Kantaa ottavat sarjakuvat ovat portti koviin uutisiin

Kuva: Wikimedia Commons

KARLA KEMPAS

KULTTUURIKUUKAUSI

Tiesitkö, että smurffit olivat Belgian kieliriidan vertauskuva? Entä sitä, että Suomessa on lakkautettu kokonainen lehti pilakuvien vuoksi? Valtablogi selvitti, mitä vaikuttaville kuvituksille kuuluu nyt.

 

Poliittiset pilapiirrokset, kantaa ottavat sarjakuvat ja vaikuttavat kuvitukset. Englanninkielinen sana “cartoon” suomennetaan usein pilapiirrokseksi, mutta ilmiö on käännöstään laajempi.

Miksi taiteenmuotoa kutsuukaan, tulee mieleen sanomalehtipaperin haju, isopäiset karikatyyrihahmot ja nasevat päivänpolitiikkaa kommentoivat sutkaukset. Joskus vitsi menee ohi, jos ei ole pysynyt mukana uutistapahtuman jokaisessa käänteessä.

Jos mielikuvasi poliittisista pilapiirroksista on edellä kuvatun tapainen, et ole väärässä. Kantaa ottavat kuvitukset ovat silti paljon muutakin.

Kuvitukset kärjistävät, liioittelevat, ironisoivat ja käyttävät hyväkseen vertauskuvia, olettamuksia ja mielikuvia. Ne nauravat vallakkaille ja rikkaille ja niillä on kätevä tökätä poliittisiin ja sosiaalisiin herhiläispesiin.

Onnistunut poliittinen piirros herättää katsojassaan halun sanoa “tismalleen”.

Valtablogi kokosi muutaman tiedonmurun muuttuvasta taiteenmuodosta.

 

 

Perinteisessä mediassa näkymättömät saavat kuvansa esiin sosiaalisessa mediassa

 

Kun arvostetun talouslehti The Economistin pilakuvissa esiintyvät usein keski-ikäiset rikkaat miehet, joilla on valtaa, Instagramin poliittisissa kuvituksissa kuuluu etenkin nuorten naisten ääni.

Huumorin suunta on erilainen. Kun sanomalehdissä vitsin kohteena on usein kuvituksen aihe, Instagramin vaikuttavissa kuvituksissa kuvan kohde kouluttaa, opastaa, pohtii tai jopa voimaannuttaa katsojaansa. Aiheet vaihtelevat arkielämän ongelmista yhteiskunnalliseen kritiikkiin.

Sana pilakuva harvoin kuvaa näitä piirroksia, mutta halu vaikuttaa ja kiinnittää huomiota epäkohtiin on kuvituksissa läsnä.

Anonyymi taiteilija @ambivalentlyyours piirtää silmiään pyörittelevistä hahmoja ja ottaa kantaa mielenterveyteen ja tasa-arvoon liittyviin aiheisiin. Yllä näkyvässä twiitissä hän viittaa keskusteluun siitä, että seksuaalisen väkivallan uhreja ei usein uskota, vaikka he kertoisivat kokemastaan.

Ruotsalainen Bim Eriksson on itseään ”graafiseksi aktivistiksi” kuvaileva sarjakuvataiteilija. Hän on kommentoinut sarjakuvillaan esimerkiksi Yhdysvaltojen seuraavan presidentin Donald Trumpin naisvihamielisiä puheita. Yllä näkyvässä kuvassa hän käsittelee maailmantuskaa.

Australialainen Joanna Thangiah piirtää naisia, joilla on on raskausarpia, ihokarvoja ja rutkasti itsevarmuutta. Thangiahin värikkäät naishahmot puhuvat kehonkuvasta ja seksuaalisestä häirinnästä.

 

Sarjakuva on valjastettu journalismin työkaluksi

 

Mitä sarjakuvia olet lukenut viimeaikoina?

No. Modesty Blaiseja, Fingerporia ja New York Timesin Viimeisen puhelinsoiton.

Vaikka sarjakuvajournalismi on varsin harvinainen tapa kertoa tositarinoita, siihen ovat lähteneet mukaan myös muutkin kuin pienet ja kokeilunhaluiset verkkojulkaisut. Yhdysvaltalaisen median kruununjalokivenä pidetty New York Times on julkaissut kuolemaan tuomittujen vankien kokemuksista kertovan artikkelisarjan, jossa tarinaa etenee kuvittajan kokemusten kautta.

Myös Chicago Reader kokeili sarjakuvajournalismia jutussa, jossa lukijalle kerrotaan, kuinka selviytyä ammuskelusta.

Sarjakuvajournalismi vie ajatuksen hitaasta journalismista aivan uusiin korkeuksiin. The Economist kirjoitti lokakuussa toimittaja Sarah Gliddenistä, joka teki sarjakuvakirjan pakolaisilta saatuihin haastatteluihin pohjautuen. Rolling Blackouts -kirja julkaistiin vasta tänä vuonna eli noin kuusi vuotta sen jälkeen, kuin Glidden haastatteli pakolaisia Lähi-idässä.

Eli aivan lähiaikoina on varmaan turha odottaa saada päivittäisiä uutisiaan sarjakuvamuodossa.

 

Kuva välittää sanoman yli kielirajojen

 

Sosiaalisessa mediassa sarjakuvatyyliset kuvitukset ovat myös tapa saavuttaa yleisöjä yli kielirajojen. Esimerkiksi terrori-iskujen jälkeen sosiaalisessa mediassa onkin liikkunut usein piirroksia, joita ymmärtääkseen ei ole tarvitse sanakirjaa. Myötätunnon ja surun ilmaisut ovat universaaleja.

Aikakauslehti Independent kokosi Pariisin iskujen jälkeen parhaita piirroksia tähän juttuun.

Ehkä ikonisin on tämä kuvittaja Jean Julienin yksinkertainen kuva, joka levisi iskujen jälkeen sosiaalisessa mediassa.

 

Peace for Paris

Kuva, jonka Jean Jullien (@jean_jullien) julkaisi

 

Sarjakuvissa on myös otettu kantaa kieliongelmiin.

Nettilehti Politicon mukaan luomistaan smurffeista tunnettu belgialainen sarjakuvataiteilija Peyo käytti sinisiä olentojaan kuvatakseen Belgian jakoa kahteen kielialueeseen. Pohjoisessa puhutaan hollantia ja etelässä ranskaa.

Vuonna 1972 julkaistussa sarjakuvassa Schtroumpf Vert et Vert Schtroumpf Peyo käsitteli eri kieliryhmiin kuuluvien smurffien riitaa siitä, mitä ”smurffata” todella tarkoittaa. Smurffien viesti jäi ehkä kielimuuriin, sillä kielipolitiikka on 2000-luvullakin johtanut Belgiassa hallituskriisiin.

 

Sarjakuvia on sensuroitu myös Suomessa

 

On melkein kaksi vuotta siitä, kun aseistetut miehet hyökkäsivät satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa ja ampuivat useita toimittajia. Nykyään satiirisista piirroksista onkin vaikea puhua mainitsematta Charlie Hebdo -iskuja.

Iskut eivät silti jääneet viimeisiksi piirtäjiä vastaan kohdistuneiksi ylilyönneiksi.

Esimerkiksi Turkissa ja Iranissa pilapiirtäjiä on viime vuosina vangittu työnsä vuoksi. Vaikka Suomessa on viime aikoina Yle-kohun jälkimainingeissa keskusteltu sananvapaudesta jopa huolestuneesti, tuntuu älyttömältä ajatella, että satiiriset piirrokset voisivat suututtaa suomalaisia päättäjiä niin, että tulisi seurauksia.

Aina näinkään ei ole ollut.

Suomalaisia pilapiirroksia tutkinut Marja Ylönen kertoo Mitä pilapiirros kertoo Suomen historiasta -artikkelissaan, että 1800-luvun lopussa Suomessa lakkautettiin kokonainen pilailulehti Matti Meikäläinen, koska se kritisoi Venäjää liian voimakkaasti.

