Republikaanipuolueen kaaos loi presidenttiehdokas Trumpin

Osa republikaaneista tukee Donald Trumpia, vaikkei seiso hänen ajamansa politiikan takana. Syy on se, että seuraava presidentti pääsee nimittämään todennäköisesti useamman korkeimman oikeuden tuomarin. Kuvat: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

ESSEE

Donald Trumpin mahdollisuus nousta Yhdysvaltojen presidentiksi ei ole syy, vaan seuraus. Trump-hetki on 1960-luvulla alkaneiden tapahtumien huipentuma. Tuolloin demokraatit menettivät etelävaltiot.

 

“Tässä meni etelä sukupolveksi eteenpäin,” totesi Lyndon B. Johnson vuonna 1965. Demokraattipresidentti oli juuri allekirjoittanut lain, joka takasi äänioikeuden myös mustille amerikkalaisille. Johnson oli oikeassa, mutta ei voinut aavistaa, että allekirjoitus sinetöi etelän republikaanien kannatusalueeksi paljon pidemmäksi aikaa kuin vain sukupolveksi.

Yhdysvaltojen etelävaltioiden valkoisen väestön kannatuksen siirtyminen demokraateilta republikaaneille on yksi merkittävimmistä syistä sille, miksi republikaanit ovat pärjänneet viime vuosina niin hyvin Yhdysvaltojen politiikassa.

Erityisesti tämän takia Donald Trumpilla on huomenna mahdollisuus nousta Yhdysvaltojen presidentiksi.

 

VUONNA 1964 lähes 80 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoi, että maan hallitus tekee hyvää työtä.

Samana vuonna republikaanien riveistä presidentiksi pyrki arkansaslainen, oman aikansa oikeistopopulisti, senaattori Barry Goldwater. Hänen mielestään valtion tuli lopettaa sosiaaliturvan tarjoaminen, talouteen puuttuminen ja jokaisella osavaltiolla pitäisi olla oikeus päättää perusoikeuksista itse. Kansalaisoikeuslaki oli perustuslain vastainen, ydinase vain ase muiden joukossa ja Neuvostoliitto kaiken pahan alku ja juuri.

Kun Goldwater kärsi murskatappion Johnsonille, Suomessa asti huokaistiin helpotuksesta. Goldwaterin mahdollinen presidenttiys nähtiin uhkana koko maailmalle erityisesti kylmän sodan jännittyneessä ilmapiirissä. Hänen ideologiansa oli liian oikeistolainen aikana, jolloin molemmat puolueet ihannoivat Länsi-Eurooppaan syntynyttä hyvinvointiyhteiskunnan alkua, ja markkinatalouteen kuului olennaisesti pankkisektorin sääntely.

Yli 50 vuotta myöhemmin hallituksen hyviin aikeisiin uskoo enää 20 prosenttia kansasta. Obaman presidenttikausilla pahimmillaan vain viisi prosenttia republikaaneista luotti poliittisiin instituutioihin. Kolmasosa ei osaa nimetä liittovaltion poliittisista instituutioista yhtäkään. Moni keskustalainen liikkuva äänestäjä kannattaa republikaaneja, koska luulee demokraatteja vasemmistoksi ja republikaaneja keskustaksi, vaikka demokraatit ovat keskustapuolue ja republikaanit oikeistolainen. 

Goldwaterin linjasta sen sijaan on tullut republikaanipolitiikan valtavirtaa. Vuoden 1964 presidenttiehdokasta muistuttava ydinasemyönteinen Donald Trump on ehdolla Valkoisen talon isännäksi.

 

1960-LUVULLA YHDYSVALTOJEN kaksipuoluejärjestelmässä ei ollut suuria ideologisia eroja. Johnsonin vaalivoiton jälkeen psykologi David Sears kuvasi Yhdysvaltojen puolueiden välistä kunnioitusta suureksi. ”Yhdysvalloissa hävinnyt oppositio hyväksyy yleensä enemmistön tahdon suhteellisen rauhallisesti ellei jopa täydellisen tyynesti”, hän kirjoitti.

Molempien puolueiden muutos alkoi kuitenkin 1960-luvulla. Kun demokraatit käänsivät politiikkansa ja alkoivat ajaa tasa-arvoisia kansalaisoikeuksia myös mustille, republikaanien goldwaterilainen siipi näki mahdollisuuden. 

