Valtablogi datasi: 12 Nato-maata kuluttaa puolustusvoimiin vähemmän rahaa kuin Suomi

TOIMITUKSELTA

Lähes koko Nato-keskustelu tiivistyy yhteen kysymykseen. Kumman kaa, länsi vai itä? Valtablogi otti etäisyyttä politiikkaan ja pureutui lukuihin.

 

Sotilasliitto Nato on yhä 2010-luvun Suomessa arka poliittinen aihe.

Nobel-presidentti Martti Ahtisaari tiivisti vuonna 2007 Nato-ongelman.

”Nato-optio on illuusio, jos ajatuksena on, että palovakuutus otetaan vasta sitten, kun tuli jo kytee nurkan alla.”

Hieman selkeämmin sanottuna se tarkoittaa, että kun kaikki on hyvin, ei Natoon haluta liittyä. Kun ulkopoliittinen tilanne kiristyy, Natoon ei enää päästä.

Suomalaisten vaakakupissa painavat halu kuulua länteen ja Venäjän pelko.

Valtablogin toimitus päätti jättää tällä kertaa politiikan poliitikoille. Pureuduimme Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin (SIPRI) tietokantaan, joka vertailee maailman maiden puolustusvoimiin käyttämiä rahoja.

 

SUOMESSA raha on oleellinen osa puolustus-keskustelua. Suomen puolustusvoimat ovat olleet koko 2010-luvun otsikoissa säästöjen vuoksi. Kasarmeja on lakkautettu ja kenttäharjoituksia vähennetty. Yksi jos toinenkin armeijan käynyt on nähnyt inttiaikojensa palveluspaikan poistuvan käytöstä.

Silti Suomen puolustusbudjetti on nyt lähes sama kuin ennen vuonna 2008 alkanutta finanssikriisiä. Vielä 2000-luvun alussa asevoimien määrärahat olivat vain liki puolet siitä, mitä ne olivat viime vuonna.

Puolustukseen käytettävät rahat ja “uskottava puolustus” ovat olleet keskustelun ytimessä. Ei ole ihme, että mammona saa huomiota myös Nato-keskustelussa. Sotilasliiton hintaa on vuosien ajan pohdittu keskustelupalstoilla, lehtien mielipideosastoilla ja poliitikkojen blogiteksteissä.

 

YLEISKÄSITYS on, että Nato tulee kalliiksi.

Ulkoministeriön asiantuntijat, jotka laativat aiheesta laadukkaaksi kehutun selvityksen, arvioivat, että Natoon liittyminen lisäisi Suomen puolustuksen vuosibudjettia 730 miljoonalla eurolla.

Sotilasliitto ei vaadi, mutta suosittelee, että jäsenmaiden puolustusmenojen tulisi olla kaksi prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Suomen valtion käytti asevoimiin viime vuoden bruttokansantuotteesta 1,3 prosenttia.

Silkan numerotiedon valossa näyttää siltä, että alle kahden prosentin puolustusmenot tuskin olisivat kynnyskysymys Natoon hyväksymiseen. Siprin tietokannan mukaan vain seitsemän Nato-maata täytti vuonna 2015 kahden prosentin suosituksen.

Suomen menot vastasivat täysin keskivertoa Nato-maata. Suomi sijoittui vuonna 2015 tismalleen Naton keskikastiin, Italian ja Tanskan välille.

(Avoimuuden nimissä haluamme kertoa, että myös muut tahot ovat laskeneet puolustukseen käytettyjä varoja ja päätyneet erilaisiin lopputuloksiin. Wall Street Journalin mukaan viisi maata tavoitti Nato-suosituksen. Valtablogi käyttä SIPRIn lukuja, jotka instituutin mukaan pohjautuvat Naton määritelmään.) 

