Mieluummin eri tahtia eteenpäin kuin samaa tahtia eri suuntiin

Euroopan unioni kokoaa rivejään tiiviimpää yhdentymistä varten samalla, kun Ison-Britannian eroneuvottelut alkavat. Kuvitus: Oona Lohilahti

KOLUMNI
VEERA TEGELBERG

EU-maiden johtajat sitoutuivat lauantaina Roomassa edistämään “vieläkin suurempaa yhtenäisyyttä”. Isoin kysymys on, pystyvätkö kaikki jäsenmaat kulkemaan samaa tahtia eteenpäin.

 

Jos viime vuosi oli mullistava Euroopan tulevaisuuden kannalta, näyttää sitä olevan myös vuosi 2017. Maaliskuussa kansalaisille on esitelty viisi visiota siitä, millainen EU voisi tulevaisuudessa olla. Lauantaina jäsenmaiden johtajat allekirjoittivat Rooman julistuksen, jossa vannotaan yhtenäisyyden nimeen. Valmiina tai ei, täältä tulee uusi EU!

Viisi visiota esitellyt valkoinen kirja ja lauantainen Rooman julistus ovat merkkejä unionin torhistumisesta. Samalla ne ovat olleet kaivattu tilaisuus jäsenmaiden päämiehille takoa rintaansa. Kyse on sisäisestä viestinnästä, joka on suunnattu kovimmille kriitikoille, Isolle-Britannialle mutta ennen kaikkea presidentinvaaleihin valmistautuvalle Ranskalle ja Marine Le Penille.

Valkoiset kirjat ovat asiakirjoja, joissa komissio esittelee ehdotuksiaan johonkin aihepiiriin liittyen.

 

ROOMAN JULISTUS on symbolinen ele. Vuodesta 2010 alkaen EU on ollut kierteessä, jossa sen energia on kulunut yksi toisensa jälkeen puhjenneiden kriisien selvittämiseen. Tilaa tulevaisuuden pohdinnalle on ollut niukasti, eikä ilmapiiri ole ollut sille sopiva.

Velkakriisit, maailmanlaajuiset talousvaikeudet, ainakin toistaiseksi haudattu vapaakauppasopimus Yhdysvaltojen kanssa, pakolaistilanteen hoito ja päätään nostanut terrorismi ovat saaneet EU:n näyttämään heikolta, toimintakyvyttömältä ja eripuraiselta. Monet uudistukset on jouduttu tekemään pakon edessä ja nopealla aikataululla.

Vaikka Rooman julistuksen allekirjoittaminen on eleenä lähitulevaisuuden kannalta tärkeä, se tarjoaa vasta ohuita suuntaviivoja siitä, mihin poliitikot haluavat unionia viedä. 

Seuraavaksi Euroopassa on kyettävä vastaamaan valtaviin kysymyksiin, kuten siihen, mitä yhdentyminen oikeasti tarkoittaisi, etenevätkö kaikki samaa tahtia ja miten kansalaiset saadaan vakuutettua integraation järkevyydestä. Jos jäsenmaat haluavat näyttää yhtenäisiltä myös vielä ensi vuonna, vastaukset on muodostettava mahdollisimman pian. Samaan aikaan Iso-Britannia pitäisi saada sulavasti ulos EU-perheestä.

 

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on puhunut sen sijaan keskitiestä, jossa koko unioni etenisi samaa tahtia, ja jossa ei olisi “uusia hyppyjä integraatioon”.

 

KESKEISIMMÄKSI KYSYMYKSEKSI näyttää nousevan se, edetäänkö unionissa yhtä matkaa vai eri ryhmissä. EU:ssa on totuttu siihen, että kaikki jäsenmaat tavoittelevat lähtökohtaisesti samaa päämäärää. Eritahtinen integraatio ei sinänsä ole uutta, sillä jo nyt vain osa EU-jäsenistä kuuluu esimerkiksi talous- ja rahaliittoon (Emu). Tällä kertaa mentäisiin kuitenkin syvemmälle ja kenties nopeammin.

Aihe on jakanut mielipiteitä myös Suomessa. Presidentti Sauli Niinistö antoi maaliskuun alussa ymmärtää, että eritahtinen eteneminen olisi EU:ssa hyväksyttävää. Asiasta kysyttiin, kun Viron presidentti Kersti Kaljulaid vieraili Suomessa. Myös Kaljulaid kertoi kannattavansa eritahtista Eurooppaa yhtenä vaihtoehtona, ja hän kutsui erojen tunnustamista “terveeksi järjeksi”. Myös Ruotsin pitkäaikainen pääministeri Göran Persson on puhunut eritahtisuuden puolesta. Persson myös mielellään näkisi Ruotsin EU:n ydinjoukossa.

Entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.) kirjoitti maaliskuun puolivälissä, että Suomen on lyöttäydyttävä integraation kovaan ykkösryhmään, jos jäsenmaat päättävät jatkaa matkaa eri tahtiin. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on puhunut sen sijaan keskitiestä, jossa koko unioni etenisi samaa tahtia, ja jossa ei olisi “uusia hyppyjä integraatioon”. Lauantaina Suomi kuitenkin sitoutui Sipilän allekirjoituksella myös vaihtoehtoon eritahtisesta Euroopasta. Pääministerin mukaan tämä vastaa Suomen tavoitteita.