Tämän ansiosta Goldwaterin liian oikeistolainen linja ei hajottanut puoluetta. Goldwaterin edustamat etelän konservatiivit saivat puolueessa vallan idän ja pohjoisen maltillisemmilta republikaaneilta. He alkoivat noudattaa niin sanottua Southern Strategya, jonka tarkoituksena oli poistaa puolueen yleispätevä imago ja alkaa houkutella erityisesti etelän valkoisia äänestäjiä.  

Southern Strategy onnistui. Etelävaltioiden valkoiset, rotuerottelua kannattavat amerikkalaiset siirtyivät pikkuhiljaa demokraattien äänestäjistä republikaanien riveihin.

Presidentti Johnsonin epäonninen kamppailu Vietnamin sodan kanssa puolestaan karkotti demokraattien äänestäjiä samaan aikaan, kun hyvinvointivaltiomallinen sosiaalipolitiikka toi uusia. Sodan koko ajan kasvavan uhrimäärän takia Johnson ei pyrkinyt toiselle kaudelle.

Republikaanien ja maan yleisen muutoksen ensimmäinen huipentuma oli Goldwaterin kampanjan kautta politiikkaan astuneen Ronald Reaganin presidenttiys vuosina 1981–1989. Reagan tunnetaan hyvinvointivaltiota eniten vastustaneena Yhdysvaltojen presidenttinä, jonka sääntelyä purkanutta talouspolitiikkaa kutsuttiin nimellä reaganomics. Reaganin linja ei poikennut merkittävästi Goldwaterin mielipiteistä.

Reaganin kaudella demokraatit muuttuivat erityisesti Bill ja Hillary Clintonin johdolla korkeakoulutettujen puolueeksi, joka alkoi ajaa tasa-arvoisten kansalaisoikeuksien lisäksi muitakin liberaaleja arvoja. Konservatiivipuolueesta tuli uusi työväenpuolue, ja vuonna 1994 republikaanit saivat kongressiin enemmistön lähes puolen vuosisadan tauon jälkeen.

nyc4

TRUMPIN NOUSU presidenttiehdokkaaksi ei tietenkään ole sattumaa. Se on viidenkymmenen vuoden kehityksen summa. Goldwaterin, Reaganin ja Sarah Palinin teekutsuliikkeen jälkeen Trump on kiistämättä republikaanien Southern Strategysta alkaneen politiikan huipentuma.

Trumpin pääseminen kisassa näin pitkälle kertoo erityisesti republikaanien kriisistä. Taloustieteilijä Paul Krugman tiivistää osuvasti maansa toisen puolueen tämän hetken tilan viime viikolla julkaistussa New York Timesin kolumnissaan.

“Puhemies Paul Ryan ei ole rasisti eikä autoritäärinen hallitsija. Hän kuitenkin tekee kaikkensa, jotta rasistista ja itsevaltiaasta tulee maailman vaikutusvaltaisin mies. Miksi? Koska silloin hän voisi yksityistää sosiaalivakuutuksen ja leikata rikkaiden veroja. Ja tämä, tiivistetysti, kertoo, mitä republikaaneille ja Yhdysvalloille on tapahtunut.”

Republikaanit ovat toisin sanoen valmiita menemään äärimmäisyyksiin päästäkseen toteuttamaan omaa politiikkaansa, tai vähintään estääkseen demokraattien suunnitelmat. Päätöksenteko Washingtonissa on joutunut viime vuosina useaan otteeseen republikaanien taipumattoman ja toisaalta myös puolueen sisällä hajanaisen politiikaan panttivangiksi. 

 

 

KRUGMAN MUISTELEE, että republikaanien kampanja demokraatteja vastaan kävi erityisen likaiseksi, kun puolue oli saanut kongressiin enemmistön. Bill Clintonin presidenttikausilla perättömät väitteet mediassa olivat tavallisia ja oikeusprosesseja käynnistettiin kiusantekomielessä. 

Vaihtoehdoton politiikka on kasvanut uusiin ulottuvuuksiin Barack Obaman presidenttiyden aikana. Republikaanit eivät hyväksyneet demokraatin paluuta Valkoiseen taloon ja yksinkertaisesti kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä. Tämän seurausta oli esimerkiksi taistelu velkakaton nostamisesta vuonna 2013. Valtion virkamiesten palkkojen maksu pantiin jäihin, ja koko pääkaupunki pysähtyi käytännössä yhden miehen, Ted Cruzin, takia. Kun kansa ei seuraa politiikan arkea, poliitikkojen houkutus käyttää tällaisia tosi-tv-elementtejä oman agendan ajamiseksi kasvaa.