MYÖS tosiasiallinen rahankäyttö, vailla suhteutuksia, kertoo, ettei Suomen tarvitse häpeillä sotavarustuksiaan Nato-porukassa. Vuonna 2015 noin joka kolmas sotilasliittoon kuuluvista maista käytti asevoimiin vähemmän rahaa kuin Suomi. SIPRIn tietokannan mukaan 12 maata.

Vaikuttaa siltä, että raha ei ole Suomelle este liittyä Natoon.

Voimme siis palata keskusteluun Suomen paikasta maailmanpoliittisella areenalla.

Uruguay edustaa kartassa maailman maiden mediaania, eli keskimmäistä lukua. Yhdysvallat käytti vuonna 2015 eniten rahaa. Kiina tuli toiseksi, mutta ylsi vain noin yhteen kolmasosaan jenkkien puolustuspotista. Kuten kartan aukoista huomaa, kaikkien maiden puolustustuskulut eivät ole tiedossa.

 

Grafiikat tehty Datawrapper.de-sivustolla. Suurkiitos konsultoinnista Olli Pietiläiselle.

Suomea vaivaavat Trumpin levyiset ulkomaansivut

Republikaanien Donald Trump (kesk.) on vienyt huomion ulkomaansivuilla. Suomalaisten voisi olla hyödyllistä tietää enemmän Virosta, missä Toomas Hendrik Ilveksen (vas.) kenkiin voi syksyllä astua uusi presidentti, tai Intiasta, missä Sumitra Mahajanista (oik.) on veikattu maan toista naispresidenttiä. Kuvat: Getty Images

VEERA TEGELBERG

Suomalaiset uutistalot ovat seuranneet herkeämättä jokaista Yhdysvaltojen presidentinvaalien liikettä. Uutisointi on ollut niin ahkeraa, että tietämättömämpi voisi kuvitella Yhdysvaltain presidentin olevan myös Suomen poliittinen johtohahmo.

Kiihkeä vaaliuutisointi alkoi jo viime kesänä, puolitoista vuotta ennen varsinaista vaalipäivää. Jos suomalaismedia olisi yhtä fiiliksissä esimerkiksi Suomen kunnallisvaaleista, olisi ensi vuonna järjestettävien vaalien uutisointi jo kovassa vauhdissa.

Yhdysvaltain vaalit herättävät intohimoja ainakin toimituksissa. Tiedonjano on kyltymätön. Jokainen uutistippa on elintärkeä. Vaaleja otetaan analysoimaan muitakin kuin varsinaisia asiantuntijoita. Esimerkiksi muusikko Paula Vesala laitettiin kommentoimaan uuden kotimaansa vaaleja ja tunnelmia, kun hän vieraili EVS-ohjelmassa pääsiäisen aikaan.

 

YHDYSVALTAIN presidentinvaalien ahkeralle uutisoinnille on omat perusteensa. Kyseessä on suurvalta, jolla on edelleen maailmanlaajuista mahtia niin poliittisesti, sotilaallisesti, taloudellisesti kuin myös kulttuurisesti. Mutta miksi keskivertosuomalaisen uutiskuluttajan on tiedettävä esivaalien jokaisesta käänteestä tai Donald Trumpin käsien kokoon liittyvästä keskustelusta?

Maailma on pullollaan muitakin aiheita ja vaaleja, joista sietäisi rustata muutama rivi tai kattava reportaasi. Tiesitkö esimerkiksi, että etelänaapurissamme Virossa järjestetään syyskuussa presidentinvaalit?

Entäpä Yhdysvaltoihin verrattavat suurvallat? Esimerkiksi Intian ja Kiinan politiikkaa seurataan varsin vähäisellä mielenkiinnolla. Intiassa valitaan uusi presidentti ensi vuonna. Presidentti johtaa 1,2 miljardin hengen suuruista kansaa, eli lähes neljä kertaa suurempaa joukkoa kuin Yhdysvaltain virkaveljensä.

