EU-jäsenyys on parasta, mitä itsenäiselle Suomelle on tapahtunut

OONA LOHILAHTI

KOLUMNI

EU ei ole vienyt Suomelta itsemääräämisoikeutta. Päinvastoin, monissa asioissa pieni valtio pystyy vaikuttamaan paremmin yhteisössä kuin yksin.

 

Huomenna 99 vuotta täyttävä Suomi on päässyt pidemmälle kuin moni vanhempi valtio. Maamme hätyyttelee kärkipaikkoja listauksissa, jotka mittaavat valtion edistyneisyyttä ja kansalaisten hyvinvointia. Suomella ei ehkä ole kymmentä euroviisuvoittajaa, maailmalla tunnettuja vaateketjuja tai YK:n pääsihteeriä, mutta pieneksi valtioksi maineemme on kiistämättä suuri.

2010-luvulla olemme ensisijaisesti eurooppalainen valtio, ja sen seurauksena myös ongelmamme ovat eurooppalaisia. Väestö ikääntyy, työttömyys pitkittyy ja yhteiskunnan etninen moninaistuminen aiheuttaa jännitteitä.

Populistit ympäri Eurooppaa ovat nyt löytäneet syyn näille eurooppalaisille ongelmille: sormi osoittaa itse EU:ta. Suomessa erityisesti perussuomalaiset ovat ehdottaneet ratkaisuksi EU-eroa, sillä “missä EU, siellä ongelma”. Byrokraattista, monimutkaista ja kaukaista EU:ta vastaan onkin helppo hyökätä yksinkertaisilla iskulauseilla.

“Otetaan kontrolli takaisin”-puhe tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Suomen pitää saada takaisin kaventunut suvereniteetti, eli maamme itsemääräämisoikeus.

Iskulause on simppeli, helppo ymmärtää. Se ei kuitenkaan kerro, miten EU:sta eroaminen pienentäisi Suomen työttömyysprosenttia tai panisi nuoret tekemään lapsia, jotta Suomen huoltosuhde ei romahtaisi. Tai miten EU on erottamaton osa ja yksi syy korkeaan elintasoomme ja kaikkiin mahdollisuuksiimme.

Se ei kerro, mitä kaikkea olemme saaneet sen tilalle, että emme joudu neuvottelemaan kahdenvälisiä kauppasopimuksia Kiinan kanssa.

Se ei myöskään kerro, että EU:sta eroaminen ei ratkaisisi mitään, koska esimerkiksi huoltosuhteen vinoutuminen ei johdu EU:sta.

SUVERENITEETIN PERÄÄN haikailu on suorastaan hassua, koska Suomen historiaa ei ole koskaan sävyttänyt erityisen vahva itsemääräämisoikeus.

Sotien loputtua maksoimme suuria sotakorvauksia, varoimme suututtamasta naapurimaata ja tasapainottelimme lännen lumon ja idän pelon välillä. Neuvostoliitto vaikutti Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan merkittävästi.

Tuloksena oli virallisesti puolueeton, mutta oikeasti suomettunut valtio. Itsenäisen valtion instituutioista huolimatta Suomi ei ollut täysin itsenäinen. Kuvaavaa on myös se, että vasta 1990-luvun alussa Suomen hallitukset alkoivat istua kautensa alusta loppuun ilman hallituksen hajoamista tai hajottamista kesken kauden.

Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Suomi sai tilaa hengittää ja päättää omasta suunnastaan. Lama-Suomessa länsi ja EU nähtiin ainoana oikeana talouskasvuun johtavana suuntana. Idän viennin romahtamisen jälkeen yhteismarkkinat toivatkin kasvua ja sen mukana myös hyvinvointia.

KUTEN POPULISTIT tietävät, unionin ideana on ottaa pala jäsenen itsemääräämisoikeutta ja siirtää päätöksentekoa valtioiden välisille ja ylikansallisille foorumeille.

Tästä on tullut populistien mantra. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että jotakin vain otetaan pois eikä mitään saada tilalle.

