Kuolema taivaalta – Jemenin sodassa kohteena ovat siviilit

Koulut, sairaalat ja asuinalueet ovat joutuneet Jemenin sodassa ilmaiskujen kohteeksi. Myös suomalaisten asekaupat Saudi-Arabian kanssa ovat saaneet arvostelua osakseen.

VEERA TEGELBERG
AJANKOHTAISTA

Jemenin sisällissodan alusta tuli sunnuntaina kuluneeksi 600 päivää. Nälänhätä pahenee samalla, kun lännen tukemat Saudi-Arabian ilmaiskut jatkuvat.

 

Kolme miljoonaa kotinsa jättänyttä, ainakin yli 8 000 kuollutta ja satoja tuhansia nälänhädästä kärsiviä. Neljä viidestä tarvitsee humanitaarista apua selviytyäkseen. Siinä 600 päivää kestäneen Jemenin sisällissodan saldo.

Arabian niemimaan köyhimmässä valtiossa on käyty kamppailua huthikapinallisten ja Saudi-Arabiaan paenneen presidentin Abd-Rabbu Mansour Hadin välillä jo puolitoista vuotta. Konfliktiin on sotkeutunut myös Arabian niemimaan al-Qaida. Sisällissota on huipentuma pitkälle, sisäisen epävakauden ajanjaksolle.

600 päivää jatkuneen konfliktin suurimpia kärsijöitä ovat olleet siviilit. Maassa toimivat avustusjärjestöt kertovat toistuvista, Saudi-Arabian johtaman koalition tekemistä ilmaiskuista, joiden kohteena ovat asuinalueet, koulut ja sairaalat. Esimerkiksi Lääkärit ilman rajoja on paikoin lopettanut toimintansa turvallisuussyistä, kun Saudi-Arabia on iskenyt sen tukemiin sairaaloihin. Valtiosta ei ole enää sairaanhoidon tai muiden peruspalvelujen järjestäjäksi taloustilanteen takia.

 

JEMENIN SODASSA EI OLE KYSE pelkästä maan sisäisestä valtataistelusta, koska esimerkiksi Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat sotkeutuneet siihen mukaan. Presidentti Barack Obaman hallintoa on kritisoitu toistuvasti Saudi-Arabian tukemisesta, mutta Yhdysvaltain toisessa vaakakupissa painavat terrorismin vastainen sota ja pelko al-Qaidan vahvistumisesta. Sotaa on luonnehdittu jopa kansanmurhaksi, ja ilmaiskuja on pidetty sotarikoksina.

Saudi-Arabian johtama liittouma teki yhden tuhoisimmista ilmaiskuistaan lokakuun alussa, kun kolme pommikonetta iski pääkaupunki Sanaassa huthi-mielisen poliitikon isän hautajaisiin. Iskussa kuoli yli 140 siviiliä, ja yli 500 loukkaantui. Saudien omistamalla Al Arabiya -tv-kanavalla maan sotilasjohto kuitenkin kiisti, että pommitus olisi ollut saudi-hävittäjien tekemä. Yhdysvaltalaisten sotilasviranomaisten mukaan kukaan muu ei voinut olla iskun taustalla.

Vaikka Yhdysvalloilla on keskeinen rooli ilmaiskujen jatkumisessa, ei Jemen noussut keskustelun aiheeksi viime viikolla päättyneissä presidentinvaaleissa. Yhtenä syynä vaikenemiseen on pidetty asekauppaa, jolla on maiden välisissä suhteissa sekä poliittista että taloudellista merkitystä.

Syyskuussa ilmestyneen raportin mukaan Obaman valtakauden aikana Yhdysvallat on tehnyt Saudi-Arabialle asemyyntitarjouksia 115 miljardin dollarin edestä. On vaikea arvioida, kuinka ison osan tarjouksista Saudi-Arabia on hyväksynyt. Myyntikatalogiin ovat kuuluneet muun muassa lentokoneista ammuttavat ohjukset. Ison-Britannian on puolestaan arvioitu myyneen Saudi-Arabialle yli kolmen miljardin dollarin edestä aseita vuonna 2015.

 

SAMALLA, KUN KANSAINVÄLINEN YHTEISÖ on epäonnistunut poliittisen ratkaisun aikaansaamisessa, humanitaarinen tilanne Jemenissä jatkaa huononemistaan. Ruokatilanne on surkea, ja Saudi-Arabian ilmaiskujen lisäksi siviilejä uhkaavat maajoukkojen taistelut, joiden YK raportoi muuttuneen loppukesästä yhä väkivaltaisemmiksi.

Saudi-Arabian johtama, presidentti Hadin takana seisova liittouma sanoo saaneensa maasta 80 prosenttia haltuunsaVaikka länsimaiden tukema liittouma saisikin Jemenissä sotilaallisesti vallan käsiinsä, on se jokaisella ilmaiskullaan moukaroinut mahdollisuuksiaan saada jo valmiiksi jakautuneeseen maahan aikaiseksi todellinen rauha. Rauhanneuvottelut ovat olleet jäissä elokuusta lähtien.

fakta2

 

EU ei ole maineensa veroinen ihmisoikeuksien puolustaja

Pakolaisten leiri puistossa Belgradissa, Serbiassa. Kuva: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

Pakolaiskriisi, Puolan ja Unkarin oikeusvaltioiden rapistuminen sekä talouskuripolitiikan aiheuttama inhimillinen kärsimys ovat esimerkkejä siitä, kuinka EU on kädetön ja jäsenmaiden armoilla unionin sisäisessä ihmisoikeuspolitiikassa.