Intian poliittinen järjestelmä ei ole yhtä presidenttivetoinen kuin Yhdysvaltojen, mutta silti presidentti voi esimerkiksi erottaa parlamentin alemman huoneen ja hylätä parlamentin valmistelemat lait. Kaiken järjen mukaan näiden vaalien pitäisi edes vähän kiinnostaa suomalaisia.

 

HYVÄ ON, Viron presidentti joutuu tyytymään vähempään valtaan kuin Yhdysvaltain presidentti, eikä Suomi kenties tunne samanlaista yhteyttä Intiaan kuin Yhdysvaltoihin. Tästä huolimatta Viro on naapurivaltiomme, ja maan merkitys on myös kansainvälisesti kasvanut.

Intian on puolestaan arvioitu seuraavien 30 vuoden aikana kasvavan maailman toiseksi vaikutusvaltaisimmaksi valtioksi. Ja ei, vaikutusvaltaisin ei ole tuolloin enää Yhdysvallat, vaan Kiina.

Yhdysvaltain presidentinvaalit on loputon taikalaatikko, josta on helppo ammentaa aiheita ulkomaansivuille. Huomion keskittäminen liian innokkaasti aiheeseen kuin aiheeseen voi viedä turhan paljon tilaa muilta merkittäviltä tapahtumilta. Ja jos Yhdysvaltain vaalit halutaan pitää pinnalla, on niihin varmasti myös muita näkökulmia kuin Donald Trump.

 

Lähde:

Pursiainen, Forsberg, Ulkopolitiikkaa norsunluutornista, 2015.

Sori Laurent Fabius, nuijan isku ei pysäytä ilmastonmuutosta

KARLA KEMPAS

Maailman päättäjien kommenteista voisi päätellä, että yhden sopimuksen allekirjoittaminen pelastaa planeettamme ilmastonmuutokselta. Valtablogi kävi läpi Pariisin ilmastosopimuksen pääkohdat ja vertasi tehtyjä päätöksiä päättäjien lausuntoihin.

 

“Ylävitoset heitettiin.”

Ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen

“Ilmastosopimus tarkoittaa, että lapsenlapsemme näkevät, että teimme velvollisuutemme planeettamme tulevaisuuden turvaamiseksi.”

Ison-Britannian pääministeri David Cameron

“Maailma on nyt valmis vastaamaan ilmastohaasteeseen.”

Pääministeri Juha Sipilä Twitterissä

“Pienellä nuijalla voi tehdä suuria asioita.”

Ilmastokokouksen puheenjohtaja Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius

 

Pariisin ilmastokokouksen osanottajamaat saavuttivat sovun lauantai-iltana, päivän myöhässä aikataulusta. Pariisin ilmastosopimus on maailman ensimmäinen, kaikkia maita oikeudellisesti sitova ilmastosopimus. Neuvottelijat tiukensivat ilmaston lämpenemistä koskevia tavoitteita, päättivät ilmastorahoituksesta ja korvauksista haavoittuvaisille maille.

Kun 34-sivuinen asiakirja kelpasi kaikille, päättäjät halasivat, pitivät toisiaan käsistä ja taputtelivat toisiaan selkään. Sitten alkoi lausuntokierros, jossa osapuolet kiittelivät kilvan syntynyttä sopimusta.

 

PARIISIN sopimuksen kehutuin kohta käsittelee sitä, kuinka paljon maailman keskilämpötila saa nousta verrattuna esiteollisen ajan lämpötilaan. Lauantaina sorvatussa sopimuksessa ilmaston lämpeneminen rajoitetaan alle kahteen asteeseen. Sama yläraja on tuttu vanhoista ilmastosopimuksista, ja sitä perustellaan sillä, että sitä korkeampi lämpötilannousu olisi kohtalokas esimerkiksi useille Saharan eteläpuolisen Afrikan maille.

Uutta Pariisin sopimuksessa on se, että maiden toivotaan pyrkivän korkeintaan 1,5 asteen lämpötilannousuun.