Ensimmäinen merkittävä tilalle saatu asia on se, että EU-jäsenenä Suomi pääsee osallistumaan koko maanosan päätöksentekoon ja vaikuttamaan sen kehitykseen. EU:ssa yhteisiä päätöksiä tehdään esimerkiksi järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista, eli niistä kysymyksistä, jotka ylittävät rajoja lupaa kysymättä. Euroopan sisäisten liikenneyhteyksien sekä lento- ja ruokaturvallisuuden parantaminen eivät hoidu yhden maan parlamentin päätöksillä.

Euroopan unionin kansalaisina perusoikeuksiimme kuuluu nykyään arkisina pitämiämme asioita: voimme tehdä työtä, liikkua, matkustaa, käydä kauppaa rajojen yli ilman pelkoa mielivaltaisista kustannuksista. EU:n ansiosta Suomen passi on yksi maailman vahvimmista. EU suojelee kuluttajaa, edistää naisten ja vähemmistöjen asiaa sekä parantaa tietoturvallisuutta.

Koska hyvinvoinnin kasvattaminen vähentää esimerkiksi radikalisoitumista ja työvoiman massaliikkeitä, unioni tukee köyhempiä jäsenmaita (tämän onnistumisesta voi olla montaa mieltä) ja on myös maailman toiseksi suurin kehitysavun antaja. Viimeistään pakolaiskriisin jälkeen kaikkien pitäisi ymmärtää se, että mitä paremmin muilla mailla menee, sitä paremmin myös Suomella menee.

Jotta tavoitteisiin päästään, tarvitaan yhteistyötä ja yhteistyölle pelisäännöt, joiden avulla kaikki hyötyvät ja tekevät oman osansa. Tarvitaan unioni, jolla on enemmän päätösvaltaa kuin YK:lla, ja jonka jäsenistö on tarpeeksi toistensa kaltainen, jotta samat päätökset sopivat riittävän hyvin jokaiseen maahan.

Nyt, kun populistit ja äärioikeistolaiset poliitikot nousevat ympäri Eurooppaa erityisesti unionin perustajamaissa, jäsenmaiden yhteinen tavoite ja käsitys hyvästä tulevaisuudesta on katoamassa.

Yhteisen politiikan ajaminen käy mahdottomaksi, jos kaikki turvaavat vain omia rajoja ja haluavat eri asioita.

POPULISTIT OSUVAT ohi myös silloin, kun he väittävät, ettei yksittäisellä jäsenmaalla ole valtaa unionin päätöksenteossa. EU-jäsenenä Suomella nimenomaan on enemmän valtaa kuin sillä on koskaan aiemmin ollut.

Suomi on vaatinut Kreikalta takuita velkaa vastaan, Belgian alue Vallonia esti juuri suuren kauppasopimuksen läpimenon (ennen kuin se meni lopulta läpi), ja unionin perustuslaki oli 2000-luvun ensimmäisinä vuosina vaikeuksissa, kun muutama jäsenvaltio ei hyväksynyt sitä.

Yksittäinen EU-maa voi jopa estää uuden maan liittymisen unioniin, sillä uusien jäsenten mukaan ottaminen vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

Esimerkiksi Turkin on turha haaveillakaan EU-jäsenyydestä, sillä Ranskassa ja Itävallassa järjestetään kansanäänestykset, jos Turkki pääsee lähellekään jäsenyyttä. On hyvä muistaa, että Suomi ja Alankomaat myös viivyttivät Bulgarian ja Romania liittymistä Schengeniin vuosilla.

Ennen kaikkea EU-jäsenenä Suomi hyötyy siitä, että vuosikymmenten lännen perään haikailun jälkeen se saa kuulua selvin sanoin länteen, olla mukana Venäjän vastaisissa pakotteissa ja keskustella Natosta julkisuudessa.

Suomi on siis vapaampi kuin koskaan ennen.

 

VAIKKA EU:N hyödyt ovat selvästi sen haittoja ja puutteita suuremmat, EU-vastaisuus kasvaa lähes jokaisessa jäsenmaassa. Halu uudistaa unionia on kadonnut samalla, kun hyvän tulevaisuuden yhteinen kuva on murentunut. Se on sääli, sillä iso osa jäsenmaista on ollut mukana vasta noin kymmenen vuotta.

