Propagandasta tuli propagandan uhri

KARLA KEMPAS

Vielä 1950-luvulla puhuttiin huoleti bisnespropagandasta, kun aiheena oli markkinointi tai mainonta. Milloin propagandasta tuli ruma sana?

 

Natsi-Saksa, Maon Kiina ja dystopiakirjallisuus. Äärijärjestö Isis, Putinin trolliarmeijat, infosota ja Pohjois-Korean suljettu yhteiskunta.

Propaganda tuntuu usein kaukaiselta, pölyttyneisiin historiankirjoihin kuuluvalta asialta tai ilmiöltä, joka ei koske vauraassa ja turvallisessa maassa asuvia.

Täällä se on viihdykettä. Ehkä juonikoukku elokuvassa tai jännittävä ajatusleikki, josta on mukava herätä todellisuuteen napsauttamalla televisio tai kirja kiinni.

 

ME LÄNSIMAALAISET ajattelemme näin pitkälti, koska propaganda itse joutui propagandan uhriksi 1900-luvun puolivälissä.

Professori Heikki Luostarisen artikkelissa Mistä propaganda tuli ja mihin se meni kerrotaan, että vielä ennen kylmää sotaa propaganda oli varsin neutraali sana.

Sanaa propaganda saatettiin käyttää kuvaamaan mainontaa, markkinointia, public relations -toimintaa ja muuta vaikuttavaa viestintää.

Ei ole tavatonta ajatella, että vielä 1950-luvun alussa joku olisi kertonut työskentelevänsä bisnespropagandan parissa.

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat alkoi käyttää sanaa propaganda Neuvostoliiton vaikuttamisviestinnästä, kun taas omaa propagandaansa se alkoi nimittää kansalaisten informoimiseksi. Propaganda liittyi jo valmiiksi kansalaisten ajatuksissa mielikuvaan sodasta ja aivopesusta, joten se jouti pois varjostamasta Yhdysvaltojen julkisuuskuvaa.

Kikka tehosi. Propaganda sulautui neuvostokommunismin imagoon kuin kurkkusalaatti metsämättäälle. Siitä tuli paha sana.

Mutta propaganda ei kadonnut minnekään lännestä, vaikka nimitykset vaihtuivatkin.

 

TODELLISUUDESSA tuskin mikään maailmankolkka välttyy propagandalta nykypäivänä.

Vaikuttavaa viestintää on kaikkialla, eikä se ole aina haitallista. Sitä näkyy sosiaalisessa mediassa, viihteessä, vaali- ja mainoskampanjoissa sekä joskus jopa journalismissa. Moraalittomaksi se silti muuttuu perustuessaan valheisiin ja tiettyjen ihmisryhmien herjaamiseen.

Aikakauslehti Vanity Fairin politiikasta kirjoittava Michael Kinsley toi esille kolumnissaan, että suoranainen valehtelu on palannut politiikkaanEnsi kuussa ratkeava Yhdysvaltojen presidentinvaali on kuvaava esimerkki tästä.

Republikaanien presidenttiehdokas Donald Trump valehteli viime vuonna nähneensä tuhansien arabitaustaisten hurraavan, kun World Trade Center sortui Yhdysvaltojen tuhoisimmassa terrori-iskussa vuonna 2001. Tänä vuonna hän väitti, että nykyinen Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama perusti äärijärjestö Isisin.

Trump onkin saanut kyseenalaisen kunnian esiintyä faktantarkistussivusto PolitiFactin emävale-listauksessa harvinaisen usein.

 

TRUMPIN LISÄKSI Britannian EU-eroa kannattaneet poliitikot ovat syöttäneet äänestäjille pajunköyttä.

Kampanjabussin kyljessä liioiteltiin sitä summaa, minkä Britannia EU-jäsenyydessään viikossa maksaa ja luvattiin laittaa raha kansalliseen terveydenhuoltoon. Vaikka väite on todistettu monissa viestimissä palturiksi, koristaa slogan edelleen Leave-kampanjan Twitter-tiliä.

Lisäksi EU-eroa kannattava leiri laati julisteen, jossa on kuva turvapaikanhakijoista, jotka kulkevat sankoin joukoin jonossa. Kuvassa oli teksti “Viimeinen pisara”. Twitterissä kuva rinnastettiin natsipropagandaan, jossa lähes identtistä kuvastoa yhdistettiin juutalaisiin.

Brexitin kannalla olleet voittivat, joten kampanja näköjään tehosi.

Myös valtiovetoista propagandaa esiintyy lännessä.

Historian onnistuneimmat propagandakampanjat ovat olleet henkilökultin luomisia. Esimerkiksi Hitler saavutti aikanaan niin voimakkaan kansansuosion, että sen vaikutuksia voi nähdä vielä nykypäivänäkin.

Persianlahden sodassa Valkoinen talo teki päinvastaisen ratkaisun. 1990-luvulla pr-yritys Hill & Knowlton teki mielipidetutkimuksen, josta selvisi, ettei amerikkalaisia juuri kiinnostanut vapautuuko Kuwait vai ei. Samassa tutkimuksessa selvisi, että Saddam Husseinin imago oli hyvin huono. Saddamin kurjan julkisuuskuvan varaan oli hyvä rakentaa kampanja, jossa häntä demonisoitiin entisestään.