 

KESKUSTELU Suomen jäämisestä “kakkoskehälle” tai EU:n jakautumisesta a- ja b-luokan maihin sisältää oleellisia huolia. Uhkakuvat sisäisestä jakautumisesta on otettava vakavasti, mutta myös liian jäykkä yhtä matkaa meno voi koitua eurooppalaiselle yhteistyölle kohtaloksi. Se on tullut viime vuosina selväksi euroalueella.

Eroja euromaiden välillä ei ole saatu tasoitettua yhteisvaluutan aikana, eikä yhteisistä alijäämää- ja velkatasotavoitteista ole pidetty kiinni. Vuonna 2010 puhjennut velkakriisi on vain kasvattanut eroja. Vahva Saksa huitelee omassa sarjassaan samalla, kun iso joukko joutuu sopeuttamaan julkista talouttaan – Suomi mukaan lukien.

Kova säästöpolitiikka on heikentänyt kotimaista kysyntää ja lisännyt työttömyyttä ympäri Eurooppaa. Samalla kansalaisten tyytymättömyys on kasvanut. Komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen väläyttikin viime viikolla, että eriytymistä tapahtuisi tulevaisuudessa mahdollisesti juuri Emussa

 

Eritahtinen integraatio huolehtisi siitä, että kaikki maat kulkisivat samaan suuntaan, mutta itselleen sopivassa rytmissä.

 

EURO ON OSOITUS siitä, että pelkkien tavoitteiden luominen ei takaa yhtenäisyyttä. Jäsenmailla on oltava todelliset edellytykset yhteistyön syventämiselle. Mitä syvemmälle unionin integraatiossa mennään, sitä epätodennäköisempää on, että kaikki maat pystyvät täyttämään samat kriteerit ja sitoutumaan samoihin tavoitteisiin ainakaan samassa ajassa.

Yhdentymisen kannalta keskeisin ongelma on juuri eriarvoisuus, jota myös velkakriisin hoito on aiheuttanut. Kun Euroopan talousyhteisön perustamisesta päätettiin Roomassa 60 vuotta sitten, paperin allekirjoitti kuusi maata. Lauantaina Rooman julistukseen laittoivat nimensä 27:n eri jäsenvaltion johtajat. Eritahtinen integraatio huolehtisi siitä, että kaikki maat kulkisivat samaan suuntaan, mutta itselleen sopivassa rytmissä.

 

ERITAHTISUUS ei voi tarkoittaa, että jokainen maa noukkii rusinat pullasta: ryhmää on seurattava, kun sen valitsee. Jos Suomi haluaa olla mukana EU:n ytimessä, olisi sen juuri nyt neuvoteltava siitä, millaista unionia rakennetaan. Hallitusta ovat huomauttaneet aktiivisemman roolin tarpeellisuudesta sekä suomalaiset mepit että Katainen.

Vaikka Rooman julistus on pohjimmiltaan symbolinen paperi, sisältää se lupauksia, jotka EU-johtajien toivoisi täyttävän. Allekirjoittajat lupaavat julistuksessa esimerkiksi kuunnella kansalaisiaan ja kansallisia parlamentteja yhä herkemmin.

Kritiikin ottaminen vastaan on ensisijaisen tärkeää, muutettiinpa EU:ta mihin suuntaan tahansa. Unionin on pakko vastata talouskriisin aikana vahvistuneisiin epäoikeudenmukaisuuden ja epätasa-arvon tunteisiin. Jos äänestäjien tuki EU:lle hiipuu, katoaa pian myös Rooman sopimuksen hohto ja valkoista kirjaa voi käyttää piirustuspaperina.

 

”Täydellinen ADHD-tapaus” – EU:ssa odotetaan selkeyttä Trumpin puheisiin

Euroopan komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen poistui europarlamentin täysistunnosta keskiviikkona. Kuva: Veera Tegelberg

AJANKOHTAISTA
VEERA TEGELBERG

Yhdysvaltojen presidentiksi nousee tänään mies, jonka Eurooppa-linja herättää huolta. EU:ssa toistetaan nyt mantraa siitä, miten Euroopan tulevaisuus on sen omissa käsissä.

 

Donald Trumpin lähestyvä virkavalan vannominen kehysti kuluvalla viikolla europarlamentin vuoden ensimmäistä täysistuntoa Ranskan Strasbourgissa. Trumpin valintaa on ehditty sulatella Euroopassa yli kahden kuukauden ajan. Ensijärkytys on hälventynyt, mutta tilalle on tullut epävarmuutta. Kuluneet kuukauden ovat jättäneet jälkeensä valtavan joukon vailla vastausta olevia kysymyksiä.

Päättäjät niin parlamentissa, komissiossa kuin Eurooppa-neuvostossa ovat joutuneet tulkitsemaan Trumpin toinen toistaan ristiriitaisempia lausuntoja. Käsitystä siitä, millaista Yhdysvaltain ja EU:n yhteistyö seuraavien neljän vuoden ajan on, on yritetty haroa kasaan twiittien ja lehtitekstien perusteella.

Päätelmiä tulevasta on vedetty myös siitä, että Trump on tavannut ensimmäisten joukossa Euroopan EU-skeptistä kärkeä, kuten Nigel Faragen. Myös Ranskan Marine Le Pen nähtiin Trump Towerissa viikko sitten. Trumpin politiikan punaisen langan löytämistä ovat vaikeuttaneet myös tulevan presidentin ministerivalinnat.

