Kantaa ottavat sarjakuvat ovat portti koviin uutisiin

Kuva: Wikimedia Commons

KARLA KEMPAS

KULTTUURIKUUKAUSI

Tiesitkö, että smurffit olivat Belgian kieliriidan vertauskuva? Entä sitä, että Suomessa on lakkautettu kokonainen lehti pilakuvien vuoksi? Valtablogi selvitti, mitä vaikuttaville kuvituksille kuuluu nyt.

 

Poliittiset pilapiirrokset, kantaa ottavat sarjakuvat ja vaikuttavat kuvitukset. Englanninkielinen sana “cartoon” suomennetaan usein pilapiirrokseksi, mutta ilmiö on käännöstään laajempi.

Miksi taiteenmuotoa kutsuukaan, tulee mieleen sanomalehtipaperin haju, isopäiset karikatyyrihahmot ja nasevat päivänpolitiikkaa kommentoivat sutkaukset. Joskus vitsi menee ohi, jos ei ole pysynyt mukana uutistapahtuman jokaisessa käänteessä.

Jos mielikuvasi poliittisista pilapiirroksista on edellä kuvatun tapainen, et ole väärässä. Kantaa ottavat kuvitukset ovat silti paljon muutakin.

Kuvitukset kärjistävät, liioittelevat, ironisoivat ja käyttävät hyväkseen vertauskuvia, olettamuksia ja mielikuvia. Ne nauravat vallakkaille ja rikkaille ja niillä on kätevä tökätä poliittisiin ja sosiaalisiin herhiläispesiin.

Onnistunut poliittinen piirros herättää katsojassaan halun sanoa “tismalleen”.

Valtablogi kokosi muutaman tiedonmurun muuttuvasta taiteenmuodosta.

 

 

Perinteisessä mediassa näkymättömät saavat kuvansa esiin sosiaalisessa mediassa

 

Kun arvostetun talouslehti The Economistin pilakuvissa esiintyvät usein keski-ikäiset rikkaat miehet, joilla on valtaa, Instagramin poliittisissa kuvituksissa kuuluu etenkin nuorten naisten ääni.

Huumorin suunta on erilainen. Kun sanomalehdissä vitsin kohteena on usein kuvituksen aihe, Instagramin vaikuttavissa kuvituksissa kuvan kohde kouluttaa, opastaa, pohtii tai jopa voimaannuttaa katsojaansa. Aiheet vaihtelevat arkielämän ongelmista yhteiskunnalliseen kritiikkiin.

Sana pilakuva harvoin kuvaa näitä piirroksia, mutta halu vaikuttaa ja kiinnittää huomiota epäkohtiin on kuvituksissa läsnä.

Anonyymi taiteilija @ambivalentlyyours piirtää silmiään pyörittelevistä hahmoja ja ottaa kantaa mielenterveyteen ja tasa-arvoon liittyviin aiheisiin. Yllä näkyvässä twiitissä hän viittaa keskusteluun siitä, että seksuaalisen väkivallan uhreja ei usein uskota, vaikka he kertoisivat kokemastaan.

Ruotsalainen Bim Eriksson on itseään ”graafiseksi aktivistiksi” kuvaileva sarjakuvataiteilija. Hän on kommentoinut sarjakuvillaan esimerkiksi Yhdysvaltojen seuraavan presidentin Donald Trumpin naisvihamielisiä puheita. Yllä näkyvässä kuvassa hän käsittelee maailmantuskaa.

Australialainen Joanna Thangiah piirtää naisia, joilla on on raskausarpia, ihokarvoja ja rutkasti itsevarmuutta. Thangiahin värikkäät naishahmot puhuvat kehonkuvasta ja seksuaalisestä häirinnästä.

 

Sarjakuva on valjastettu journalismin työkaluksi

 

Mitä sarjakuvia olet lukenut viimeaikoina?

No. Modesty Blaiseja, Fingerporia ja New York Timesin Viimeisen puhelinsoiton.

Vaikka sarjakuvajournalismi on varsin harvinainen tapa kertoa tositarinoita, siihen ovat lähteneet mukaan myös muutkin kuin pienet ja kokeilunhaluiset verkkojulkaisut. Yhdysvaltalaisen median kruununjalokivenä pidetty New York Times on julkaissut kuolemaan tuomittujen vankien kokemuksista kertovan artikkelisarjan, jossa tarinaa etenee kuvittajan kokemusten kautta.

