Kuolema taivaalta – Jemenin sodassa kohteena ovat siviilit

Koulut, sairaalat ja asuinalueet ovat joutuneet Jemenin sodassa ilmaiskujen kohteeksi. Myös suomalaisten asekaupat Saudi-Arabian kanssa ovat saaneet arvostelua osakseen.

VEERA TEGELBERG
AJANKOHTAISTA

Jemenin sisällissodan alusta tuli sunnuntaina kuluneeksi 600 päivää. Nälänhätä pahenee samalla, kun lännen tukemat Saudi-Arabian ilmaiskut jatkuvat.

 

Kolme miljoonaa kotinsa jättänyttä, ainakin yli 8 000 kuollutta ja satoja tuhansia nälänhädästä kärsiviä. Neljä viidestä tarvitsee humanitaarista apua selviytyäkseen. Siinä 600 päivää kestäneen Jemenin sisällissodan saldo.

Arabian niemimaan köyhimmässä valtiossa on käyty kamppailua huthikapinallisten ja Saudi-Arabiaan paenneen presidentin Abd-Rabbu Mansour Hadin välillä jo puolitoista vuotta. Konfliktiin on sotkeutunut myös Arabian niemimaan al-Qaida. Sisällissota on huipentuma pitkälle, sisäisen epävakauden ajanjaksolle.

600 päivää jatkuneen konfliktin suurimpia kärsijöitä ovat olleet siviilit. Maassa toimivat avustusjärjestöt kertovat toistuvista, Saudi-Arabian johtaman koalition tekemistä ilmaiskuista, joiden kohteena ovat asuinalueet, koulut ja sairaalat. Esimerkiksi Lääkärit ilman rajoja on paikoin lopettanut toimintansa turvallisuussyistä, kun Saudi-Arabia on iskenyt sen tukemiin sairaaloihin. Valtiosta ei ole enää sairaanhoidon tai muiden peruspalvelujen järjestäjäksi taloustilanteen takia.

 

JEMENIN SODASSA EI OLE KYSE pelkästä maan sisäisestä valtataistelusta, koska esimerkiksi Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat sotkeutuneet siihen mukaan. Presidentti Barack Obaman hallintoa on kritisoitu toistuvasti Saudi-Arabian tukemisesta, mutta Yhdysvaltain toisessa vaakakupissa painavat terrorismin vastainen sota ja pelko al-Qaidan vahvistumisesta. Sotaa on luonnehdittu jopa kansanmurhaksi, ja ilmaiskuja on pidetty sotarikoksina.

Saudi-Arabian johtama liittouma teki yhden tuhoisimmista ilmaiskuistaan lokakuun alussa, kun kolme pommikonetta iski pääkaupunki Sanaassa huthi-mielisen poliitikon isän hautajaisiin. Iskussa kuoli yli 140 siviiliä, ja yli 500 loukkaantui. Saudien omistamalla Al Arabiya -tv-kanavalla maan sotilasjohto kuitenkin kiisti, että pommitus olisi ollut saudi-hävittäjien tekemä. Yhdysvaltalaisten sotilasviranomaisten mukaan kukaan muu ei voinut olla iskun taustalla.

Vaikka Yhdysvalloilla on keskeinen rooli ilmaiskujen jatkumisessa, ei Jemen noussut keskustelun aiheeksi viime viikolla päättyneissä presidentinvaaleissa. Yhtenä syynä vaikenemiseen on pidetty asekauppaa, jolla on maiden välisissä suhteissa sekä poliittista että taloudellista merkitystä.

Syyskuussa ilmestyneen raportin mukaan Obaman valtakauden aikana Yhdysvallat on tehnyt Saudi-Arabialle asemyyntitarjouksia 115 miljardin dollarin edestä. On vaikea arvioida, kuinka ison osan tarjouksista Saudi-Arabia on hyväksynyt. Myyntikatalogiin ovat kuuluneet muun muassa lentokoneista ammuttavat ohjukset. Ison-Britannian on puolestaan arvioitu myyneen Saudi-Arabialle yli kolmen miljardin dollarin edestä aseita vuonna 2015.

 

SAMALLA, KUN KANSAINVÄLINEN YHTEISÖ on epäonnistunut poliittisen ratkaisun aikaansaamisessa, humanitaarinen tilanne Jemenissä jatkaa huononemistaan. Ruokatilanne on surkea, ja Saudi-Arabian ilmaiskujen lisäksi siviilejä uhkaavat maajoukkojen taistelut, joiden YK raportoi muuttuneen loppukesästä yhä väkivaltaisemmiksi.

Saudi-Arabian johtama, presidentti Hadin takana seisova liittouma sanoo saaneensa maasta 80 prosenttia haltuunsaVaikka länsimaiden tukema liittouma saisikin Jemenissä sotilaallisesti vallan käsiinsä, on se jokaisella ilmaiskullaan moukaroinut mahdollisuuksiaan saada jo valmiiksi jakautuneeseen maahan aikaiseksi todellinen rauha. Rauhanneuvottelut ovat olleet jäissä elokuusta lähtien.

fakta2

 

Rauha tarvitsee naisia

ESSEE

OONA LOHILAHTI

FullSizeRender (1)

Lähde: UN Women

Suurin osa sotien uhreista on tänä päivänä siviilejä, ja uhreiksi joutuvat yhä useammin naiset ja lapset. Rauhanprosesseissa naiset jätetään kuitenkin edelleen lähes poikkeuksetta ulos.

 

Kun rauhansopimuksen neuvottelupöytään on hyväksytty vain miehiä, naiset ovat hivuttaneet omat ehdotuksensa oven alta kokoushuoneeseen. Liberiassa naiset ryhtyivät seksityöläisiä myöten seksilakkoon, ja he lukitsivat miehet barrikadeilla neuvotteluhuoneeseen, jotta sopimus varmasti allekirjoitetaan. Ugandassa naiset kokoontuivat oman pöydän ääreen kirjaamaan ylös ehdotuksensa rauhansopimuksen sisällöksi, koska he eivät päässeet mukaan neuvotteluihin.

Vaikka naiset ymmärtäisivät oman merkityksensä osana rauhanprosessia, on pitkälti miehistä kiinni, otetaanko naiset mukaan vai ei.

 

“Naisten puuttumista rauhanneuvotteluista ei selitä naisten väitetty vähäinen kokemus konfliktin ratkaisusta tai neuvotteluista, vaan kyse on selvästä yrityksen puutteesta integroida naiset rauhanprosesseihin.