 

Vuonna 2016 Euroopan unionin jäsenmaat saavat rakentaa muureja, takavarikoida pakolaisten omaisuutta ja valita yleisradioyhtiön toimittajat oletetun puoluekannan perusteella. Rajat ovat ihmisoikeuksia tärkeämpiä, ja eristäytyminen demokratiaa arvostetumpaa.

Kun EU:ta edeltänyt Euroopan yhteisö perustettiin 1950-luvulla, sille hahmoteltiin ihmisoikeusstrategia, joka oli kunnianhimoisuudessaan vertaansa vailla. Ihmisoikeuksia piti suojella ja edistää sekä jäsenmaissa että yhteisön ulkosuhteissa. Suunnitelman mukaan yhteisöllä olisi ollut kyky puuttua jäsenmaissa tapahtuviin ihmisoikeusloukkauksiin.

Elettiin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Kaikki pelkäsivät totalitaristisia poliittisia ideologioita, paljon tuhoa aiheuttaneita fasismia ja kommunismia. Poliitikot tiesivät, että valtio voi kääntyä omia kansalaisiaan vastaan.

Kunnianhimoinen suunnitelma hylättiin, sillä hiili- ja teräsliitoksi perustetun yhteisön täytyi jäsenmaiden mielestä keskittyä pelkästään taloudelliseen yhteistyöhön. Poikkiteloin asettui etenkin Ranska, joka vastusti vallan luovuttamista yhteisölle ja kavahti poliittista integraatiota.  

 

IHMISOIKEUDET palasivat politiikkaan 1970-luvulla. Euroopan yhteisö valmistautui ensimmäiseen laajentumiseen, loi yhteisen ulkopoliittisen ohjelinjan ja etsi rooliaan kansainvälisenä toimijana. Tärkeä kysymys oli, millaisena muut maat näkevät yhteisön.  

Länsi-Saksa yritti alusta asti tehdä yhteisöstä vahvempaa ihmisoikeuksien puolustajaa. 1970-luvulla Länsi-Saksa toikin Euroopan unionin tuomioistuimeen tapauksia, joiden tuomioiden jälkeen yhteisön oli pakko myöntää, että ihmisoikeudet ovat olennainen osa yhteisön identiteettiä.

Ensimmäinen merkittävä ihmisoikeusdokumentti oli vuoden 1978 Kööpenhaminan julistus, joka määrittelee edelleen uusien jäsenvaltioiden poliittiset vaatimukset. Jäseniksi haluavien maiden täytyy noudattaa oikeusvaltioperiaatetta ja olla toimivia demokratioita, joissa kunnioitetaan ja edistetään ihmisoikeuksia. Tämä oli historiallista: EU liitti ihmisoikeuksien kunnioittamisen osaksi laajentumispolitiikkaansa.

Mutta kun valtio liittyy jäseneksi, demokratian tilan ja ihmisoikeuksien loukkaamattomuuden seuraaminen käytännössä loppuu.

 

EU:STA TULI edistyksellinen ihmisoikeustoimija kuitenkin vasta 1990-luvun alussa. Vuonna 1993 solmittu Maastrichtin sopimus teki Euroopan yhteisöstä unionin ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta osan korkeinta EU-lakia, eli sopimuksia. Myöhemmin 1990-luvulla jäsenyyden vaatimukset määrittelevät Kööpenhaminan kriteerit otettiin osaksi sopimuksia.

Samana vuonna EU hyväksyi keinon, jonka avulla ihmisoikeuksia ja demokratiaa säännöllisesti loukkaavalta jäsenvaltiolta voidaan ottaa määräajaksi äänestysoikeus pois. Näitä diplomaattisia sanktioita on käytetty vain kerran: vuonna 2000, kun Itävalta hyväksyi hallitukseensa äärioikeistopuolueen.

 

TÄLLÄ HETKELLÄ unionin jäsenvaltiot pelkäävät vahvaa EU:ta. Nationalismi jyllää, rajat suljetaan ja oma maa on mansikka. Valtiot eivät halua antaa EU:lle valtaa jäsenmaiden ihmisoikeustilanteen tarkistamiseksi.

EU on juuri niin vahva kuin jäsenmaat haluavat sen olevan, myös ihmisoikeuksien puolustajana. Juuri nyt jäsenmaat tahtovat EU:n olevan heikko. 

Jäsenvaltiot eivät ole halunneet kohdella ihmisoikeuksia asiana, joka koskee laajasti kaikkea EU:n sisäpolitiikkaa. Sen sijaan jäsenmaat haluavat kohdella ihmisoikeuksia vain ulkopolitiikkaan liittyvänä asiana, EU:n vientituotteena.