Myös Chicago Reader kokeili sarjakuvajournalismia jutussa, jossa lukijalle kerrotaan, kuinka selviytyä ammuskelusta.

Sarjakuvajournalismi vie ajatuksen hitaasta journalismista aivan uusiin korkeuksiin. The Economist kirjoitti lokakuussa toimittaja Sarah Gliddenistä, joka teki sarjakuvakirjan pakolaisilta saatuihin haastatteluihin pohjautuen. Rolling Blackouts -kirja julkaistiin vasta tänä vuonna eli noin kuusi vuotta sen jälkeen, kuin Glidden haastatteli pakolaisia Lähi-idässä.

Eli aivan lähiaikoina on varmaan turha odottaa saada päivittäisiä uutisiaan sarjakuvamuodossa.

 

Kuva välittää sanoman yli kielirajojen

 

Sosiaalisessa mediassa sarjakuvatyyliset kuvitukset ovat myös tapa saavuttaa yleisöjä yli kielirajojen. Esimerkiksi terrori-iskujen jälkeen sosiaalisessa mediassa onkin liikkunut usein piirroksia, joita ymmärtääkseen ei ole tarvitse sanakirjaa. Myötätunnon ja surun ilmaisut ovat universaaleja.

Aikakauslehti Independent kokosi Pariisin iskujen jälkeen parhaita piirroksia tähän juttuun.

Ehkä ikonisin on tämä kuvittaja Jean Julienin yksinkertainen kuva, joka levisi iskujen jälkeen sosiaalisessa mediassa.

 

Peace for Paris

Kuva, jonka Jean Jullien (@jean_jullien) julkaisi

 

Sarjakuvissa on myös otettu kantaa kieliongelmiin.

Nettilehti Politicon mukaan luomistaan smurffeista tunnettu belgialainen sarjakuvataiteilija Peyo käytti sinisiä olentojaan kuvatakseen Belgian jakoa kahteen kielialueeseen. Pohjoisessa puhutaan hollantia ja etelässä ranskaa.

Vuonna 1972 julkaistussa sarjakuvassa Schtroumpf Vert et Vert Schtroumpf Peyo käsitteli eri kieliryhmiin kuuluvien smurffien riitaa siitä, mitä ”smurffata” todella tarkoittaa. Smurffien viesti jäi ehkä kielimuuriin, sillä kielipolitiikka on 2000-luvullakin johtanut Belgiassa hallituskriisiin.

 

Sarjakuvia on sensuroitu myös Suomessa

 

On melkein kaksi vuotta siitä, kun aseistetut miehet hyökkäsivät satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa ja ampuivat useita toimittajia. Nykyään satiirisista piirroksista onkin vaikea puhua mainitsematta Charlie Hebdo -iskuja.

Iskut eivät silti jääneet viimeisiksi piirtäjiä vastaan kohdistuneiksi ylilyönneiksi.

Esimerkiksi Turkissa ja Iranissa pilapiirtäjiä on viime vuosina vangittu työnsä vuoksi. Vaikka Suomessa on viime aikoina Yle-kohun jälkimainingeissa keskusteltu sananvapaudesta jopa huolestuneesti, tuntuu älyttömältä ajatella, että satiiriset piirrokset voisivat suututtaa suomalaisia päättäjiä niin, että tulisi seurauksia.

Aina näinkään ei ole ollut.

Suomalaisia pilapiirroksia tutkinut Marja Ylönen kertoo Mitä pilapiirros kertoo Suomen historiasta -artikkelissaan, että 1800-luvun lopussa Suomessa lakkautettiin kokonainen pilailulehti Matti Meikäläinen, koska se kritisoi Venäjää liian voimakkaasti.

 

Pilakuvat kukoistavat vaikeina aikoina

 

Vuodenvaihde lähestyy. Tänä vuonna sosiaalisessa mediassa väitellään siitä, oliko vuosi 2016 kamalin ikinä. Siihen tarkemmin kantaa ottamatta, Valtablogi myöntää, että ainakaan satiirintekijöiltä ei ole puuttunut aihetta tänä vuonna. Maailmanpolitiikan suuret yllätykset kuten Donald Trumpin vaalivoitto ja Britannian EU-eroa kannattavien kansanäänestyksen tulos ovat innoittaneet useita sarjakuvataitelijoita.