UN Women

 

KYLMÄN SODAN AIKANA ei neuvoteltu aseistettujen, ei-valtiollisten joukkojen kanssa. 1990-luvulta alkaen konfliktit ovat kuitenkin olleet pääsääntöisesti valtioiden sisäisiä, eivätkä valtioiden välisiä, minkä vuoksi neuvottelupöydissä uusi normaali ovat erilaiset sissijoukot. Tutkijat toivovat, että seuraava suuri muutos on se, että aseistautumattomista naisjärjestöistä tulee itsestään selvä osa rauhanneuvottelujen kokoonpanoa.

Kun sodat ovat muuttuneet rintamasodista sissisodiksi, sodan säännöt on heitetty romukoppaan. Siviilejä tähdätään siinä missä sotilaita. Seksuaalinen väkivalta on yleisesti käytetty taktiikka sodassa, ja sen uhreja ovat yleensä naiset ja myös lapset.

Sota koskettaakin naisia eri tavalla kuin miehiä. Kun miehet kuolevat useammin suoraan tulituksessa, naiset kärsivät seksuaalisen väkivallan lisäksi sodanjälkeisistä taudeista ja talouden romahtamisesta. Naiset kokevat sodan kauhuja vielä, kun aseet on laskettu.

 

JOS RAUHANNEUVOTTELUJEN tarkoituksena on vain väkivallan lopettaminen, naisten mukaan ottamiselle ei ole niin monia perusteita, sillä naiset ovat harvoin johtavissa rooleissa osapuolten väkivaltakoneistoissa.

Mutta jos tarkoituksena on luoda pysyvä rauha, naisten osallistuminen on välttämätöntä ja lopputuloksen kannalta myös hyödyllistä. Neuvotteluissa täytyy olla mukana niiden ryhmien edustajia, jotka eivät tarttuneet aseisiin ja yrittivät kenties luoda rauhaa konfliktin ajan. Mukana täytyy olla uhreja.

Rauhansopimukset katsovat pidemmälle tulevaisuuteen ja pureutuvat syvemmälle yhteiskuntaan ja sodan syihin, kuin mitä pelkkä väkivallan lopettaminen vaatii. Neuvottelujen aikana saatetaan tehdä luonnos uudesta perustuslaista ja siitä, miten konfliktin jälkeen instituutiot toimivat.

Esimerkiksi Burundissa naiset onnistuivat saamaan sopimukseen ehtoja naisten oikeudesta valita kumppaninsa. Guatemalassa naiset tekivät rauhansopimuksen kautta seksuaalisesta häirinnästä rikoksen ja saivat perustettua vähemmistökansojen naisille oman edunvalvojan.

On siis erittäin tärkeää, että naiset voivat olla mukaan työssä, joka luo pohjan myös tulevaisuuden vallanjaolle ja naisten roolille yhteiskunnassa. Jos naiset eivät pääse mukaan tässä vaiheessa, heidän mahdollisuutensa nousta esimerkiksi parlamenttiin ovat entistä ohuemmat.

 

BOSNIA: NOLLA PROSENTTIA naisia silminnäkijöinä, neuvottelijoina ja allekirjoittajina. Darfur: alle 10 prosenttia silminnäkijöistä ja neuvottelutiimien jäsenistä oli naisia. Filippiinien rauhanprosessin naisten määrää on kiitelty historian suurimmaksi: allekirjoittajista ja neuvottelijoista kolmannes oli naisia.

Vuosina 1992–2011 vain neljä prosenttia rauhansopimusten allekirjoittajista oli naisia. Yhdeksän prosenttia neuvottelijoista ja alle neljä prosenttia kuulluista silminnäkijöistä oli naisia. Pääneuvottelijoista kaksi prosenttia oli naisia ja vain seitsemässä prosentissa vuosina 1990–2010 solmituissa rauhansopimuksissa oli maininta sukupuolten tasa-arvosta tai naisten oikeuksista.

Naisten poliittisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta tasa-arvosta on toden teolla puhuttu jo Pekingissä yli 20 vuotta sitten pidetystä maailman neljännestä naiskokouksesta asti. Kokouksen kuuluisimman lausahduksen sanoi Hillary Clinton toteamalla, että naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman vuonna 2000, mutta tämäkään keskustelu ei ole kantautunut tarpeeksi selvästi rauhantekopöytiin.

Koska rauhansopimuksilla on merkittävä vaikutus sodanjälkeiseen yhteiskuntaan, olisi syytä pitää mielessä, minkälaiset yhteiskunnat eivät ole riskissä luisua sisällissotaan. Tasa-arvoiset yhteiskunnat, joissa naiset ovat turvassa fyysiseltä väkivallalta, ovat todennäköisesti rauhallisia. Vakaa ja demokraattinen yhteiskunta ottaa huomioon eri sosiaaliset ryhmät, eri sukupuolet, vähemmistöt ja eturyhmät.

Muun muassa tämän takia naisten osallistumisen rauhanneuvotteluihin pitäisi olla itseisarvo. On hullu ajatus, että vain puolet kansasta, miehet, saa päättää maan tulevaisuudesta.

 

TUTKIMUSTEN MUKAAN naisten ottaminen mukaan neuvotteluihin kaiken lisäksi tuottaa parempia sopimuksia. Naiset neuvottelypöydässä ovat erityisen tärkeitä silloin, kun he edustavat paikallista naisjärjestöä. Se, että YK lisäisi naisten määrää neuvottelutiimissään ei paranna sopimusta, vaan naisten täytyy olla paikallisia. 

Kun naiset otetaan vahvasti mukaan rauhanprosessiin, väkivallan loppumisen todennäköisyys nousee 24 prosentilla. Kun naisjärjestöillä on merkittävä vaikutus sopimukseen, sopimus syntyy käytännössä aina. Jos naisjärjestöjä ei oteta mukaan tai niiden vaikutus on heikko, sopimusta harvoin syntyy.

Naisten mukana olo lisää yli kolmanneksella todennäköisyyttä, että rauha kestää 15 vuotta. Samanlaiset prosentit on löydetty myös sopimuksen toteuttamisessa: mitä suurempi vaikutus naisjärjestöillä sopimukseen oli, sitä todennäköisempää oli, että sopimus todella toteutettiin käytännössä.