EU:ssa huolta kannetaan etenkin siitä, että Trump on antanut ymmärtää pitävänsä brexitiä myönteisenä asiana. Tulevan presidentin edustajat ovat tiedustelleet Yhdysvaltojen nykyisen EU-edustajan Anthony L. Gardnerin mukaan, mitkä EU-jäsenmaat ovat seuraavia lähtijöitä. Toinen suuri huolenaihe on puolustusliitto Naton rooli Euroopassa.

 

EUROOPAN KOMISSION varapuheenjohtaja Jyrki Katainen yritti hälventää Trump-huolta keskiviikkona Strasbourgissa. Katainen muistutti parlamentissa, että Euroopan tulevaisuus on edelleen maanosan omissa käsissä.

Hän kuitenkin totesi unionin olevan uudenlaisessa tilanteessa. Taloudellisen ja poliittisen kriisin lisäksi Eurooppaa koettelee Kataisen mukaan nyt myös geopoliittinen epävakaus: etenkin itä-Euroopassa Trumpin Venäjä-myönteisiä kommentteja seurataan hermostuneina.

Jo marraskuun presidentinvaaleista lähtien EU:n poliittinen johto on kirittänyt keskustelua tiiviimmästä, eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä. Katainen nosti keskiviikkona esiin Trumpin puheet Natosta vanhentuneena toimijana.

Trump on myös korostanut puolustusliiton jäsenten taloudellista vastuuta. Hän on antanut ymmärtää, että mikäli maksut eivät ole kunnossa, apua Yhdysvalloilta ei kannata pitää itsestäänselvyytenä. 

“Vähentyykö artikla 5:n merkitys [velvollisuus puolustaa muita jäsenmaita], ja onko Minskin-sopimus kaupan?” pohti Katainen keskiviikkona.

Graffiti Lontoon kadulla kysyi rehellisyyden perään. Kuva: Oona Lohilahti

 

KYSEENALAISTAJA. Sellaiseksi useat Suomen mepit Trumpia luonnehtivat. Arviot uuden presidentin EU-suhteesta tai muusta ulkopolitiikasta ovat kuitenkin toistaiseksi äärimmäisen varovaisia.

Trumpin valinnan aiheuttamaa huolta ei silti peitellä.

“Meillä on tässä täydellinen esimerkki ADHD-tapauksesta”, totesi liberaalien Nils Torvalds keskiviikkona lehdistötapaamisessa.

“Se tulee tuottamaan myös ADHD-päätöksiä.”

S&D:n Liisa Jaakonsaari pitää Trumpin valintaa saranakohtana EU:n historiassa. Euroopan päätöksentekopöydissä pohditaan, voidaanko Yhdysvalloilta perinteisesti saatuun tukeen enää luottaa yhtä sokeasti kuin vielä Barack Obaman aikana. Liian naiivista luottamuksesta Yhdysvaltojen tukeen puhui viikko sitten myös Saksan liittokansleri Angela Merkel.

“Trump on todennut tavoitteekseen EU:n tuhoamisen. Hän on todellinen tuuliviiri”, toteaa Jaakonsaari.

Kataisen tapaan monet suomalaiset europarlamentin jäsenet korostavat, että EU:n on pidettävä itse puoliaan ja tehtävä itsenäisiä päätöksiä.

“EU:ta rapautetaan sisältä ja ulkoa”, toteaa vihreiden Heidi Hautala ja viittaa euroskeptisyyden nousuun unionin sisällä.

“Kehitystä ei voida katsoa enää sivusta.”

 

PERJANTAIN VIRKAANASTUJAISTEN jälkeen Euroopan isät ja äidit odottavat Trumpilta vastauksia maanosien suhteesta. Rakkauskirjettä tuskin on tulossa, mutta EU:lle riittänee selkeä viesti siitä, millaisena osapuolten liitto jatkuu – ja onko Yhdysvalloilla kenties jo uusi mielitietty kiikarissa.

Viitteitä tulevasta saadaan varmasti perjantain virkaanastujaisten puheesta.

 

Trumpin valatilaisuus alkaa noin kello 17 Suomen aikaa. Näin päivä etenee. 

Propagandasta tuli propagandan uhri

KARLA KEMPAS

Vielä 1950-luvulla puhuttiin huoleti bisnespropagandasta, kun aiheena oli markkinointi tai mainonta. Milloin propagandasta tuli ruma sana?

 

Natsi-Saksa, Maon Kiina ja dystopiakirjallisuus. Äärijärjestö Isis, Putinin trolliarmeijat, infosota ja Pohjois-Korean suljettu yhteiskunta.

Propaganda tuntuu usein kaukaiselta, pölyttyneisiin historiankirjoihin kuuluvalta asialta tai ilmiöltä, joka ei koske vauraassa ja turvallisessa maassa asuvia.

Täällä se on viihdykettä. Ehkä juonikoukku elokuvassa tai jännittävä ajatusleikki, josta on mukava herätä todellisuuteen napsauttamalla televisio tai kirja kiinni.

 

ME LÄNSIMAALAISET ajattelemme näin pitkälti, koska propaganda itse joutui propagandan uhriksi 1900-luvun puolivälissä.