Kotimaansa Tsekin tasavallan oikeistopopulistiseen ja EU-kriittiseen suuntaan kyllästynyt ystäväni puuskahti kaksi viikkoa sitten osuvasti, että “EU on parasta, mitä tälle maalle on tapahtunut”.

Vastasin: Euroopan unioni on parasta, mitä Suomelle on tapahtunut.


Kuvassa: Kolin kansallispuisto oli Suomen ikonisimpia paikkoja  jo ennen itsenäisyyttä. Kuva: Oona Lohilahti

Luonto on hyväksytty tappaja

Japanilainen mies vuoden 1995 Koben maanjäristyksen muistopaikalla Koben satamassa Japanissa. Tuolloin järistys vaati yli 6 000 ihmisen hengen. Kuva: Linda Laine

LINDA LAINE

Luonnonvoimat ovat aivan yhtä arvaamattomia kuin terroristit, mutta silti esimerkiksi Pariisin ja Brysselin uhrit sekä lukuisat Syyrian taistelut saivat enemmän huomiota, kuin raunioissa loukuissa olevat japanilaiset ja ecuadorilaiset.

 

Viime viikolla Japanissa koettiin voimakkain maanjäristys sitten vuoden 2011 kolmoiskatastrofin. Myös Ecuadorissa maa järisi historiallisen voimakkaasti. Viimeviikkoista voimakkaampi järistys tapahtui Ecuadorissa yli sata vuotta sitten.

Molemmat järistysalueet kuuluvat Tyynenmeren tulirenkaaksi kutsuttuun alueeseen, jossa on paljon tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä. Maailman vuotuisista maanjäristyksistä 90 prosenttia tapahtuu tällä alueella.

Japanissa kuolleita on varsinaisen järistyksen ja sitä voimakkaamman jälkijäristyksen jäljiltä yli 40, ja Ecuadorissa lähennellään 300 kuolleen rajapyykkiä. Molemmilla järistysalueilla rakennukset, tiet ja sähköverkko ovat pahoin vaurioituneet. Japanissa 250 000 ihmisen on kerrottu jättäneen kotinsa. Ecuadorissa omaiset kaivavat käsin perheenjäseniään raunioista.

 

LUONTO SAA AIKAAN samanlaista äkillistä tuhoa ja kuolemaa, kuin mitä ihmiset aiheuttavat kalashnikoveilla ja pommi-iskuilla. Tuntuu siltä, että luonnonkatastrofien uhrien oletetaan kuitenkin olevan jotenkin tyytyväisempiä kohtaloonsa kuin niiden, jotka ovat  joutuneet ihmisten aikaansaamien kauheuksien kohteeksi. Luulisi, että rakennuksen alle murskautuminen on yhtä kivuliasta, aiheutti sen pommi tai mannerlaattojen nytkähtely.

Mieliimme on kuitenkin iskostunut ajatus luonnosta armottomana, mutta tasapuolisena hengenpäästäjänä. Luonto ei tähtää kehenkään, eikä se suunnittele iskujaan. Toisin kuin ihminen.

Lisäksi luonnonkatastrofeja pidetään usein luonnollisina ja välttämättöminä. Niihin voidaan varautua, mutta niitä ei voida estää. Ihmisten aiheuttamia katastrofeja sen sijaan pidetään luonnottomina ja siten myös traagisempina, koska ne olisi voitu välttää.

 

LUONNONKATASTROFIN ja ihmisten aikaansaamaan konfliktin jälkipyykit ovat kuitenkin hyvin samanlaisia. Ihmisiä on kuollut, elossa olevat ovat paenneet kodeistaan, infrastruktuuri on tuhoutunut ja monet ovat menettäneet mahdollisuuden elantonsa ansaitsemiseen. Elämän palautuminen normaaliksi vie vuosia. Esimerkiksi Haiti ei ole vieläkään noussut jaloilleen vuoden 2010 maanjäristyksestä.