Naisjärjestöt eivät tietenkään ole ainoa tekijä, jotka vaikuttavat sopimusten syntyyn, mutta niillä on selvästi merkittävä vaikutus. Yksi yleinen peruste naisten jättämiselle ulos neuvotteluista on kuitenkin se, että naisten mukana olo hidastaisi ja vaikeuttaisi neuvotteluja. Ainakin lopputuloksen valossa tämä ei pidä paikkaansa.

Genovalaisen Graduate Institute of International and Development Studiesin tutkimuksessa ei myöskään löytynyt yhtään tapausta, jossa naisjärjestöillä olisi ollut kielteinen vaikutus rauhanprosessin kannalta.

 

”Kun sodan osapuolille annetaan hallitseva rooli sillä kustannuksella, että enemmistöä ei konsultoida ja oteta mukaan, annetaan heille oikeus päättää muiden puolesta ja samalla heitä palkitaan aseisiin tarttumisesta.”

Graça Machel

 

 

KUN NAISJÄRJESTÖT SAAVAT vaikuttaa neuvotteluihin, ne vaativat, että sukupuolinäkökulma otetaan huomioon valtiollisissa ja kansainvälisissä asevoimissa esimerkiksi koulutuksen muodossa. Naiset haluavat, että seksuaalinen väkivalta on tulitaukoa vahingoittava hyökkäys. 75 prosenttia naisten vaatimuksista liittyykin seksuaaliseen väkivaltaan, jota ei mainita sopimuksissa tarpeeksi usein.  

He haluavat kiintiöitä, joiden avulla naiset pääsevät rauhan tultua etenemään valtion viroissa ja päättämään asioista parlamentissa. Konfliktin jälkeisissä Ugandassa ja Ruandassa tässä onkin onnistuttu ainakin numeroiden perusteella.

Kun naiset pääsevät vaikuttamaan neuvotteluihin, käsiteltävien asioiden kirjo laajenee. Naiset ottavat puheeksi turvallisuuteen ja ihmisoikeuksiin liittyvät ongelmat, jotka ovat yleensä osatekijöitä konfliktin syntyyn. Kansainvälisesti yleinen käsitys rauhasta tarkoittaa väkivallan puuttumista, mutta naiset korostavat sotaan johtaneiden tekijöiden poistamista. 

 

RAUHANTYÖSSÄ MUKANA olevat kertovat, että neuvotteluihin osallistuville naisille  asetetaan enemmän vaatimuksia kuin miehille. Sen lisäksi, että nainen tuo sukupuolensa näkökulman pöytään, hänen pitäisi olla tekninen asiantuntija ja aktivisti. Naisilta vaaditaan yksimielisyyttä vain sukupuolensa takia, vaikka jokainen pöydän ympärillä oleva mies olisi eri mieltä ehdotetuista toimenpiteistä.

Valta on yksi syy, miksi naisia ei useinkaan haluta rauhanpöytiin. Neuvottelut ovat tilaisuus jakaa valtaa uudestaan, eikä kukaan halua luopua omasta vallastaan. Mitä vähemmän eri osapuolia ja intressejä pöydän ympärillä on, sitä suurempi mahdollisuus kullakin ryhmällä on saada itselleen eniten valtaa.

Toinen harhaan osuva kritiikki on kokemattomuus. Etenkin konfliktialueilla naiset ovat miehiä aktiivisempia ruohonjuuritason rauhantyössä. 

On myös erikoinen ajatus, että aseisiin tarttuneet pääosin miehistä koostuvat ryhmät olisivat ansainneet paikkansa pöydässä ennemmin, kuin paikallista rauhantyötä tekevät naiset. Todellisuudessa aseistetun ryhmän kannatus voi olla hyvinkin pientä, ja on helppoa kyseenalaistaa nimenomaan heidän kykynsä neuvotella rauhasta. Silti he pääsevät vaikuttamaan rauhan ehtoihin.

 

ESIMERKIKSI UN WOMEN on kehitellyt ratkaisuja naisten osallistamiseksi. YK:n naisasiajärjestö sysää vastuuta etenkin YK:lle ja rahoittajille. Naisten osallistumiselle on monia erilaisia malleja, joista suora osallistuminen neuvottelupöydässä on tehokkain. Riippuu täysin neuvottelujen johtajista, otettaisiinko esimerkiksi konsultoivien naisryhmien mielipiteet huomioon ollenkaan.

Rahoittajien täytyy muistaa, että naisten osallistuminen maksaa. Kun naisten pitää järjestää lastenhoito ja usein heidän fyysinen turvallisuutensa on taattava eri tavalla kuin miesten, on tehtävä valinta. UN Women ehdottaa, että rahoittajat tarjoaisivat jokaiselle neuvotteluryhmälle yhden lisäpaikan sillä ehdolla, että jokainen ottaa neuvotteluihin mukaan yhden naisen lisää.

Joskus myös kulttuuri aiheuttaa vaikeuksia. Kokenut rauhantekijä Pekka Haavisto on kertonut siitä, kuinka esimerkiksi Somaliassa naisia ja miehiä voi olla vaikeaa saada edes saman pöydän ääreen kulttuurisista ja uskonnollisista syistä. 

 

RAUHANPROSESSI ON MAHDOLLISUUS. Parhaimmillaan sen aikana korjataan yhteiskuntaa ja saadaan eväät parempaan tulevaisuuteen. Tämä kuitenkin vaatii sitä, että rauhansopimus on mahdollisimman laajalti hyväsytty. Tällöin pöydän ympärille on otettava muitakin kuin toisia tappaneet. 

Jos tietyt ryhmät, kuten naiset, jätetään kokonaan ulkopuolelle ilman vaikutusmahdollisuutta uuteen yhteiskuntaan, lopputuloksen voi jokainen arvata: yksi iso ryhmä ei taaskaan voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. 

Silloin rauhan aika alkaa samalla tavalla, kuin mistä konflikti todennäköisesti alkoi.

 

Lähteet:

UN Women: Women’s Participation in Peace Negotiations: Connections between Presence and Influence

International Peace Institute: Reimagining Peacemaking: Women’s Roles in Peace Processes

Luonto on hyväksytty tappaja

Japanilainen mies vuoden 1995 Koben maanjäristyksen muistopaikalla Koben satamassa Japanissa. Tuolloin järistys vaati yli 6 000 ihmisen hengen. Kuva: Linda Laine

LINDA LAINE

Luonnonvoimat ovat aivan yhtä arvaamattomia kuin terroristit, mutta silti esimerkiksi Pariisin ja Brysselin uhrit sekä lukuisat Syyrian taistelut saivat enemmän huomiota, kuin raunioissa loukuissa olevat japanilaiset ja ecuadorilaiset.