Professori Heikki Luostarisen artikkelissa Mistä propaganda tuli ja mihin se meni kerrotaan, että vielä ennen kylmää sotaa propaganda oli varsin neutraali sana.

Sanaa propaganda saatettiin käyttää kuvaamaan mainontaa, markkinointia, public relations -toimintaa ja muuta vaikuttavaa viestintää.

Ei ole tavatonta ajatella, että vielä 1950-luvun alussa joku olisi kertonut työskentelevänsä bisnespropagandan parissa.

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat alkoi käyttää sanaa propaganda Neuvostoliiton vaikuttamisviestinnästä, kun taas omaa propagandaansa se alkoi nimittää kansalaisten informoimiseksi. Propaganda liittyi jo valmiiksi kansalaisten ajatuksissa mielikuvaan sodasta ja aivopesusta, joten se jouti pois varjostamasta Yhdysvaltojen julkisuuskuvaa.

Kikka tehosi. Propaganda sulautui neuvostokommunismin imagoon kuin kurkkusalaatti metsämättäälle. Siitä tuli paha sana.

Mutta propaganda ei kadonnut minnekään lännestä, vaikka nimitykset vaihtuivatkin.

 

TODELLISUUDESSA tuskin mikään maailmankolkka välttyy propagandalta nykypäivänä.

Vaikuttavaa viestintää on kaikkialla, eikä se ole aina haitallista. Sitä näkyy sosiaalisessa mediassa, viihteessä, vaali- ja mainoskampanjoissa sekä joskus jopa journalismissa. Moraalittomaksi se silti muuttuu perustuessaan valheisiin ja tiettyjen ihmisryhmien herjaamiseen.

Aikakauslehti Vanity Fairin politiikasta kirjoittava Michael Kinsley toi esille kolumnissaan, että suoranainen valehtelu on palannut politiikkaanEnsi kuussa ratkeava Yhdysvaltojen presidentinvaali on kuvaava esimerkki tästä.

Republikaanien presidenttiehdokas Donald Trump valehteli viime vuonna nähneensä tuhansien arabitaustaisten hurraavan, kun World Trade Center sortui Yhdysvaltojen tuhoisimmassa terrori-iskussa vuonna 2001. Tänä vuonna hän väitti, että nykyinen Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama perusti äärijärjestö Isisin.

Trump onkin saanut kyseenalaisen kunnian esiintyä faktantarkistussivusto PolitiFactin emävale-listauksessa harvinaisen usein.

 

TRUMPIN LISÄKSI Britannian EU-eroa kannattaneet poliitikot ovat syöttäneet äänestäjille pajunköyttä.

Kampanjabussin kyljessä liioiteltiin sitä summaa, minkä Britannia EU-jäsenyydessään viikossa maksaa ja luvattiin laittaa raha kansalliseen terveydenhuoltoon. Vaikka väite on todistettu monissa viestimissä palturiksi, koristaa slogan edelleen Leave-kampanjan Twitter-tiliä.

Lisäksi EU-eroa kannattava leiri laati julisteen, jossa on kuva turvapaikanhakijoista, jotka kulkevat sankoin joukoin jonossa. Kuvassa oli teksti “Viimeinen pisara”. Twitterissä kuva rinnastettiin natsipropagandaan, jossa lähes identtistä kuvastoa yhdistettiin juutalaisiin.

Brexitin kannalla olleet voittivat, joten kampanja näköjään tehosi.

Myös valtiovetoista propagandaa esiintyy lännessä.

Historian onnistuneimmat propagandakampanjat ovat olleet henkilökultin luomisia. Esimerkiksi Hitler saavutti aikanaan niin voimakkaan kansansuosion, että sen vaikutuksia voi nähdä vielä nykypäivänäkin.

Persianlahden sodassa Valkoinen talo teki päinvastaisen ratkaisun. 1990-luvulla pr-yritys Hill & Knowlton teki mielipidetutkimuksen, josta selvisi, ettei amerikkalaisia juuri kiinnostanut vapautuuko Kuwait vai ei. Samassa tutkimuksessa selvisi, että Saddam Husseinin imago oli hyvin huono. Saddamin kurjan julkisuuskuvan varaan oli hyvä rakentaa kampanja, jossa häntä demonisoitiin entisestään.

Yhdysvaltojen entisen presidentin George W. Bushin viestintähenkilöstöön kuulunut Scott McClellan kertoi vuonna 2008, että Valkoinen talo järjesti propaganda-kampanjan, jotta kansalaiset suhtautuisivat myönteisesti Irakin sotaan.

 

KIRJAILIJA George Orwellin klassikkoteoksessa Vuonna 1984 päähenkilö Winston Smith työskentelee totuusministeriössä, missä hän väärentää työkseen historiaa hallinnolle mieluisammaksi. Kuvitteellisessa Oseaniassa väärin ajatteleminen on rikos ja Isoveli valvoo.

Myös vuonna 2016 monessa maailmankolkassa eletään todellisuudessa, jossa propaganda hallitsee viestimiä ja sananvapaus on pelkkä päiväuni.

Propaganda on voimakas sana. Siksi maissa, joissa päättäjiä voi kritisoida ja uutisiin pääasiassa luottaa, tuntuu rajulta syyttää valheellista kampanjointia tai valtionviestintää propagandaksi.

