puhemies ja virkaatekevä presidentti Jakup Krasniqi ovat olleet KLA:n johdossa. Thaçin terveyspoliittisena neuvonantajana toiminut Shaip Muja oli merkittävä henkilö KLA:ssa ja hän oli myöhemmin antamassa lupaa elinkaupasta syytetyn Medicus-klinikan perustamiselle. 

Thaçin oma puolue PDK on perustettu KLA:n raunioille, ja KLA:n pohjalta myös rakennettiin sodan jälkeen Kosovon suojelujoukot (Kosovo Protection Corps).

Kaikesta KLA:n toiminnasta päättänyt Drenica-ryhmä jatkoi sodan loputtua, jolloin vapautusarmeijan vaikutusvaltaisin henkilö Thaçi nimitti itsensä pääministeriksi. Moni muukin Drenica-ryhmän jäsenistä nousi maan poliittiseen johtoon samaan aikaan, kun he pyörittivät mafiatyylistä järjestäytynyttä rikollisuutta: heroiinikauppaa, tupakan salakuljetusta ja prostituutiota.

Korkeista poliittisista asemistaan käsin he onnistuivat monopolisoimaan polttoainekaupan ja rakennussektorin.



KOSOVON SODAN aikaisia, serbien tekemiä sotarikoksia on tutkittu ja tuomittu ICTY:ssä. Tuomioistuimen uskottavuutta sekä Kosovon ja Serbian suhteita on murentanut se, ettei ICTY ole onnistunut tuomitsemaan KLA-taistelijoita sodan aikaisista rikoksista. Sodan jäljiltä on edelleen kateissa noin 1 700 ihmisiä, joista lähes kolmasosa on serbejä. ICTY:n heikkous on kuitenkin ollut se, ettei sillä ole valtuuksia tutkia aseellisen konfliktin jälkeisiä rikoksia. KLA:n rikokset kuitenkin jatkuivat, kun Nato vetäytyi ja sota loppui. Elinkauppa ja kylien etniset puhdistukset tapahtuivat erityisesti keskäkuun 1999 jälkeen.

Nyt myös KLA:n jäsenet halutaan vihdoin saada vastuuseen teoistaan. Moni KLA-johtaja, kuten Haradinaj ja Limaj, ovat olleet Haagissa syytettynä, mutta fyysisen todistusaineiston puuttuessa ja todistajaohjelman heikkouksien takia molemmat on vapautettu.

EU ja Yhdysvallat ovatkin jo kauan vaatineet Kosovoa hyväksymään KLA:n toimia tutkivan erityistuomioistuimen perustamisen. Thaçin ja muiden todennäköisten syytettyjen oli käytännössä pakko hyväksyä tämä, sillä uhkana oli, että YK perustaisi omalla vallallaan tuomioistuimen. Se olisi ollut Kosovon kansainväliselle maineelle pitkä miinus. 

Laki tuomioistuimen perustamisesta ei mennyt parlamentissa läpi ongelmitta. Viime kesänä oppositio protestoi ja mellakoi, ja monet diplomaatit arvelevat Thaçin painostaneen puoluetovereitaan kulissien takana, jotta päätöstä saataisiin viivytettyä. Mediassa Thaçi on antanut tukensa tuomioistuimelle silmää räpäyttämättä. 

Thaçin presidenttiäänestyksen jälkeen Kosovon media kiirehti heti selvittämään, mitä tapahtuu, jos Thaçi saa syytteet erityistuomiostuimessa. Vastaus oli yksinkertainen: edes presidenttiys ei suojelisi Thaçia syytteiltä. 

Koska Martyn raportin avulla ei voitu nostaa syytteitä, asiaa pantiin selvittämään vielä syyttäjä Clint Williamson. Hänelle annettiin täysi mandaatti nostaa syytteitä. Williamsonin ryhmän tulokset kävivät yhteen aiempien raporttien kanssa, ja he löysivät elinkaupasta samoja tuloksia kuin Marty. Vuonna 2014 fyysinen todistusaineisto ei kuitenkaan ollut vielä niin vahva, että sen avulla olisi voitu syyttää sotarikoksista.

Williamsonin mukaan sodan päättymisen jälkeiset rikokset olivat niin järjestelmällisiä ja rankkoja, että johtajia vastaan voidaan nostaa syytteet sekä rikoksista ihmisyyttä vastaan että sotarikoksista. Syytteet nostetaan Williamsonin selvitysten tulosten perusteella heti, kun erityistuomioistuin aloittaa toimintansa.



TUOMIOISTUIN on vaikean tehtävän edessä, koska KLA:n johtohahmot ovat vallanneet kokonaisen maan instituutiot.  Heitä on pitkään pidetty Kosovossa sotasankareina, minkä vuoksi tuomioistuimen tulevat päätökset johtavat levottomuuksiin.