 

Viime viikolla Japanissa koettiin voimakkain maanjäristys sitten vuoden 2011 kolmoiskatastrofin. Myös Ecuadorissa maa järisi historiallisen voimakkaasti. Viimeviikkoista voimakkaampi järistys tapahtui Ecuadorissa yli sata vuotta sitten.

Molemmat järistysalueet kuuluvat Tyynenmeren tulirenkaaksi kutsuttuun alueeseen, jossa on paljon tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä. Maailman vuotuisista maanjäristyksistä 90 prosenttia tapahtuu tällä alueella.

Japanissa kuolleita on varsinaisen järistyksen ja sitä voimakkaamman jälkijäristyksen jäljiltä yli 40, ja Ecuadorissa lähennellään 300 kuolleen rajapyykkiä. Molemmilla järistysalueilla rakennukset, tiet ja sähköverkko ovat pahoin vaurioituneet. Japanissa 250 000 ihmisen on kerrottu jättäneen kotinsa. Ecuadorissa omaiset kaivavat käsin perheenjäseniään raunioista.

 

LUONTO SAA AIKAAN samanlaista äkillistä tuhoa ja kuolemaa, kuin mitä ihmiset aiheuttavat kalashnikoveilla ja pommi-iskuilla. Tuntuu siltä, että luonnonkatastrofien uhrien oletetaan kuitenkin olevan jotenkin tyytyväisempiä kohtaloonsa kuin niiden, jotka ovat  joutuneet ihmisten aikaansaamien kauheuksien kohteeksi. Luulisi, että rakennuksen alle murskautuminen on yhtä kivuliasta, aiheutti sen pommi tai mannerlaattojen nytkähtely.

Mieliimme on kuitenkin iskostunut ajatus luonnosta armottomana, mutta tasapuolisena hengenpäästäjänä. Luonto ei tähtää kehenkään, eikä se suunnittele iskujaan. Toisin kuin ihminen.

Lisäksi luonnonkatastrofeja pidetään usein luonnollisina ja välttämättöminä. Niihin voidaan varautua, mutta niitä ei voida estää. Ihmisten aiheuttamia katastrofeja sen sijaan pidetään luonnottomina ja siten myös traagisempina, koska ne olisi voitu välttää.

 

LUONNONKATASTROFIN ja ihmisten aikaansaamaan konfliktin jälkipyykit ovat kuitenkin hyvin samanlaisia. Ihmisiä on kuollut, elossa olevat ovat paenneet kodeistaan, infrastruktuuri on tuhoutunut ja monet ovat menettäneet mahdollisuuden elantonsa ansaitsemiseen. Elämän palautuminen normaaliksi vie vuosia. Esimerkiksi Haiti ei ole vieläkään noussut jaloilleen vuoden 2010 maanjäristyksestä.

Vastaavasti sekä luonto että ihminen tuhoavat yhtä armottomasti kulttuuriaarteita. Isis on turmellut Palmyran muinaiskaupungin, ja Kumamoton maanjäristys puolestaan romahdutti osan Kumamoton linnan 400-vuotiaasta muurista.

 

LUONTO JA IHMINEN pystyvät molemmat tuottamaan ja riistämään elämää. Silloin, kun tuhoa on luotu ja elämiä viety, ovat kaikki samalla viivalla, oli tuhon tuoja mikä tai kuka tahansa. Kaiken menettäneillä ei ole yhtään sen helpompaa Japanissa ja Ecuadorissa kuin Irakissa ja Syyriassa.

Länsi-Saharaa tuetaan ainoastaan epäonnistuneilla neuvotteluilla

LINDA LAINE

Afrikassa on 54 valtiota. Afrikan unionin jäsenmaita on niin ikään 54, mutta Marokko ei ole jäsen. Sen sijaan unionissa vaikuttaa Länsi-Sahara, Afrikan viimeiseksi siirtomaaksi kutsuttu miinoitettu hiekkahelvetti, jota Marokko on miehittänyt yli 40 vuotta.

 

Vuonna 1984 Marokko lähti Afrikan unionin edeltäjästä, Afrikan yhtenäisyysjärjestöstä ovet paukkuen. Syynä oli jäsenmaiden enemmistön antama tuki Länsi-Saharalle, jonka Marokko oli miehittänyt yhdeksän vuotta aiemmin. Afrikan unionissa Länsi-Sahara tunnetaan nimellä Saharan demokraattinen arabitasavalta. Sen hallitus on maanpaossa Algeriassa.

Länsi-Saharassa haaveiltiin itsenäisyydestä, kun espanjalaiset siirtomaaisännät vetäytyivät alueelta vuonna 1975. Itsenäisyyttä ei koskaan tullut, vaan Marokko ja Mauritania katsoivat harvaan asutun, noin Ison-Britannian kokoisen maapalan kuuluvan itselleen ja miehittivät sen. Vahvistaakseen alueen kuulumista Marokkoon, kuningas Hassan II marssitti 350 000 marokkolaista siviiliä Länsi-Saharaan. Mauritania solmi myöhemmin rauhansopimuksen Länsi-Saharan itsenäisyyttä vaativan Polisario-liikkeen kanssa ja poistui alueelta vuonna 1979. Tämän jälkeen Marokko valtasi vapautuneet maat hallintaansa.

Vuosikymmeniä umpikujassa olleen konfliktin aikana Marokko ei ole luopunut aluevaatimuksistaan, mutta on silloin tällöin vilautellut mahdollisuutta alueen osittaiseen itsehallintoon. Tämä ei  Länsi-Saharan asukkaille, sahraweille, riitä. Pitkän kärsimyksen jälkeen he haluavat itse päättää maansa tulevaisuudesta.

Länsi-Saharan miehityksen takia Marokkoa ei otettu mukaan Afrikan yhtenäisyysjärjestön tilalle perustettuun Afrikan Unioniin. Tai toisilta kysyttäessä Marokko jättäytyi oma-aloitteisesti unionin ulkopuolelle. Niin tai näin, maasta tuli Afrikan poliittinen kummajainen. Ainoa maa, joka ei kuulu unioniin.

 

MAROKKO EI HALUA pysytellä unionien ulkopuolella, mutta se haluaa pelata omilla säännöillään. Maa on ilmoittanut, että se on valmis harkitsemaan Afrikan unionin jäsenyyttä, jos Länsi-Sahara erotetaan tai sen jäsenyys jäädytetään. Lisäksi Marokko on hakenut EU-jäsenyyttä. Vastakaikua ei ole toistaiseksi löytynyt AU:sta eikä EU:sta.