Lissabonin sopimuksessa unionin sisäisiä ihmisoikeuksia kuvaillaankin ympäripyöreästi parilla lauseella, kun taas ulkosuhteisiin liittyvät ihmisoikeusasiat saavat moninkertaisesti palstatilaa. 

Vaikka EU:n saavutuksia ihmisoikeusrintamalla ei voi kiistää, ei EU tällä hetkellä silti ole maineensa veroinen ihmisoikeuksien puolustaja.

 

EUROOPAN UNIONIN perusoikeuskirja liitettiin vuonna 2009 Lissabonin sopimukseen, ja siitä tuli siten jäsenmaita laillisesti sitova. EU:n sisäisissä asioissa ihmisoikeusnäkökulmaa katsotaan lähinnä vain silloin, kun päätetään syrjinnän vastaisista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta koskevista toimista.

EU:n kaksinaismoraali näkyy esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien puolustamisessa. Vaikka unionin perustajajäsenillä Ranskalla ja Belgialla on ongelmia vähemmistöjen kanssa, ne eivät ole ratifioineet kansallisia vähemmistöjä suojelevaa konventiota.

Vähemmistöjen oikeuksia ajetaan kyllä raivoisasti EU:n ulkopuolella, mutta romanien asema on kaikkialla Euroopassa edelleen kurja. Erityisesti viime vuosina myös muslimivähemmistö on joutunut elämään pelossa monissa unionin maissa.

Koska ihmisoikeuksien suojeleminen on vientituote, EU-hakijavaltioiden on pakko allekirjoittaa sopimus, vaikka kaikki nykyiset jäsenmaat eivät ole sitä tehneet. 

 

TÄLLÄ HETKELLÄ EU käyttää energiaansa ihmisoikeuksien viemiseen kolmansiin maihin, mutta ei saa estettyä omien rajojen sisäpuolella tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia.

Unkarissa oikeusvaltion alasajo on jatkunut jo vuosia. Puolan uusi hallitus on ollut vallassa vasta reilun puoli vuotta, mutta se on muun muassa ehtinyt ottaa tiukan otteen mediasta sekä oikeuslaitoksesta ja ajaa nyt aborttikieltoa.

Puolan ja Unkarin tilanne on niin huono, etteivät maat enää kelpaisi Euroopan unionin jäseniksi, jos ne hakisivat jäsenyyttä nyt. EU on uhannut molempia maita äänestysoikeuden jäädyttämisellä, mutta sanktioiden langettaminen on poliittisesti melkein mahdotonta.

 

MYÖS TALOUSKURIPOLITIIKKA on aiheuttanut unionin sisälle valtavan ihmisoikeusongelman. 2010-luvun EU:ssa talous on mennyt ihmisoikeuksien ohi.

Kreikassa velan pienentäminen ei ole onnistunut, mutta kreikkalaisten elintason leikkaus sen sijaan onnistui paremmin kuin hyvin. Riittävä elintaso sekä pelosta ja puutteesta vapaana eläminen on määritelty ihmisoikeuksiksi, mutta iso osa kreikkalaisista joutuu nyt elämään ilman niitä.

Kansalaiset ovat kärsineet suuresti myös Espanjassa ja Portugalissa. Kasvaneen työttömyyden takia Euroopassa puhutaan jo menetetystä sukupolvesta. Euroopan komissio tuijottaa talouskasvua ja velkaa suhteessa bruttokansantuotteeseen, mutta ei niitä lukuja, jotka kertovat ihmisten kärsimyksestä ja elämän perusedellytysten puuttumisesta.

Kreikassa, Espanjassa ja Portugalissa EU ei ole seisonut hiljaa vieressä ja kädet välillä sidottuina, kuten Puolan ja Unkarin kohdalla on tapahtunut. Päinvastoin, EU on määrätietoisesti ajanut politiikkaa, jonka seurauksena esimerkiksi kreikkalaisten terveydenhuolto on romahtanut.

 

KUN EU katsoo vierestä, miten demokratia ja ihmisoikeuksien kunnioitus murenevat jäsenmaissa, se näyttää huonoa esimerkkiä jäsenyydestä haaveileville valtioille.

Vaikka Länsi-Balkanin valtioiden liittyminen unioniin on vielä kaukana, ei Puolan ja Unkarin toiminta ja EU:n hiljaisuus rohkaise näitä valtioita tekemään uudistuksia nopeasti ja perusteellisesti. 

Ennen kaikkea se luo hakijoille tunteen siitä, että EU:lla on eri vaatimuksia eri valtioille, eikä kaikkia kohdella tasavertaisesti.

kukaaneilaiton

”Kukaan ei ole laiton”-teksti Brysselissä. Kuva: Karla Kempas

 

RÄIKEIN ESIMERKKI EU:n sisäisen ihmisoikeuspolitiikan epäonnistumisesta on kuitenkin turvapaikanhakijat. Rajojen turvallisuus ja maahanmuuton hallinta ovat EU:lle ja sen jäsenvaltioille listan kärjessä.