 

Pilakuvat kukoistavat vaikeina aikoina

 

Vuodenvaihde lähestyy. Tänä vuonna sosiaalisessa mediassa väitellään siitä, oliko vuosi 2016 kamalin ikinä. Siihen tarkemmin kantaa ottamatta, Valtablogi myöntää, että ainakaan satiirintekijöiltä ei ole puuttunut aihetta tänä vuonna. Maailmanpolitiikan suuret yllätykset kuten Donald Trumpin vaalivoitto ja Britannian EU-eroa kannattavien kansanäänestyksen tulos ovat innoittaneet useita sarjakuvataitelijoita.

Politico kokosi vuoden parhaat poliittiset pilapiirrokset tänne.

Pilapiirrosten historiasta kirjoittaneen Robert Philippen mukaan pilapiirrostaide on parhaimmillaan kriisiaikoina, kun valtioiden sisällä kuohuu ja maailma tuntuu muuttuvan hallitsemattoman nopeasti.

Siispä Valtablogi toivookin ensi vuodelle erityisen haukotuttavaa satiiria ja hampaattomia pilapiirroksia.

Tosimaailman atlantikset

Salomonsaaret. Kuva: YK:n kuvapankki.

KARLA KEMPAS

KOLUMNI

Samoa. Vanuatu. Palau. Cookinsaaret. Fidzi. Ja ei, tämä ei ole ainoastaan luettelo Selviytyjät-sarjan kuvauspaikoista. Edellä mainitut maat ovat muutamia esimerkkejä niistä kymmenistä pienistä saarivaltioista, joissa eläminen on vaakalaudalla, ellei merenpinnan nousua saada pysäytettyä.

 

Pienissä saarivaltioissa asuvien kodit voivat kadota aaltoihin, koska etenkin rikkaat teollistuneet maat ovat vuosikymmenien ajan laiminlyöneet ympäristöä. Kivihiili, öljy ja maakaasu tuottavat valtaosan hiilidioksidipäästöistä, ja suurimmat saastuttajat ovat EU, Yhdysvallat, Kiina ja Intia.

Saarivaltioilla on oma lehmä meressä.

Siksi ne ovat vaikuttaneet voimakkaasti siihen, että Pariisin ilmastosopimuksesta tuli kunnianhimoisempi kuin etukäteen odotettiin. Pienten saarivaltioiden oikeuksia ajavat järjestöt lobbasivat ankarasti ja saivat äänensä kuuluviin ilmastokokouksessa. Ilman niitä Pariisin sopimukseen olisi tuskin kirjattu tavoitteeksi keskilämpötilan alle 1,5 asteen nousua.

Pariisin sopimus tuli voimaan yllättävän nopeasti, muttei hetkeäkään liian aikaisin. Ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu voi pakottaa tuhannet pienten saarivaltioiden asukkaat pakenemaan kotoaan jo kuluvan vuosisadan aikana.

Kansainvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) mukaan merenpinta voi nousta jopa metrin vuoteen 2100 mennessä, jos maailman keskilämpötila nousee neljä astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Se tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi Tuvalussa, Kiribatissa ja Marshallinsaarilla pitäisi keksiä varsin atlantismaisia ratkaisuja, jotta asuminen siellä olisi edelleen mahdollista.

Näissä maissa ajoittaiset tulvat aiheuttavat jo nyt laajoja vahinkoja viljelykasveille ja juomavedelle. Merenpinnan nousu kaventaisi elintilaa myös monissa muissa saarivaltioissa.

 

MONET ilmastonmuutokselle alttiina olevista saarivaltioista ovat köyhiä, mutta ne ovat silti julistaneet kunnianhimoisia tavoitteita uusiutuvan energian käytölle. Esimerkiksi Tuvalu ja Uuden-Seelannin territorio Niue ovat asettaneet tavoitteekseen, että maiden kaikki sähkö tuotettaan uusiutuvilla energiamuodoilla vuoteen 2020 mennessä.

Vuonna 2015 Niuen sähköstä ei tuotettu uusiutuvilla prosenttiakaan ja Tuvalun sähköstä uusiutuvilla energiamuodoilla tuotettiin viisi prosenttia.

Ei tarvita loogikkoa päättelemään, että Tuvalun ja Niuen tavoitteet ovat epärealistisia, kalliita ja vaikeasti toteutettavia. Samalla on selvää, että saarivaltioiden rooli ilmastonmuutoksen aiheuttamisessa ja estämisessä on hyvin pieni. Vaikka joka ikinen saari saavuttaisi utopistisimmatkin tavoitteensa, se itsessään ei pysäytä vedenpinnan nousemista.

On silti symbolisesti arvokasta, että köyhienkin saarien asukkaat yrittävät elää, kuten opettavat.

 

MAROKON Marrakechissa keskusteltiin marraskuussa, miten maailman maat voisivat muuttaa Pariisissa sopimusteksiin raapustetut lupaukset käytännön toiminnaksi. Marraskuun ilmastokokouksessa Pariisin sopimuksen suunnitelma hyväksyttiin.

Jo silloin, kun Pariisin sopimus allekirjoitettiin, oli tiedossa, että tehdyt lupaukset päästöjen vähentämiseksi eivät riitä. (Valtablogi kirjoitti silloin, ettei vielä ole aika heittää yläfemmoja.YK julkisti vastikään ympäristöraportin, jonka mukaan Pariisin ilmastosopimuksen nykyiset tavoitteet voivat johtaa jopa 3,4 asteen nousuun.

Se tuntuu vaarallisen korkealta, kun tietää miten saarien käy, jos keskilämpötila nousee 4 astetta.

Pariisin ilmastosopimus perustuu luottamukseen. Jokainen valtio laatii omat suunnitelmansa päästöjen vähentämiseksi ja niiden sanaan on vain luotettava. Jos maa ei noudata omia suunnitelmiaan, rikkomusta ei seuraa rangaistus. Saarivaltiot sen sijaan kärsivät rangaistuksen muiden puolesta.

Saarivaltioiden kannalta on ratkaisevan tärkeää, että muut maat ovat luottamuksen arvoisia. Tässä tilanteessa maailman maat ovat kuin Selviytyjien heimoneuvosto, joka päättää, kuinka moni saari saa pysyä merenpinnan yläpuolella.

 

Lähde:

Matthew Dornan  – Renewable Energy Development in Small Island Developing States of the Pacific

Propagandasta tuli propagandan uhri

KARLA KEMPAS

Vielä 1950-luvulla puhuttiin huoleti bisnespropagandasta, kun aiheena oli markkinointi tai mainonta. Milloin propagandasta tuli ruma sana?

 

Natsi-Saksa, Maon Kiina ja dystopiakirjallisuus. Äärijärjestö Isis, Putinin trolliarmeijat, infosota ja Pohjois-Korean suljettu yhteiskunta.

Propaganda tuntuu usein kaukaiselta, pölyttyneisiin historiankirjoihin kuuluvalta asialta tai ilmiöltä, joka ei koske vauraassa ja turvallisessa maassa asuvia.

Täällä se on viihdykettä. Ehkä juonikoukku elokuvassa tai jännittävä ajatusleikki, josta on mukava herätä todellisuuteen napsauttamalla televisio tai kirja kiinni.

 

ME LÄNSIMAALAISET ajattelemme näin pitkälti, koska propaganda itse joutui propagandan uhriksi 1900-luvun puolivälissä.

Professori Heikki Luostarisen artikkelissa Mistä propaganda tuli ja mihin se meni kerrotaan, että vielä ennen kylmää sotaa propaganda oli varsin neutraali sana.

Sanaa propaganda saatettiin käyttää kuvaamaan mainontaa, markkinointia, public relations -toimintaa ja muuta vaikuttavaa viestintää.