Vastaavasti sekä luonto että ihminen tuhoavat yhtä armottomasti kulttuuriaarteita. Isis on turmellut Palmyran muinaiskaupungin, ja Kumamoton maanjäristys puolestaan romahdutti osan Kumamoton linnan 400-vuotiaasta muurista.

 

LUONTO JA IHMINEN pystyvät molemmat tuottamaan ja riistämään elämää. Silloin, kun tuhoa on luotu ja elämiä viety, ovat kaikki samalla viivalla, oli tuhon tuoja mikä tai kuka tahansa. Kaiken menettäneillä ei ole yhtään sen helpompaa Japanissa ja Ecuadorissa kuin Irakissa ja Syyriassa.

Älä leimaa itseäsi rasistiksi

LINDA LAINE

Suomeen on muodostunut ihmisryhmä, joka kutsuu itseään ylpeydellä rasisteiksi. Kaikki heistä eivät kuitenkaan sellaisia ole.

 

Asiakaspalvelutilanteet, kahvipöytäkeskustelut ja sivusta kuullut kommentit joukkoliikennevälineissä. Lause ‘minä olen rasisti’ on kantautunut korviini useasti. Julkisuudessa asian tunnustavat vain harvat, kuten Etelä-Suomen Sanomien haastattelema lahtelaisnainen.

Kaikki rasisteiksi itseään nimittävät eivät sellaisia ole.

Osa suomalaisista tuntuu unohtaneen, mitä rasismi tarkoittaa. Esimerkiksi rasismia ei ole se, ettet halua Suomeen sotarikollisia tai raiskaajia. Kuka haluaisi? Rasismia puolestaan on se, että pidät ihmistä raiskaajana hänen etnisyytensä tai uskontonsa takia tai se, että pidät laukustasi tiukemmin kiinni, kun erivärinen ihminen ohittaa sinut kadulla.

 

Rasismi on ihmisryhmän tai sen jäsenen ihmisarvon alentamista. Rasismiin usein kuuluu se, että omaa ryhmää pidetään parempana kuin toisten ryhmiä. Rasismi aiheuttaa eriarvoistumista ja vahingoittaa sen kohteiden lisäksi koko yhteiskuntaa. Rasismia käytetään vallan välineenä.

Suomen Punainen Risti 

 

Syy itsensä virheellisesti rasistiksi julistamiseen löytyy niin median tarjoamista rooleista kuin omasta tietämättömyydestä. Etenkin suomalaisissa iltapäivälehdissä ja sosiaalisessa mediassa ovat toistuneet sanat suvakki ja rasisti, jotka esitetään toistensa ääripäinä.

Ihmisillä on tarve muodostaa oma mielipiteensä yhteiskunnallisista asioista ja lokeroida itsensä joukkoon, joka ajattelee samoin. Pakolaiskeskustelussa olet kärjistetysti joko suvakkihuora, joka paapoo raiskaajia tai rasisti, joka haluaa haluaa kieltää avun sitä tarvitsevilta ihmisiltä. Pakolaistilanteesta huolestunut henkilö saattaa ajatella olevansa rasisti, jos hänellä on turvapaikanhakijoista kriittisiä mielipiteitä, jotka eivät sovi stereotypisen suvakin suuhun. Mustavalkoinen ajattelu on helppoa, mutta haitallista. Suomessa on rasisteja liikaa ilman, että heiksi ilmoittautuvat myös henkilöt, jotka eivät rasisteja ole.

 

ON MYÖS SUOMALAISIA, jotka eivät uskalla sanoa mitään kielteistä turvapaikanhakijoista rasistin leiman pelossa. Tämä on vaarallista. Hiljenemällä annatte areenan niille, joiden ajatukset ja teot eivät edusta omia näkemyksiänne.

Suomeen tarvitaan rohkeaa keskustelua niin rasismista kuin turvapaikanhakijoista. Tarvitsemme oikeita mielipiteitä, emme poliittisia korulauseita, joiden merkitystä on vaikea ymmärtää. Ennakkoluuloja on vaikea murtaa, jos emme uskalla sanoa niitä ääneen.