Marokko ei ole saanut kansainvälistä hyväksyntää toimilleen Länsi-Saharassa, mikä on yksi syy nihkeille reaktioille eri unionipuheisiin. Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi jo vuonna 1975 selvityksen, jonka mukaan ei ole olemassa historiallisia todisteita Marokon oikeudesta Länsi-Saharaan. Marokon hallinto väittää toisin ja toimii edelleen oman mielensä mukaan, lähinnä Ranskan ja Yhdysvaltojen tukemana.

Konfliktiin on haettu ratkaisua lukuisissa neuvotteluissa, joista ovat kaikki kariutuneet. YK:n rauhanturvaoperaatio Minurso on ollut käynnissä Länsi-Saharassa vuodesta 1991. Sen tehtävänä on valvoa tulitaukoa Länsi-Saharan itsenäistymistä ajavan Polisario-liikkeen ja Marokon hallituksen välillä.

YK:n jalona tarkoituksena oli järjestää kansanäänestys alueen itsenäisyydestä jo 90-luvulla, mutta toistaiseksi äänestys on jäänyt pitämättä. Suurin kiista Marokon ja Polisarion välillä on siitä, ketkä saavat äänestää. Marokko ei myöskään kelpuuta alueen täyttä itsenäisyyttä yhdeksi äänestysvaihtoehdoista.

Paperien pyöriessä pöydillä Marokkoa on syytetty sahraweihin kohdistuneista toistuvista ihmisoikeusloukkauksista. Samanlaisia syytteitä on on esitetty myös Polisarion joukoista. Esimerkiksi sotavankeja on kidutettu puolin ja toisin. YK:n rauhanturvajoukkojen mandaattiin on toistaiseksi turhaan yritetty lisätä ihmisoikeustilanteen tarkkailun mahdollistavaa kohtaa. YK:n turvallisuusneuvostossa vaikuttava Ranska on torpannut yritykset entisen siirtomaansa Marokon etua ajaen.

 

MONEN MUUN maailmankolkan tapaan myös Länsi-Saharan maisemaa rikkoo muuri. Marokon 80-luvulla rakentama lähes 3 000 kilometriä pitkä hiekkavalli jakaa Länsi-Saharan kahtia. Tämän maailman toiseksi pisimmän muurin rakentaminen kesti seitsemän vuotta ja maa sen ympärillä on miinoitettu. Toiselle puolelle on eristetty Polisario-liike.

Miinat vaarantavat niin nomadista elämäntapaa harjoittavien siviilien kuin YK:n tarkkailijoiden hengen. Alueella on käynnissä YK:n miinanraivausoperaatio, mutta tuulen liikuttama hiekka vaikeuttaa miinojen löytämistä ja vaarattomaksi tekemistä. Hiekkameri vuoroin kätkee, vuoroin paljastaa miinoja. Tähän mennessä maasta on kaivettu yli 7 500 miinaa ja työ jatkuu edelleen.

 

LUKUISAT SAHRAWIT pakenivat 70-luvulla väkivaltaisuuksia pakolaisleireille Algeriaan. He ovat siellä edelleen. Elämä väliaikaiseksi tarkoitetuissa leireissä ei ole helppoa. Kaikki toimii kansainvälisen avun varassa ja heittelehtivät avustussummat vaikeuttavat leirien arkea. Viime lokakuussa aluetta vaivanneet tulvat ajoivat yli 25 000 pakolaista ahdinkoon veden tuhotessa koteja ja ruokavarastoja. Algerian hallituksen mukaan maassa on kaikkiaan noin 165 000  sahrawia, joista suurin osa asuu leireillä Tindoufin kaupungin lähistöllä. Tindoufissa majailee myös Saharan demokraattisen arabitasavallan maanpaossa oleva hallitus. Marokko on toistuvasti vaatinut Algeriaa lopettamaan Polisarion tukemisen, mutta toistaiseksi tuloksetta.

Helppoa ei ole myöskään Länsi-Saharaan jääneillä. Alueen kouluissa poliisit vahtivat, etteivät oppilaat syyllisty Marokon vastaisiin toimiin. Lisäksi asukkaiden kokoontumis- ja sananvapautta on rajoitettu ja väkivalta on yleistä. Osa ei ole nähnyt leireille paenneita sukulaisiaan vuosikymmeniin.

Länsi-Sahara on Marokolle arka aihe. Maa esimerkiksi esti vuonna 2009 Yhdysvalloissa ihmisoikeuspalkintoa vastaanottamassa olleen länsisaharalaisen aktivistin Aminatou Haidarin palaamisen maahan, käännytti Haidarin Kanariansaarille ja takavarikoi hänen passinsa. Marokko myöntyi Haidarin paluuvaatimuksen vasta kansainvälisen yhteisön ärähdettyä. Haidar itse protestoi olemalla nälkälakossa 32 päivää.

 

KANSAINVÄLINEN YHTEISÖ on kerta toisensa jälkeen epäonnistunut Länsi-Saharan konfliktin ratkaisussa. YK:lla on kauniita aikeita, muttei muskeleita tuottaa tuloksia. Useat tahot yliopisto-oppineista pan-afrikkalaiseen kongressiin ovat vaatineet taloudellisia pakotteita Marokolle. Niitä ei ole tullut. Sen sijaan esimerkiksi EU solmi vuonna 2012 Marokon kanssa kalastussopimuksen, joka väärinkäytti Länsi-Saharan kalavesiä.

Viime lokakuussa Euroopan unionin tuomioistuin katsoi Marokon ja EU:n välisen kala- ja maataloustuotteita koskevan kauppasopimuksen laittomaksi. Afrikan unioni ilmaisi tyytyväisyytensä päätökseen. Muuta unioni ei ole lähiaikoina saanut aikaiseksi, sillä jokainen jäsenmaa hoitaa kahdenkeskiset suhteensa Marokkoon, miten parhaaksi katsoo. Viime kesänä unionin lakivaliokunta sai aikaiseksi lausunnon, joka tuomitsee Länsi-Saharan luonnonvarojen riiston Marokon ja kolmansien osapuolten välisillä sopimuksilla. Lisäksi unionin rauha- ja turvallisuusneuvosto on ehdottanut boikottia tuotteille, jotka riistävät Länsi-Saharan luonnonvaroja. Boikotteja ei ole tiettävästi pistetty käytäntöön.