Ei ole tavatonta ajatella, että vielä 1950-luvun alussa joku olisi kertonut työskentelevänsä bisnespropagandan parissa.

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat alkoi käyttää sanaa propaganda Neuvostoliiton vaikuttamisviestinnästä, kun taas omaa propagandaansa se alkoi nimittää kansalaisten informoimiseksi. Propaganda liittyi jo valmiiksi kansalaisten ajatuksissa mielikuvaan sodasta ja aivopesusta, joten se jouti pois varjostamasta Yhdysvaltojen julkisuuskuvaa.

Kikka tehosi. Propaganda sulautui neuvostokommunismin imagoon kuin kurkkusalaatti metsämättäälle. Siitä tuli paha sana.

Mutta propaganda ei kadonnut minnekään lännestä, vaikka nimitykset vaihtuivatkin.

 

TODELLISUUDESSA tuskin mikään maailmankolkka välttyy propagandalta nykypäivänä.

Vaikuttavaa viestintää on kaikkialla, eikä se ole aina haitallista. Sitä näkyy sosiaalisessa mediassa, viihteessä, vaali- ja mainoskampanjoissa sekä joskus jopa journalismissa. Moraalittomaksi se silti muuttuu perustuessaan valheisiin ja tiettyjen ihmisryhmien herjaamiseen.

Aikakauslehti Vanity Fairin politiikasta kirjoittava Michael Kinsley toi esille kolumnissaan, että suoranainen valehtelu on palannut politiikkaanEnsi kuussa ratkeava Yhdysvaltojen presidentinvaali on kuvaava esimerkki tästä.

Republikaanien presidenttiehdokas Donald Trump valehteli viime vuonna nähneensä tuhansien arabitaustaisten hurraavan, kun World Trade Center sortui Yhdysvaltojen tuhoisimmassa terrori-iskussa vuonna 2001. Tänä vuonna hän väitti, että nykyinen Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama perusti äärijärjestö Isisin.

Trump onkin saanut kyseenalaisen kunnian esiintyä faktantarkistussivusto PolitiFactin emävale-listauksessa harvinaisen usein.

 

TRUMPIN LISÄKSI Britannian EU-eroa kannattaneet poliitikot ovat syöttäneet äänestäjille pajunköyttä.

Kampanjabussin kyljessä liioiteltiin sitä summaa, minkä Britannia EU-jäsenyydessään viikossa maksaa ja luvattiin laittaa raha kansalliseen terveydenhuoltoon. Vaikka väite on todistettu monissa viestimissä palturiksi, koristaa slogan edelleen Leave-kampanjan Twitter-tiliä.

Lisäksi EU-eroa kannattava leiri laati julisteen, jossa on kuva turvapaikanhakijoista, jotka kulkevat sankoin joukoin jonossa. Kuvassa oli teksti “Viimeinen pisara”. Twitterissä kuva rinnastettiin natsipropagandaan, jossa lähes identtistä kuvastoa yhdistettiin juutalaisiin.

Brexitin kannalla olleet voittivat, joten kampanja näköjään tehosi.

Myös valtiovetoista propagandaa esiintyy lännessä.

Historian onnistuneimmat propagandakampanjat ovat olleet henkilökultin luomisia. Esimerkiksi Hitler saavutti aikanaan niin voimakkaan kansansuosion, että sen vaikutuksia voi nähdä vielä nykypäivänäkin.

Persianlahden sodassa Valkoinen talo teki päinvastaisen ratkaisun. 1990-luvulla pr-yritys Hill & Knowlton teki mielipidetutkimuksen, josta selvisi, ettei amerikkalaisia juuri kiinnostanut vapautuuko Kuwait vai ei. Samassa tutkimuksessa selvisi, että Saddam Husseinin imago oli hyvin huono. Saddamin kurjan julkisuuskuvan varaan oli hyvä rakentaa kampanja, jossa häntä demonisoitiin entisestään.

Yhdysvaltojen entisen presidentin George W. Bushin viestintähenkilöstöön kuulunut Scott McClellan kertoi vuonna 2008, että Valkoinen talo järjesti propaganda-kampanjan, jotta kansalaiset suhtautuisivat myönteisesti Irakin sotaan.

 

KIRJAILIJA George Orwellin klassikkoteoksessa Vuonna 1984 päähenkilö Winston Smith työskentelee totuusministeriössä, missä hän väärentää työkseen historiaa hallinnolle mieluisammaksi. Kuvitteellisessa Oseaniassa väärin ajatteleminen on rikos ja Isoveli valvoo.

Myös vuonna 2016 monessa maailmankolkassa eletään todellisuudessa, jossa propaganda hallitsee viestimiä ja sananvapaus on pelkkä päiväuni.

Propaganda on voimakas sana. Siksi maissa, joissa päättäjiä voi kritisoida ja uutisiin pääasiassa luottaa, tuntuu rajulta syyttää valheellista kampanjointia tai valtionviestintää propagandaksi.

Tärkeää on silti tiedostaa propagandan jatkuva läsnäolo ja osoittaa, etteivät valheet vakuuta meitä.

 

Lähteenä: Professori Heikki Luostarinen, Mistä propaganda tuli ja mihin se meni

Lue lisää: Valtablogi, Sosiaalinen media toi kissanpennut terroristien propagandaan

Nykypäivän Wertherit voi pelastaa

KARLA KEMPAS

Median on oltava äärimmäisen varovainen, kun se uutisoi itsemurhista. Sosiaalisessa mediassa vastuullisesti toimiva voi herättää toivon.

 

Olet ehkä huomannut, että suomalaiset mediat raportoivat itsemurhasta harvoin, vaikka väkilukuun suhteutettuna Suomessa tehdään paljon itsemurhia. Ja vaikka tapauksista kerrottaisiinkin, sana itsemurha jää mainitsematta.

Tällaisissa tapauksissa vaikeneminen on usein hyve.

Vastuullinen media kertoo itsemurhista harkiten, koska kymmenet tutkimukset ovat päätyneet samaan tulokseen: Itsemurhasta raportointi julkisuudessa voi johtaa siihen, että haavoittuvaisessa tilassa oleva yksilö matkii tekoa. Sama vaikutus voi olla myös populaarikulttuurissa esitetyillä fiktiivisillä itsemurhilla.

Nuoret ja masennusta sairastavat ovat muita ryhmiä alttiimpia imitoimaan itsemurhia.

Ilmiö on tunnettu pitkään ja sitä kutsutaan Werther-vaikutukseksi vuonna 1774 julkaistun Nuoren Wertherin kärsimykset -kirjan päähenkilön mukaan. Kirjassa Werther tappaa itsensä, ja tarinan on väitetty yllyttäneen lukuisia nuoria tekemään itsemurhan. Siksi kirja oli kielletty useissa maissa 1800-luvulla.

Wertherin tapaus kuvaa copycat-itsemurhia hyvin, sillä erityisen otollista matkimiselle on, jos itsemurhaan liittyviä yksityiskohtia käsitellään tarkasti tai tekijä on julkisuuden henkilö tai muuten samaistuttava. Teon tavan, paikan ja oletetun syyn kertomista pitäisi välttää viimeiseen asti.

 

HYVÄ UUTINEN on se, että koulutetut journalistit tietävät tämän – tai ainakin heidän pitäisi tietää. Huono uutinen taas on se, että se ei enää riitä. Vastuunsa kantava media ei ole vuosiin ollut portinvartijan asemassa. Sosiaalisessa mediassa jokainen voi toimia oman elämänsä uutistoimistona.

Se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Facebookissa ja Youtubessa voi levitä vaarallisen yksityiskohtaista tietoa teoista, jotka voivat olla viimeinen pisara itsetuhoiselle ruudun toisessa päässä.

Mitä siis voimme tehdä asialle?

