Espanjan vaalit voivat olla poikkeus eurooppalaiseen sääntöön

Podemoksen johtaja Pablo Iglesias leikkasi palkkaansa päästyään Euroopan parlamenttiin. Kuva: Wikimedia Commons

OONA LOHILAHTI
AJANKOHTAISTA

Sunnuntaina Espanja äänestää demokraattisen historiansa ensimmäisissä uusintavaaleissa. Vaalit ovat erityisen tärkeät uudelle vasemmistopuolueelle Podemokselle, jonka nousu on poikkeuksellinen. Espanja on Kreikan lisäksi ainoa EU-maa, jossa talouskriisin jälkeen vastausta on haettu vasemmistolaisuudesta, eikä oikeistolaisuudesta.

 

Pablo Iglesias elää kuten opettaa: politiikka on jotain, mitä voit joko tehdä itse tai antaa muiden tehdä puolestasi. 

Valtio-oppia yliopistossa opettava Iglesias on tämän hetken seuratuin, palvotuin ja myös vihatuin henkilö Espanjassa. Hänen vuonna 2014 perustamansa vasemmistopuolue Podemos on uusien parlamenttivaalien gallupeissa toisella sijalla.

Podemoksen nopea nousu perustuu pitkälti Iglesiaksen persoonalle ja oikeiston mukaan populistisille puheille. Populismia voivat olla lyhyet iskulauseet, korruptoituneen eliitin vastaisuus ja Ikea-katalogin muodossa julkaistu vaaliohjelma, mutta televisiokeskusteluissa kansalaistottelemattomuudesta ja globalisaation vastaisista protesteista väitellyt Iglesias ei jää toiseksi.

Hän ei ole yhden asian ajaja, vaan hänen tavoitteenaan on perusteellinen suunnanmuutos. Podemos haluaa korkeamman minimipalkan, veroparatiisit kuriin ja julkisilla varoilla pelastettujen pankkien kansallistamisen.

Velka- ja talouskriisin seurauksena monelta espanjalaiselta puuttuvat perusasiat. 21 prosenttia kaikista ja 45 prosenttia nuorista espanjalaisista on työttömänä, sadat tuhannet on häädetty kodeistaan ja minimipalkka on alle 800 euroa.

Podemos on herättänyt aiemmin politiikasta vieraantuneet, leikkauspolitiikasta kärsineet espanjalaiset ajattelemaan, että muutos on mahdollinen.

Vain kaksi ja puoli vuotta vanha puolue uhkaa nyt murtaa 1970-luvun puolivälistä jatkuneen kahden puolueen vallan.

 

TOUKOKUUSSA 2011 Espanjassa alkoi rauhanomainen kansalaisliike, josta myöhemmin samana vuonna Occupy Wall Street -protestit ottivat mallia sekä New Yorkissa että ympäri maailmaa.

Indignados, suuttuneet, koostui talouskuripolitiikan kolhimista nuorista, joilla ei ollut poliittista kotia. Kumpikaan suurista puolueista ei edustanut heitä. Gallupien mukaan yli 70 prosenttia espanjalaisista antoi tukensa liikkeelle, vaikkei sillä ollut heti alussa esittää selkeitä toimenpiteitä esimerkiksi työttömyyden vähentämiseksi. Vuonna 2011 yleinen työttömyys oli 20 prosenttia, ja nuorista lähes joka toinen oli ilman työtä.

Aukioiden valloitus loppui lyhyeen, ja protestien jälkeisissä kunnallis- ja parlamenttivaaleissa valtaan nousi jälleen kerran konservatiivipuolue. Luultiin, että indignadosin henki oli kuollut.

Kunnes tammikuussa 2014 perustettiin Podemos, Me pystymme. Aluksi puolueeseen ei suhtauduttu vakavasti. Heillä ei ollut rahaa, ei selkeää puoluerakennetta, eikä realistisia poliittisia ehdotuksia.

Toukokuussa Euroopan unionin parlamenttivaaleissa muutaman kuukauden vanha puolue kuitenkin yllätti kaikki ja nousi viidellä paikalla kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi isoimmissa kaupungeissa. Iglesias itse on nyt europarlamentaarikko.

Iglesiaksen tv-esiintymiset ja puheet mielenosoittajille saivat ihmiset uskomaan puolueeseen. Media onkin Iglesiaksen tärkein väline. Hän oli nähnyt, kuinka oikeistopopulistipuolueet hyödynsivät mediaa ja totesi, että vasemmiston pitää tehdä samoin.

Podemoksen suosion kasvuun vaikutti se, että vuonna 2011 hallituksen perustanut oikeistopuolue PP ei saanut Espanjan taloutta nousemaan liberaalilla talouspolitiikalla ja leikkauksilla.

Kansa oli kyllästynyt myös toiseen suureen puolueeseen, sosiaalidemokraattiseen PSOE:seen. Molempien puolueiden jäsenet ovat rypeneet suurissa korruptioskandaaleissa ja menettäneet käsityksensä poliittisesta vastuusta.

Podemoksen oli helppo käydä eliittiä ja korruptiota vastaan.

 

JOULUKUUN 2015 parlamenttivaaleissa toiveikkaat espanjalaisnuoret antoivat äänensä eurooppalaisittain poikkeuksellisesti vasemmistopuolueelle. Vain Espanjassa ja Kreikassa talouskriisi on nostanut vastaukseksi vasemmiston, eikä konservatiiveja ja äärioikeistoa.

Joulukuun 20. päivän vaalien jälkeen Espanja siirtyi uuteen poliittiseen aikaan. 1970-luvun lopusta viime joulukuuhun asti Espanjan parlamenttivaaleissa toinen suurista puolueista on aina saanut enemmistön ja on siten pystynyt perustamaan hallituksen yksin. 

Neljä vuotta huonoin tuloksin hallinnut PP sai 28,7, PSOE 22 ja Podemos 20,7 prosenttia äänistä. Uusi keskusta-vasemmistolainen liberaalipuolue Ciudadanoskin ylsi 13,9 prosenttiin.

Koska PP:n paikat eivät riittäneet enemmistöön, puolueet yrittivät saavuttaa koalition, eli monipuoluehallituksen. Maassa, jossa valtakunnan politiikassa ei ole tarvinnut neuvotella koalitiohallitukseen kuuluvista kompromisseista, lähtökohta neuvotteluille oli huono.

Maaliskuussa puolueet luovuttivat.