Tärkeää on silti tiedostaa propagandan jatkuva läsnäolo ja osoittaa, etteivät valheet vakuuta meitä.

 

Lähteenä: Professori Heikki Luostarinen, Mistä propaganda tuli ja mihin se meni

Lue lisää: Valtablogi, Sosiaalinen media toi kissanpennut terroristien propagandaan

Viikossa valtion johtajaksi

TOIMITUKSELTA

Kun kuninkaat ja kuningattaret hallitsivat Eurooppaa, valtaan saattoi päästä nopeasti avioliiton kautta. Kersti Kaljulaid, 46, osoitti, että valtakunnan voi saada muutamassa päivässä ilman naimakauppoja. Riittää, että tekee työnsä pirun hyvin.

 

KALJULAIDIN nimi oli vielä pari viikkoa sitten monelle virolaiselle täysin vieras, mutta tänään maanantaina hän vannoo virkavalansa ja saa kantaakseen Viron presidentin arvonimen.

Biologista ja bisnesnaisesta tulee ensimmäinen naispuolinen presidentti Viron historiassa. Itsenäisyyden aikana häntä on edeltänyt neljä miestä, joista viimeisimmän, kaksi viisivuotiskautta hallinneen Toomas Hendrik Ilveksen kausi loppuu tänään maanantaina.

 

VIROLAISET OVAT pääosin hyväksyneet uuden presidenttinsä, mutta eivät valintatapaa. Kyseessä ei ole suora kansanvaali, kuten Suomessa, vaan presidentin valitsee Viron parlamentti riigikogu. Esimerkiksi suurta kansansuosiota nauttinut Marina Kaljurand ei saanut parlamentissa tarpeeksi ääniä, mikä tuskastutti virolaisia.

Valintatavalla halutaan taata, että presidentti toimii yhteistyössä parlamentin kanssa, eikä yritä laajentaa valtaoikeuksiaan. Vaalien jälkeen oppositio ehdotti siirtymistä kansanvaaliin, mutta hallitus ei ole ajatukselle juuri lämmennyt.

Viron presidentin asemaa kuvaillaan usein symboliseksi, vaikka kyse ei ole vallattomasta nukkehallitsijasta. Presidentti toimii muun muassa armeijan ylipäällikkönä, edustaa maata ulkomailla ja hänellä on veto-oikeus tietyissä virkanimityksissä. Presidentillä on myös valta palauttaa lakeja parlamenttiin, jos ne ovat perustuslain vastaisia.

 

81 ÄÄNELLÄ PRESIDENTIKSI valittu Kaljulaid oli lopulta vaalien ainoa ehdokas. Parlamentin puolueet valitsivat  hänet kompromissiehdokkaaksi poliittisen eliitin ulkopuolelta saadakseen maalle vihdoin presidentin viikkojen tuskailun jälkeen.

Muutama viikko sitten Kaljulaid istui yksin vaalitentissä, jossa oli aiemmin ollut viisi ehdokasta taistelemassa ruutuajasta.

Viime maanantaina Kaljulaid odotti äänestystulosta varsin rauhallisena. Ennen kyseistä vaalia parlamentti oli yrittänyt valita presidenttiä moneen kertaa.

 

ENSIN PARLAMENTISSA käytiin loppukesästä useita epäonnisia äänestyskierroksia. Ehdokkaat tulivat ja menivät kuin pyöröovista, sillä uusia ehdokkaita voi ilmoittautua mukaan lähes jokaisen kierroksen jälkeen.

Kaikkiaan äänestyskierroksia oli kolme, mutta kukaan kulloinkin ehdolla olleista ei saanut tarvittavaa kahta kolmasosaa äänistä.

Seuraavaksi äänestämään pääsivät valitsijamiehet, joiden joukossa oli parlamentin jäsenten lisäksi myös kuntien edustajia. Tuloksena oli kuitenkin katastrofi, kun kukaan ehdokkaista ei taaskaan saanut tarvittavaa äänimäärää ja presidentin valinta palautettiin parlamentille ensimmäistä kertaa maan historiassa.

Sitten tuli Kaljulaid ja korjasi koko potin. Vajaassa parissa viikossa virka Euroopan tilintarkastustoimistossa vaihtuu presidenttiyteen.

Satumaisesta alusta huolimatta Kaljulaid ei voi odottaa kaudestaan ihanaa ja auvoista. Siitä pitävät huolen Itämeren Nato-keskustelu, EU:n kriiseily ja naapurimaa Venäjä.

Länsi-Saharaa tuetaan ainoastaan epäonnistuneilla neuvotteluilla

LINDA LAINE

Afrikassa on 54 valtiota. Afrikan unionin jäsenmaita on niin ikään 54, mutta Marokko ei ole jäsen. Sen sijaan unionissa vaikuttaa Länsi-Sahara, Afrikan viimeiseksi siirtomaaksi kutsuttu miinoitettu hiekkahelvetti, jota Marokko on miehittänyt yli 40 vuotta.

 

Vuonna 1984 Marokko lähti Afrikan unionin edeltäjästä, Afrikan yhtenäisyysjärjestöstä ovet paukkuen. Syynä oli jäsenmaiden enemmistön antama tuki Länsi-Saharalle, jonka Marokko oli miehittänyt yhdeksän vuotta aiemmin. Afrikan unionissa Länsi-Sahara tunnetaan nimellä Saharan demokraattinen arabitasavalta. Sen hallitus on maanpaossa Algeriassa.