Viestimet näyttelevät suurta roolia itsemurhien ehkäisyssä. Samalla kun sensaationhakuinen yksityiskohdilla mässäilevä uutisointi voi tehdä hallaa, voi vastuullinen ja ratkaisuja korostava raportointi auttaa.

Myös yksityishenkilön teoilla on väliä. Voimme käyttää sitä samaa valtaa, jolla tietämättömät levittelevät tappavia yksityiskohtia. Voimme kommentoida julkaisuun paikallisen mielenterveysseuran auttavan puhelimen numeron tai muuten kertoa, miten apua saa. Voimme kertoa Facebook-päivityksen tekijälle, että sanoilla on väliä.

Voimme auttaa myös jakamalla selviytymistarinoita, sillä Werther-efektillä on onneksi vastakohtansa, Papageno-ilmiö. Se tarkoittaa sitä, että itsemurhakriisistä selviytyneiden tarinat voivat vähentää itsemurhien lukumäärää.

Papageno on Taikahuilu-oopperan hahmo, joka ystäviensä avulla pääsee irti itsetuhoisista ajatuksistaan.

 

Lähteenä: THL:n työkalupaketti median ammattilaisille ja World Health Organization -järjestön Preventing Suicide -raportti

Ytimekkäät ohjeet medialle vastuullisesta itsemurha-uutisoinnista:

Psychology today: The media’s influence on suicide – Responsible reporting on suicide helps, sensational reporting on suicide hurts

Valtablogi datasi: 12 Nato-maata kuluttaa puolustusvoimiin vähemmän rahaa kuin Suomi

TOIMITUKSELTA

Lähes koko Nato-keskustelu tiivistyy yhteen kysymykseen. Kumman kaa, länsi vai itä? Valtablogi otti etäisyyttä politiikkaan ja pureutui lukuihin.

 

Sotilasliitto Nato on yhä 2010-luvun Suomessa arka poliittinen aihe.

Nobel-presidentti Martti Ahtisaari tiivisti vuonna 2007 Nato-ongelman.

”Nato-optio on illuusio, jos ajatuksena on, että palovakuutus otetaan vasta sitten, kun tuli jo kytee nurkan alla.”

Hieman selkeämmin sanottuna se tarkoittaa, että kun kaikki on hyvin, ei Natoon haluta liittyä. Kun ulkopoliittinen tilanne kiristyy, Natoon ei enää päästä.

Suomalaisten vaakakupissa painavat halu kuulua länteen ja Venäjän pelko.

Valtablogin toimitus päätti jättää tällä kertaa politiikan poliitikoille. Pureuduimme Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin (SIPRI) tietokantaan, joka vertailee maailman maiden puolustusvoimiin käyttämiä rahoja.

 

SUOMESSA raha on oleellinen osa puolustus-keskustelua. Suomen puolustusvoimat ovat olleet koko 2010-luvun otsikoissa säästöjen vuoksi. Kasarmeja on lakkautettu ja kenttäharjoituksia vähennetty. Yksi jos toinenkin armeijan käynyt on nähnyt inttiaikojensa palveluspaikan poistuvan käytöstä.

Silti Suomen puolustusbudjetti on nyt lähes sama kuin ennen vuonna 2008 alkanutta finanssikriisiä. Vielä 2000-luvun alussa asevoimien määrärahat olivat vain liki puolet siitä, mitä ne olivat viime vuonna.

Puolustukseen käytettävät rahat ja “uskottava puolustus” ovat olleet keskustelun ytimessä. Ei ole ihme, että mammona saa huomiota myös Nato-keskustelussa. Sotilasliiton hintaa on vuosien ajan pohdittu keskustelupalstoilla, lehtien mielipideosastoilla ja poliitikkojen blogiteksteissä.

 

YLEISKÄSITYS on, että Nato tulee kalliiksi.

Ulkoministeriön asiantuntijat, jotka laativat aiheesta laadukkaaksi kehutun selvityksen, arvioivat, että Natoon liittyminen lisäisi Suomen puolustuksen vuosibudjettia 730 miljoonalla eurolla.

Sotilasliitto ei vaadi, mutta suosittelee, että jäsenmaiden puolustusmenojen tulisi olla kaksi prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Suomen valtion käytti asevoimiin viime vuoden bruttokansantuotteesta 1,3 prosenttia.

Silkan numerotiedon valossa näyttää siltä, että alle kahden prosentin puolustusmenot tuskin olisivat kynnyskysymys Natoon hyväksymiseen. Siprin tietokannan mukaan vain seitsemän Nato-maata täytti vuonna 2015 kahden prosentin suosituksen.

Suomen menot vastasivat täysin keskivertoa Nato-maata. Suomi sijoittui vuonna 2015 tismalleen Naton keskikastiin, Italian ja Tanskan välille.

(Avoimuuden nimissä haluamme kertoa, että myös muut tahot ovat laskeneet puolustukseen käytettyjä varoja ja päätyneet erilaisiin lopputuloksiin. Wall Street Journalin mukaan viisi maata tavoitti Nato-suosituksen. Valtablogi käyttä SIPRIn lukuja, jotka instituutin mukaan pohjautuvat Naton määritelmään.) 

MYÖS tosiasiallinen rahankäyttö, vailla suhteutuksia, kertoo, ettei Suomen tarvitse häpeillä sotavarustuksiaan Nato-porukassa. Vuonna 2015 noin joka kolmas sotilasliittoon kuuluvista maista käytti asevoimiin vähemmän rahaa kuin Suomi. SIPRIn tietokannan mukaan 12 maata.

Vaikuttaa siltä, että raha ei ole Suomelle este liittyä Natoon.

Voimme siis palata keskusteluun Suomen paikasta maailmanpoliittisella areenalla.

Uruguay edustaa kartassa maailman maiden mediaania, eli keskimmäistä lukua. Yhdysvallat käytti vuonna 2015 eniten rahaa. Kiina tuli toiseksi, mutta ylsi vain noin yhteen kolmasosaan jenkkien puolustuspotista. Kuten kartan aukoista huomaa, kaikkien maiden puolustustuskulut eivät ole tiedossa.

 

Grafiikat tehty Datawrapper.de-sivustolla. Suurkiitos konsultoinnista Olli Pietiläiselle.

Sosiaalinen media toi kissanpennut terroristien propagandaan

KARLA KEMPAS

Mustiin pukeutunut mies tarjoilee kirjavalle kissalle kahvipannusta maitoa. Samassa valokuvassa matolla löhöää mies, jonka sylissä lepää ase. Tällaista on terroristien propaganda 2010-luvulla.

Kuten kaikki muukin viestintä myös propaganda on muuttunut huimasti vuosisadan vaihteen jälkeen. Pönötysvideot eivät enää vaikuta nuoriin kuten ennen. Jopa terroristien pitää olla somessa.

Terroristijärjestö Isisiä voi hyvällä perusteella kutsua nykyajan tunnetuimmaksi terroristibrändiksi. Järjestö tunnetaan joukkomurhistaan, teloitusvideoistaan ja maailmanlopun ideologiastaan. Isis on alkutaipaleestaan asti hyödyntänyt sosiaalista mediaa. Kun Isis-taistelijat aloittivat hyökkäykset, alkoi samalla Twitterissä propaganda-kampanja #AllEyesonISIS. 

Isisin propaganda tuntuu purevan. Ainakin The Soufan Groupin raportin mukaan ulkomaalaisia on matkustanut äärijärjestöjen riveihin Syyriaan ja Irakiin 27 00031 000. Määrä on yli kaksinkertaistunut vuodesta 2014. Myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehdyt terrori-iskut ovat usein Isisin ihailijoiden käsialaa.

 

ISIS ON vastannut median muutokseen ammattimaisesti tuotettujen videoiden ja Twitter-propagandan lisäksi emojeilla ja meemeillä. Jopa suklainen pähkinälevite Nutella on yhdistetty Isisiin.