Kun sopua ei syntynyt, moni äänestäjä pettyi. Hehän olivat nimenomaan halunneet lopun kahden puolueen vallalle ja toivoneet monipuoluehallitusta

barcelona-blogi

Podemos kannattaa Katalonian itsenäisyysäänestystä. Barcelona on Katalonian pääkaupunki. Kuva: Oona Lohilahti

 

UUDET VAALIT tuntuivat aluksi riskiltä nimenomaan Podemokselle. Nuorelle, pitkittyneeseen kriisiin vastaavalle puolueelle ei anneta montaa mahdollisuutta toteuttaa äänestäjien toiveita.

Vasemmisto onkin tehnyt jo lukuisia virheitä. Joulukuun vaalien jälkeen sillä olisi ollut mahdollisuus muodostaa hallitus, mutta ei Podemos eikä PSOE ollut valmis sen vaatimiin kompromisseihin.

Vasemmisto on myös kilpaillut toisiaan vastaan, vaikka liittoutuminen joulukuussa olisi tuonut Podemokselle laskujen mukaan 14 lisäpaikkaa.

Virheistä on sentään opittu, sillä Podemos, vasemmistopuolueiden liitto IU ja vihreä Equon muodostivat toukokuussa vaaliliiton, Unidos Podemoksen, Yhdessä me pystymme. Tällä hetkellä liitto näyttää saavan neljänneksen äänistä ja PP alle 30 prosenttia.

 

SUNNUNTAIN JÄLKEEN kompromissi on kuitenkin välttämätön.

Jos PP voittaa, eikä saa muodostettua koalitiota, on vasemmiston pakko yhdistää voimansa ja tehdä myönnytyksiä. Sosiaalidemokraattinen PSOE on jo ilmoittanut vaalitentissä, ettei yhteistyö konservatiivien kanssa tule kuuloonkaan, mutta yhteistyön mahdollisuudesta Podemoksen kanssa se ei ole suostunut kertomaan.

Espanja kieltämättä kaipaa muutosta. Kohta 40 vuotta vuorotellen vallassa olleet PP ja PSOE ovat kietoutuneet tiukkaan korruption vyyhtiin. On selvää, että PP:n talouskuripolitiikka ja esimerkiksi veron paneminen aurinkopaneeleilla tuotetulle sähkölle eivät ole purreet talouden alamäkeen.

Monien nuorten tulevaisuus on karannut niin kauaksi, että syntyvyys on kääntynyt laskuun, kun perhettä ei uskalleta perustaa.  Espanja tarvitsee uusia ideoita.

 

VAIKKA Unidos Podemoksen vaaliliitto voittaisi vaalit tai PP luovuttaisi hallituksen muodostamisessa, se ei tarkoita sitä, että vasemmisto olisi onnistunut. Voitto olisi historiallinen, mutta sen jälkeen olisi edessä neuvottelut. Vaaliliitto tarvitsisi tuekseen myös sosiaalidemokraatit, joista osa pitää Podemosta liian radikaalina.

Podemos on alusta asti korostanut kansan oikeutta tehdä itse politiikkaa. Puolue yrittää toimia mahdollisimman pitkälle suoran demokratian periaatteen pohjalta. Jos puolue saisi hallitusvastuun, osallistava puoluerakenne saattaisi kärsiä. Joillekin kannattajille se olisi liikaa.

Kansa myös kaipaa muutosta ja vaatii tuloksia. Pitkään jatkuneelle lamalle halutaan loppu, eikä ole varmaa, kuinka kauan kansa antaisi Podemokselle aikaa toteuttaa lupauksiaan ennen kritiikin yltymistä.

 

UUSINTAVAALIEN huonoin lopputulos olisi se, että politiikan umpikuja jatkuisi. Jos puolueet eivät suostu luopumaan ehdottomista periaatteistaan ja tekemään kompromissia, kukaan ei tiedä, mitä siitä seuraisi.

Podemos on kuitenkin tehnyt sen, mitä Bernie Sanders teki pyrkiessään presidenttiehdokkaaksi: se on tuonut uuden näkökulman politiikkaan ja avannut keskustelua vaihtoehdoista.

Vaikka PP nousisi jälleen valtaan, Espanjan politiikka on muuttunut pysyvästi.

Selkeä esimerkki muutoksesta tuli kesäkuun puolivälissä televisioidussa vaalikeskustelussa. Se oli ensimmäinen vaalikeskustelu, jossa olivat mukana muidenkin puolueiden kuin PP:n ja PSOE:n johtajat.

EU-kritiikki voisi kasvaa aikuiseksi

KARLA KEMPAS

Pöydät tärisevät rytmikkäästä rummutuksesta. Yksinpuhelu jatkuu, vaikka puheaika on jo loppunut. Puheenvuorot tyssäävät huutoihin. Keskeytetty joutuu vetoamaan aikuisiin kuin riehakkaisiin lapsiin, joilta on jäänyt päiväunet väliin. “Pyydän kunnioitusta. Antakaa minun puhua loppuun.”

Episodi on Euroopan parlamentin täysistunnosta Strasbourgista. Huutelijat kuuluvat Euroopan parlamentin EU-kriitikko-meppehin, joilla on mielessään Brexit, eli tavoite Ison-Britannian EU-erosta.

Rakentavuus on heidän EU-kritiikistään kaukana.

 

EU-KRIITIKOIDEN joukkoon mahtuu monenlaisia tapauksia.

Karkeasti heidät voi jakaa kahteen leiriin, pehmoihin ja koviksiin. Pehmot eivät halua erota unionista, mutta vastustavat EU:n kehitystä liittovaltioksi ja arvostelevat unionin demokratiaa sekä sääntelyä. Esimerkiksi perussuomalaisten europarlamentaarikkojen Jussi Halla-ahon ja Pirkko Ruohonen-Lernerin puolue Euroopan konservatiivit ja reformistit (ECR) lasketaan pehmeän eurokritiikin puolueeksi.

Kovikset, joihin esimerkiksi pöytiä hakkaavat britit lukeutuvat, haluavat vähintään irti unionista. Äärimmäisimmät kovan eu-kritiikin kannattajista toivovat koko järjestelmän tuhoa. Puolalainen europarlamentaarikko Janusz Korwin-Mikke on esimerkiksi sanonut, että jos olisi tarpeen, tulisi eu-kriitikoiden tehdä yhteistyötä vaikka Luciferin kanssa, sillä EU on niin suuri uhka eurooppalaisille.

Rakentavaa, eikö vain?