Vuoden 2016 kärjistynyt, vaihtoehdoton ja mustavalkoinen meno Washingtonissa johtuu osittain siitä, että puolueet ovat kauempana toisistaan kuin kahteen vuosikymmeneen. Vuoden 2004 jälkeen demokraattien ja republikaanien välinen ideologinen ero on tuplaantunut.

Republikaanien osalta siirtyminen oikealle on seurausta esimerkiksi teekutsuliikkeen noususta heti talousromahduksen jälkeen. Teekutsuliikkeen patriootit eivät halua nähdä puolueensa tekevän pienintäkään kompromissia demokraattien kanssa. Yli 70 prosenttia teekutsulaisista ei myöskään hyväksy kongressin republikaanijohtajia. Äärikonservatiivisten uskovaisten ääniä tavoitellakseen moni valtavirran republikaani on joutunut siirtymään oikealle. 

Puolueen radikalisoitumisen on saanut tuntea nahoissaan esimerkiksi viime vuonna eronnut puhemies John Boehner.  Hänen mahdottomana tehtävänään oli pitää yhdessä koko ajan konservatiivisemmaksi muuttuvia republikaaneja samaan aikaan, kun puolueen sisäiset erot kasvoivat.

 

REPUBLIKAANIEN SUURIN ongelma on se, ettei puolueen äänestäjäkunta ole muuttunut Southern Strategyn aloittamisesta. Konservatiivipuolueen arvot vetävät edelleen puoleensa etenkin etelävaltioiden valkoista työväestöä.

Puolueen äänestäjät ovat vuosi vuodelta vanhempia, valkoisempia ja vähemmän koulutettuja. He, jotka identifioivat itsensä ensisijasesti amerikkalaisiksi, äänestävät mieluummin republikaaneja kuin demokraatteja.

Sarah Palinin johtama teekutsuliike ei uudistanut puoluetta tai laajentanut äänestäjäkuntaa. Lähes 90 prosenttia liikkeen kannattajista oli valkoisia, 75 prosenttia yli 45-vuotiaita ja vain alle 25 prosentilla oli yliopistotutkinto.

Kun verrataan republikaanien ja demokraattien äänestäjiä, republikaanit ovat harvemmasta asiasta samaa mieltä puolueensa kanssa kuin demokraatit. Republikaanien äänestäjät ovat myös eniten riippuvaisia liittovaltion rahoittamasta sosiaaliturvasta, vaikka konservatiivien yhteinen vihollinen on sosiaaliturvaa rahoittava liittovaltio. 

 

nyc30

TRUMP ON VEDONNUT erityisesti niihin amerikkalaisiin, jotka ovat kyllästyneet Washingtonin poliittiseen eliittiin – sekä demokraatteihin että republikaaneihin. Huomisissa vaaleissa on siis kyse pitkälti samasta kuin EU:sta lähtemisestä äänestäneessä Britanniassa. Rajat kiinni ja valta takaisin kansalle!

Vanhempi sukupolvi haluaa muutoksen, vaikka heidän nostalgista maailmankuvaansa ei ole mahdollista enää palauttaa.  He tahtovat osoittaa, että vaikka valta on keskittynyt Washingtoniin, he pystyvät saamaan aikaan muutoksen. Sillä ei ole väliä, miten uskottavia Trumpin lupaukset ovat. Pääasia, että jokin muuttuu. 

Se, että osa republikaaneista on irtisanoutunut ehdokkaansa puheista, on vain hyvä asia. Mitä vähemmän eliitti Trumpista pitää, sitä enemmän hän näyttäytyy kapinan ja vallankumouksen johtajana.

Trumpin äänestäjät ovat menettäneet uskonsa siihen, että liberaali demokratia hyödyttäisi heitä. He eivät usko yhteistyöhön ja dialogiin. Eikä se sinänsä ole mikään ihme. Kansa on vain ottanut mallia riitaisastaWashingtonista.