Buzzfeedin ja muiden viraalisivustojen tapaan myös Isis on tajunnut, että kissat ovat internetin klikkikeisareita. Isisin kissoille on jopa perustettu omia someprofiileja. Twitterissä ja Instagramissa “jihad-kissat” kiehnäävät konetuliaseiden ympärillä ja ovat Isis-taistelijoiden paijattavina.

Kissapropaganda on suunnattu erityisesti länsikulttuurissa kasvaneille, ja juuri siksi se on herättänyt huomiota länsimediassa.

KISSOJEN valokuvaaminen voi vaikuttaa naurettavalta tavalta rekrytoida uusia taistelijoita sodan runtelemaan Syyriaan. Jopa Isisin omat kannattajat ovat vitsailleet CNN-televisioyhtiön kustannuksella, koska se nosti Nutellan ja kissameemit uutislähetykseensä.

Ei olisi silti ensimmäinen kerta, kun huvittava sisältö tehoaisi yleisöön.

Tietokirjailijat Katleena Kortesuo ja Olli-Pekka Vainio kuvaavat kirjassaan Diktaattorin käsikirja, miten Yhdysvalloissa testattiin toisen maailmansodan aikana kampanjavideoiden vaikutuksia ihmisten asenteisiin. Testiryhmä, joka katseli maanpuolustusta ihannoivia videoita, piti niitä huvittavina ja tunnisti ne propagandaksi. Siitä huolimatta yhdeksän viikon jälkeen videoille altistunut ryhmä suhtautui sotaretkeen toista testiryhmää myönteisemmin.

Isis tavoittelee samanlaista vaikutusta, eli myönteisiä mielikuvia ja pysyvää muistijälkeä. Ja kukapa meistä ei pitäisi edes yhdestä näistä kolmesta: meemeistä, kissoista tai Nutellasta.

Lisälukemista:

Popular Science: Terror on Twitter – How ISIS is taking war to social media

The Economist: Unfriended – There are signs that Islamic State’s propaganda machine is losing its edge

Viisi uutista, jotka jäävät historiaan vuodelta 2015

KARLA KEMPAS

Kädenpuristuksia, neuvottelupöydissä istuvia tärkeitä ihmisiä, savusumua ja mieleenpainuvia väkivallantekoja. Niistä oli vuosi 2015 tehty. Valtablogi kokosi yhteen viisi uutista, joista puhumme vielä tulevina vuosina ja jotka saattavat päätyä jopa historiankirjoihin asti.

 

1. Iranin ydinsopimus muuttaa Lähi-idän ryhmädynamiikkaa

 

Heinäkuussa Iran ja Yhdysvallat, Kiina, Ranska, Saksa, Iso-Britannia ja Venäjä saavuttivat sovun, jonka vuoksi oli paiskittu töitä 12 vuotta.

Iranin ydinsopuna tunnetun sopimuksen tarkoituksena on estää Irania rakentamasta ydinasetta. Maa joutuu luopumaan lähes kaikesta rikastetusta uraanistaan ja kahdesta kolmasosasta rikastamiseen tarvittavista sentrifugeista. Lisäksi Iran suostuu siihen, että kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA valvoo, että Iran noudattaa sopimusta. Vastineeksi Iranin vastaisista talouspakotteista luovutaan. Tämä tarkoittaa, että Iran saa ulkomailla säilössä olleita varojaan jälleen käyttöön ja valtion asukkaat pystyvät ostamaan ulkomailla tuotettuja syöpälääkkeitä.

Sopimuksen diplomaattisia ansioita on kehuttu laajalti, mutta kaikkien mielestä neuvottelujen tulos ei riitä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen republikaanit ovat kritisoineet sopimusta äänekkäästi, koska sopimuksen ehdot eivät takaa sitä, että Iran luopuu täysin ydinaseen kehittelemisestä.

Optimistisimmat ovat silti povanneet ydinsopimuksen rauhoittavan Lähi-itää, koska se vähentää alueen kilpavarustelua. Toiset ovat ennakoineet päinvastaista tulosta. Varsinkin Saudi-Arabian liittolaisen Yhdysvaltojen ja  saudien vihamiehen Iranin lähentymisen on uskottu lyövän entistä syvemmän railon saudien ja iranilaisten välille. Välien kiristymisestä on jo nyt viitteitä.

Kävi miten kävi, Iranin ydinsopimuksella on kauaskantoiset vaikutukset Lähi-idän suhteisiin.

Lue lisää:

Mikä hiertää Saudi-Arabian ja Iranin välillä? 

Ydinsovun seuraukset: öljyn hintaan muutoksia ja lääkkeitä iranilaisille.

 

2. Euroopan pakolaiskriisi alkoi

 

Vuosi 2015 tullaan maanosassamme muistamaan vuotena, jona alkoi Euroopan pakolaiskriisi.

Uutiset Välimeren ylittäneistä pakolaisista ovat tulleet vähän väliä esiin suomalaisessa mediassa, mutta eivät missään vaiheessa nousseet pohjoisen kansan kahvipöytäkeskustelujen keskeisimmäksi aiheeksi.

Sitten pakolaisten reittien painopiste muuttui. Kesällä 2015 Balkanin halki kulki Eurooppaan enemmän pakolaisia kuin Välimeren tyrskyjen kautta. Euroopan lähialueilta paenneiden ihmisten kohtalo jäänee historiaan, sillä yhtä paljon paettiin viimeksi toisen maailmansodan aikana. Monissa maissa turvapaikanhakijoiden määrä on moninkertaistunut.

Kun vastaanottokeskuksia alettiin pykäämään pohjolan perukoille asti, suomalaiset heräsivät ja iski ymmärrys. Sieltä ne pakolaiset oikeasti tulevat. Kaukomaiden huolet vaikuttavat myös meihin. Alkoi keskustelu, joka tuskin loppuu lähivuosina.

Lisää tietoa:

Pakolaisneuvonnan kokoama faktapaketti pakolaisuudesta.

Valtablogin Saksan sisäpolitiikka antaa Euroopalle mahdollisuuden sulkea ovensa -teksti Saksan pakolaispolitiikasta.

 

3. Ihminen aiheutti Indonesian jättiläismäiset metsäpalot

 

Mikä näkyy avaruuteen saakka, on aiheuttaa hengitystiesairauksia sadoilletuhansille ihmisille ja on tituleerattu vuosisadan pahimmaksi ilmastokatastrofiksi?

Indonesian suurmetsäpalo, tietenkin. Ai et ole kuullut siitä? Älä syytä itseäsi. Kyseinen uutistapahtuma meni monelta muultakin ohi.

Elokuussa 2015 alkoi Indonesiassa jo vuosittaiseksi muodostunut metsäpalokausi, joka on pitkälti seurausta syttymisalttiista maaperästä ja niin kansainvälisten kuin paikallistenkin yritysten harjoittamasta metsän raivaamisesta polttamalla.

Viime vuonna tuli ei kuitenkaan talttunut aiempien vuosien tapaan. Etenkin Sumatran ja Borneon alueet kärsivät tulesta ja savusta. Savusumu näkyi satelliittikuvissa ja myrkytti hengitysilmaa. Lokakuuhun mennessä puoli miljoonaa ihmistä alueella kärsi hengitystiesairauksista, joiden pelätään aiheuttavan jopa satojentuhansien ennenaikaisia kuolemia tulevien vuosien aikana.

Indonesialaiset ja naapurimaiden asukkaat eivät ole ainoita, jotka kärsivät roihuavista metsistä. Indonesian metsäpalot ovat haitaksi koko ihmiskunnalle, koska tuhansien palojen yhteinen päästövaikutus on päätähuimaava. World Recources Institute -tutkimuslaitoksen mukaan metsäpalojen päiväkohtaiset päästöt ovat suuremmat kuin koko Yhdysvaltojen talouden aiheuttamat päästöt.