 

EHKÄ tunnetuin Euroopan parlamentin eu-kriittinen puolue on Vapauden ja suoran demokratian Eurooppa (EFDD). Se edustaa kovaa linjaa. Ryhmän perustuskirjan mukaan puolue ei usko ‘Euroopan kansan’ olemassaoloon ja sen mielestä kansallisvaltiolla pitäisi olla oikeus vahvistaa omia rajojaan, kulttuuriaan ja uskontoaan. Poliittisesti ryhmä on muuten hajanainen, mutta yhteinen vihollinen on EU.

Kovan linjan eu-kriitikoita kuvaakin paremmin sana eu-häirikkö.

EFDD-puolue tuntuu olevan ylpeä häirikköstatuksestaan. Edes ryhmän johto ei yritä peitellä sitä. Esimerkiksi brittipuheenjohtaja Nigel Farage toi esiin puolueen kapinahengen, kun neuvotteli EFDD:n uudesta suunnasta ryhmän italialaisjäsenten kanssa. Julkilausumassaan hän totesi, että jos neuvottelut päättyvät yhteistyöhön, liittoutuma voisi “pitää hauskaa ja aiheuttaa ongelmia Brysselissä”.

Sopu syntyi ja Brysselin väki on taatusti ainakin pyöritellyt silmiään.

Faragen puolue on järjestänyt lukuisia tempauksia, joiden tavoite on vaikuttanut olevan muiden meppien työrauhan häiritseminen. Ryhmän brittihaara on esimerkiksi kääntänyt selkänsä orkesterille ja unionin lipulle EU-hymnin soidessa sekä tullut täysistuntoon pukeutuneena kantaaottaviin t-paitoihin. Lisäksi he ovat häirinneet täysistuntoja taputtamalla, nousemalla seisomaan ja huutelemalla silloin, kun on ollut jonkun muun vuoro puhua.

Brittien mielenilmaukset ovat harmittomia mutta ärsyttäviä. Varsinkin kun ne hidastavat jo valmiiksi tiukkaa täysistuntoaikataulua. Lisäksi on hassua, että mepit tukeutuvat julisteisiin ja t-paitoihin. Hehän kuuluvat itse päättäjiin.

EFDD:n tekstipaitakapinalliset eivät silti ole pahimpia eu-häiriköitä. Esimerkiksi puolalainen europarlamentaarikko Korwin-Mikke on tehnyt parlamentin kokoontumisessa natsitervehdyksen ja viittannut maahanmuuttajiin “ihmisroskana”. Italialainen Gianluca Buonanno taas teki natsitervehdyksen Hitler-viikset kasvoillaan, kun Saksan liittokansleri Angela Merkel oli paikalla.

 

EUROPARLAMENTAARIKOISTA noin yksi kolmasosa on eu-kriitikkoja. Se on paljon, ja sitä ei voi perustella pelkästään protestiäänillä ja kapinahengellä, vaikka myös niillä on ollut osuutensa. Unionin jäsenmaiden asukkaat ovat äänestäneet kriittiset mepit parlamenttiin, koska haluavat, ettei EU-päätöksiä oteta annettuina.

EU:n on yhdistynyt nopeasti, ja on vain viisasta suhtautua asiaan kyseenalaistaen. Euroopan unionia pitää kritisoida ja kehittää. Järjestelmä on kaukana täydellisestä.

Todellista kritiikkiä kaivataan, mutta niin kauan kuin näkyvimmät eu-kriittiset hahmot häiriköivät tai ilmaisevat rasistisia mielipiteitä, on myös asialliset Euroopan unionia kritisoivat äänet helppo kuitata eu-kriitikkojen möläytyksinä. Rakentava kritiikki on välttämätöntä, mutta se jää helposti huutomyrskyn alle.

Eu-häiriköiden on aika aikuistua. Kiukutteleva lapsi saa ehkä huomiota, muttei tahtoaan läpi.

Far-Right Parties in the European Parliament

The day the populists came to town

Korjaus 1.10.2017. Jutussa kutsuttiin EU-kriitikoita aiemmin eurokriitikoiksi. Sanalla euroscepticism viitataan englanniksi Euroopan unionin kriitikoihin, mutta Suomessa eurokriitikko-sana liitetään euro-valuutan kritiikkiin.

Tiedä ketä pelätä

YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon vieraili Bataclan teatterilla Pariisin pormestarin Anne Hidalgon kanssa marraskuisen terrori-iskun jälkeen. Kuva: UN Photo

LINDA LAINE

Iskuyritys Thalys-junassa, ihmisen pää seipäässä Saint-Quentin-Fallavierissa, Charlie Hebdo.

Eikä tässä kaikki. Ranskaa on tänä vuonna ravistanut kuusi terrori-iskuksi tai sen yritykseksi luokiteltua hyökkäystä, joiden yhteenlaskettu uhrimäärä lähentelee kahta sataa.

Pariisin kadut eivät perjantaina juurikaan poikenneet Afrikan kriisimaiden pääkaupunkien kujista. Ulos kannettiin ruumiita, jotka peitettiin sillä, mitä sattui olemaan käsillä. Ihmiset olivat peloissaan ja poliitikot voimattomia. Poliisi ja armeija marssivat kaduille.

Perjantaina toteutettu iskusarja on yksi Euroopan verisimmistä. Noin 130 ihmisen on kerrottu menettäneen henkensä konserttihalliin tehdyssä kalashnikov-hyökkäyksessä sekä ympäri Pariisia tapahtuneissa pommi-iskuissa ja ampumisissa. Sisäministeriö odotti lauantaiaamuna uhriluvun vielä nousevan.

Ranska julisti hätätilan ja tiukensi rajavalvontaa.

Uutisotsikoita lukiessa ei jää epäselväksi keitä iskuista epäillään. Sanat Isis, Syyria, jihadisti ja Allahu Akbar toistuvat jutusta toiseen.

Ranskaan ja sen kansalaisiin kohdistuneet iskut ovat julmia, ja niiden ajoitus keskelle Euroopan myrskyisintä pakolaiskriisiä saattaa ajaa koko mantereen kroonisen pelon ja vihan valtaan. On turha väittää, etteikö perjantain veriteoilla ole vaikutusta EU-maiden pakolaispolitiikkaan. Samalla turvattomuus ja epäluulot maahanmuuttajia kohtaan lisääntyvät entisestään, mikä ruokkii kantaväestön ja maahanmuuttajien välisiä jännitteitä kautta mantereen.