Vuonna 2015 useita entisiä KLA-taistelijoita saatiin kuitenkin tuomittua Kosovon omassa tuomioistuimessa. Kaksi vuotta kestänyt oikeudenkäynti oli alusta loppuun vaikea. Mielenosoittajat kutsuivat taistelijoita sankareiksi, toimittaja paljasti silminnäkijöiden identiteetit ja silminnäkijät muuttivat tarinoitaan kerta kerran jälkeen.

Tuomioistuimen toinen ongelma on se, että tapahtumista on kulunut yli 15 vuotta, eikä fyysistä todistusaineistoa ole juuri saatavissa. Silminnäkijät ovat puhuneet toimittajille ja Dick Martylle, mutta heille olisi paljon suurempi riski olla sotarikoksia tutkivan tuomioistuimen todistajina omilla kasvoillaan.  

 

”Niin kauan kuin muutamat korkeassa asemassa olevat henkilöt jatkavat omien rikostensa tutkimusten sotkemista, Kosovon kansa maksaa siitä, ja tumma pilvi jää roikkumaan maan ylle.”

Clint Williamson 

 

Edes ICTY ei ole onnistunut suojelemaan silminnäkijöitä ja todistajia. Moni on murhattu hämärissä olosuhteissa ennen tai jälkeen todistuksen. Eräs todistajaksi lupautunut vankileirin vartija löytyi ennen oikeudenkäyntiä hirttäytyneenä puistosta Saksasta. Esimerkiksi Haradinajn syytteet rikoksista ihmisyyttä vastaan on hylätty kahdesti, koska todistajia on painostettu, ja koska osa todistalausunnoista vaikutti epäilyttäviltä.

Vaikka erityistuomioistuin tulee toimimaan Kosovon lakien alla, se sijoitetaan turvallisuussyistä Haagiin. Kosovo on edelleen klaaniyhteiskunta, jossa verikosto on voimissaan. Edes tuomioita saaneet KLA:n jäsenet eivät halua ilmiantaa niitä miehiä, jotka antoivat heille käskyn toimia. He pelkäävät perheidensä puolesta.


KOSOVO OLI käännekohta kansainväliselle yhteisölle. Nato aloitti pommitukset ja humanitaarisen intervention poikkeuksellisesti ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää. Tarkoituksena oli ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa lopettaa valtion sisäiset ihmisoikeusloukkaukset ulkopuolisella pommituksella.

Sekaantuminen maan sisäiseen konfliktiin jätettiin kuitenkin puolitiehen. Kosovoon haluttiin vain rauhaa.

Siksi kansainvälinen yhteisö ei uskaltanut puuttua sodan jälkeiseen vallanjakoon, vaikka kaikki näkivät, että maan johtoon nousivat rikolliset. Naton tehdessä pommituksia ilmassa, KLA oli järjestön yhteistyökumppani maalla. Thaçin ja muiden KLA:n jäsenten välit Yhdysvaltojen kanssa ovat olleet tästä lähtien lämpimät. Rambouillet’n rauhanneuvotteluissa puolestaan sissijärjestön päällikkö Thaçi sai johtavan roolin, vaikka Ibrahim Rugova oli edelleen Kosovon presidentti.

Erityisesti syyttäjä Del Ponten mielestä Yhdysvaltojen tiivis yhteistyö KLA:n kanssa ja valtion haluttomuus edes ajatella järjestön tekemiä rikoksia, oli tekopyhää. 

 

JOS erityistuomioistuin löytää tarpeeksi tukea Martyn ja Williamsonin tuloksille ja onnistuu tuomitsemaan KLA:n johtohenkilöitä, Kosovon poliittinen eliitti kutistuu ja uusiutuu. Korruptoituneiden poliitikkojen joutuminen telkien taakse ei olisi huono asia Kosovon tulevaisuuden kannalta, mutta se tarkoittaa lisää mellakoita, kyynelkaasua ja Molotovin cocktaileja.

On selvää, ettei Kosovo voinut toipua etnisestä konfliktista, kun valtion johtoon nousivat henkilöt, jotka ovat toimittaneet etnisiä puhdistuksia maan vähemmistöjen joukossa.

Aseiden laskeminen ei riitä. KLA-johtajien tuomitseminen on ainoa keino Kosovolle edes yrittää päästä yli sodan traumoista ja etnisestä vihasta.

Rauha ei ole täydellinen ennen kuin suurimmat rikolliset on saatu vastuuseen.

 

“Ei voi eikä saa olla yhtä oikeutta voittajille ja toista oikeutta häviäjille.”

Dick Marty

 

Lähteet:

Tim Judah: Kosovo – What Everyone Needs to Know
Dick Marty: Inhuman Treatment of People and Illicit Trafficking in Human Organs in Kosovo 
Internatonal Independent Commission on Kosovo: The Kosovo Report