Länsi-Saharassa haaveiltiin itsenäisyydestä, kun espanjalaiset siirtomaaisännät vetäytyivät alueelta vuonna 1975. Itsenäisyyttä ei koskaan tullut, vaan Marokko ja Mauritania katsoivat harvaan asutun, noin Ison-Britannian kokoisen maapalan kuuluvan itselleen ja miehittivät sen. Vahvistaakseen alueen kuulumista Marokkoon, kuningas Hassan II marssitti 350 000 marokkolaista siviiliä Länsi-Saharaan. Mauritania solmi myöhemmin rauhansopimuksen Länsi-Saharan itsenäisyyttä vaativan Polisario-liikkeen kanssa ja poistui alueelta vuonna 1979. Tämän jälkeen Marokko valtasi vapautuneet maat hallintaansa.

Vuosikymmeniä umpikujassa olleen konfliktin aikana Marokko ei ole luopunut aluevaatimuksistaan, mutta on silloin tällöin vilautellut mahdollisuutta alueen osittaiseen itsehallintoon. Tämä ei  Länsi-Saharan asukkaille, sahraweille, riitä. Pitkän kärsimyksen jälkeen he haluavat itse päättää maansa tulevaisuudesta.

Länsi-Saharan miehityksen takia Marokkoa ei otettu mukaan Afrikan yhtenäisyysjärjestön tilalle perustettuun Afrikan Unioniin. Tai toisilta kysyttäessä Marokko jättäytyi oma-aloitteisesti unionin ulkopuolelle. Niin tai näin, maasta tuli Afrikan poliittinen kummajainen. Ainoa maa, joka ei kuulu unioniin.

 

MAROKKO EI HALUA pysytellä unionien ulkopuolella, mutta se haluaa pelata omilla säännöillään. Maa on ilmoittanut, että se on valmis harkitsemaan Afrikan unionin jäsenyyttä, jos Länsi-Sahara erotetaan tai sen jäsenyys jäädytetään. Lisäksi Marokko on hakenut EU-jäsenyyttä. Vastakaikua ei ole toistaiseksi löytynyt AU:sta eikä EU:sta.

Marokko ei ole saanut kansainvälistä hyväksyntää toimilleen Länsi-Saharassa, mikä on yksi syy nihkeille reaktioille eri unionipuheisiin. Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi jo vuonna 1975 selvityksen, jonka mukaan ei ole olemassa historiallisia todisteita Marokon oikeudesta Länsi-Saharaan. Marokon hallinto väittää toisin ja toimii edelleen oman mielensä mukaan, lähinnä Ranskan ja Yhdysvaltojen tukemana.

Konfliktiin on haettu ratkaisua lukuisissa neuvotteluissa, joista ovat kaikki kariutuneet. YK:n rauhanturvaoperaatio Minurso on ollut käynnissä Länsi-Saharassa vuodesta 1991. Sen tehtävänä on valvoa tulitaukoa Länsi-Saharan itsenäistymistä ajavan Polisario-liikkeen ja Marokon hallituksen välillä.

YK:n jalona tarkoituksena oli järjestää kansanäänestys alueen itsenäisyydestä jo 90-luvulla, mutta toistaiseksi äänestys on jäänyt pitämättä. Suurin kiista Marokon ja Polisarion välillä on siitä, ketkä saavat äänestää. Marokko ei myöskään kelpuuta alueen täyttä itsenäisyyttä yhdeksi äänestysvaihtoehdoista.

Paperien pyöriessä pöydillä Marokkoa on syytetty sahraweihin kohdistuneista toistuvista ihmisoikeusloukkauksista. Samanlaisia syytteitä on on esitetty myös Polisarion joukoista. Esimerkiksi sotavankeja on kidutettu puolin ja toisin. YK:n rauhanturvajoukkojen mandaattiin on toistaiseksi turhaan yritetty lisätä ihmisoikeustilanteen tarkkailun mahdollistavaa kohtaa. YK:n turvallisuusneuvostossa vaikuttava Ranska on torpannut yritykset entisen siirtomaansa Marokon etua ajaen.

 

MONEN MUUN maailmankolkan tapaan myös Länsi-Saharan maisemaa rikkoo muuri. Marokon 80-luvulla rakentama lähes 3 000 kilometriä pitkä hiekkavalli jakaa Länsi-Saharan kahtia. Tämän maailman toiseksi pisimmän muurin rakentaminen kesti seitsemän vuotta ja maa sen ympärillä on miinoitettu. Toiselle puolelle on eristetty Polisario-liike.

Miinat vaarantavat niin nomadista elämäntapaa harjoittavien siviilien kuin YK:n tarkkailijoiden hengen. Alueella on käynnissä YK:n miinanraivausoperaatio, mutta tuulen liikuttama hiekka vaikeuttaa miinojen löytämistä ja vaarattomaksi tekemistä. Hiekkameri vuoroin kätkee, vuoroin paljastaa miinoja. Tähän mennessä maasta on kaivettu yli 7 500 miinaa ja työ jatkuu edelleen.