Valtablogin toimitus toivoo, että Indonesian poliittinen johto ja alueella toimivat yritykset heräävät ja lopettavat maan raivaamisen polttamalla. Siten vastaavanlaiset luonnonkatastrofit voidaan tulevaisuudessa välttää.

Lue lisää:

Marraskuussa Indonesiassa oli palanut metsää Kainuun kokoisen alueen verran.

The Guardianissa julkaistu mielipidekirjoitus, jossa pohditaan, miksei media tarttunut Indonesian metsäpaloihin niin hanakasti kuin olisi ollut tarpeen.

 

4. Isisistä tuli myös eurooppalaisten ongelma

 

Viime vuonna opimme, miten sanotaan “Olen Charlie” ranskaksi. Kielten oppiminen ei ole ikinä ollut niin masentavaa.

Terrorismi nousi vuosi sitten tammikuussa pääuutiseksi ympäri maailman ja Euroopassa huolestuttiin toden teolla terroristijärjestö Isisistä, kun kalashnikovien piipuilla tähdättiin satiirilehden toimitusta. 12 kuoli ja sananvapaudesta puhuttiin sosiaalisessa mediassa ja lehtien palstoilla päiväkaupalla. Samassa kuussa Boko Haram otti haltuunsa Bakan kaupungin Nigeriassa ja poltti sen lähes maan tasalle. Satoja ellei tuhansia kuoli.

Verenvuodatus ei loppunut tammikuuhun. Terroristit iskivät Tunisiassa ensin museoon ja myöhemmin turistirannalle. Myös Kenia, Irak, Turkki, Jemen, Egypti ja Libanon joutuivat terrorihyökkäysten kohteiksi vuonna 2015.

Marraskuussa somekansa ja lukuisat valtiorakennukset Sydneystä Helsinkiin verhoutuivat Ranskan väreihin. Trikolori koristi Facebook-profiilikuvia ja sanomalehtien etusivuja. Pariisin iskuina tunnettu tapahtumasarja järisytti Eurooppaa. Asein ja itsemurhapommein tehdyt iskut tappoivat 130 ihmistä. Heidän lisäkseen sadat haavoittuivat. Isku oli Ranskan verisin sitten toisen maailmansodan.

Vaikka terroristijärjestöt Isis ja Boko Haram aloittivat iskunsa suurella intensiteetillä jo vuonna 2014, vuosi 2015 tullaan todennäköisesti muistamaan terrorin vuotena. Silloin ilmiö tuli lähelle eurooppalaisia.

Lue lisää:

Valtablogissa julkaistu Tiedä ketä pelätä -kolumni, joka kirjoitettiin heti Pariisin iskujen jälkeen.

Foreign Policyn listaus vuoden verisimmistä terrori-iskuista.

 

5. Ilmastosopimus antoi toivoa puhtaammasta tulevaisuudesta

 

Pariisissa tehtiin onneksi muutakin kuin terrorismihistoriaa. Yksi vuoden hypetetyimmistä uutisista on ehdottomasti Pariisin ilmastosopimus, eli 34-sivuinen paperinivaska, jonka tarkoituksena on saada kuriin koko planeettaamme uhkaava ilmaston lämpeneminen. Ei paineita.

Erityisen merkittävää sopimuksessa on se, että kaikki maat, eli niin öljyporhot kuin atlantismaisesti veden alle vajoavat saarivaltiotkin, ovat hyväksyneet laaditun sopimuksen. Esimerkiksi Yhdysvallat ja Kiina, eli kaksi maailman suurimpiin päästelijöihin kuuluvaa maata, ovat aiemmin jättäytyneet ilmastosopimusten ulkopuolelle. Sopimus on historiallinen myös kunnianhimoisten tavoitteidensa vuoksi.

Päättäjien saavuttama sopu on ennen kaikkea viesti maailman valtioilta: Suhtaudumme ilmaston lämpenemiseen vakavasti ja aiomme osallistua sen pysäyttämiseen.

Jos ihmiskunta saa niskalenkin ilmastonmuutoksesta, Pariisin ilmastosopimus tullaan näkemään varmasti käännekohtana historiassa. Paperinivaskana, joka todella muutti maailmaa.

Lue lisää:

Valtablogin Sori Laurent Fabius, nuijan isku ei pysäytä ilmastonmuutosta -teksti, jossa analysoidaan Pariisin ilmastosopimuksen sisältöä.

Miten sopimusprosessi etenee?

 

Sori Laurent Fabius, nuijan isku ei pysäytä ilmastonmuutosta

KARLA KEMPAS

Maailman päättäjien kommenteista voisi päätellä, että yhden sopimuksen allekirjoittaminen pelastaa planeettamme ilmastonmuutokselta. Valtablogi kävi läpi Pariisin ilmastosopimuksen pääkohdat ja vertasi tehtyjä päätöksiä päättäjien lausuntoihin.

 

“Ylävitoset heitettiin.”

Ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen

“Ilmastosopimus tarkoittaa, että lapsenlapsemme näkevät, että teimme velvollisuutemme planeettamme tulevaisuuden turvaamiseksi.”

Ison-Britannian pääministeri David Cameron

“Maailma on nyt valmis vastaamaan ilmastohaasteeseen.”

Pääministeri Juha Sipilä Twitterissä

“Pienellä nuijalla voi tehdä suuria asioita.”

Ilmastokokouksen puheenjohtaja Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius

 

Pariisin ilmastokokouksen osanottajamaat saavuttivat sovun lauantai-iltana, päivän myöhässä aikataulusta. Pariisin ilmastosopimus on maailman ensimmäinen, kaikkia maita oikeudellisesti sitova ilmastosopimus. Neuvottelijat tiukensivat ilmaston lämpenemistä koskevia tavoitteita, päättivät ilmastorahoituksesta ja korvauksista haavoittuvaisille maille.

Kun 34-sivuinen asiakirja kelpasi kaikille, päättäjät halasivat, pitivät toisiaan käsistä ja taputtelivat toisiaan selkään. Sitten alkoi lausuntokierros, jossa osapuolet kiittelivät kilvan syntynyttä sopimusta.

 

PARIISIN sopimuksen kehutuin kohta käsittelee sitä, kuinka paljon maailman keskilämpötila saa nousta verrattuna esiteollisen ajan lämpötilaan. Lauantaina sorvatussa sopimuksessa ilmaston lämpeneminen rajoitetaan alle kahteen asteeseen. Sama yläraja on tuttu vanhoista ilmastosopimuksista, ja sitä perustellaan sillä, että sitä korkeampi lämpötilannousu olisi kohtalokas esimerkiksi useille Saharan eteläpuolisen Afrikan maille.

Uutta Pariisin sopimuksessa on se, että maiden toivotaan pyrkivän korkeintaan 1,5 asteen lämpötilannousuun.

Niin ympäristöjärjestöt kuin valtiopäämiehetkin ovat kiitelleet sopimukseen kirjattua tavoitetta kunnianhimoisuudesta. Ja kunnianhimoinen tavoite onkin. Varsinkin, kun käy ilmi, että päästörajat, joihin maailman valtiot ovat sitoutuneet, eivät riitä sopimuksen tavoitteeseen. Eivät kahteen asteeseen, eivätkä todellakaan puoleentoista asteeseen. YK:n arvioiden mukaan nykyisiä sitoumuksia noudattamalla maailman keskilämpötila nousee 2,7 asteella. Se on liikaa.

 

MYÖS KIINAN rooli oli kokouksen aikana luupin alla.

Kiina on maailman suurin kasvihuonepäästöjen alkulähde ja tunnettu siitä, että se on aiemmin jättänyt ilmastosopimukset allekirjoittamatta. Lisäksi tämä Itä-Aasian voimavaltio on maailman toiseksi suurin talous. Siitä huolimatta se nauttii yhä kehitysmaiden erivapauksista.

Kehitysmaa-status vaikuttaa siihen, kuinka kalliiksi ilmastosopimusten ratifioiminen maalle tulee. Kehitysmailla ei nimittäin ole aiemmissa sopimuksissa ollut velvollisuuksia leikata päästöjään tai maksaa köyhille maille avustuksia.