Se, mitä EU on saanut aikaan, on vain huonontanut ihmisoikeuksien toteutumista. Balkanin reitin sulkeminen on lisännyt ihmissalakuljetusta. EU:n ja Turkin pakolaissopimus rikkoo humanitaarista oikeutta, mutta yksikään päättäjä ei tunnu välittävän tästä pienestä epäkohdasta.

Ihmisoikeudet huuhtoutuivat Välimereen tuhansien turvaa etsivien mukana.

Sen sijaan, että asialle tehtäisiin jotain, vihapuhe kiihtyy, rasismi kasvaa ja ihmisoikeuksien puolustajille on keksitty Suomessa oma haukkumanimi, jonka käyttämiseen myös ministerit sortuvat.

Oikeistopopulismin nousu on saanut ihmiset unohtamaan sen, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille: valkoisille, mustille, muslimeille, kristityille, vammaisille, naisille, lapsille, juutalaisille, rikollisille, poliitikoille ja  myös oikeistopopulisteille itselleen.

Nyt, kun Eurooppa katsoo 1930-luvun tapahtumia, se häpeää oman hiljaisuutensa seurauksia. On hyvin mahdollista, että 50 vuoden kuluttua näitä vuosia muistellaan yhtä lailla häveten.

Lähteet:

Paul Craig ja Gráinne de Búrca: The evolution of EU law

Gráinne de Búrca: The Road Not Taken: The EU as a Global Human Rights Actor

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 

Länsi-Saharaa tuetaan ainoastaan epäonnistuneilla neuvotteluilla

LINDA LAINE

Afrikassa on 54 valtiota. Afrikan unionin jäsenmaita on niin ikään 54, mutta Marokko ei ole jäsen. Sen sijaan unionissa vaikuttaa Länsi-Sahara, Afrikan viimeiseksi siirtomaaksi kutsuttu miinoitettu hiekkahelvetti, jota Marokko on miehittänyt yli 40 vuotta.

 

Vuonna 1984 Marokko lähti Afrikan unionin edeltäjästä, Afrikan yhtenäisyysjärjestöstä ovet paukkuen. Syynä oli jäsenmaiden enemmistön antama tuki Länsi-Saharalle, jonka Marokko oli miehittänyt yhdeksän vuotta aiemmin. Afrikan unionissa Länsi-Sahara tunnetaan nimellä Saharan demokraattinen arabitasavalta. Sen hallitus on maanpaossa Algeriassa.

Länsi-Saharassa haaveiltiin itsenäisyydestä, kun espanjalaiset siirtomaaisännät vetäytyivät alueelta vuonna 1975. Itsenäisyyttä ei koskaan tullut, vaan Marokko ja Mauritania katsoivat harvaan asutun, noin Ison-Britannian kokoisen maapalan kuuluvan itselleen ja miehittivät sen. Vahvistaakseen alueen kuulumista Marokkoon, kuningas Hassan II marssitti 350 000 marokkolaista siviiliä Länsi-Saharaan. Mauritania solmi myöhemmin rauhansopimuksen Länsi-Saharan itsenäisyyttä vaativan Polisario-liikkeen kanssa ja poistui alueelta vuonna 1979. Tämän jälkeen Marokko valtasi vapautuneet maat hallintaansa.

Vuosikymmeniä umpikujassa olleen konfliktin aikana Marokko ei ole luopunut aluevaatimuksistaan, mutta on silloin tällöin vilautellut mahdollisuutta alueen osittaiseen itsehallintoon. Tämä ei  Länsi-Saharan asukkaille, sahraweille, riitä. Pitkän kärsimyksen jälkeen he haluavat itse päättää maansa tulevaisuudesta.

Länsi-Saharan miehityksen takia Marokkoa ei otettu mukaan Afrikan yhtenäisyysjärjestön tilalle perustettuun Afrikan Unioniin. Tai toisilta kysyttäessä Marokko jättäytyi oma-aloitteisesti unionin ulkopuolelle. Niin tai näin, maasta tuli Afrikan poliittinen kummajainen. Ainoa maa, joka ei kuulu unioniin.

 

MAROKKO EI HALUA pysytellä unionien ulkopuolella, mutta se haluaa pelata omilla säännöillään. Maa on ilmoittanut, että se on valmis harkitsemaan Afrikan unionin jäsenyyttä, jos Länsi-Sahara erotetaan tai sen jäsenyys jäädytetään. Lisäksi Marokko on hakenut EU-jäsenyyttä. Vastakaikua ei ole toistaiseksi löytynyt AU:sta eikä EU:sta.

Marokko ei ole saanut kansainvälistä hyväksyntää toimilleen Länsi-Saharassa, mikä on yksi syy nihkeille reaktioille eri unionipuheisiin. Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi jo vuonna 1975 selvityksen, jonka mukaan ei ole olemassa historiallisia todisteita Marokon oikeudesta Länsi-Saharaan. Marokon hallinto väittää toisin ja toimii edelleen oman mielensä mukaan, lähinnä Ranskan ja Yhdysvaltojen tukemana.