Trumpin kannattajien kokemus vaikutusmahdollisuuksien menetyksestä on osittain myös totta. Martin Gilesin ja Benjamin Pagen tutkimus osoitti, että Yhdysvaltojen poliittisiin päätöksiin ei vaikuta kansan enemmistön, vaan rikkaimman kymmenyksen mielipide. Yhdysvallat – oligarkia vai demokratia, otsikoi BBC

 

HUOMISTEN VAALIEN asetelma ei todennäköisesti olisi tämä, jos Yhdysvaltojen talous ei olisi romahtanut vuonna 2007. Koska demokraattinen järjestelmä ei estänyt katastrofia, moni kotinsa ja työnsä menettänyt menetti myös uskonsa nykypolitiikkaan. Tutkimusten mukaan talouskriisin jälkeen äärioikeiston suosio nousee keskimäärin peräti 30 prosenttia. Trump vain jatkoi siitä, mihin teekutsuliike jäi.

Hillary Clinton totesikin New Yorkerin haastattelussa melko suoraan, että presidentti Barack Obaman olisi kannattanut edes yrittää saattaa talousromahduksen syyllisiä vastuuseen, vaikka ketään ei voinutkaan syyttää suoraan. Tämä oli yksi tekijä Trumpin nousun takana.

“Joten jos emme voi syyttää yritys X:ää, syytetään maahanmuuttajia. Eikö vain? On pakko syyttää jotakuta, se on osa ihmisluontoa. Jos et kerro ihmisille, mitä heille tapahtuu – – voisit edes käyttäytyä niin, että tiedät, miltä kansalaisista tuntuu”, Clinton sanoi.

 

TRUMP EI OLE SYY, vaan seuraus. Vaikka republikaanit ovat valittaneet Trumpin kaapanneen puolueen, Trump-ilmiö ei olisi ollut mahdollinen ilman puolueen pitkää flirttailua rasismin ja populismin kanssa. Trump on seuraus republikaanien hajanaisuudesta, kannattajakunnan valkoisuudesta ja siitä, että republikaanien valtavirran politiikan ja teekutsuliikkeen välinen ero on sumentunut uhkaavasti.

Trumpin kampanjaa  on kuvannut viha. Jos viha politiikassa kohdistuu esimerkiksi jonkin kansanosan kokemaan epätasa-arvoon, kuten 1960-luvulla rotuerotteluun, se on merkki terveestä yhteiskunnasta. Trumpin tapauksessa viha kuitenkin kohdistuu yhteiskunnan heikoimpiin. Silloin on kyse oman edun ajamisesta muiden kustannuksella – pahimmassa tapauksessa väkivaltaisesti.

Kaikki tämä kertoo professori Yuval Noah Hararin mielestä siitä, että liberaalin demokratian tarina on juuri nyt suuressa kriisissä. Kun vanha tarina romahtaa, tarvitaan uusia tapoja ajatella ja selittää maailmaa, ratkaista ilmastonmuutoksen uhka ja teknologian kehittymisestä johtuva työpaikkojen menetys.

“Tällä hetkellä kuitenkin olemme vielä nihilistisessä pettymyksen ja vihan hetkessä, jossa ihmiset menettävät uskonsa vanhaan tarinaan ennen kuin he ovat omaksuneet uuden. Tämä on Trump-hetki.” 

Hararin mukaan Trump-hetken voi rinnastaa Hitler-hetkeen tai ensimmäisen maailmansodan aloittaneeseen Frans Ferdinand -hetkeen. Tällä kertaa liberaalia demokratiaa ei kuitenkaan vastusta ideologia, kuten fasismi, sillä Trumpilla ei ole ideologiaa. Vuodesta 1987 lähtien Donald Trump on ollut republikaani, sitoutumaton, demokraatti, uudestaan republikaani, sen jälkeen taas sitoutumaton ja tällä hetkellä hän on republikaani lähinnä nimellisesti, sillä hänen ajamansa politiikka ei ole erityisen konservatiivista. 

patsas

VAIKKA TRUMP HÄVIÄISI, hän voi tehdä goldwaterit ja määritellä republikaanien uuden suunnan. Jos puolue lähtee sille tielle, demokraatit vahvistuvat entisestään. Trumpin linja kun houkuttelee vain vähimmistöön jääviä valkoisia, eläkeikää lähestyviä amerikkalaisia. 