Tämä saattaa olla juuri se lopputulos, mihin iskujen tekijät pyrkivät. Terroristien tarkoitus on herättää teoillaan kauhua ja käyttää sitä hyödykseen.

Yhdistämällä väkivallan tiettyyn uskontoon, kansallisuuteen tai ihonväriin he asettavat meidät jatkuvaan pelkotilaan. Tekemällä iskuja he ehdollistavat meidät pelkäämään muslimeja, syyrialaisia ja ihmisiä, jotka ovat tummempia kuin me. He haluavat, että pelkäämme kun näemme huivipäisen naisen bussissa, pelkäämme kun kadulla vastaan kävelee ulkomaalaisen näköinen mies. He haluavat, että pelkäämme perheemme, ystäviemme ja kansakuntamme puolesta.

Iskut saavat myös maahanmuuttajat pelkäämään. He pelkäävät samoja asioita kuin me, minkä lisäksi he pelkäävät myös joutuvansa kantamaan vastuun muiden tekemistä hirmutöistä.

Me emme saa pelata terroristien pussiin ja aiheuttaa lisää väkivaltaa ja sekasortoa Eurooppassa. Meillä on oikeus pelätä, mutta meidän on osattava pelätä oikeaa kohdetta. Ei tehdä kaikista muslimeista, syyrialaisista ja meille vieraan näköisistä ihmisistä sijaiskärsijöitä.

Pariisin iskut eivät anna oikeutusta vetää ylle KKK-uniformua tai kivittää pakolaisia kuljettavia busseja. Ne eivät anna oikeutusta rasistisiin purkauksiin internetissä. Ne eivät anna oikeutusta ottaa esiin pesäpallomailaa tai nyrkkirautaa.

Jos yritämme puolustautua terroristien herättämää pelkoa vastaan kohdistamalla vihaa ja väkivaltaa maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan, terroristit saavat murskavoiton. Heidän ei tarvitse tuhota Eurooppaa, jos teemme sen itse.

Saksan sisäpolitiikka antaa Euroopalle mahdollisuuden sulkea ovensa

Kuvitus: Karla Kempas. Alkuperäinen kuva.

VEERA TEGELBERG

Nobel-ehdokas Angela Merkelin linjaa kannattaa yhä yli puolet saksalaisista, mutta kustannusten kasvu pakottaa Merkelin muuttamaan kurssiaan. Muille EU-maille tämä sopii mainiosti.

 

Nobelin rauhanpalkinto ojennettiin perjantaina Saksan sijasta Tunisiaan, vaikka monet mediatalot pitivät liittokansleri Angela Merkeliä yhtenä varteenotettavimmista ehdokkaista. Merkelin avointa pakolaispolitiikkaa on ylistetty, mutta kaikki eivät ole edes Saksassa kanslerin kanssa samoilla linjoilla ‒ eivät edes hänen omassa puolueessaan.

Saksa on ottanut vastaan suurimman osan Eurooppaan tulevista pakolaisista. Nyt maan kantokyky alkaa osoittaa heikkenemisen merkkejä. Syy tähän ovat kasvavat kulut ja kansalaisyhteiskunnassa kytevä kriittisyys, joka heijastuu jo päähallituspuolueen sisäiseen yhtenäisyyteen.

Vielä elokuussa Saksan sisäministeriö arveli, että maahan tulee tänä vuonna 800 000 turvapaikanhakijaa. Viikko sitten sunnuntaina Bild uutisoi, että maahan odotetaan jopa 1,5 miljoonaa ihmistä. Asia käy ilmi lehden käsiinsä saamasta valtionhallinnon salaisesta arviosta. Asiakirjan julkitulon jälkeen alkoi kädenvääntö siitä, pitääkö arvio paikkansa, ja perustuuko se todenmukaisiin lukuihin. Hallituksen tiedottaja kiirehti heti kertomaan, ettei kukaan hallituksessa ole tietoinen kyseisen, salaisen paperin olemassaolosta. Muun muassa Welt on kuitenkin arvioinut, että yli miljoonan hengen saapuminen maahan on mahdollista.

 

TOSIASIASSA kukaan ei voi tietää, paljonko ihmisiä Eurooppaan vielä tämän vuoden aikana pakenee. Kuluva vuosi on joka tapauksessa ollut poikkeuksellinen koko Euroopalle. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ei ole koettu samanlaista pakolaisliikettä. Vaikka Saksassa on tottu esimerkiksi Suomea paremmin vieraiden kulttuurien läsnäoloon ja yhteiskunnan muutokseen, ei maa kokenut vastaavaa edes 1990-luvulla Balkanin sodan aikana, jolloin turvapaikanhakijoita tuli huippuvuonna 1992 noin 440 000. Kunnat ja liittovaltiot ovat helisemässä kasvavien kustannusten kanssa, ja kriisi alkaa näkyä jo tavallisten saksalaisten kukkarossa.

Rahasta puhuminen on ikävää, kun toisessa vaakakupissa painavat ihmiskohtalot. Saksassa on kuitenkin laskettu, että jokainen vuoden ajan maassa turvapaikkapäätöstä odottava ihminen maksaa valtiolle 13 000‒14 000 euroa. Media on nostanut esiin myös korkeampia kustannusarvioita.

Vaikka Lähi-idän aseelliset konfliktit ovat lisänneet merkittävästi turvapaikanhakijoiden määrää, tulee silti 40 prosenttia hakijoista yhä Balkanilta. Lähes jokainen alueelta tuleva saa Saksassa kielteisen turvapaikkapäätöksen, ja joutuu palaamaan kotimaahansa.

Saksan järjestelmä on siis ylikuormittunut, minkä vuoksi se onkin viime vuoden lopusta lähtien pyrkinyt hillitsemään Balkanilta tulevien määrää julistamalla alueen maita turvalliseksi. Joulukuussa annettu julistus koski Bosnia ja Hertsegovinaa, Makedoniaa ja Serbiaa. Nyt näistä maista tulevat turvapaikanhakijat voidaan käännyttää nopeammin takaisin. Heinäkuussa maan pakolais- ja maahanmuuttovirasto esitti, että maahantulijoiden määrää pitäisi rajoittaa julistamalla myös Länsi-Balkanin maita turvalliseksi. Virasto viittasi Albaniaan, Kosovoon ja Montenegroon. Samaa ajaa nyt myös EU-komissio.