Konfliktiin on haettu ratkaisua lukuisissa neuvotteluissa, joista ovat kaikki kariutuneet. YK:n rauhanturvaoperaatio Minurso on ollut käynnissä Länsi-Saharassa vuodesta 1991. Sen tehtävänä on valvoa tulitaukoa Länsi-Saharan itsenäistymistä ajavan Polisario-liikkeen ja Marokon hallituksen välillä.

YK:n jalona tarkoituksena oli järjestää kansanäänestys alueen itsenäisyydestä jo 90-luvulla, mutta toistaiseksi äänestys on jäänyt pitämättä. Suurin kiista Marokon ja Polisarion välillä on siitä, ketkä saavat äänestää. Marokko ei myöskään kelpuuta alueen täyttä itsenäisyyttä yhdeksi äänestysvaihtoehdoista.

Paperien pyöriessä pöydillä Marokkoa on syytetty sahraweihin kohdistuneista toistuvista ihmisoikeusloukkauksista. Samanlaisia syytteitä on on esitetty myös Polisarion joukoista. Esimerkiksi sotavankeja on kidutettu puolin ja toisin. YK:n rauhanturvajoukkojen mandaattiin on toistaiseksi turhaan yritetty lisätä ihmisoikeustilanteen tarkkailun mahdollistavaa kohtaa. YK:n turvallisuusneuvostossa vaikuttava Ranska on torpannut yritykset entisen siirtomaansa Marokon etua ajaen.

 

MONEN MUUN maailmankolkan tapaan myös Länsi-Saharan maisemaa rikkoo muuri. Marokon 80-luvulla rakentama lähes 3 000 kilometriä pitkä hiekkavalli jakaa Länsi-Saharan kahtia. Tämän maailman toiseksi pisimmän muurin rakentaminen kesti seitsemän vuotta ja maa sen ympärillä on miinoitettu. Toiselle puolelle on eristetty Polisario-liike.

Miinat vaarantavat niin nomadista elämäntapaa harjoittavien siviilien kuin YK:n tarkkailijoiden hengen. Alueella on käynnissä YK:n miinanraivausoperaatio, mutta tuulen liikuttama hiekka vaikeuttaa miinojen löytämistä ja vaarattomaksi tekemistä. Hiekkameri vuoroin kätkee, vuoroin paljastaa miinoja. Tähän mennessä maasta on kaivettu yli 7 500 miinaa ja työ jatkuu edelleen.

 

LUKUISAT SAHRAWIT pakenivat 70-luvulla väkivaltaisuuksia pakolaisleireille Algeriaan. He ovat siellä edelleen. Elämä väliaikaiseksi tarkoitetuissa leireissä ei ole helppoa. Kaikki toimii kansainvälisen avun varassa ja heittelehtivät avustussummat vaikeuttavat leirien arkea. Viime lokakuussa aluetta vaivanneet tulvat ajoivat yli 25 000 pakolaista ahdinkoon veden tuhotessa koteja ja ruokavarastoja. Algerian hallituksen mukaan maassa on kaikkiaan noin 165 000  sahrawia, joista suurin osa asuu leireillä Tindoufin kaupungin lähistöllä. Tindoufissa majailee myös Saharan demokraattisen arabitasavallan maanpaossa oleva hallitus. Marokko on toistuvasti vaatinut Algeriaa lopettamaan Polisarion tukemisen, mutta toistaiseksi tuloksetta.

Helppoa ei ole myöskään Länsi-Saharaan jääneillä. Alueen kouluissa poliisit vahtivat, etteivät oppilaat syyllisty Marokon vastaisiin toimiin. Lisäksi asukkaiden kokoontumis- ja sananvapautta on rajoitettu ja väkivalta on yleistä. Osa ei ole nähnyt leireille paenneita sukulaisiaan vuosikymmeniin.

Länsi-Sahara on Marokolle arka aihe. Maa esimerkiksi esti vuonna 2009 Yhdysvalloissa ihmisoikeuspalkintoa vastaanottamassa olleen länsisaharalaisen aktivistin Aminatou Haidarin palaamisen maahan, käännytti Haidarin Kanariansaarille ja takavarikoi hänen passinsa. Marokko myöntyi Haidarin paluuvaatimuksen vasta kansainvälisen yhteisön ärähdettyä. Haidar itse protestoi olemalla nälkälakossa 32 päivää.

 

KANSAINVÄLINEN YHTEISÖ on kerta toisensa jälkeen epäonnistunut Länsi-Saharan konfliktin ratkaisussa. YK:lla on kauniita aikeita, muttei muskeleita tuottaa tuloksia. Useat tahot yliopisto-oppineista pan-afrikkalaiseen kongressiin ovat vaatineet taloudellisia pakotteita Marokolle. Niitä ei ole tullut. Sen sijaan esimerkiksi EU solmi vuonna 2012 Marokon kanssa kalastussopimuksen, joka väärinkäytti Länsi-Saharan kalavesiä.