Marokon jääräpäinen halu pitää Atlantin rannikolla sijaitseva autiomaa osana hallintoaluettaan vaikuttaa oudolta. Maanviljely alueella on lähes mahdotonta, juomavedestä on jatkuvasti pulaa ja aluetta kurittavat korkeat lämpötilat ja hiekkamyrskyt. Länsi-Saharan kalavedet ovat kuitenkin runsaat, minkä lisäksi maasta löytyy muun muassa fosfaattia ja uraania. Alueella oletetaan olevan myös runsaasti öljyä. Kyse on puhtaasti vallasta ja taloudellisesta hyödystä.

Ei auta, että Länsi-Saharan itsenäisyyden on tunnustanut yli 80 YK:n jäsenmaata. Näistä suurin osa sijaitsee Aasiassa ja Afrikassa. EU-maista Länsi-Saharaa ei ole tunnustanut ainutkaan. Ruotsissa nähtiin viime vuonna epäonnistunut yritys.

 

YK:ssa ihmisoikeuksia valvovat niiden rikkojat

LINDA LAINE

Burundi on väkivallan riivaama valtio, joka vahtii ihmisoikeuksien toteutumista YK:n nimissä seuraavat kolme vuotta. Maan oma ihmisoikeustilanne on karmiva.

 

Itä-Afrikan suurten järvien alueella sijaitseva Belgian kokoinen Burundi on Afrikan seuraava sirpalepommi. Viime huhtikuusta lähtien tästä 10 miljoonan ihmisen asuttamasta, maailman toiseksi köyhimmästä valtiosta on paennut yli 200 000 ihmistä. Suurin osa on siirtynyt naapurimaihin, kuten Ruandaan, Tansaniaan ja Kongon demokraattiseen tasavaltaan.

Maassa opposition toimintaa tukahdutetaan pelottelulla ja murhilla. Journalisteja vangitaan ja tapetaan, sekä hyväntekeväisyysjärjestöjen toiminta tehdään mahdottomaksi.

Edellisen Burundia repineen sisällissodan päättymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi 10 vuotta, ja nyt maa tasapainoilee uuden konfliktin kynnyksellä. Hallituksen ja protestoijien välisten yhteenottojen on jo kuukausien ajan povattu kärjistyvän uudeksi sisällissodaksi. Samaan aikaan maan poliitikot käyttävät valtataistelussaan hyväkseen maan etnistä jakautumista hutuihin ja tutseihin. Senaatin johtaja Reverien Ndikuriyo uhkasi lokakuussa murskata hallinnon vastustajat ja antoi seuraavan lausunnon:

“Tänään poliisi ampuu jalkoihin… mutta kun tulee se päivä, jolloin käskemme heidän ‘ryhtyä töihin’, meille on turha tulla itkemään.”

­ Reverien Ndikuriyo

Termiä ‘ryhtyä töihin’ käytettiin vuonna 1994 Ruandan kansanmurhassa koodina yli 800 000 tutsin ja maltillisen hutun systemaattiselle tappamiselle. Vastaavanlaisia puheenvuoroja laukomalla poliitikot luovat pohjaa uudelle etniselle ajojahdille, joka voi levitä myös naapurimaihin.

 

VÄKIVALTAISUUDET ALKOIVAT Burundissa viime huhtikuussa, kun presidentti Pierre Nkurunziza ilmoitti hakevansa kolmannelle kaudelle. Maan perustuslain mukaan presidentti saa olla vallassa ainoastaan kaksi kautta peräkkäin. Presidentin kolmas kausi on perustuslainvastainen.

Nkurunziza sai kuitenkin ehdokkuudelleen maan oikeuslaitoksen hyväksynnän vetoamalla siihen, että ensimmäiselle kaudelle hänet nimitti parlamentti. Ensimmäistä kautta ei siis lasketa.

Oikeuden päätöstä seurasivat kahakat maan pääkaupungin Bujumburan kaduilla. Etenkin oppositio oli pettynyt ja raivoissaan. Väkivaltaisuudet leimahtivat uudelleen heinäkuussa, kun useaan kertaan lykättyjen presidentinvaalien voittajaksi julistettiin yllätyksettömästi Nkurunziza. YK on kyseenalaistanut sekä vaalien rehellisyyden että tuloksen.

Nyt, viisi kuukautta vaalien jälkeen, tilanne on edelleen kaoottinen. Ruumiita löydetään kaduilta lähes päivittäin, eikä tappajista ole esittää muuta kuin arvailuja. YK:n ihmisoikeusjärjestön mukaan maassa on viime huhtikuun jälkeen tapettu yli 400 ihmistä ja määrä kasvaa. Suurin osa kuolleista on Nkurunzizan vastustajia, mutta joukossa on myös poliisin ja turvallisuusjoukkojen jäseniä.

Yksi asia on varma. Hallitus kurittaa kansaa systemaattisella väkivallalla.

 

LOKAKUUSSA POLIISIN erikoisjoukot iskivät maan pääkaupungissa, Ngagaran asuinalueella tappaen yhdeksän ihmistä. Tapettujen joukossa oli muun muassa Burundin kansalliselle radio- ja televisioasemalle työskennellyt kameramies, sekä hänen vaimonsa ja kaksi lastaan. Surmansa sai myös Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n työntekijä. Silminnäkijöiden mukaan uhrit marssitettiin ulos talosta ja teloitettiin ampumalla.

Vajaat kaksi viikkoa myöhemmin Burundi valittiin YK:n ihmisoikeusneuvostoon. Se aloittaa ihmisoikeuksien vartioinnin tammikuussa 2016.

Marraskuussa presidentti Nkurunziza puolestaan ilmoitti, että jokainen, joka ei luovuta aseitaan viranomaisille on valtion vihollinen ja hänet voidaan tuomita terrorismilakien mukaisesti. Viisi päivää kestänyt luovutusaika sai sadat ihmiset hylkäämään kotinsa väkivaltaisuuksien pelossa. Luovutusajan päätyttyä ainakin 12 ihmistä tapettiin.

Joulukuussa Bujumburan kaduilta löydettiin yöllisten yhteenottojen jälkeen ainakin 87 ihmisen ruumiit. Suurin osa kuolleista oli nuoria miehiä, ja osalla uhreista kädet oli sidottu selän taakse.