Niin ympäristöjärjestöt kuin valtiopäämiehetkin ovat kiitelleet sopimukseen kirjattua tavoitetta kunnianhimoisuudesta. Ja kunnianhimoinen tavoite onkin. Varsinkin, kun käy ilmi, että päästörajat, joihin maailman valtiot ovat sitoutuneet, eivät riitä sopimuksen tavoitteeseen. Eivät kahteen asteeseen, eivätkä todellakaan puoleentoista asteeseen. YK:n arvioiden mukaan nykyisiä sitoumuksia noudattamalla maailman keskilämpötila nousee 2,7 asteella. Se on liikaa.

 

MYÖS KIINAN rooli oli kokouksen aikana luupin alla.

Kiina on maailman suurin kasvihuonepäästöjen alkulähde ja tunnettu siitä, että se on aiemmin jättänyt ilmastosopimukset allekirjoittamatta. Lisäksi tämä Itä-Aasian voimavaltio on maailman toiseksi suurin talous. Siitä huolimatta se nauttii yhä kehitysmaiden erivapauksista.

Kehitysmaa-status vaikuttaa siihen, kuinka kalliiksi ilmastosopimusten ratifioiminen maalle tulee. Kehitysmailla ei nimittäin ole aiemmissa sopimuksissa ollut velvollisuuksia leikata päästöjään tai maksaa köyhille maille avustuksia.

Pelkästään se, että Kiina on mukana sopimuksessa, on edistystä. Mutta kun ajattelee, että maailman toisiksi suurin talous ei edelleenkään ole velvoitettu maksamaan ilmastorahaa mereen hukkuville saarille, on vaikea olla kurtistamatta kulmiaan. Kaiken lisäksi Pariisin sopimus ei lisännyt Kiinan päästövelvotteita.

Ei siis ihme, että kiinalaiset ovat olleet tyytyväisiä sopimukseen.

 

KOKOUKSEN päätökset ovat kiistatta historialliset. Nyt on saatu ensimmäistä kertaa aikaan ilmastosopimus, joka sitoo jokaista maata Suomesta Australiaan, Yhdysvalloista Kiinaan. 195 maan mukanaolo ei silti tarkoita, että olisimme saaneet ilmastonmuutoksesta niskalenkin.

Maiden solmima sopimus on lähinnä viesti, sillä tavoitteet ja toiminta ovat aivan eri maailmoista. Sopimus ei aseta sanktioita rikkureille ja kunnianhimoisimmatkin tavoitteet on kirjattu “pyrkimyksiksi”. Lisäksi koko sopimusnivaskassa ei käytetä kertaakaan ilmaisua “fossiilinen energia”.

On oikeastaan aika hämmentävää, että sopimusta kutsutaan sitovaksi.

Yksi sopimus ei ole ihmelääke ilmastonmuutokseen, varsinkaan jos sopimukseen jätetään porsaanreikiä. Esimerkiksi kasvihuonekaasujen kasvun käännekohdan toivottiin tulevan “niin pian kuin mahdollista”. Näin avoimet aikataulut antavat valtioille mahdollisuuden viivytellä.

Näyttää siltä, että Pariisin ilmastokokousta voi pitää onnistumisena vain, koska aiemmat ilmastosopimukset ovat olleet niin kehnoja. Täysin epäonnistuneen Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeen mikä tahansa sopimus näyttäytyy hyvässä valossa.

Pariisin sopimus on askel oikeaan suuntaan, mutta toistaiseksi hyvin lyhyt sellainen. Edessä on sopimuksen yksityiskohdista sopiminen ja ratifioimisrumba. Työ on vasta alussa.

Vielä ei ole ylävitosten aika. Vielä ei päättäjien pitäisi yliarvioida nuijansa voimaa.

 

Lue lisää päättäjien kommentteja sopimuksesta tästä HS:n jutusta ja tästä Ylen artikkelista.

Ylen tiivistys sopimuksen sisällöstä

Ilmastosopimus kokonaisuudessaan