Viime lokakuussa Euroopan unionin tuomioistuin katsoi Marokon ja EU:n välisen kala- ja maataloustuotteita koskevan kauppasopimuksen laittomaksi. Afrikan unioni ilmaisi tyytyväisyytensä päätökseen. Muuta unioni ei ole lähiaikoina saanut aikaiseksi, sillä jokainen jäsenmaa hoitaa kahdenkeskiset suhteensa Marokkoon, miten parhaaksi katsoo. Viime kesänä unionin lakivaliokunta sai aikaiseksi lausunnon, joka tuomitsee Länsi-Saharan luonnonvarojen riiston Marokon ja kolmansien osapuolten välisillä sopimuksilla. Lisäksi unionin rauha- ja turvallisuusneuvosto on ehdottanut boikottia tuotteille, jotka riistävät Länsi-Saharan luonnonvaroja. Boikotteja ei ole tiettävästi pistetty käytäntöön.

Marokon jääräpäinen halu pitää Atlantin rannikolla sijaitseva autiomaa osana hallintoaluettaan vaikuttaa oudolta. Maanviljely alueella on lähes mahdotonta, juomavedestä on jatkuvasti pulaa ja aluetta kurittavat korkeat lämpötilat ja hiekkamyrskyt. Länsi-Saharan kalavedet ovat kuitenkin runsaat, minkä lisäksi maasta löytyy muun muassa fosfaattia ja uraania. Alueella oletetaan olevan myös runsaasti öljyä. Kyse on puhtaasti vallasta ja taloudellisesta hyödystä.

Ei auta, että Länsi-Saharan itsenäisyyden on tunnustanut yli 80 YK:n jäsenmaata. Näistä suurin osa sijaitsee Aasiassa ja Afrikassa. EU-maista Länsi-Saharaa ei ole tunnustanut ainutkaan. Ruotsissa nähtiin viime vuonna epäonnistunut yritys.

 

YK:ssa ihmisoikeuksia valvovat niiden rikkojat

LINDA LAINE

Burundi on väkivallan riivaama valtio, joka vahtii ihmisoikeuksien toteutumista YK:n nimissä seuraavat kolme vuotta. Maan oma ihmisoikeustilanne on karmiva.

 

Itä-Afrikan suurten järvien alueella sijaitseva Belgian kokoinen Burundi on Afrikan seuraava sirpalepommi. Viime huhtikuusta lähtien tästä 10 miljoonan ihmisen asuttamasta, maailman toiseksi köyhimmästä valtiosta on paennut yli 200 000 ihmistä. Suurin osa on siirtynyt naapurimaihin, kuten Ruandaan, Tansaniaan ja Kongon demokraattiseen tasavaltaan.

Maassa opposition toimintaa tukahdutetaan pelottelulla ja murhilla. Journalisteja vangitaan ja tapetaan, sekä hyväntekeväisyysjärjestöjen toiminta tehdään mahdottomaksi.

Edellisen Burundia repineen sisällissodan päättymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi 10 vuotta, ja nyt maa tasapainoilee uuden konfliktin kynnyksellä. Hallituksen ja protestoijien välisten yhteenottojen on jo kuukausien ajan povattu kärjistyvän uudeksi sisällissodaksi. Samaan aikaan maan poliitikot käyttävät valtataistelussaan hyväkseen maan etnistä jakautumista hutuihin ja tutseihin. Senaatin johtaja Reverien Ndikuriyo uhkasi lokakuussa murskata hallinnon vastustajat ja antoi seuraavan lausunnon:

“Tänään poliisi ampuu jalkoihin… mutta kun tulee se päivä, jolloin käskemme heidän ‘ryhtyä töihin’, meille on turha tulla itkemään.”

­ Reverien Ndikuriyo

Termiä ‘ryhtyä töihin’ käytettiin vuonna 1994 Ruandan kansanmurhassa koodina yli 800 000 tutsin ja maltillisen hutun systemaattiselle tappamiselle. Vastaavanlaisia puheenvuoroja laukomalla poliitikot luovat pohjaa uudelle etniselle ajojahdille, joka voi levitä myös naapurimaihin.

 

VÄKIVALTAISUUDET ALKOIVAT Burundissa viime huhtikuussa, kun presidentti Pierre Nkurunziza ilmoitti hakevansa kolmannelle kaudelle. Maan perustuslain mukaan presidentti saa olla vallassa ainoastaan kaksi kautta peräkkäin. Presidentin kolmas kausi on perustuslainvastainen.

Nkurunziza sai kuitenkin ehdokkuudelleen maan oikeuslaitoksen hyväksynnän vetoamalla siihen, että ensimmäiselle kaudelle hänet nimitti parlamentti. Ensimmäistä kautta ei siis lasketa.

Oikeuden päätöstä seurasivat kahakat maan pääkaupungin Bujumburan kaduilla. Etenkin oppositio oli pettynyt ja raivoissaan. Väkivaltaisuudet leimahtivat uudelleen heinäkuussa, kun useaan kertaan lykättyjen presidentinvaalien voittajaksi julistettiin yllätyksettömästi Nkurunziza. YK on kyseenalaistanut sekä vaalien rehellisyyden että tuloksen.