Pelkästään se, että Kiina on mukana sopimuksessa, on edistystä. Mutta kun ajattelee, että maailman toisiksi suurin talous ei edelleenkään ole velvoitettu maksamaan ilmastorahaa mereen hukkuville saarille, on vaikea olla kurtistamatta kulmiaan. Kaiken lisäksi Pariisin sopimus ei lisännyt Kiinan päästövelvotteita.

Ei siis ihme, että kiinalaiset ovat olleet tyytyväisiä sopimukseen.

 

KOKOUKSEN päätökset ovat kiistatta historialliset. Nyt on saatu ensimmäistä kertaa aikaan ilmastosopimus, joka sitoo jokaista maata Suomesta Australiaan, Yhdysvalloista Kiinaan. 195 maan mukanaolo ei silti tarkoita, että olisimme saaneet ilmastonmuutoksesta niskalenkin.

Maiden solmima sopimus on lähinnä viesti, sillä tavoitteet ja toiminta ovat aivan eri maailmoista. Sopimus ei aseta sanktioita rikkureille ja kunnianhimoisimmatkin tavoitteet on kirjattu “pyrkimyksiksi”. Lisäksi koko sopimusnivaskassa ei käytetä kertaakaan ilmaisua “fossiilinen energia”.

On oikeastaan aika hämmentävää, että sopimusta kutsutaan sitovaksi.

Yksi sopimus ei ole ihmelääke ilmastonmuutokseen, varsinkaan jos sopimukseen jätetään porsaanreikiä. Esimerkiksi kasvihuonekaasujen kasvun käännekohdan toivottiin tulevan “niin pian kuin mahdollista”. Näin avoimet aikataulut antavat valtioille mahdollisuuden viivytellä.

Näyttää siltä, että Pariisin ilmastokokousta voi pitää onnistumisena vain, koska aiemmat ilmastosopimukset ovat olleet niin kehnoja. Täysin epäonnistuneen Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeen mikä tahansa sopimus näyttäytyy hyvässä valossa.

Pariisin sopimus on askel oikeaan suuntaan, mutta toistaiseksi hyvin lyhyt sellainen. Edessä on sopimuksen yksityiskohdista sopiminen ja ratifioimisrumba. Työ on vasta alussa.

Vielä ei ole ylävitosten aika. Vielä ei päättäjien pitäisi yliarvioida nuijansa voimaa.

 

Lue lisää päättäjien kommentteja sopimuksesta tästä HS:n jutusta ja tästä Ylen artikkelista.

Ylen tiivistys sopimuksen sisällöstä

Ilmastosopimus kokonaisuudessaan

EU-kritiikki voisi kasvaa aikuiseksi

KARLA KEMPAS

Pöydät tärisevät rytmikkäästä rummutuksesta. Yksinpuhelu jatkuu, vaikka puheaika on jo loppunut. Puheenvuorot tyssäävät huutoihin. Keskeytetty joutuu vetoamaan aikuisiin kuin riehakkaisiin lapsiin, joilta on jäänyt päiväunet väliin. “Pyydän kunnioitusta. Antakaa minun puhua loppuun.”

Episodi on Euroopan parlamentin täysistunnosta Strasbourgista. Huutelijat kuuluvat Euroopan parlamentin EU-kriitikko-meppehin, joilla on mielessään Brexit, eli tavoite Ison-Britannian EU-erosta.

Rakentavuus on heidän EU-kritiikistään kaukana.

 

EU-KRIITIKOIDEN joukkoon mahtuu monenlaisia tapauksia.

Karkeasti heidät voi jakaa kahteen leiriin, pehmoihin ja koviksiin. Pehmot eivät halua erota unionista, mutta vastustavat EU:n kehitystä liittovaltioksi ja arvostelevat unionin demokratiaa sekä sääntelyä. Esimerkiksi perussuomalaisten europarlamentaarikkojen Jussi Halla-ahon ja Pirkko Ruohonen-Lernerin puolue Euroopan konservatiivit ja reformistit (ECR) lasketaan pehmeän eurokritiikin puolueeksi.

Kovikset, joihin esimerkiksi pöytiä hakkaavat britit lukeutuvat, haluavat vähintään irti unionista. Äärimmäisimmät kovan eu-kritiikin kannattajista toivovat koko järjestelmän tuhoa. Puolalainen europarlamentaarikko Janusz Korwin-Mikke on esimerkiksi sanonut, että jos olisi tarpeen, tulisi eu-kriitikoiden tehdä yhteistyötä vaikka Luciferin kanssa, sillä EU on niin suuri uhka eurooppalaisille.

Rakentavaa, eikö vain?

 

EHKÄ tunnetuin Euroopan parlamentin eu-kriittinen puolue on Vapauden ja suoran demokratian Eurooppa (EFDD). Se edustaa kovaa linjaa. Ryhmän perustuskirjan mukaan puolue ei usko ‘Euroopan kansan’ olemassaoloon ja sen mielestä kansallisvaltiolla pitäisi olla oikeus vahvistaa omia rajojaan, kulttuuriaan ja uskontoaan. Poliittisesti ryhmä on muuten hajanainen, mutta yhteinen vihollinen on EU.

Kovan linjan eu-kriitikoita kuvaakin paremmin sana eu-häirikkö.

EFDD-puolue tuntuu olevan ylpeä häirikköstatuksestaan. Edes ryhmän johto ei yritä peitellä sitä. Esimerkiksi brittipuheenjohtaja Nigel Farage toi esiin puolueen kapinahengen, kun neuvotteli EFDD:n uudesta suunnasta ryhmän italialaisjäsenten kanssa. Julkilausumassaan hän totesi, että jos neuvottelut päättyvät yhteistyöhön, liittoutuma voisi “pitää hauskaa ja aiheuttaa ongelmia Brysselissä”.

Sopu syntyi ja Brysselin väki on taatusti ainakin pyöritellyt silmiään.

Faragen puolue on järjestänyt lukuisia tempauksia, joiden tavoite on vaikuttanut olevan muiden meppien työrauhan häiritseminen. Ryhmän brittihaara on esimerkiksi kääntänyt selkänsä orkesterille ja unionin lipulle EU-hymnin soidessa sekä tullut täysistuntoon pukeutuneena kantaaottaviin t-paitoihin. Lisäksi he ovat häirinneet täysistuntoja taputtamalla, nousemalla seisomaan ja huutelemalla silloin, kun on ollut jonkun muun vuoro puhua.

Brittien mielenilmaukset ovat harmittomia mutta ärsyttäviä. Varsinkin kun ne hidastavat jo valmiiksi tiukkaa täysistuntoaikataulua. Lisäksi on hassua, että mepit tukeutuvat julisteisiin ja t-paitoihin. Hehän kuuluvat itse päättäjiin.

EFDD:n tekstipaitakapinalliset eivät silti ole pahimpia eu-häiriköitä. Esimerkiksi puolalainen europarlamentaarikko Korwin-Mikke on tehnyt parlamentin kokoontumisessa natsitervehdyksen ja viittannut maahanmuuttajiin “ihmisroskana”. Italialainen Gianluca Buonanno taas teki natsitervehdyksen Hitler-viikset kasvoillaan, kun Saksan liittokansleri Angela Merkel oli paikalla.

 

EUROPARLAMENTAARIKOISTA noin yksi kolmasosa on eu-kriitikkoja. Se on paljon, ja sitä ei voi perustella pelkästään protestiäänillä ja kapinahengellä, vaikka myös niillä on ollut osuutensa. Unionin jäsenmaiden asukkaat ovat äänestäneet kriittiset mepit parlamenttiin, koska haluavat, ettei EU-päätöksiä oteta annettuina.