Burundin väkivallan on tuominnut muun muassa YK , Afrikan Unioni  ja jopa Paavi. Myös Burundin naapurimaissa on tuomittu siviileihin kohdistuva väkivalta. Esimerkiksi Ruandan presidentti Paul Kagame kommentoi tilannetta seuraavasti:

“Ihmisiä tapetaan päivittäin, ruumiita löytyy kaduilta… Johtajat kuluttavat aikaansa ihmisiä tappaen.”

– Paul Kagame

Tosin mainittakoon, että ei-niin puhtoinen presidentti Kagame hakee niin ikään oikeutusta kolmannelle peräkkäiselle kaudelle, joka on Ruandan perustuslainvastainen. Ruandalaiset äänestivät perustuslain muuttamisesta 19. joulukuuta järjestetyssä kansanäänestyksessä. Maan vaalikomission mukaan 98 prosenttia äänestäneistä sanoi kyllä presidentin jatkokaudelle.

 

BURUNDIN HYVÄKSYMINEN YK:n ihmisoikeusneuvostoon vaurioittaa koko järjestön mainetta.

YK on kuitenkin omien sääntöjensä vanki. Neuvostoissa on oltava tietty määrä edustajia eri alueilta, ja ne saavat itse nimetä ehdokkaansa. Afrikalla on ihmisoikeusneuvostossa yhteensä 13 paikkaa, ja tällä hakukierroksella ehdolle asetettiin tasan se määrä maita, kuin mitä avoimia paikkoja oli tarjolla. YK:n kädet ovat sidotut.

 

 

Yritä ymmärtää terroristia

KARLA KEMPAS

Terroristit on helppo lokeroida sekopäiksi, jotka tappavat silmiä räpäyttämättä ja seurauksista välittämättä. Onhan terrorismi väkivaltaa, jonka tarkoitus on vaikuttaa päätöksentekoon pelon avulla. Terroritekojen taustalla on silti ihmisiä, ja ihmisten tekoihin voi vaikuttaa.

 

Sanojen ‘ymmärrys’ ja ‘terrorismi’ sovittaminen samaan lauseeseen tuntuu monella tavalla väärältä. Ihmisoikeusloukkaukset maalaavat terroristeista epäinhimillisen, paholaismaisen kuvan. Kansainvälinen rauhan ja turvallisuuden yhteistyöjärjestö Yhdistyneet kansakunnat tuomitsee terrorismin kaikissa muodoissaan. Järjestön mukaan mikään ei oikeuta terrorismia.

Tuomitseminen ei silti tarkoita, etteivätkö terrorismin vastustajat voisi ymmärtää terrorismia ilmiönä. Siitä voi olla jopa hyötyä. Aiheeseen perehtyneet psykologit ovat uskoneet jo vuosien ajan, että terroristien tavoitteiden ymmärrys voi auttaa estämään tulevia terroritekoja.

 

POMMEJA rauhanmarssilla Turkissa. Kalashnikoveja Tunisian aurinkorannalla. YouTube-videoita panttivankien murhista.

Terrorismi on vain kiihtynyt vuoden 2001 kaksoistorni-iskujen jälkeen. Yhdysvaltojen sota terrorismia vastaan ei ole lopettanut eikä edes vähentänyt terroria.

Vielä 1960-luvulla tutkijat uskoivat, että terroristiksi päätyvät ihmiset ovat mieleltään poikkeavia tai suurten vastoinkäymisten traumatisoimia. Vaikka tiedepiireissä tiedetään nykyään paremmin, sama ajatus vetoaa arkijärkeen, kun uutisissa kerrotaan mestauksista ja elävältäpolttamisista.

Kuka tervejärkinen muka pystyisi näihin tekoihin?

Ikävä kyllä, tietyissä olosuhteissa, aika moni.

Terroristien moraalia tutkinut sosiaalipsykologi Albert Bandura kertoo, että ”tavalliset ja kunnolliset” ihmiset ovat vastuussa suuresta osasta vuosisatojen aikana tehdyistä hirmuteoista.

Tarkoitus on pyhittänyt keinot, kun ihmiset ovat saaneet aikaan holokaustin ja kansanmurhia. Terroristit eivät ole poikkeus. Tarkoitukseksi on kelvannut ideologia, uskonto tai aate. Ihmiset ovat oikeuttaneet tekonsa joko siirtämällä vastuun johtajille tai ajattelemalla vastapuolen olevan äärimmäinen vihollinen, jolla ei ole edes ihmisarvoa.

Samalla tavalla työmies muuttuu kylmäpäiseksi sotilaaksi sodissa, joista olemme lukeneet historian tunneilla.

”Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii”, vastaa alikersantti Rokka Tuntemattomassa sotilaassa, kun sotamies Hauhia kysyy, miltä tuntuu ampua ihmistä.

 

TIEDEYHTEISÖSSÄ on ajateltu jo yli 30 vuoden ajan, että terrorismia syntyy historiallisten, taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden pettäessä. Rikkinäinen yhteiskunta, jonka kansalaiset eivät koe voivansa vaikuttaa päätöksentekoon, on altis radikaalien ryhmien muodostumiselle.

Köyhyys ja epäoikeudenmukainen hallinto ovat historiallisesti olleet polttoainetta terrorin liekeissä.

Italialainen Punainen prikaati syntyi pitkälti, koska opiskelijat turhautuivat hallinnon korruptioon. Irlannissa taas Väliaikainen Irlannin tasavaltalaisarmeija yritti väkivalloin irrottaa Pohjois-Irlannin Isosta-Britanniasta.

Syyrian tunnetuin terroristiryhmä ISIS muistetaan erityisesti sen värväämistä länsimaalaisista taistelijoista, jotka ovat innoittuneet järjestön ankarasta islamin tulkinnasta. Kun puhumme lännestä värvätyistä, unohdamme usein syyrialaiset. Äärijärjestön ideologia ei ole ainoa syy liittyä ISIS-joukkoihin. Syyrialaisista järjestöön liittyneistä osa on ajautunut terroristijärjestöjen palkkalistoille elättääkseen perheensä sisällissodan runtelemassa maassa, osa taas voidakseen taistella maan nykyistä hallitsijaa Bashar al-Assadia vastaan.

Syitä on myös muita. Esimerkiksi seikkailunhalu ja yhteisön kaipuu voivat houkutella järjestöjen riveihin. Yhteisön voima voi saada terroristin jäämään vielä silloin, kun ideologia ei enää vaikuta.