Nyt, viisi kuukautta vaalien jälkeen, tilanne on edelleen kaoottinen. Ruumiita löydetään kaduilta lähes päivittäin, eikä tappajista ole esittää muuta kuin arvailuja. YK:n ihmisoikeusjärjestön mukaan maassa on viime huhtikuun jälkeen tapettu yli 400 ihmistä ja määrä kasvaa. Suurin osa kuolleista on Nkurunzizan vastustajia, mutta joukossa on myös poliisin ja turvallisuusjoukkojen jäseniä.

Yksi asia on varma. Hallitus kurittaa kansaa systemaattisella väkivallalla.

 

LOKAKUUSSA POLIISIN erikoisjoukot iskivät maan pääkaupungissa, Ngagaran asuinalueella tappaen yhdeksän ihmistä. Tapettujen joukossa oli muun muassa Burundin kansalliselle radio- ja televisioasemalle työskennellyt kameramies, sekä hänen vaimonsa ja kaksi lastaan. Surmansa sai myös Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n työntekijä. Silminnäkijöiden mukaan uhrit marssitettiin ulos talosta ja teloitettiin ampumalla.

Vajaat kaksi viikkoa myöhemmin Burundi valittiin YK:n ihmisoikeusneuvostoon. Se aloittaa ihmisoikeuksien vartioinnin tammikuussa 2016.

Marraskuussa presidentti Nkurunziza puolestaan ilmoitti, että jokainen, joka ei luovuta aseitaan viranomaisille on valtion vihollinen ja hänet voidaan tuomita terrorismilakien mukaisesti. Viisi päivää kestänyt luovutusaika sai sadat ihmiset hylkäämään kotinsa väkivaltaisuuksien pelossa. Luovutusajan päätyttyä ainakin 12 ihmistä tapettiin.

Joulukuussa Bujumburan kaduilta löydettiin yöllisten yhteenottojen jälkeen ainakin 87 ihmisen ruumiit. Suurin osa kuolleista oli nuoria miehiä, ja osalla uhreista kädet oli sidottu selän taakse.

Burundin väkivallan on tuominnut muun muassa YK , Afrikan Unioni  ja jopa Paavi. Myös Burundin naapurimaissa on tuomittu siviileihin kohdistuva väkivalta. Esimerkiksi Ruandan presidentti Paul Kagame kommentoi tilannetta seuraavasti:

“Ihmisiä tapetaan päivittäin, ruumiita löytyy kaduilta… Johtajat kuluttavat aikaansa ihmisiä tappaen.”

– Paul Kagame

Tosin mainittakoon, että ei-niin puhtoinen presidentti Kagame hakee niin ikään oikeutusta kolmannelle peräkkäiselle kaudelle, joka on Ruandan perustuslainvastainen. Ruandalaiset äänestivät perustuslain muuttamisesta 19. joulukuuta järjestetyssä kansanäänestyksessä. Maan vaalikomission mukaan 98 prosenttia äänestäneistä sanoi kyllä presidentin jatkokaudelle.

 

BURUNDIN HYVÄKSYMINEN YK:n ihmisoikeusneuvostoon vaurioittaa koko järjestön mainetta.

YK on kuitenkin omien sääntöjensä vanki. Neuvostoissa on oltava tietty määrä edustajia eri alueilta, ja ne saavat itse nimetä ehdokkaansa. Afrikalla on ihmisoikeusneuvostossa yhteensä 13 paikkaa, ja tällä hakukierroksella ehdolle asetettiin tasan se määrä maita, kuin mitä avoimia paikkoja oli tarjolla. YK:n kädet ovat sidotut.

 

 

Yritä ymmärtää terroristia

KARLA KEMPAS

Terroristit on helppo lokeroida sekopäiksi, jotka tappavat silmiä räpäyttämättä ja seurauksista välittämättä. Onhan terrorismi väkivaltaa, jonka tarkoitus on vaikuttaa päätöksentekoon pelon avulla. Terroritekojen taustalla on silti ihmisiä, ja ihmisten tekoihin voi vaikuttaa.

 

Sanojen ‘ymmärrys’ ja ‘terrorismi’ sovittaminen samaan lauseeseen tuntuu monella tavalla väärältä. Ihmisoikeusloukkaukset maalaavat terroristeista epäinhimillisen, paholaismaisen kuvan. Kansainvälinen rauhan ja turvallisuuden yhteistyöjärjestö Yhdistyneet kansakunnat tuomitsee terrorismin kaikissa muodoissaan. Järjestön mukaan mikään ei oikeuta terrorismia.

Tuomitseminen ei silti tarkoita, etteivätkö terrorismin vastustajat voisi ymmärtää terrorismia ilmiönä. Siitä voi olla jopa hyötyä. Aiheeseen perehtyneet psykologit ovat uskoneet jo vuosien ajan, että terroristien tavoitteiden ymmärrys voi auttaa estämään tulevia terroritekoja.

 

POMMEJA rauhanmarssilla Turkissa. Kalashnikoveja Tunisian aurinkorannalla. YouTube-videoita panttivankien murhista.

Terrorismi on vain kiihtynyt vuoden 2001 kaksoistorni-iskujen jälkeen. Yhdysvaltojen sota terrorismia vastaan ei ole lopettanut eikä edes vähentänyt terroria.