Politico kokosi vuoden parhaat poliittiset pilapiirrokset tänne.

Pilapiirrosten historiasta kirjoittaneen Robert Philippen mukaan pilapiirrostaide on parhaimmillaan kriisiaikoina, kun valtioiden sisällä kuohuu ja maailma tuntuu muuttuvan hallitsemattoman nopeasti.

Siispä Valtablogi toivookin ensi vuodelle erityisen haukotuttavaa satiiria ja hampaattomia pilapiirroksia.

Rauha tarvitsee naisia

ESSEE

OONA LOHILAHTI

FullSizeRender (1)

Lähde: UN Women

Suurin osa sotien uhreista on tänä päivänä siviilejä, ja uhreiksi joutuvat yhä useammin naiset ja lapset. Rauhanprosesseissa naiset jätetään kuitenkin edelleen lähes poikkeuksetta ulos.

 

Kun rauhansopimuksen neuvottelupöytään on hyväksytty vain miehiä, naiset ovat hivuttaneet omat ehdotuksensa oven alta kokoushuoneeseen. Liberiassa naiset ryhtyivät seksityöläisiä myöten seksilakkoon, ja he lukitsivat miehet barrikadeilla neuvotteluhuoneeseen, jotta sopimus varmasti allekirjoitetaan. Ugandassa naiset kokoontuivat oman pöydän ääreen kirjaamaan ylös ehdotuksensa rauhansopimuksen sisällöksi, koska he eivät päässeet mukaan neuvotteluihin.

Vaikka naiset ymmärtäisivät oman merkityksensä osana rauhanprosessia, on pitkälti miehistä kiinni, otetaanko naiset mukaan vai ei.

 

“Naisten puuttumista rauhanneuvotteluista ei selitä naisten väitetty vähäinen kokemus konfliktin ratkaisusta tai neuvotteluista, vaan kyse on selvästä yrityksen puutteesta integroida naiset rauhanprosesseihin.

UN Women

 

KYLMÄN SODAN AIKANA ei neuvoteltu aseistettujen, ei-valtiollisten joukkojen kanssa. 1990-luvulta alkaen konfliktit ovat kuitenkin olleet pääsääntöisesti valtioiden sisäisiä, eivätkä valtioiden välisiä, minkä vuoksi neuvottelupöydissä uusi normaali ovat erilaiset sissijoukot. Tutkijat toivovat, että seuraava suuri muutos on se, että aseistautumattomista naisjärjestöistä tulee itsestään selvä osa rauhanneuvottelujen kokoonpanoa.

Kun sodat ovat muuttuneet rintamasodista sissisodiksi, sodan säännöt on heitetty romukoppaan. Siviilejä tähdätään siinä missä sotilaita. Seksuaalinen väkivalta on yleisesti käytetty taktiikka sodassa, ja sen uhreja ovat yleensä naiset ja myös lapset.

Sota koskettaakin naisia eri tavalla kuin miehiä. Kun miehet kuolevat useammin suoraan tulituksessa, naiset kärsivät seksuaalisen väkivallan lisäksi sodanjälkeisistä taudeista ja talouden romahtamisesta. Naiset kokevat sodan kauhuja vielä, kun aseet on laskettu.

 

JOS RAUHANNEUVOTTELUJEN tarkoituksena on vain väkivallan lopettaminen, naisten mukaan ottamiselle ei ole niin monia perusteita, sillä naiset ovat harvoin johtavissa rooleissa osapuolten väkivaltakoneistoissa.

Mutta jos tarkoituksena on luoda pysyvä rauha, naisten osallistuminen on välttämätöntä ja lopputuloksen kannalta myös hyödyllistä. Neuvotteluissa täytyy olla mukana niiden ryhmien edustajia, jotka eivät tarttuneet aseisiin ja yrittivät kenties luoda rauhaa konfliktin ajan. Mukana täytyy olla uhreja.

Rauhansopimukset katsovat pidemmälle tulevaisuuteen ja pureutuvat syvemmälle yhteiskuntaan ja sodan syihin, kuin mitä pelkkä väkivallan lopettaminen vaatii. Neuvottelujen aikana saatetaan tehdä luonnos uudesta perustuslaista ja siitä, miten konfliktin jälkeen instituutiot toimivat.