Republikaanit saattavatkin muotoilla Johnsonin lauseen uudestaan: “Nyt menetimme latinot ja mustat sukupolveksi.”

Parhaassa tapauksessa vuosi 2016 kuitenkin herättää puolueen pohtimaan, mitä on konservatiivinen politiikka 2010-luvulla. Se ei voi olla haikailua Reaganin aikaan eikä se voi olla unelmointia paluusta takaisin valkoisten ylivaltaan, jolloin vähemmistöillä ei ollut poliittisia oikeuksia.

 

JOS CLINTON VOITTAA huomenna, Trumpin kannattajat eivät katoa. Yhdysvalloissa on edelleen suuri joukko ihmisiä, jotka kokevat elämäntapansa olevan viimeisiä hengenvetoja ottava uhanalainen laji, jonka Washington haluaa hävittää.

Clintonin suurin tehtävä presidenttinä olisi maan yhdistäminen. Se on vaikeampaa kuin vuoden 2007 talouskriisin hoitaminen.

Lähteet:

Antti Kaihovaara (toim.) – Jakolinjojen Suomi

Tommi Uschanov – Tämä on Amerikka

The New Yorker – The Unconnected  

Washington Post – Trump Isn’t the Next Barry Goldwater, It’d be Easier if He Was

The Atlantic: What Will the Trump Aftershock Look Like

New Republic – Southern Strategy Made Donald Trump Possible 

The New Yorker –Two  Americas: Why Donald Trump Still Has a Lot Of Support

Rauha tarvitsee naisia

ESSEE

OONA LOHILAHTI

FullSizeRender (1)

Lähde: UN Women

Suurin osa sotien uhreista on tänä päivänä siviilejä, ja uhreiksi joutuvat yhä useammin naiset ja lapset. Rauhanprosesseissa naiset jätetään kuitenkin edelleen lähes poikkeuksetta ulos.

 

Kun rauhansopimuksen neuvottelupöytään on hyväksytty vain miehiä, naiset ovat hivuttaneet omat ehdotuksensa oven alta kokoushuoneeseen. Liberiassa naiset ryhtyivät seksityöläisiä myöten seksilakkoon, ja he lukitsivat miehet barrikadeilla neuvotteluhuoneeseen, jotta sopimus varmasti allekirjoitetaan. Ugandassa naiset kokoontuivat oman pöydän ääreen kirjaamaan ylös ehdotuksensa rauhansopimuksen sisällöksi, koska he eivät päässeet mukaan neuvotteluihin.

Vaikka naiset ymmärtäisivät oman merkityksensä osana rauhanprosessia, on pitkälti miehistä kiinni, otetaanko naiset mukaan vai ei.

 

“Naisten puuttumista rauhanneuvotteluista ei selitä naisten väitetty vähäinen kokemus konfliktin ratkaisusta tai neuvotteluista, vaan kyse on selvästä yrityksen puutteesta integroida naiset rauhanprosesseihin.

UN Women

 

KYLMÄN SODAN AIKANA ei neuvoteltu aseistettujen, ei-valtiollisten joukkojen kanssa. 1990-luvulta alkaen konfliktit ovat kuitenkin olleet pääsääntöisesti valtioiden sisäisiä, eivätkä valtioiden välisiä, minkä vuoksi neuvottelupöydissä uusi normaali ovat erilaiset sissijoukot. Tutkijat toivovat, että seuraava suuri muutos on se, että aseistautumattomista naisjärjestöistä tulee itsestään selvä osa rauhanneuvottelujen kokoonpanoa.

Kun sodat ovat muuttuneet rintamasodista sissisodiksi, sodan säännöt on heitetty romukoppaan. Siviilejä tähdätään siinä missä sotilaita. Seksuaalinen väkivalta on yleisesti käytetty taktiikka sodassa, ja sen uhreja ovat yleensä naiset ja myös lapset.

Sota koskettaakin naisia eri tavalla kuin miehiä. Kun miehet kuolevat useammin suoraan tulituksessa, naiset kärsivät seksuaalisen väkivallan lisäksi sodanjälkeisistä taudeista ja talouden romahtamisesta. Naiset kokevat sodan kauhuja vielä, kun aseet on laskettu.