Kaikkien on myös hyvä muistaa, että usein jankutettu klisee on tosi: me olemme kaikki ihmisiä. Turvapaikanhakija voi olla mulkku aivan samalla tavalla kuin suomalainenkin. Samaten turvapaikanhakija voi olla inspiroiva ihminen aivan kuin suomalainenkin.

Ketään ei pidä paapoa, mutta kenenkään ihmisoikeuksia ei saa polkea oman sananvapauden harjoittamisen nimissä.

 

SUOMALAINEN, joka ei tunne ainuttakaan ulkomaalaista voi helposti muodostaa käsityksensä pakolaisista, maahanmuuttajista ja eri uskontokuntien edustajista uutisten, kuulopuheiden ja sosiaalisen median perusteella.

Uutisten katveeseen jää kuitenkin miljardien ihmisten elämä, eivätkä sosiaalinen media ja huhut aina kerro todellisista tapahtumista. Jos jokainen suomalainen oppisi tuntemaan edes yhden ulkomaalaisen, rasismia olisi vähemmän ja maailmassa ymmärrystä enemmän.

Miltä kuulostaa syyrialainen mies imitoimassa napatanssia yhden huoneen baarissa, bruneilainen hunnutettu muslimi esittämässä Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong Unia japaninkielisessä sketsissä tai myanmarilainen nainen kertomassa rakastavansa muumeja.

Herättävätkö he sinussa vihaa? Pidätkö heitä huonoina tai vaarallisina ihmisinä? Jos et, sinä et ole rasisti.

 

Raiskaus on joukkotuhoase

OONA LOHILAHTI

Seuraavanlainen kohtaus toistui lukemattomia kertoja Ruandassa vuonna 1994.

 

Tutsiheimoon kuuluva nainen on kotonaan, kun hutusotilaat koputtavat ovelle. He kysyvät naisen miestä, joka ei ole kotona. Miehet eivät jatka matkaansa, vaan tulevat sisälle ja raiskaavat naisen. He potkivat, lyövät ja raiskaavat aseen piipulla. Lopuksi he silpovat naisen sukupuolielimet ja jättävät hänet verta vuotavana yksin kotiinsa. Jos nainen selviytyy hengissä, hänen loppuelämänsä on muuttunut täysin.

RAISKAUS ON yksi julmimmista sotarikoksista, mutta vain pieni osa syyllisistä tuomitaan.

Raiskausta on käytetty joukkotuhoaseena, johdonmukaisena sodan välineenä jo kauan, mutta ongelma tunnistettiin ensimmäisen kerran vasta Bosnian sodassa 1990-luvun alussa. Bosniassa raiskattiin 25 000–50 000 naista ja tyttöä neljän vuoden aikana. Ruandassa vuonna 1994 sadan päivän aikana luku oli peräti 250 000–500 000. Kongon sisällissodassa pelkästään vuonna 2011 on arvioitu raiskatun 400 000 ihmistä.

Raiskausta käytetään aseena valtavan usein, mutta tuomioita tulee vähän.

Jugoslavian hajoamissotia tutkiva kansainvälinen tuomioistuin on antanut vain 24 miehelle syytteet seksuaalisesta väkivallasta. 

Ruandan kansanmurhan kansainvälinen tuomioistuin on tuominnut 52 ihmistä seksuaalirikoksista sotarikoksen osana. Se on surullisen vähän verrattuna raiskausten määrään.

Kaikki raiskaajat eivät ole tehneet rikoksiaan siinä laajudessa, että heitä voitaisiin syyttää sotarikoksista. Seksuaalista väkivaltaa onkin käsitelty esimerkiksi ruandalaisissa paikallistuomioistuimissa, mutta ongelmana on ollut muun muassa uhrien yksityisyyden suojeleminen. 

 

RAISKAUSTA käytetään aseena erityisesti silloin, kun ihminen tahdotaan tuhota fyysisesti ja henkisesti silmittömän väkivallan ja nöyryytyksen avulla. Kun nainen on raiskattu alussa kuvatulla tavalla, hän ei voi synnyttää lapsia ja kärsii loppuelämänsä valtavista kivuista, erityisesti kuukautisten aikana. Konflikteissa raiskataan myös miehiä, mutta raiskaus on silti erittäin sukupuolittunut ja naisia vastaan käytetty ase. 