Esimerkiksi Burundissa naiset onnistuivat saamaan sopimukseen ehtoja naisten oikeudesta valita kumppaninsa. Guatemalassa naiset tekivät rauhansopimuksen kautta seksuaalisesta häirinnästä rikoksen ja saivat perustettua vähemmistökansojen naisille oman edunvalvojan.

On siis erittäin tärkeää, että naiset voivat olla mukaan työssä, joka luo pohjan myös tulevaisuuden vallanjaolle ja naisten roolille yhteiskunnassa. Jos naiset eivät pääse mukaan tässä vaiheessa, heidän mahdollisuutensa nousta esimerkiksi parlamenttiin ovat entistä ohuemmat.

 

BOSNIA: NOLLA PROSENTTIA naisia silminnäkijöinä, neuvottelijoina ja allekirjoittajina. Darfur: alle 10 prosenttia silminnäkijöistä ja neuvottelutiimien jäsenistä oli naisia. Filippiinien rauhanprosessin naisten määrää on kiitelty historian suurimmaksi: allekirjoittajista ja neuvottelijoista kolmannes oli naisia.

Vuosina 1992–2011 vain neljä prosenttia rauhansopimusten allekirjoittajista oli naisia. Yhdeksän prosenttia neuvottelijoista ja alle neljä prosenttia kuulluista silminnäkijöistä oli naisia. Pääneuvottelijoista kaksi prosenttia oli naisia ja vain seitsemässä prosentissa vuosina 1990–2010 solmituissa rauhansopimuksissa oli maininta sukupuolten tasa-arvosta tai naisten oikeuksista.

Naisten poliittisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta tasa-arvosta on toden teolla puhuttu jo Pekingissä yli 20 vuotta sitten pidetystä maailman neljännestä naiskokouksesta asti. Kokouksen kuuluisimman lausahduksen sanoi Hillary Clinton toteamalla, että naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman vuonna 2000, mutta tämäkään keskustelu ei ole kantautunut tarpeeksi selvästi rauhantekopöytiin.

Koska rauhansopimuksilla on merkittävä vaikutus sodanjälkeiseen yhteiskuntaan, olisi syytä pitää mielessä, minkälaiset yhteiskunnat eivät ole riskissä luisua sisällissotaan. Tasa-arvoiset yhteiskunnat, joissa naiset ovat turvassa fyysiseltä väkivallalta, ovat todennäköisesti rauhallisia. Vakaa ja demokraattinen yhteiskunta ottaa huomioon eri sosiaaliset ryhmät, eri sukupuolet, vähemmistöt ja eturyhmät.

Muun muassa tämän takia naisten osallistumisen rauhanneuvotteluihin pitäisi olla itseisarvo. On hullu ajatus, että vain puolet kansasta, miehet, saa päättää maan tulevaisuudesta.

 

TUTKIMUSTEN MUKAAN naisten ottaminen mukaan neuvotteluihin kaiken lisäksi tuottaa parempia sopimuksia. Naiset neuvottelypöydässä ovat erityisen tärkeitä silloin, kun he edustavat paikallista naisjärjestöä. Se, että YK lisäisi naisten määrää neuvottelutiimissään ei paranna sopimusta, vaan naisten täytyy olla paikallisia. 

Kun naiset otetaan vahvasti mukaan rauhanprosessiin, väkivallan loppumisen todennäköisyys nousee 24 prosentilla. Kun naisjärjestöillä on merkittävä vaikutus sopimukseen, sopimus syntyy käytännössä aina. Jos naisjärjestöjä ei oteta mukaan tai niiden vaikutus on heikko, sopimusta harvoin syntyy.

Naisten mukana olo lisää yli kolmanneksella todennäköisyyttä, että rauha kestää 15 vuotta. Samanlaiset prosentit on löydetty myös sopimuksen toteuttamisessa: mitä suurempi vaikutus naisjärjestöillä sopimukseen oli, sitä todennäköisempää oli, että sopimus todella toteutettiin käytännössä.