 

JOS RAUHANNEUVOTTELUJEN tarkoituksena on vain väkivallan lopettaminen, naisten mukaan ottamiselle ei ole niin monia perusteita, sillä naiset ovat harvoin johtavissa rooleissa osapuolten väkivaltakoneistoissa.

Mutta jos tarkoituksena on luoda pysyvä rauha, naisten osallistuminen on välttämätöntä ja lopputuloksen kannalta myös hyödyllistä. Neuvotteluissa täytyy olla mukana niiden ryhmien edustajia, jotka eivät tarttuneet aseisiin ja yrittivät kenties luoda rauhaa konfliktin ajan. Mukana täytyy olla uhreja.

Rauhansopimukset katsovat pidemmälle tulevaisuuteen ja pureutuvat syvemmälle yhteiskuntaan ja sodan syihin, kuin mitä pelkkä väkivallan lopettaminen vaatii. Neuvottelujen aikana saatetaan tehdä luonnos uudesta perustuslaista ja siitä, miten konfliktin jälkeen instituutiot toimivat.

Esimerkiksi Burundissa naiset onnistuivat saamaan sopimukseen ehtoja naisten oikeudesta valita kumppaninsa. Guatemalassa naiset tekivät rauhansopimuksen kautta seksuaalisesta häirinnästä rikoksen ja saivat perustettua vähemmistökansojen naisille oman edunvalvojan.

On siis erittäin tärkeää, että naiset voivat olla mukaan työssä, joka luo pohjan myös tulevaisuuden vallanjaolle ja naisten roolille yhteiskunnassa. Jos naiset eivät pääse mukaan tässä vaiheessa, heidän mahdollisuutensa nousta esimerkiksi parlamenttiin ovat entistä ohuemmat.

 

BOSNIA: NOLLA PROSENTTIA naisia silminnäkijöinä, neuvottelijoina ja allekirjoittajina. Darfur: alle 10 prosenttia silminnäkijöistä ja neuvottelutiimien jäsenistä oli naisia. Filippiinien rauhanprosessin naisten määrää on kiitelty historian suurimmaksi: allekirjoittajista ja neuvottelijoista kolmannes oli naisia.

Vuosina 1992–2011 vain neljä prosenttia rauhansopimusten allekirjoittajista oli naisia. Yhdeksän prosenttia neuvottelijoista ja alle neljä prosenttia kuulluista silminnäkijöistä oli naisia. Pääneuvottelijoista kaksi prosenttia oli naisia ja vain seitsemässä prosentissa vuosina 1990–2010 solmituissa rauhansopimuksissa oli maininta sukupuolten tasa-arvosta tai naisten oikeuksista.

Naisten poliittisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta tasa-arvosta on toden teolla puhuttu jo Pekingissä yli 20 vuotta sitten pidetystä maailman neljännestä naiskokouksesta asti. Kokouksen kuuluisimman lausahduksen sanoi Hillary Clinton toteamalla, että naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman vuonna 2000, mutta tämäkään keskustelu ei ole kantautunut tarpeeksi selvästi rauhantekopöytiin.

Koska rauhansopimuksilla on merkittävä vaikutus sodanjälkeiseen yhteiskuntaan, olisi syytä pitää mielessä, minkälaiset yhteiskunnat eivät ole riskissä luisua sisällissotaan. Tasa-arvoiset yhteiskunnat, joissa naiset ovat turvassa fyysiseltä väkivallalta, ovat todennäköisesti rauhallisia. Vakaa ja demokraattinen yhteiskunta ottaa huomioon eri sosiaaliset ryhmät, eri sukupuolet, vähemmistöt ja eturyhmät.

Muun muassa tämän takia naisten osallistumisen rauhanneuvotteluihin pitäisi olla itseisarvo. On hullu ajatus, että vain puolet kansasta, miehet, saa päättää maan tulevaisuudesta.

 

TUTKIMUSTEN MUKAAN naisten ottaminen mukaan neuvotteluihin kaiken lisäksi tuottaa parempia sopimuksia. Naiset neuvottelypöydässä ovat erityisen tärkeitä silloin, kun he edustavat paikallista naisjärjestöä. Se, että YK lisäisi naisten määrää neuvottelutiimissään ei paranna sopimusta, vaan naisten täytyy olla paikallisia. 