 

SAKSA ON VENYNYT monia muita EU-maita enemmän pakolaiskriisin yltyessä, mutta nyt sen kantokyky ‒ tai ainakin kansalaisten ymmärrys ‒ alkaa tulla vastaan. Maa yritti jo alkuvuodesta neuvotella muiden maiden kanssa kriisin tasapuolisesta ratkaisusta ehdottamalla esimerkiksi kiintiöiden perustamista kaikille EU-maille.

Loppukesän ja alkusyksyn aikana Saksan äänenpainot ovat koventuneet. Viime kuussa talousministeri Sigmar Gabriel totesi, että EU-tukia pitäisi vähentää niiltä valtioilta, jotka eivät halua osallistua pakolaisten vastaanottamiseen. Tällaisia maita ovat olleet esimerkiksi useat Itä-Euroopan maat. Samaa oli vihjannut jo aiemmin maan sisäministeri Thomas de Maizière.

Samalla, kun kustannukset kasvavat, myös pakolaisvastaisuus on lisääntynyt. Viharikokset ovat päivittäisiä. Poliisin tietoon on Saksassa tullut tänä vuonna jo 490 rangaistavaa rasistista tekoa. Määrä on moninkertainen verrattuna viime vuoden lukuihin. Saksassa on muun muassa hyökätty toistuvasti turvapaikanhakijoiden hätämajoituskeskuksia vastaan.

Maahan on kehittynyt pieni, mutta äänekäs, uusnatsivähemmistö, joka pitää maahanmuuttoa todellisena ongelmana saksalaisen kulttuurin kannalta. NPD-puolue on onnistunut vetoamaan erityisesti nuoriin miehiin. Kritiikki ei kuitenkaan kumpua vain pienestä uusnatsileiristä. Viime vuonna Dresdenistä alkunsa saanut Pegida (Isänmaalliset eurooppalaiset länsimaiden islamisaatiota vastaan) saavutti talven aikana suuren suosion tavallisten saksalaisten keskuudessa, jotka kokoontuivat eri puolilla Saksaa, Eurooppaa ja koko maailmaa osoittamaan mieltä islaminuskoisten maahanmuuttoa vastaan.

 

SAKSAN POLIITTINEN JOHTO on toiminut koko vuoden suuren paineen alla. Merkelin “Wir schaffen das!”-linja (“Me pystymme siihen!”) puree yhä harvempaan äänestäjään. Merkelin takana seisoo yhä yli puolet saksalaisista, mutta yli 40 prosenttia kannattaa tiukempaa pakolaispolitiikkaa, ja vielä suurempi osa kritisoi Euroopan ulkopuolelta tulevaa pakolaisliikettä.

Nobel-ehdokas on joutunut kääntämään vaivihkaa kurssiaan. Balkanin turvalliseksi julistamisen lisäksi tämä on tarkoittanut  EU:n neuvotteluja Turkin kanssa pakolaisleirien perustamisesta. Sopimusta perustellessa on annettu ymmärtää, että tilanteessa ajatellaan turvapaikanhakijoiden parasta: salakuljetusbisnes tyrehdytetään, ja ihmiset voivat jäädä lähelle omaa kotiseutuaa. Olisi sinisilmäistä ajatella, että kyse ei olisi myös rahasta ja vastaanottavien maiden asenteiden kiristymisestä.

Saksan linjan tiukentuminen tuskin harmittaa monia EU-johtajia. Onhan pakolaistilanteesta tullut Euroopassa ikävä sisäpoliittinen kysymys. Kun Saksan voimavarat alkavat olla lopussa, mutta tulijoita riittää, on vaikeaa uskoa, että yksikään toinen maa alkaisi ottaa nykyistä vahvemmin roolia pakolaisten vastaanottajana. Esimerkiksi Ruotsi, joka on ottanut toiseksi eniten Euroopassa turvapaikanhakijoita vastaan, kertoi viime viikolla tiukentavansa seulaansa. Maat, jotka tähänkin asti ovat kieltäytyneet ottamasta vastaan turvapaikanhakijoita, tuskin avaavat oviaan, kun linja tiukentuu aiemmin avoimissa maissa.

 

Minä-minä-asenne halkoo Eurooppaa 28 osaan

VEERA TEGELBERG

Euroopan yhtenäisyys on heikentynyt pitkän taantuman takia. Euroalue on jakautunut menestyjiin ja ongelmaoppilaisiin. Valtioiden taloudellinen luottoluokitus on laskenut, mutta myös jäsenmaiden luottamus toisiinsa on kortilla. Sunnuntaina testataan, miten paljon kreikkalaiset luottavat päättäjiinsä, kun kansa kokoontuu jälleen vaaliuurnien ääreen.

 

40 prosenttia. Niin pieni osa eurooppalaisista luottaa EU:hun. Jäsenmaiden kansalaisten usko unioniin on laskenut 1990-luvulta, mutta talouskriisi on vähentänyt entisestään luottamusta järjestelmää kohtaan. Luottamuksen laskuakin huolestuttavampaa on, että puolet unionin jäsenmaiden kansalaisista ajattelee, että heidän mielipiteellään ei ole EU:n päätöksenteossa merkitystä.

Vaikea taloustilanne on vaikuttanut myös valtioiden suhteisiin. Maanosa on henkisesti jakautumassa rikkaaseen ja köyhään Eurooppaan. Yhtenäisyyden vaalimisen sijaan Euroopassa on keskitytty barrikadien rakentamiseen: tiukkaa talouspolitiikkaa vetäneet saksalaiset leimataan etelässä natseiksi ja tavalliset kreikkalaiset pohjoisessa laiskureiksi. Esimerkiksi saksalainen media on pitänyt yllä mielikuvaa siitä, että velkakriisin kärsijöitä eivät suinkaan ole katalat kreikkalaiset, vaan vähään tyytyvät saksalaiset veronmaksajat. Samaa ajatusta on viljelty myös Suomessa.

JÄSENMAAT jakautuvat taloudellisen toimintakykynsä perusteella priimuksiin, keskinkertaisiin pärjääjiin ja ongelmaoppilaisiin. Opettajan lellikkejä ovat ainakin toistaiseksi vakaat valtiot, kuten Saksa ja Suomi. Keskiluokkaan kuuluvat esimerkiksi Irlanti ja Espanja, jotka tasapainoilevat taloutensa kanssa, ja pahnan pohjimmaisena nököttää nykyisen politiikan kyseenalaistanut Kreikka, jonka matalakiito on jatkunut jo yli puoli vuosikymmentä.