Naisjärjestöt eivät tietenkään ole ainoa tekijä, jotka vaikuttavat sopimusten syntyyn, mutta niillä on selvästi merkittävä vaikutus. Yksi yleinen peruste naisten jättämiselle ulos neuvotteluista on kuitenkin se, että naisten mukana olo hidastaisi ja vaikeuttaisi neuvotteluja. Ainakin lopputuloksen valossa tämä ei pidä paikkaansa.

Genovalaisen Graduate Institute of International and Development Studiesin tutkimuksessa ei myöskään löytynyt yhtään tapausta, jossa naisjärjestöillä olisi ollut kielteinen vaikutus rauhanprosessin kannalta.

 

”Kun sodan osapuolille annetaan hallitseva rooli sillä kustannuksella, että enemmistöä ei konsultoida ja oteta mukaan, annetaan heille oikeus päättää muiden puolesta ja samalla heitä palkitaan aseisiin tarttumisesta.”

Graça Machel

 

 

KUN NAISJÄRJESTÖT SAAVAT vaikuttaa neuvotteluihin, ne vaativat, että sukupuolinäkökulma otetaan huomioon valtiollisissa ja kansainvälisissä asevoimissa esimerkiksi koulutuksen muodossa. Naiset haluavat, että seksuaalinen väkivalta on tulitaukoa vahingoittava hyökkäys. 75 prosenttia naisten vaatimuksista liittyykin seksuaaliseen väkivaltaan, jota ei mainita sopimuksissa tarpeeksi usein.  

He haluavat kiintiöitä, joiden avulla naiset pääsevät rauhan tultua etenemään valtion viroissa ja päättämään asioista parlamentissa. Konfliktin jälkeisissä Ugandassa ja Ruandassa tässä onkin onnistuttu ainakin numeroiden perusteella.

Kun naiset pääsevät vaikuttamaan neuvotteluihin, käsiteltävien asioiden kirjo laajenee. Naiset ottavat puheeksi turvallisuuteen ja ihmisoikeuksiin liittyvät ongelmat, jotka ovat yleensä osatekijöitä konfliktin syntyyn. Kansainvälisesti yleinen käsitys rauhasta tarkoittaa väkivallan puuttumista, mutta naiset korostavat sotaan johtaneiden tekijöiden poistamista. 

 

RAUHANTYÖSSÄ MUKANA olevat kertovat, että neuvotteluihin osallistuville naisille  asetetaan enemmän vaatimuksia kuin miehille. Sen lisäksi, että nainen tuo sukupuolensa näkökulman pöytään, hänen pitäisi olla tekninen asiantuntija ja aktivisti. Naisilta vaaditaan yksimielisyyttä vain sukupuolensa takia, vaikka jokainen pöydän ympärillä oleva mies olisi eri mieltä ehdotetuista toimenpiteistä.

Valta on yksi syy, miksi naisia ei useinkaan haluta rauhanpöytiin. Neuvottelut ovat tilaisuus jakaa valtaa uudestaan, eikä kukaan halua luopua omasta vallastaan. Mitä vähemmän eri osapuolia ja intressejä pöydän ympärillä on, sitä suurempi mahdollisuus kullakin ryhmällä on saada itselleen eniten valtaa.

Toinen harhaan osuva kritiikki on kokemattomuus. Etenkin konfliktialueilla naiset ovat miehiä aktiivisempia ruohonjuuritason rauhantyössä. 

On myös erikoinen ajatus, että aseisiin tarttuneet pääosin miehistä koostuvat ryhmät olisivat ansainneet paikkansa pöydässä ennemmin, kuin paikallista rauhantyötä tekevät naiset. Todellisuudessa aseistetun ryhmän kannatus voi olla hyvinkin pientä, ja on helppoa kyseenalaistaa nimenomaan heidän kykynsä neuvotella rauhasta. Silti he pääsevät vaikuttamaan rauhan ehtoihin.

 

ESIMERKIKSI UN WOMEN on kehitellyt ratkaisuja naisten osallistamiseksi. YK:n naisasiajärjestö sysää vastuuta etenkin YK:lle ja rahoittajille. Naisten osallistumiselle on monia erilaisia malleja, joista suora osallistuminen neuvottelupöydässä on tehokkain. Riippuu täysin neuvottelujen johtajista, otettaisiinko esimerkiksi konsultoivien naisryhmien mielipiteet huomioon ollenkaan.