Kun naiset otetaan vahvasti mukaan rauhanprosessiin, väkivallan loppumisen todennäköisyys nousee 24 prosentilla. Kun naisjärjestöillä on merkittävä vaikutus sopimukseen, sopimus syntyy käytännössä aina. Jos naisjärjestöjä ei oteta mukaan tai niiden vaikutus on heikko, sopimusta harvoin syntyy.

Naisten mukana olo lisää yli kolmanneksella todennäköisyyttä, että rauha kestää 15 vuotta. Samanlaiset prosentit on löydetty myös sopimuksen toteuttamisessa: mitä suurempi vaikutus naisjärjestöillä sopimukseen oli, sitä todennäköisempää oli, että sopimus todella toteutettiin käytännössä.

Naisjärjestöt eivät tietenkään ole ainoa tekijä, jotka vaikuttavat sopimusten syntyyn, mutta niillä on selvästi merkittävä vaikutus. Yksi yleinen peruste naisten jättämiselle ulos neuvotteluista on kuitenkin se, että naisten mukana olo hidastaisi ja vaikeuttaisi neuvotteluja. Ainakin lopputuloksen valossa tämä ei pidä paikkaansa.

Genovalaisen Graduate Institute of International and Development Studiesin tutkimuksessa ei myöskään löytynyt yhtään tapausta, jossa naisjärjestöillä olisi ollut kielteinen vaikutus rauhanprosessin kannalta.

 

”Kun sodan osapuolille annetaan hallitseva rooli sillä kustannuksella, että enemmistöä ei konsultoida ja oteta mukaan, annetaan heille oikeus päättää muiden puolesta ja samalla heitä palkitaan aseisiin tarttumisesta.”

Graça Machel

 

 

KUN NAISJÄRJESTÖT SAAVAT vaikuttaa neuvotteluihin, ne vaativat, että sukupuolinäkökulma otetaan huomioon valtiollisissa ja kansainvälisissä asevoimissa esimerkiksi koulutuksen muodossa. Naiset haluavat, että seksuaalinen väkivalta on tulitaukoa vahingoittava hyökkäys. 75 prosenttia naisten vaatimuksista liittyykin seksuaaliseen väkivaltaan, jota ei mainita sopimuksissa tarpeeksi usein.  

He haluavat kiintiöitä, joiden avulla naiset pääsevät rauhan tultua etenemään valtion viroissa ja päättämään asioista parlamentissa. Konfliktin jälkeisissä Ugandassa ja Ruandassa tässä onkin onnistuttu ainakin numeroiden perusteella.

Kun naiset pääsevät vaikuttamaan neuvotteluihin, käsiteltävien asioiden kirjo laajenee. Naiset ottavat puheeksi turvallisuuteen ja ihmisoikeuksiin liittyvät ongelmat, jotka ovat yleensä osatekijöitä konfliktin syntyyn. Kansainvälisesti yleinen käsitys rauhasta tarkoittaa väkivallan puuttumista, mutta naiset korostavat sotaan johtaneiden tekijöiden poistamista. 

 

RAUHANTYÖSSÄ MUKANA olevat kertovat, että neuvotteluihin osallistuville naisille  asetetaan enemmän vaatimuksia kuin miehille. Sen lisäksi, että nainen tuo sukupuolensa näkökulman pöytään, hänen pitäisi olla tekninen asiantuntija ja aktivisti. Naisilta vaaditaan yksimielisyyttä vain sukupuolensa takia, vaikka jokainen pöydän ympärillä oleva mies olisi eri mieltä ehdotetuista toimenpiteistä.

Valta on yksi syy, miksi naisia ei useinkaan haluta rauhanpöytiin. Neuvottelut ovat tilaisuus jakaa valtaa uudestaan, eikä kukaan halua luopua omasta vallastaan. Mitä vähemmän eri osapuolia ja intressejä pöydän ympärillä on, sitä suurempi mahdollisuus kullakin ryhmällä on saada itselleen eniten valtaa.

Toinen harhaan osuva kritiikki on kokemattomuus. Etenkin konfliktialueilla naiset ovat miehiä aktiivisempia ruohonjuuritason rauhantyössä. 

On myös erikoinen ajatus, että aseisiin tarttuneet pääosin miehistä koostuvat ryhmät olisivat ansainneet paikkansa pöydässä ennemmin, kuin paikallista rauhantyötä tekevät naiset. Todellisuudessa aseistetun ryhmän kannatus voi olla hyvinkin pientä, ja on helppoa kyseenalaistaa nimenomaan heidän kykynsä neuvotella rauhasta. Silti he pääsevät vaikuttamaan rauhan ehtoihin.