 

LUKUISAT SAHRAWIT pakenivat 70-luvulla väkivaltaisuuksia pakolaisleireille Algeriaan. He ovat siellä edelleen. Elämä väliaikaiseksi tarkoitetuissa leireissä ei ole helppoa. Kaikki toimii kansainvälisen avun varassa ja heittelehtivät avustussummat vaikeuttavat leirien arkea. Viime lokakuussa aluetta vaivanneet tulvat ajoivat yli 25 000 pakolaista ahdinkoon veden tuhotessa koteja ja ruokavarastoja. Algerian hallituksen mukaan maassa on kaikkiaan noin 165 000  sahrawia, joista suurin osa asuu leireillä Tindoufin kaupungin lähistöllä. Tindoufissa majailee myös Saharan demokraattisen arabitasavallan maanpaossa oleva hallitus. Marokko on toistuvasti vaatinut Algeriaa lopettamaan Polisarion tukemisen, mutta toistaiseksi tuloksetta.

Helppoa ei ole myöskään Länsi-Saharaan jääneillä. Alueen kouluissa poliisit vahtivat, etteivät oppilaat syyllisty Marokon vastaisiin toimiin. Lisäksi asukkaiden kokoontumis- ja sananvapautta on rajoitettu ja väkivalta on yleistä. Osa ei ole nähnyt leireille paenneita sukulaisiaan vuosikymmeniin.

Länsi-Sahara on Marokolle arka aihe. Maa esimerkiksi esti vuonna 2009 Yhdysvalloissa ihmisoikeuspalkintoa vastaanottamassa olleen länsisaharalaisen aktivistin Aminatou Haidarin palaamisen maahan, käännytti Haidarin Kanariansaarille ja takavarikoi hänen passinsa. Marokko myöntyi Haidarin paluuvaatimuksen vasta kansainvälisen yhteisön ärähdettyä. Haidar itse protestoi olemalla nälkälakossa 32 päivää.

 

KANSAINVÄLINEN YHTEISÖ on kerta toisensa jälkeen epäonnistunut Länsi-Saharan konfliktin ratkaisussa. YK:lla on kauniita aikeita, muttei muskeleita tuottaa tuloksia. Useat tahot yliopisto-oppineista pan-afrikkalaiseen kongressiin ovat vaatineet taloudellisia pakotteita Marokolle. Niitä ei ole tullut. Sen sijaan esimerkiksi EU solmi vuonna 2012 Marokon kanssa kalastussopimuksen, joka väärinkäytti Länsi-Saharan kalavesiä.

Viime lokakuussa Euroopan unionin tuomioistuin katsoi Marokon ja EU:n välisen kala- ja maataloustuotteita koskevan kauppasopimuksen laittomaksi. Afrikan unioni ilmaisi tyytyväisyytensä päätökseen. Muuta unioni ei ole lähiaikoina saanut aikaiseksi, sillä jokainen jäsenmaa hoitaa kahdenkeskiset suhteensa Marokkoon, miten parhaaksi katsoo. Viime kesänä unionin lakivaliokunta sai aikaiseksi lausunnon, joka tuomitsee Länsi-Saharan luonnonvarojen riiston Marokon ja kolmansien osapuolten välisillä sopimuksilla. Lisäksi unionin rauha- ja turvallisuusneuvosto on ehdottanut boikottia tuotteille, jotka riistävät Länsi-Saharan luonnonvaroja. Boikotteja ei ole tiettävästi pistetty käytäntöön.

Marokon jääräpäinen halu pitää Atlantin rannikolla sijaitseva autiomaa osana hallintoaluettaan vaikuttaa oudolta. Maanviljely alueella on lähes mahdotonta, juomavedestä on jatkuvasti pulaa ja aluetta kurittavat korkeat lämpötilat ja hiekkamyrskyt. Länsi-Saharan kalavedet ovat kuitenkin runsaat, minkä lisäksi maasta löytyy muun muassa fosfaattia ja uraania. Alueella oletetaan olevan myös runsaasti öljyä. Kyse on puhtaasti vallasta ja taloudellisesta hyödystä.

Ei auta, että Länsi-Saharan itsenäisyyden on tunnustanut yli 80 YK:n jäsenmaata. Näistä suurin osa sijaitsee Aasiassa ja Afrikassa. EU-maista Länsi-Saharaa ei ole tunnustanut ainutkaan. Ruotsissa nähtiin viime vuonna epäonnistunut yritys.

 

EU-kritiikki voisi kasvaa aikuiseksi

KARLA KEMPAS

Pöydät tärisevät rytmikkäästä rummutuksesta. Yksinpuhelu jatkuu, vaikka puheaika on jo loppunut. Puheenvuorot tyssäävät huutoihin. Keskeytetty joutuu vetoamaan aikuisiin kuin riehakkaisiin lapsiin, joilta on jäänyt päiväunet väliin. “Pyydän kunnioitusta. Antakaa minun puhua loppuun.”

Episodi on Euroopan parlamentin täysistunnosta Strasbourgista. Huutelijat kuuluvat Euroopan parlamentin EU-kriitikko-meppehin, joilla on mielessään Brexit, eli tavoite Ison-Britannian EU-erosta.

Rakentavuus on heidän EU-kritiikistään kaukana.

 

EU-KRIITIKOIDEN joukkoon mahtuu monenlaisia tapauksia.