Parin viime vuoden ajan kasvanut pakolaisten määrä on kiristänyt jäsenmaiden välejä entisestään, koska jo valmiiksi talousvaikeuksissa oleva etelä on ottanut vastaan kovimmat iskut. Eri osapuolet ovat keskittyneet oman uhri-statuksensa rakentamiseen ja oman etunsa tuijottamiseen pitääkseen äänestäjät tyytyväisinä. Eurooppalaisen ajattelun ytimessä on tällä hetkellä minä eikä me.

OLIPA talouskriisin syistä, seurauksista tai ratkaisuista mitä mieltä tahansa, jokaisen eurooppalaisen pitäisi olla huolissaan maanosan yhtenäisyydestä. Unionin perusarvoihin kuuluvaa solidaarisuutta on jaossa aiempaa niukemmin, kuten myös rahaa. Kreikan tapauksessa kumpaakaan ei haluta antaa enää tippaakaan. Maan katsotaan itse keittäneen soppansa, niin kuin se osin on tehnytkin. Eurooppaa johtavien talousmaiden tekopyhyydelle ei silti ole sijaa, sillä lainoittajien ehdot ovat kaventaneet Kreikan kasvumahdollisuuksia.

Euroalue on ristiriitaisessa tilanteessa: talousvaikeuksissa olevaa Kreikkaa ei haluta potkia ulos yhteisvaluutasta imagokriisin ja joukkopaon pelossa, mutta leikkauksia teettämällä maata potkitaan kuitenkin jatkuvasti päähän. Tämä on ristiriidassa EU:n perusarvojen kanssa.

Kreikkalaiset ovat tänä vuonna jo kahteen otteeseen osoittaneet olevansa kyllästyneitä ja pettyneitä Euroopan talouspolitiikkaan. Ensin maa äänesti tammikuussa selvään vaalivoittoon vasemmistolaisen Syrizan, ja kesäkuun lopussa pidetyssä kansanäänestyksessä kreikkalaiset sanoivat ”ei” troikan, eli Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston, lainaehdoille.

JÄÄRÄPÄISINKÄÄN talouskurin kannattaja ei voi sivuuttaa sitä seikkaa, että kreikkalaisten ääni on jäänyt omista velkasaatavistaan huolehtivien jäsenmaiden äänen alle.

Kuluvalla viikolla Kreikassa tehdään taas demokratiaa, kun kansa äänestää itselleen jälleen kerran uuden hallituksen. Kyseessä ovat kuudennet ennenaikaiset parlamenttivaalit kuuden vuoden aikana. Viimeistään tänä vuonna on käynyt selväksi, ettei jäsenmaan kansalaisten äänellä ole väliä, jos sen suunta on europäättäjien mielestä väärä. Valitsivatpa kreikkalaiset sunnuntaina maansa johtoon Syrizan tai Uuden demokratian, vaalivoittaja jatkaa Kreikan talouspolitiikan hoitoa troikan oppien mukaisesti.

KANSAN luottamus oman valtionsa toimintakykyyn heikentyy, jos parlamentti valitaan kerran vuodessa. Kreikan sisäinen epävakaus on myös euroalueen ja EU:n ongelma. Pahimmillaan voimattomuuden tunne ja luottamuksen katoaminen demokratiaan passivoivat kansaa ja antavat tilaa radikaaleille liikkeille.

Tapasin huhtikuun lopussa ateenalaisen Alexandra Pavloun, joka työttömäksi jäätyään on keskittynyt köyhien kreikkalaisten auttamiseen. Pavloun mukaan monet kreikkalaiset ovat olleet eniten pettyneitä kansallisen itsemääräämisoikeutensa menettämiseen ja siihen, että EU on osoittautunut järjestelmäksi, jossa vain taloudellisesti vahvimpien sana painaa. Euroopan yhtenäisyyden kannalta erityisen huolestuttavaa oli Pavloun toteamus siitä, että kreikkalaiset ovat kadottamassa identiteettinsä: ”Kun herään aamulla, en enää tunne itseäni maani kansalaiseksi”, Pavlou totesi.

EUROOPPA on syvän humaanin luottoluokituskriisin partaalla: Kreikkalaiset eivät luota lainoittajiinsa, pankkeihinsa tai tulevaisuuteensa. Varakkaat eurovaltiot eivät luota Kreikan kykyyn maksaa velkojaan takaisin tai uudistaa valtionsa rakenteita. Myös pankkimaailman usko eurovaltioihin on koetuksella.

Talousongelmien ratkaisu ja markkinoiden luottamuksen palauttaminen ovat elintärkeitä tavoitteita euroalueen ja koko Euroopan tulevaisuuden kannalta. Taloudellisen uskon kohentaminen on kuitenkin pikkujuttu verrattuna siihen urakkaan, joka Eurooppaa odottaa, jos eri jäsenvaltioiden uskoa toisiinsa ja yhteistyöhön ei saada palautettua.

Euroopan yhteisö täyttää 60 vuotta puolentoista vuoden päästä. Jos se haluaa juhlia tasavuosiaan kaikkien nykyisten 28 jäsenensä kesken, unionissa on alettava puhua jälleen meistä.

Lisää aiheesta muualla:

http://europa.eu/rapid/press-release_IP-15-5451_fi.htm

http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/eu/10586961/Trust-in-EU-at-an-all-time-low-latest-figures-show.html

http://www.welt.de/politik/ausland/article145987882/Ploetzlich-wird-Tsipras-von-der-Konkurrenz-ueberfluegelt.html

Huntu voi vapauttaa naisen

OONA LOHILAHTI

Mitä yhteistä on Saudi-Arabialla, jossa autoa ajava nainen on radikaali näky ja Ranskalla, jossa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa juhlistettiin jo 1700-luvulla? Molemmissa valtionjohto määrittelee, mitä nainen saa pukea ylleen. Kyse on musliminaisten hunnusta.

 

Keskustelu kasvot peittävän hunnun, niqabin ja burkan, käytöstä Euroopassa pyörii lähinnä kolmen kohdan ympärillä. Hunnun käytön katsotaan olevan naisten alistamista, ihmisoikeusloukkaus ja kädenojennus terroristeille. Muslimit joutuvat puolustelemaan vaatevalintojaan myös ilmaisunvapauden nimiin vannovassa Euroopassa.