EU:n on yhdistynyt nopeasti, ja on vain viisasta suhtautua asiaan kyseenalaistaen. Euroopan unionia pitää kritisoida ja kehittää. Järjestelmä on kaukana täydellisestä.

Todellista kritiikkiä kaivataan, mutta niin kauan kuin näkyvimmät eu-kriittiset hahmot häiriköivät tai ilmaisevat rasistisia mielipiteitä, on myös asialliset Euroopan unionia kritisoivat äänet helppo kuitata eu-kriitikkojen möläytyksinä. Rakentava kritiikki on välttämätöntä, mutta se jää helposti huutomyrskyn alle.

Eu-häiriköiden on aika aikuistua. Kiukutteleva lapsi saa ehkä huomiota, muttei tahtoaan läpi.

Far-Right Parties in the European Parliament

The day the populists came to town

Korjaus 1.10.2017. Jutussa kutsuttiin EU-kriitikoita aiemmin eurokriitikoiksi. Sanalla euroscepticism viitataan englanniksi Euroopan unionin kriitikoihin, mutta Suomessa eurokriitikko-sana liitetään euro-valuutan kritiikkiin.

Yritä ymmärtää terroristia

KARLA KEMPAS

Terroristit on helppo lokeroida sekopäiksi, jotka tappavat silmiä räpäyttämättä ja seurauksista välittämättä. Onhan terrorismi väkivaltaa, jonka tarkoitus on vaikuttaa päätöksentekoon pelon avulla. Terroritekojen taustalla on silti ihmisiä, ja ihmisten tekoihin voi vaikuttaa.

 

Sanojen ‘ymmärrys’ ja ‘terrorismi’ sovittaminen samaan lauseeseen tuntuu monella tavalla väärältä. Ihmisoikeusloukkaukset maalaavat terroristeista epäinhimillisen, paholaismaisen kuvan. Kansainvälinen rauhan ja turvallisuuden yhteistyöjärjestö Yhdistyneet kansakunnat tuomitsee terrorismin kaikissa muodoissaan. Järjestön mukaan mikään ei oikeuta terrorismia.

Tuomitseminen ei silti tarkoita, etteivätkö terrorismin vastustajat voisi ymmärtää terrorismia ilmiönä. Siitä voi olla jopa hyötyä. Aiheeseen perehtyneet psykologit ovat uskoneet jo vuosien ajan, että terroristien tavoitteiden ymmärrys voi auttaa estämään tulevia terroritekoja.

 

POMMEJA rauhanmarssilla Turkissa. Kalashnikoveja Tunisian aurinkorannalla. YouTube-videoita panttivankien murhista.

Terrorismi on vain kiihtynyt vuoden 2001 kaksoistorni-iskujen jälkeen. Yhdysvaltojen sota terrorismia vastaan ei ole lopettanut eikä edes vähentänyt terroria.

Vielä 1960-luvulla tutkijat uskoivat, että terroristiksi päätyvät ihmiset ovat mieleltään poikkeavia tai suurten vastoinkäymisten traumatisoimia. Vaikka tiedepiireissä tiedetään nykyään paremmin, sama ajatus vetoaa arkijärkeen, kun uutisissa kerrotaan mestauksista ja elävältäpolttamisista.

Kuka tervejärkinen muka pystyisi näihin tekoihin?

Ikävä kyllä, tietyissä olosuhteissa, aika moni.

Terroristien moraalia tutkinut sosiaalipsykologi Albert Bandura kertoo, että ”tavalliset ja kunnolliset” ihmiset ovat vastuussa suuresta osasta vuosisatojen aikana tehdyistä hirmuteoista.

Tarkoitus on pyhittänyt keinot, kun ihmiset ovat saaneet aikaan holokaustin ja kansanmurhia. Terroristit eivät ole poikkeus. Tarkoitukseksi on kelvannut ideologia, uskonto tai aate. Ihmiset ovat oikeuttaneet tekonsa joko siirtämällä vastuun johtajille tai ajattelemalla vastapuolen olevan äärimmäinen vihollinen, jolla ei ole edes ihmisarvoa.

Samalla tavalla työmies muuttuu kylmäpäiseksi sotilaaksi sodissa, joista olemme lukeneet historian tunneilla.

”Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii”, vastaa alikersantti Rokka Tuntemattomassa sotilaassa, kun sotamies Hauhia kysyy, miltä tuntuu ampua ihmistä.

 

TIEDEYHTEISÖSSÄ on ajateltu jo yli 30 vuoden ajan, että terrorismia syntyy historiallisten, taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden pettäessä. Rikkinäinen yhteiskunta, jonka kansalaiset eivät koe voivansa vaikuttaa päätöksentekoon, on altis radikaalien ryhmien muodostumiselle.

Köyhyys ja epäoikeudenmukainen hallinto ovat historiallisesti olleet polttoainetta terrorin liekeissä.

Italialainen Punainen prikaati syntyi pitkälti, koska opiskelijat turhautuivat hallinnon korruptioon. Irlannissa taas Väliaikainen Irlannin tasavaltalaisarmeija yritti väkivalloin irrottaa Pohjois-Irlannin Isosta-Britanniasta.

Syyrian tunnetuin terroristiryhmä ISIS muistetaan erityisesti sen värväämistä länsimaalaisista taistelijoista, jotka ovat innoittuneet järjestön ankarasta islamin tulkinnasta. Kun puhumme lännestä värvätyistä, unohdamme usein syyrialaiset. Äärijärjestön ideologia ei ole ainoa syy liittyä ISIS-joukkoihin. Syyrialaisista järjestöön liittyneistä osa on ajautunut terroristijärjestöjen palkkalistoille elättääkseen perheensä sisällissodan runtelemassa maassa, osa taas voidakseen taistella maan nykyistä hallitsijaa Bashar al-Assadia vastaan.

Syitä on myös muita. Esimerkiksi seikkailunhalu ja yhteisön kaipuu voivat houkutella järjestöjen riveihin. Yhteisön voima voi saada terroristin jäämään vielä silloin, kun ideologia ei enää vaikuta.

Psykologi John Horgan haastatteli noin 60 entistä terroristia tutkimustaan varten ja totesi, että terroristin omat teot ja sanomiset liimaavat hänet järjestöön. Kun omatunnolla on hengen tai vapauden riisto, raja on ylitetty. Tuntuu siltä, ettei paluuta normaaliin yhteisöön enää ole. Vain aseveljet ymmärtävät rikosten taakan. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että radikalisoitumiseen puututaan ennen kuin teot ovat anteeksiantamattomia.

 

MAAILMASSA on lukuisia nuoria, jotka ovat vaarassa päätyä terrorin välineiksi. Ymmärrys radikalisoitumisen syistä auttaa kansainvälistä yhteisöä keksimään, miten estämme niitä nuoria ikinä joutumasta järjestöjen kynsiin.

Psykologit ovat havainneet, että orastavia terroristeja ajaa kohti radikalisoitumista pelko oman kulttuurin tuhoutumisesta, me ja ne -vastakkainasettelu ja harhakuvat siitä, että terroristin elämä olisi kuin toimintaelokuvasta.

Näille käsityksille voi tehdä jotain esimerkiksi kaikkien tasavertaista ihmisarvoa korostamalla ja ristiriitaisia käsityksiä terroristin elämästä korjaaamalla. Saudi-Arabiassa on etsitty radikalisoitumisvaarassa olevia nuoria esimerkiksi sosiaalisen median avulla. Tutkimusryhmä oikaisi nuorten vääristyneitä ajatuksia islamista, ennen kuin nuoret olivat ylittäneet rajan, jonka jälkeen paluu on vaikeaa.

Saudeissa on saatu hyviä tuloksia myös muista radikalisoitumisen purkamisen ohjelmista.

Ymmärtäminen on oikeastaan aika voimakas ase.

 

Lähteinä:

American Psycological Association: Understanding Terrorism

The Terrorism Reader, toimittanut David J. Whittaker