Karkeasti heidät voi jakaa kahteen leiriin, pehmoihin ja koviksiin. Pehmot eivät halua erota unionista, mutta vastustavat EU:n kehitystä liittovaltioksi ja arvostelevat unionin demokratiaa sekä sääntelyä. Esimerkiksi perussuomalaisten europarlamentaarikkojen Jussi Halla-ahon ja Pirkko Ruohonen-Lernerin puolue Euroopan konservatiivit ja reformistit (ECR) lasketaan pehmeän eurokritiikin puolueeksi.

Kovikset, joihin esimerkiksi pöytiä hakkaavat britit lukeutuvat, haluavat vähintään irti unionista. Äärimmäisimmät kovan eu-kritiikin kannattajista toivovat koko järjestelmän tuhoa. Puolalainen europarlamentaarikko Janusz Korwin-Mikke on esimerkiksi sanonut, että jos olisi tarpeen, tulisi eu-kriitikoiden tehdä yhteistyötä vaikka Luciferin kanssa, sillä EU on niin suuri uhka eurooppalaisille.

Rakentavaa, eikö vain?

 

EHKÄ tunnetuin Euroopan parlamentin eu-kriittinen puolue on Vapauden ja suoran demokratian Eurooppa (EFDD). Se edustaa kovaa linjaa. Ryhmän perustuskirjan mukaan puolue ei usko ‘Euroopan kansan’ olemassaoloon ja sen mielestä kansallisvaltiolla pitäisi olla oikeus vahvistaa omia rajojaan, kulttuuriaan ja uskontoaan. Poliittisesti ryhmä on muuten hajanainen, mutta yhteinen vihollinen on EU.

Kovan linjan eu-kriitikoita kuvaakin paremmin sana eu-häirikkö.

EFDD-puolue tuntuu olevan ylpeä häirikköstatuksestaan. Edes ryhmän johto ei yritä peitellä sitä. Esimerkiksi brittipuheenjohtaja Nigel Farage toi esiin puolueen kapinahengen, kun neuvotteli EFDD:n uudesta suunnasta ryhmän italialaisjäsenten kanssa. Julkilausumassaan hän totesi, että jos neuvottelut päättyvät yhteistyöhön, liittoutuma voisi “pitää hauskaa ja aiheuttaa ongelmia Brysselissä”.

Sopu syntyi ja Brysselin väki on taatusti ainakin pyöritellyt silmiään.

Faragen puolue on järjestänyt lukuisia tempauksia, joiden tavoite on vaikuttanut olevan muiden meppien työrauhan häiritseminen. Ryhmän brittihaara on esimerkiksi kääntänyt selkänsä orkesterille ja unionin lipulle EU-hymnin soidessa sekä tullut täysistuntoon pukeutuneena kantaaottaviin t-paitoihin. Lisäksi he ovat häirinneet täysistuntoja taputtamalla, nousemalla seisomaan ja huutelemalla silloin, kun on ollut jonkun muun vuoro puhua.

Brittien mielenilmaukset ovat harmittomia mutta ärsyttäviä. Varsinkin kun ne hidastavat jo valmiiksi tiukkaa täysistuntoaikataulua. Lisäksi on hassua, että mepit tukeutuvat julisteisiin ja t-paitoihin. Hehän kuuluvat itse päättäjiin.

EFDD:n tekstipaitakapinalliset eivät silti ole pahimpia eu-häiriköitä. Esimerkiksi puolalainen europarlamentaarikko Korwin-Mikke on tehnyt parlamentin kokoontumisessa natsitervehdyksen ja viittannut maahanmuuttajiin “ihmisroskana”. Italialainen Gianluca Buonanno taas teki natsitervehdyksen Hitler-viikset kasvoillaan, kun Saksan liittokansleri Angela Merkel oli paikalla.

 

EUROPARLAMENTAARIKOISTA noin yksi kolmasosa on eu-kriitikkoja. Se on paljon, ja sitä ei voi perustella pelkästään protestiäänillä ja kapinahengellä, vaikka myös niillä on ollut osuutensa. Unionin jäsenmaiden asukkaat ovat äänestäneet kriittiset mepit parlamenttiin, koska haluavat, ettei EU-päätöksiä oteta annettuina.

EU:n on yhdistynyt nopeasti, ja on vain viisasta suhtautua asiaan kyseenalaistaen. Euroopan unionia pitää kritisoida ja kehittää. Järjestelmä on kaukana täydellisestä.

Todellista kritiikkiä kaivataan, mutta niin kauan kuin näkyvimmät eu-kriittiset hahmot häiriköivät tai ilmaisevat rasistisia mielipiteitä, on myös asialliset Euroopan unionia kritisoivat äänet helppo kuitata eu-kriitikkojen möläytyksinä. Rakentava kritiikki on välttämätöntä, mutta se jää helposti huutomyrskyn alle.

Eu-häiriköiden on aika aikuistua. Kiukutteleva lapsi saa ehkä huomiota, muttei tahtoaan läpi.

Far-Right Parties in the European Parliament

The day the populists came to town

Korjaus 1.10.2017. Jutussa kutsuttiin EU-kriitikoita aiemmin eurokriitikoiksi. Sanalla euroscepticism viitataan englanniksi Euroopan unionin kriitikoihin, mutta Suomessa eurokriitikko-sana liitetään euro-valuutan kritiikkiin.