Naisia joukkoraiskataan tai raiskataan lastensa ja miestensä edessä. Pojat pakotetaan raiskaamaan äitinsä kuoleman uhalla. Naiset tapetaan usein raiskauksen jälkeen tai he kuolevat saamiinsa vammoihin.

Raiskaus on myös yksi tehokkaimmista keinoista toteuttaa etninen puhdistus. Sekä Bosniassa että Ruandassa oli kyse etnisestä konfliktista, jossa toinen etninen ryhmä haluttiin tuhota. Bosnian sodassa kohteena olivat erityisesti bosniakit ja raiskaajina serbit. Ruandassa hutut halusivat tuhota tutsit.

Vahingoittamalla naisen kehoa ja silpomalla sukupuolielimet naiset käytännössä steriloidaan. Raiskausta on käytetty myös keinona levittää aidsia. Lähes kaikki uhrit kärsivät traumaperäisestä stressihäiriöstä, masennuksesta ja jatkuvista painajaisista.

Jos nainen tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen, hän vahvistaa toista etnistä ryhmää. Ruandan kansanmurhan seurauksena on arvioitu syntyneen jopa 20 000 lasta. Äidin suhde väkivallasta syntyneeseen lapseen on vaikea etenkin, koska raiskaaja on usein myös tappanut naisen perheenjäseniä.

 

RAISKAUS on ase. Johdonmukainen raiskaaminen pitää rinnastaa muihin sodankäynnin välineisiin, kuten kemiallisiin aseisiin. Molemmat jättävät arvet, voivat vammauttaa ja viedä hengen. Molempien käyttö täytyy tuomita ja rangaista tarpeeksi ankarasti. 

Vaikka raiskaus nähdään kansainvälisen oikeuden puitteissa rikoksena ihmisyyttä vastaan, kansanmurhan osatekijänä, kidutuksena ja sotarikoksena, tuomiot eivät vahvista tätä kuvaa. Syyrian sodassakin kemialliset aseet ovat herättäneet moninkertaista kauhua raiskauslukuihin verrattuna.

Koska raiskauksen kohteina ovat pääosin naiset ja tytöt, tuomioiden vähyys vain lisää naisten kokemaa epätasa-arvoa ja syrjäyttää heidät yhteiskunnallisesta elämästä.

Raiskaus on luettu sotarikokseksi vuodesta 1919, ja vuonna 1998 todettiin, että raiskaus voi täyttää kidutuksen tunnusmerkit. YK:n turvallisuusneuvosto totesi kuitenkin vasta vuonna 2008, että raiskausta on käytetty järjestelmällisesti sodan välineenä.

 

PIENEN ruandalaisen kylän pormestari Jean-Paul Akayesu oli ensimmäinen ihminen, joka on tuomittu kansanmurhasta. Hänen tuomionsa vuonna 1998 oli merkittävä erityisesti siksi, että silloin raiskaus todettiin osatekijäksi ihmisten systemaattiseen tappamiseen, kansanmurhaan. Akayesun oikeudenkäyntipapereissa mainitaan sana raiskaus 247 kertaa. Valitettavasti tuomion seksuaalirikososa olisi jäänyt tuomitsematta ilman naisasiajärjestöjen ja naistuomarien painostusta.

Raiskattujen naisten oikeuksia puolustavat järjestöt joutuvat kerta toisensa jälkeen pettymään seksuaalirikosten aliarvioimiseen tuomioistuimissa. Todisteita on, mutta tuomiota ei tule.

Valtaosa sodissa raiskanneista kulkee vapaana ja elää tavallista arkea. Tämä rajoittaa uhrin elämää, ja kahlitsee hänet pelolla. Paluu normaaliin elämään on vaikeaa, jos riskinä on törmätä raiskaajaan.

Kun raiskaaja on vapaana, hänen uhrinsa ovat vankeja.

Lue lisää:

Human Rights Watchin raportti seksuaalisesta väkivallasta Ruandan kansanmurhan aikana