Iranissa laki velvoittaa naiset peittämään hiuksensa huivilla. Saudi-Arabiassa säännöt ovat tätäkin tiukemmat­ ­– laki pakottaa saudinaiset pukeutumaan julkisilla paikoilla väljään abayaan ja verhoamaan hiuksensa. Vaikka tämä on täysi vastakohta niin sanotulle länsimaiselle, kristilliselle kulttuurille, on joissain Euroopan maissa viime vuosina astuttu Iranin ja Saudi-Arabian tielle.

Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa ja Sveitsissä naisten oikeutta pukeutua uskontoaan heijastavalla tavalla rajataan lailla, joka kieltää heiltä kasvot peittävän hunnun käytön. Sveitsiä lukuun ottamatta nämä maat kuuluvat Euroopan unioniin, jonka perusoikeuskirjassa korostetaan tavoitteita naisten ja vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseksi.

”–– Ei kukaan vapaaehtoisesti pukeudu burkaan, jos oma elämänhallinta on kunnossa.––”

Nimimerkki Laksu kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Islamilaisissa maissa naisten pukeutuminen peilaa poliittista ilmapiiriä. Iranissa naiset pukeutuivat 1960-luvulla lähestulkoon samalla tavalla kuin naiset länsimaissa. Nilkat näkyivät, hameen helma ulottui vain polviin ja hiukset hulmusivat vapaana. Vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen kaikki muuttui, ja naiset määrättiin lailla käyttämään huntua. Viime aikoina Facebookissa on toiminut aktiivisesti ryhmä, jossa naiset paljastavat hiuksensa. Muutos on tulossa, sen voi aistia.

Huntu kertoo paljon enemmän sekä kantajastaan että ympäröivästä yhteiskunnasta kuin moni aavistaakaan. Hunnun väri, kuosi, tapa sitoa se ja hiusten määrä, joka hunnun alta paljastuu, kertovat kaikki naisesta, hänen ajatusmaailmastaan ja myös maailman ajasta. Huntu voi edustaa kantajansa halua kapinoida ympäröivän yhteiskunnan arvoja vastaan.

Tällä hetkellä Iranissa huivipakkoa vahtii moraalipoliisi basij. Myös yksittäiset kansalaiset ovat ottaneet naisten pukeutumisen omaan valvontaansa. Happohyökkäykset, joissa naisen päälle kaadetaan saavillinen happoa, ovat syövyttäneet muiston vapaudesta epäonnisten naisten ihoille. On siis väärin moittia esimerkiksi iranilaisia naisia lakien alle alistumisesta. Jos rangaistukset ovat kovia, moni ymmärrettävästi vaikenee.

HUIVIPAKOSTA syytetään usein uskontoa, islamia, mutta Koraani ei määrää naisia peittämään kasvojaan. Sen sijaan se ohjeistaa muslimeja, sekä miehiä että naisia, pukeutumaan siveellisesti. Yleensä Koraania on tulkittu niin, että naisten pitää vähintään peittää hiuksensa hijabilla. Monet liberaalit ja korkeasti koulutetut musliminaiset tulkitsevat pyhiä säkeitä vapaammin, eivätkä koe Koraanin kehottavan heitä peittämään edes hiuksiaan.

Kuten Raamattua, myös Koraania voi tulkita monella eri tavalla.

Muslimifeministeilläkin on ristiriitainen suhtautuminen huntuun. Toisten mielestä se on patriarkaalinen muinaisjäänne, ja toisille tärkeintä on naisten oikeus valita itse käyttääkö huntua vai ei. Osalle kasvot peittävä huntu on myös tapa kapinoida länsimaista kauneusihannetta ja ulkonäkökeskeisyyttä vastaan.

Burka on vaate naisen alistamiseen. Kuka haluaa vapaaehtoisesti pukea itsensä kaiken peittävään säkkiin? Ja on aivan turha kysyä musliminaisilta tästä, koska he vastaavat aina, että haluavat käyttää burkaa omasta tahdosta. Kyse on kuitenkin uskonnollisesti aivopesusta ja painostuksesta. Muuta vaihtoehtoa ei vain ole.

Nimimerkki Akateeminen kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Perussuomalaisten tuore varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen kommentoi Facebookissa 12. elokuuta, että burkan käyttö on aivopesun tulosta, eikä nainen ole millään voinut valita asuaan vapaaehtoisesti. Sen sijaan, että Tynkkynen olisi käynyt kysymässä bussipysäkillä istuvalta naiselta, miksi hän on pukeutunut niqabiin, hän otti naisesta kuvan ja latasi sen Facebookiin.

Harvalla käy mielessä, että nainen on todella voinut valita asunsa itse. Tai jos käy, heidän mielipidettään ei haluta kuunnella ­– nämä naisethan ovat alistettuja, joten heidän ajatuksensakin täytyvät olla jonkun toisen.

Tehdäänpä pieni ajatusleikki: Jos nainen olisi valinnut kulkea keskellä kaupunkia bikineissä, kuinka moni ajattelisi, että hänen perheensä tai miehensä on pakottanut hänet pukeutumaan niin paljastavasti? Todennäköisesti hyvin harva. Onhan naisella oikeus omaan kehoon ja oikeus valita vaatteensa.

Jotain länsimaisesta kulttuurista kertoo sekin, että naisen vapaus rinnastuu paljastavaan pukeutumiseen, mutta peittävä vaatetus kertoo naisen oman tahdon puuttumisesta ja alistamisesta. Vaikka erilaisten huntujen käyttö voi johtua etenkin Lähi-idässä myös sosiaalisesta paineesta, sama paine ja hyväksynnän hakeminen saattaa ajaa länsieurooppalaiset naiset pukeutumaan minihameeseen tai tavoittelemaan tietynlaista vartaloa.

HUNNUN KÄYTTÖ Lähi-idässä on eri asia kuin hunnun käyttö Euroopassa. Persianlahden maissa niqab yleensä mahdollistaa naisen osallistumisen yhteiskuntaan. Se suojaa häntä häirinnältä, tuo kunnioitusta. Alun perin kasvot peittävää huntua käyttivätkin profeetta Muhammedin vaimot, jotka pystyivät hunnun turvin tekemään yhteiskunnallista työtä. Heidät tunnistettiin ja heitä arvostettiin.

Yhteiskunta ei tietenkään ole tasa-arvoista nähnytkään, jos naisten täytyy pukeutua niqabiin voidakseen kulkea kadulla rauhassa. Tasa-arvoa ei ole sekään, että naisten pukeutumisesta säädetään lailla.