Vielä 1960-luvulla tutkijat uskoivat, että terroristiksi päätyvät ihmiset ovat mieleltään poikkeavia tai suurten vastoinkäymisten traumatisoimia. Vaikka tiedepiireissä tiedetään nykyään paremmin, sama ajatus vetoaa arkijärkeen, kun uutisissa kerrotaan mestauksista ja elävältäpolttamisista.

Kuka tervejärkinen muka pystyisi näihin tekoihin?

Ikävä kyllä, tietyissä olosuhteissa, aika moni.

Terroristien moraalia tutkinut sosiaalipsykologi Albert Bandura kertoo, että ”tavalliset ja kunnolliset” ihmiset ovat vastuussa suuresta osasta vuosisatojen aikana tehdyistä hirmuteoista.

Tarkoitus on pyhittänyt keinot, kun ihmiset ovat saaneet aikaan holokaustin ja kansanmurhia. Terroristit eivät ole poikkeus. Tarkoitukseksi on kelvannut ideologia, uskonto tai aate. Ihmiset ovat oikeuttaneet tekonsa joko siirtämällä vastuun johtajille tai ajattelemalla vastapuolen olevan äärimmäinen vihollinen, jolla ei ole edes ihmisarvoa.

Samalla tavalla työmies muuttuu kylmäpäiseksi sotilaaksi sodissa, joista olemme lukeneet historian tunneilla.

”Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii”, vastaa alikersantti Rokka Tuntemattomassa sotilaassa, kun sotamies Hauhia kysyy, miltä tuntuu ampua ihmistä.

 

TIEDEYHTEISÖSSÄ on ajateltu jo yli 30 vuoden ajan, että terrorismia syntyy historiallisten, taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden pettäessä. Rikkinäinen yhteiskunta, jonka kansalaiset eivät koe voivansa vaikuttaa päätöksentekoon, on altis radikaalien ryhmien muodostumiselle.

Köyhyys ja epäoikeudenmukainen hallinto ovat historiallisesti olleet polttoainetta terrorin liekeissä.

Italialainen Punainen prikaati syntyi pitkälti, koska opiskelijat turhautuivat hallinnon korruptioon. Irlannissa taas Väliaikainen Irlannin tasavaltalaisarmeija yritti väkivalloin irrottaa Pohjois-Irlannin Isosta-Britanniasta.

Syyrian tunnetuin terroristiryhmä ISIS muistetaan erityisesti sen värväämistä länsimaalaisista taistelijoista, jotka ovat innoittuneet järjestön ankarasta islamin tulkinnasta. Kun puhumme lännestä värvätyistä, unohdamme usein syyrialaiset. Äärijärjestön ideologia ei ole ainoa syy liittyä ISIS-joukkoihin. Syyrialaisista järjestöön liittyneistä osa on ajautunut terroristijärjestöjen palkkalistoille elättääkseen perheensä sisällissodan runtelemassa maassa, osa taas voidakseen taistella maan nykyistä hallitsijaa Bashar al-Assadia vastaan.

Syitä on myös muita. Esimerkiksi seikkailunhalu ja yhteisön kaipuu voivat houkutella järjestöjen riveihin. Yhteisön voima voi saada terroristin jäämään vielä silloin, kun ideologia ei enää vaikuta.

Psykologi John Horgan haastatteli noin 60 entistä terroristia tutkimustaan varten ja totesi, että terroristin omat teot ja sanomiset liimaavat hänet järjestöön. Kun omatunnolla on hengen tai vapauden riisto, raja on ylitetty. Tuntuu siltä, ettei paluuta normaaliin yhteisöön enää ole. Vain aseveljet ymmärtävät rikosten taakan. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että radikalisoitumiseen puututaan ennen kuin teot ovat anteeksiantamattomia.

 

MAAILMASSA on lukuisia nuoria, jotka ovat vaarassa päätyä terrorin välineiksi. Ymmärrys radikalisoitumisen syistä auttaa kansainvälistä yhteisöä keksimään, miten estämme niitä nuoria ikinä joutumasta järjestöjen kynsiin.

Psykologit ovat havainneet, että orastavia terroristeja ajaa kohti radikalisoitumista pelko oman kulttuurin tuhoutumisesta, me ja ne -vastakkainasettelu ja harhakuvat siitä, että terroristin elämä olisi kuin toimintaelokuvasta.

Näille käsityksille voi tehdä jotain esimerkiksi kaikkien tasavertaista ihmisarvoa korostamalla ja ristiriitaisia käsityksiä terroristin elämästä korjaaamalla. Saudi-Arabiassa on etsitty radikalisoitumisvaarassa olevia nuoria esimerkiksi sosiaalisen median avulla. Tutkimusryhmä oikaisi nuorten vääristyneitä ajatuksia islamista, ennen kuin nuoret olivat ylittäneet rajan, jonka jälkeen paluu on vaikeaa.

Saudeissa on saatu hyviä tuloksia myös muista radikalisoitumisen purkamisen ohjelmista.

Ymmärtäminen on oikeastaan aika voimakas ase.

 

Lähteinä:

American Psycological Association: Understanding Terrorism

The Terrorism Reader, toimittanut David J. Whittaker