Yhdysvaltojen entisen presidentin George W. Bushin viestintähenkilöstöön kuulunut Scott McClellan kertoi vuonna 2008, että Valkoinen talo järjesti propaganda-kampanjan, jotta kansalaiset suhtautuisivat myönteisesti Irakin sotaan.

 

KIRJAILIJA George Orwellin klassikkoteoksessa Vuonna 1984 päähenkilö Winston Smith työskentelee totuusministeriössä, missä hän väärentää työkseen historiaa hallinnolle mieluisammaksi. Kuvitteellisessa Oseaniassa väärin ajatteleminen on rikos ja Isoveli valvoo.

Myös vuonna 2016 monessa maailmankolkassa eletään todellisuudessa, jossa propaganda hallitsee viestimiä ja sananvapaus on pelkkä päiväuni.

Propaganda on voimakas sana. Siksi maissa, joissa päättäjiä voi kritisoida ja uutisiin pääasiassa luottaa, tuntuu rajulta syyttää valheellista kampanjointia tai valtionviestintää propagandaksi.

Tärkeää on silti tiedostaa propagandan jatkuva läsnäolo ja osoittaa, etteivät valheet vakuuta meitä.

 

Lähteenä: Professori Heikki Luostarinen, Mistä propaganda tuli ja mihin se meni

Lue lisää: Valtablogi, Sosiaalinen media toi kissanpennut terroristien propagandaan

Nykypäivän Wertherit voi pelastaa

KARLA KEMPAS

Median on oltava äärimmäisen varovainen, kun se uutisoi itsemurhista. Sosiaalisessa mediassa vastuullisesti toimiva voi herättää toivon.

 

Olet ehkä huomannut, että suomalaiset mediat raportoivat itsemurhasta harvoin, vaikka väkilukuun suhteutettuna Suomessa tehdään paljon itsemurhia. Ja vaikka tapauksista kerrottaisiinkin, sana itsemurha jää mainitsematta.

Tällaisissa tapauksissa vaikeneminen on usein hyve.

Vastuullinen media kertoo itsemurhista harkiten, koska kymmenet tutkimukset ovat päätyneet samaan tulokseen: Itsemurhasta raportointi julkisuudessa voi johtaa siihen, että haavoittuvaisessa tilassa oleva yksilö matkii tekoa. Sama vaikutus voi olla myös populaarikulttuurissa esitetyillä fiktiivisillä itsemurhilla.

Nuoret ja masennusta sairastavat ovat muita ryhmiä alttiimpia imitoimaan itsemurhia.

Ilmiö on tunnettu pitkään ja sitä kutsutaan Werther-vaikutukseksi vuonna 1774 julkaistun Nuoren Wertherin kärsimykset -kirjan päähenkilön mukaan. Kirjassa Werther tappaa itsensä, ja tarinan on väitetty yllyttäneen lukuisia nuoria tekemään itsemurhan. Siksi kirja oli kielletty useissa maissa 1800-luvulla.

Wertherin tapaus kuvaa copycat-itsemurhia hyvin, sillä erityisen otollista matkimiselle on, jos itsemurhaan liittyviä yksityiskohtia käsitellään tarkasti tai tekijä on julkisuuden henkilö tai muuten samaistuttava. Teon tavan, paikan ja oletetun syyn kertomista pitäisi välttää viimeiseen asti.

 

HYVÄ UUTINEN on se, että koulutetut journalistit tietävät tämän – tai ainakin heidän pitäisi tietää. Huono uutinen taas on se, että se ei enää riitä. Vastuunsa kantava media ei ole vuosiin ollut portinvartijan asemassa. Sosiaalisessa mediassa jokainen voi toimia oman elämänsä uutistoimistona.

Se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Facebookissa ja Youtubessa voi levitä vaarallisen yksityiskohtaista tietoa teoista, jotka voivat olla viimeinen pisara itsetuhoiselle ruudun toisessa päässä.

Mitä siis voimme tehdä asialle?

Viestimet näyttelevät suurta roolia itsemurhien ehkäisyssä. Samalla kun sensaationhakuinen yksityiskohdilla mässäilevä uutisointi voi tehdä hallaa, voi vastuullinen ja ratkaisuja korostava raportointi auttaa.

Myös yksityishenkilön teoilla on väliä. Voimme käyttää sitä samaa valtaa, jolla tietämättömät levittelevät tappavia yksityiskohtia. Voimme kommentoida julkaisuun paikallisen mielenterveysseuran auttavan puhelimen numeron tai muuten kertoa, miten apua saa. Voimme kertoa Facebook-päivityksen tekijälle, että sanoilla on väliä.

Voimme auttaa myös jakamalla selviytymistarinoita, sillä Werther-efektillä on onneksi vastakohtansa, Papageno-ilmiö. Se tarkoittaa sitä, että itsemurhakriisistä selviytyneiden tarinat voivat vähentää itsemurhien lukumäärää.

Papageno on Taikahuilu-oopperan hahmo, joka ystäviensä avulla pääsee irti itsetuhoisista ajatuksistaan.

 

Lähteenä: THL:n työkalupaketti median ammattilaisille ja World Health Organization -järjestön Preventing Suicide -raportti

Ytimekkäät ohjeet medialle vastuullisesta itsemurha-uutisoinnista:

Psychology today: The media’s influence on suicide – Responsible reporting on suicide helps, sensational reporting on suicide hurts