Psykologi John Horgan haastatteli noin 60 entistä terroristia tutkimustaan varten ja totesi, että terroristin omat teot ja sanomiset liimaavat hänet järjestöön. Kun omatunnolla on hengen tai vapauden riisto, raja on ylitetty. Tuntuu siltä, ettei paluuta normaaliin yhteisöön enää ole. Vain aseveljet ymmärtävät rikosten taakan. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että radikalisoitumiseen puututaan ennen kuin teot ovat anteeksiantamattomia.

 

MAAILMASSA on lukuisia nuoria, jotka ovat vaarassa päätyä terrorin välineiksi. Ymmärrys radikalisoitumisen syistä auttaa kansainvälistä yhteisöä keksimään, miten estämme niitä nuoria ikinä joutumasta järjestöjen kynsiin.

Psykologit ovat havainneet, että orastavia terroristeja ajaa kohti radikalisoitumista pelko oman kulttuurin tuhoutumisesta, me ja ne -vastakkainasettelu ja harhakuvat siitä, että terroristin elämä olisi kuin toimintaelokuvasta.

Näille käsityksille voi tehdä jotain esimerkiksi kaikkien tasavertaista ihmisarvoa korostamalla ja ristiriitaisia käsityksiä terroristin elämästä korjaaamalla. Saudi-Arabiassa on etsitty radikalisoitumisvaarassa olevia nuoria esimerkiksi sosiaalisen median avulla. Tutkimusryhmä oikaisi nuorten vääristyneitä ajatuksia islamista, ennen kuin nuoret olivat ylittäneet rajan, jonka jälkeen paluu on vaikeaa.

Saudeissa on saatu hyviä tuloksia myös muista radikalisoitumisen purkamisen ohjelmista.

Ymmärtäminen on oikeastaan aika voimakas ase.

 

Lähteinä:

American Psycological Association: Understanding Terrorism

The Terrorism Reader, toimittanut David J. Whittaker

 

Unohdettu sotaveteraani, ympäristö

KARLA KEMPAS

Kuwaitin aavikkomaisema oli Persianlahden sodan aikana kuin ilmastonmuutoksen mainosjuliste. Valokuviin tallentui satoja palavia öljylähteitä, joiden yllä lensivät hävittäjälentokoneet. Savu oli mustaa ja lahdessa kellui öljyä.

Musta kulta, joka oli yksi sodan syttymisen syy, imeytyi Kuwaitin maaperään ja siten sen jo valmiiksi niukkoihin vesivarantoihin.

Ympäristö kärsii sodasta kiistatta. Metsät, vesi ja maa unohtuvat silti listasta, kun laskemme sodan uhreja.

 

LUONTO on haavoittunut ihmisten taisteluissa jo ennen ajanlaskun alkua. Kaksoisvirranmaassa Mesopotamiassa vihollisen pellot pantiin tulvimaan. Vanhoista kirjoituksista on selvinnyt, että vastustajien viljelmiä tuhottiin myös aikansa kasvimyrkyllä, suolalla.

Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat jalosti ajatusta. Jenkit kyllästivät Etelä-Vietnamia kasvimyrkyillä, jotteivät sissijoukot voisi enää piiloutua tiheään viidakkoon. Toistuvat lehtikatoa aiheuttavat myrkytykset tuhosivat tuhansia hyönteislajeja, satoja lintulajeja ja kasveja.

Arviolta 14 prosenttia Etelä-Vietnamin jalopuumetsistä tuhoutui. Mangrovemetsät harventuivat vielä enemmän. Trooppisten viidakkoalueiden tilalle kasvoi vähälajisia ruohokenttiä ja bambutiheikköjä.

Vietnamin sodan aikana selkkausta vastustavat amerikkalaiset ottivat käyttöön sanan “ecocide”, luonnonmurha.

 

TOISEN VALLAN sotilas on yleensä sotatoimien kohde, ja ympäristö jää sivulliseksi uhriksi. Moderneissa sodissa taistelevat yleensä sissijoukot, ja nykyaseet saavat tuhoa aikaan enemmän kuin koskaan. Sivullisille, niin luonnolle kuin ihmisillekin, sodan kehitys tulee kalliiksi.

Kongon demokraattisessa tasavallassa sijaitseva Virungan kansallispuisto on ollut Ruandan kansanmurhaa paenneiden ja useiden sissijoukkojen majapaikka. Pakolaiset harvensivat metsää suojakseen ja polttopuuksi. Sissisotilaat taistelivat milloin mitäkin armeijajoukkoa vastaan puiston suojassa.

Konfliktien jälkeen automaattiaseita päätyi salametsästäjien käsiin. Silloin hinnan maksoivat harvinaiset vuorigorillat.

 

SOTA saastuttaa vettä ja haittaa eläimiä, hyönteisiä sekä lintuja. Sen lisäksi sota edistää ilmastonmuutosta varsinkin hiilidioksidipäästöillä ja hakkuilla.

Konfliktit ovat vaikuttaneet merkittävästi ympäristöön Irakissa, Afganistanissa ja Pakistanissa. Tankit, jeepit ja varsinkin lentokalusto ovat kuluttaneet suuria määriä polttoaineita. Sodan hintaa tutkivan Costs of War -tiedetiimin mukaan näistä kulkuneuvoista syntyy tuhansia tonneja kasvihuonekaasuja.

Pelkkä Yhdysvaltain puolustusministeriö käyttää nestemäisiä polttoaineita enemmän kuin koko Suomi öljyä.

Sota on tietysti vain yksi muuttuja mutta ei ainoa eikä merkittävin ympäristöä tuhoava ilmiö. Se ansaitsee silti huomiota.

 

ILMASTON LÄMPENEMINEN ja luonnonvarojen ehtyminen ovat eräitä aikamme suurimpia ongelmia. Rauhaa tavoitteleva ajatuspaja Institute for Economics and Peace korostaa, että ilman rauhaa ympäristöongelmat eivät ratkea. Yhteistyö on välttämätöntä, koska ilmastonmuutos ei pysähdy maiden rajoille tai vältä ilmatilaloukkauksia.

Ajatuspajan sanoma on varmasti totta, mutta siitä ei pidä lannistua. Tekoja varten ei tarvita täydellistä maailmanrauhaa. Mallia voivat näyttää varsinkin ne valtiot, joiden takapihalla ei käydä sisällissotaa.

Meillä on vielä hengitystilmaa, puhdasta vettä ja jäätiköitä. Muttei aikaa odottaa rauhaa.

 

Lähde:

World Watch Magazine, War and the Environment