Rahoittajien täytyy muistaa, että naisten osallistuminen maksaa. Kun naisten pitää järjestää lastenhoito ja usein heidän fyysinen turvallisuutensa on taattava eri tavalla kuin miesten, on tehtävä valinta. UN Women ehdottaa, että rahoittajat tarjoaisivat jokaiselle neuvotteluryhmälle yhden lisäpaikan sillä ehdolla, että jokainen ottaa neuvotteluihin mukaan yhden naisen lisää.

Joskus myös kulttuuri aiheuttaa vaikeuksia. Kokenut rauhantekijä Pekka Haavisto on kertonut siitä, kuinka esimerkiksi Somaliassa naisia ja miehiä voi olla vaikeaa saada edes saman pöydän ääreen kulttuurisista ja uskonnollisista syistä. 

 

RAUHANPROSESSI ON MAHDOLLISUUS. Parhaimmillaan sen aikana korjataan yhteiskuntaa ja saadaan eväät parempaan tulevaisuuteen. Tämä kuitenkin vaatii sitä, että rauhansopimus on mahdollisimman laajalti hyväsytty. Tällöin pöydän ympärille on otettava muitakin kuin toisia tappaneet. 

Jos tietyt ryhmät, kuten naiset, jätetään kokonaan ulkopuolelle ilman vaikutusmahdollisuutta uuteen yhteiskuntaan, lopputuloksen voi jokainen arvata: yksi iso ryhmä ei taaskaan voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. 

Silloin rauhan aika alkaa samalla tavalla, kuin mistä konflikti todennäköisesti alkoi.

 

Lähteet:

UN Women: Women’s Participation in Peace Negotiations: Connections between Presence and Influence

International Peace Institute: Reimagining Peacemaking: Women’s Roles in Peace Processes

Raiskaus on joukkotuhoase

OONA LOHILAHTI

Seuraavanlainen kohtaus toistui lukemattomia kertoja Ruandassa vuonna 1994.

 

Tutsiheimoon kuuluva nainen on kotonaan, kun hutusotilaat koputtavat ovelle. He kysyvät naisen miestä, joka ei ole kotona. Miehet eivät jatka matkaansa, vaan tulevat sisälle ja raiskaavat naisen. He potkivat, lyövät ja raiskaavat aseen piipulla. Lopuksi he silpovat naisen sukupuolielimet ja jättävät hänet verta vuotavana yksin kotiinsa. Jos nainen selviytyy hengissä, hänen loppuelämänsä on muuttunut täysin.

RAISKAUS ON yksi julmimmista sotarikoksista, mutta vain pieni osa syyllisistä tuomitaan.

Raiskausta on käytetty joukkotuhoaseena, johdonmukaisena sodan välineenä jo kauan, mutta ongelma tunnistettiin ensimmäisen kerran vasta Bosnian sodassa 1990-luvun alussa. Bosniassa raiskattiin 25 000–50 000 naista ja tyttöä neljän vuoden aikana. Ruandassa vuonna 1994 sadan päivän aikana luku oli peräti 250 000–500 000. Kongon sisällissodassa pelkästään vuonna 2011 on arvioitu raiskatun 400 000 ihmistä.

Raiskausta käytetään aseena valtavan usein, mutta tuomioita tulee vähän.

Jugoslavian hajoamissotia tutkiva kansainvälinen tuomioistuin on antanut vain 24 miehelle syytteet seksuaalisesta väkivallasta. 

Ruandan kansanmurhan kansainvälinen tuomioistuin on tuominnut 52 ihmistä seksuaalirikoksista sotarikoksen osana. Se on surullisen vähän verrattuna raiskausten määrään.

Kaikki raiskaajat eivät ole tehneet rikoksiaan siinä laajudessa, että heitä voitaisiin syyttää sotarikoksista. Seksuaalista väkivaltaa onkin käsitelty esimerkiksi ruandalaisissa paikallistuomioistuimissa, mutta ongelmana on ollut muun muassa uhrien yksityisyyden suojeleminen. 