Euroopassa tilanne on toinen. Maanosassamme pukeutuminen on lähtökohtaisesti vapaata. Vähiin vaatteisiin pukeutuneet naiset ovat katukuvassa tavallinen näky, ja alusvaatemainosten seassa nainen niqabissa huomataan. Hän erottuu joukosta.

Tämän perusteella voisi päätellä, että Euroopassa niqabiin pukeutuminen vaatii valtavaa rohkeutta, sillä niqab ei edusta länsimaista kauneusihannetta. Niqab peittää vartalonmuodot, ja muuttaa katseen suuntaa. Perinteisesti naisen katsominen on ollut miehen oikeus, mutta kasvot peittävä huntu kääntää katseen toisin päin. Niqab ja burka ovat länsimaisen kulttuurin kanssa törmäyskurssilla myös siksi, ettei niitä käyttävien naisten identiteettiä ole helppo tunnistaa julkisilla paikoilla.

Olen yhden nigabin kohdannut ja pelästynyt! En halua omassa maassani pelästyä uudelleen.

Nimimerkki Antro kommentoi HS:n uutista ”Perussuomalaisten Saarakkala teki lakialoitteen burkien kieltämiseksi

Huntukeskustelun voi odottaa kuumenevan lähitulevaisuudessa. Ennusteiden mukaan islam nousee vuoteen 2070 mennessä maailman suurimmaksi uskonnoksi. Sodat ja niiden seurauksena muun muassa syyrialaisten ja irakilaisten turvapaikanhakijoiden saapuminen myös Eurooppaan on antanut erityisesti oikeistopopulistisille puolueille tekosyyn varoittaa islamin ja sen vaikutusten invaasiosta.

Koska burkakielto on voimassa muutamassa Euroopan maassa, keskustelu on jo alkanut. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin linjasi vuonna 2014, ettei Ranskan burkakielto riko uskonnon-, ilmaisun- tai sananvapautta. Päätöksen seurauksena liberalismille ja individualismille rakennettu Eurooppa otti askeleen kohti yhtenäiskulttuuria, jossa parlamentit päättävät, mitä on ranskalainen, hollantilainen, sveitsiläinen ja belgialainen kulttuuri.

Sen sijaan Suomen oikeusministeriö otti vuonna 2013 erilaisen kannan asiaan perustelemalla huntukieltoa ajaneen aloitteen hylkäämistä sillä, että ”käyttökiellolla puututtaisiin ihmisten perusoikeuksiin, joten kaikille rajoituksille pitäisi olla painava yhteiskunnallinen tarve.”

KYSYMYS HUNNUN käytöstä on saanut Euroopassa asian oikeaa kokoa suuremmat mittasuhteet. Kun Ranskan laki astui voimaan, maan sisäministeriön laskelmien mukaan laki koski vain noin 2 000:ta naista.

Pepicelli (2014) kertoo teoksessaan Islamin huntu, että tutkimusten mukaan suurin osa näistä eurooppalaisista musliminaisista käyttää kasvot peittävää huntua omasta tahdostaan, uskonnollisista syistä ­– usein vastoin perheensä mielipidettä. Burkan ja niqabin kieltävät lait sulkevat nämä naiset yhteiskunnan ulkopuolelle, koska heidän uskonnollinen vakaumuksensa vaatii hunnun käyttöä.

Pientä vähemmistöä koskevaa, uskonnollista ilmaisunvapautta rajoittavaa lakia on perusteltu myös turvallisuussyistä. Pariisin, Madridin ja Lontoon pommi-iskujen tekijät ovat silti kulkeneet tavallisissa vaatteissa, eikä ihmekään, sillä niqab herättää Euroopassa huomiota. Laki ulottuu myös turisteihin, ja on karkottanut joitain Persianlahden valtiosta tulevia turisteja Pariisista Lontooseen.

Länsimailla on oltava oikeus omaan elämäntapaansa – ei voi olla niin, että muualta tulleita vaikutteita pitää kunnioittaa enemmän kuin omaa perinnettään. – –

Nimimerkki Plätty kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Olli Immosen Facebook-kirjoituksen ja turvapaikanhakijoiden ympärillä käydystä keskustelusta on tullut vaikutelma siitä, miten suomalaisten on vaikea hyväksyä sitä, että toiset kulttuurit ovat erilaisia kuin omamme. Monella tuntuu myös olevan käsitys, että on olemassa vain länsimainen kulttuuri ja sen vastaparina islamilainen kulttuuri, jolta meidän pitää suojautua.

Se, että Ranskassa pieni osa musliminaisista pukeutuu kasvot peittävään huntuun, ei uhkaa perinteistä länsimaista kulttuuria, jos sellaista voidaan edes sanoa olevan.

Vaikka meistä tuntuu oudolta, kun nainen haluaa peittää vartalonsa ja kasvonsa täysin siksi, että se tekee hänestä paremman uskovaisen, ei asian muuttaminen ole eurooppalaisten asia. Jos lait ja Koraanin tulkinta muuttuvat, muutos lähtee muslimiyhteisöistä itsestään.

Burkakielloilla asia ei ratkea. Lait eivät saa perustua länsimaalaisten vieraan pelkoon.

Nyt burkakiellot rajoittavat pieneen vähemmistöön kuuluvien naisten mahdollisuutta toimia yhteiskunnassa. Tämä vähemmistö kokee, että niqabin tai burkan käyttö on heille esimerkiksi uskonnollisessa tai kulttuurisessa mielessä tärkeää.

BURKAKIELLON MYÖTÄ eurooppalaisten halu länsimaalaistaa vieraita kulttuureja uhkaa herätä jälleen henkiin – tällä kertaa omassa maanosassamme. Kohteena on nainen, naisen vartalo ja naisen oikeus valita.

Monet Euroopan valtiot Ranska etunenässä ovat hyvin maallistuneita. Sen vuoksi meidän on vaikea ymmärtää, miksi islamilla on niin vahva rooli useimpien muslimien elämässä. Koska länsimaisiin ihanteisiin kuuluvat yksilönvapaus ja tasa-arvo, olisi helppo johtopäätös se, että kaikki saisivat päättää itse omasta pukeutumisestaan.

Nyt näyttää siltä, että samainen länsimainen kulttuuri ja poliitikot määräävät naiset pukeutumaan, kuten valtioita johtava, usein hyvin miesvaltainen eliitti haluaa. Täsmälleen niin kuin Iranissa ja Saudi-Arabiassa.

Lähteet:

Pepicelli, Renata (2014): Islamin huntu