 

RAISKAUSTA käytetään aseena erityisesti silloin, kun ihminen tahdotaan tuhota fyysisesti ja henkisesti silmittömän väkivallan ja nöyryytyksen avulla. Kun nainen on raiskattu alussa kuvatulla tavalla, hän ei voi synnyttää lapsia ja kärsii loppuelämänsä valtavista kivuista, erityisesti kuukautisten aikana. Konflikteissa raiskataan myös miehiä, mutta raiskaus on silti erittäin sukupuolittunut ja naisia vastaan käytetty ase. 

Naisia joukkoraiskataan tai raiskataan lastensa ja miestensä edessä. Pojat pakotetaan raiskaamaan äitinsä kuoleman uhalla. Naiset tapetaan usein raiskauksen jälkeen tai he kuolevat saamiinsa vammoihin.

Raiskaus on myös yksi tehokkaimmista keinoista toteuttaa etninen puhdistus. Sekä Bosniassa että Ruandassa oli kyse etnisestä konfliktista, jossa toinen etninen ryhmä haluttiin tuhota. Bosnian sodassa kohteena olivat erityisesti bosniakit ja raiskaajina serbit. Ruandassa hutut halusivat tuhota tutsit.

Vahingoittamalla naisen kehoa ja silpomalla sukupuolielimet naiset käytännössä steriloidaan. Raiskausta on käytetty myös keinona levittää aidsia. Lähes kaikki uhrit kärsivät traumaperäisestä stressihäiriöstä, masennuksesta ja jatkuvista painajaisista.

Jos nainen tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen, hän vahvistaa toista etnistä ryhmää. Ruandan kansanmurhan seurauksena on arvioitu syntyneen jopa 20 000 lasta. Äidin suhde väkivallasta syntyneeseen lapseen on vaikea etenkin, koska raiskaaja on usein myös tappanut naisen perheenjäseniä.

 

RAISKAUS on ase. Johdonmukainen raiskaaminen pitää rinnastaa muihin sodankäynnin välineisiin, kuten kemiallisiin aseisiin. Molemmat jättävät arvet, voivat vammauttaa ja viedä hengen. Molempien käyttö täytyy tuomita ja rangaista tarpeeksi ankarasti. 

Vaikka raiskaus nähdään kansainvälisen oikeuden puitteissa rikoksena ihmisyyttä vastaan, kansanmurhan osatekijänä, kidutuksena ja sotarikoksena, tuomiot eivät vahvista tätä kuvaa. Syyrian sodassakin kemialliset aseet ovat herättäneet moninkertaista kauhua raiskauslukuihin verrattuna.

Koska raiskauksen kohteina ovat pääosin naiset ja tytöt, tuomioiden vähyys vain lisää naisten kokemaa epätasa-arvoa ja syrjäyttää heidät yhteiskunnallisesta elämästä.

Raiskaus on luettu sotarikokseksi vuodesta 1919, ja vuonna 1998 todettiin, että raiskaus voi täyttää kidutuksen tunnusmerkit. YK:n turvallisuusneuvosto totesi kuitenkin vasta vuonna 2008, että raiskausta on käytetty järjestelmällisesti sodan välineenä.

 

PIENEN ruandalaisen kylän pormestari Jean-Paul Akayesu oli ensimmäinen ihminen, joka on tuomittu kansanmurhasta. Hänen tuomionsa vuonna 1998 oli merkittävä erityisesti siksi, että silloin raiskaus todettiin osatekijäksi ihmisten systemaattiseen tappamiseen, kansanmurhaan. Akayesun oikeudenkäyntipapereissa mainitaan sana raiskaus 247 kertaa. Valitettavasti tuomion seksuaalirikososa olisi jäänyt tuomitsematta ilman naisasiajärjestöjen ja naistuomarien painostusta.

Raiskattujen naisten oikeuksia puolustavat järjestöt joutuvat kerta toisensa jälkeen pettymään seksuaalirikosten aliarvioimiseen tuomioistuimissa. Todisteita on, mutta tuomiota ei tule.

Valtaosa sodissa raiskanneista kulkee vapaana ja elää tavallista arkea. Tämä rajoittaa uhrin elämää, ja kahlitsee hänet pelolla. Paluu normaaliin elämään on vaikeaa, jos riskinä on törmätä raiskaajaan.

Kun raiskaaja on vapaana, hänen uhrinsa ovat vankeja.

Lue lisää:

Human Rights Watchin raportti seksuaalisesta väkivallasta Ruandan kansanmurhan aikana