 

ESIMERKIKSI UN WOMEN on kehitellyt ratkaisuja naisten osallistamiseksi. YK:n naisasiajärjestö sysää vastuuta etenkin YK:lle ja rahoittajille. Naisten osallistumiselle on monia erilaisia malleja, joista suora osallistuminen neuvottelupöydässä on tehokkain. Riippuu täysin neuvottelujen johtajista, otettaisiinko esimerkiksi konsultoivien naisryhmien mielipiteet huomioon ollenkaan.

Rahoittajien täytyy muistaa, että naisten osallistuminen maksaa. Kun naisten pitää järjestää lastenhoito ja usein heidän fyysinen turvallisuutensa on taattava eri tavalla kuin miesten, on tehtävä valinta. UN Women ehdottaa, että rahoittajat tarjoaisivat jokaiselle neuvotteluryhmälle yhden lisäpaikan sillä ehdolla, että jokainen ottaa neuvotteluihin mukaan yhden naisen lisää.

Joskus myös kulttuuri aiheuttaa vaikeuksia. Kokenut rauhantekijä Pekka Haavisto on kertonut siitä, kuinka esimerkiksi Somaliassa naisia ja miehiä voi olla vaikeaa saada edes saman pöydän ääreen kulttuurisista ja uskonnollisista syistä. 

 

RAUHANPROSESSI ON MAHDOLLISUUS. Parhaimmillaan sen aikana korjataan yhteiskuntaa ja saadaan eväät parempaan tulevaisuuteen. Tämä kuitenkin vaatii sitä, että rauhansopimus on mahdollisimman laajalti hyväsytty. Tällöin pöydän ympärille on otettava muitakin kuin toisia tappaneet. 

Jos tietyt ryhmät, kuten naiset, jätetään kokonaan ulkopuolelle ilman vaikutusmahdollisuutta uuteen yhteiskuntaan, lopputuloksen voi jokainen arvata: yksi iso ryhmä ei taaskaan voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. 

Silloin rauhan aika alkaa samalla tavalla, kuin mistä konflikti todennäköisesti alkoi.

 

Lähteet:

UN Women: Women’s Participation in Peace Negotiations: Connections between Presence and Influence

International Peace Institute: Reimagining Peacemaking: Women’s Roles in Peace Processes

Saamelaiset, suomalaiset ja poliittinen katastrofi

LINDA LAINE

 ILO-sopimuksen ratifiointi on jämähtänyt niinkin yksinkertaisen kysymyksen äärelle kuin kuka on saamelainen. 

 

Suomi hyväksyi vuonna 1989 Genevessä monen muun maan tavoin surullisen kuuluisan, alkuperäiskansojen oikeuksia puolustavan ILO 169 -sopimuksen, jonka ratifiointia valtiomme on lykännyt lähes 30 vuotta.

Suomessa on kovia rauhanneuvottelijoita, jotka ovat mukana ratkaisemassa kansainvälisiä konflikteja. Olisiko kuitenkin jo aika suunnata katse pohjoiseen, ja hoitaa oman maan asiat kuntoon. Pohjoisessa on riitoja, jotka eivät nykyisellään ratkea. Myös luottamus pohjoisen ja pääkaupungin välillä rakoilee.

Parempia neuvottelijoita tarvitaan. Suomelta ei ole mikään häpeä pyytää saamelaismääritelmän uudistamiseen ja ILO-sopimuksen ratifiointiin ulkopuolista apua.

Osa Suomessa asuvista saamelaisista on odottanut koko ikänsä sopimuksen ratifiointia – turhaan. Viime vuonna silloinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson veti ILO-sopimuksen ratifioinnin pois esityslistalta, kun lakialoite saamelaismääritelmän uudistamisesta kaadettiin eduskunnassa äänin 162-28 . Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen yritys sopimuksen ratifioimiselle.

Viimeinen se ei myöskään ole. Oikeusministeriö ilmoitti toukokuun alussa, että saamelaiskäräjälakia tarkistetaan tänä vuonna. Kyseinen laki sisältää saamelaismääritelmän, josta ei viime hallituskaudella päästy sopuun. Ministeriöstä ei ole toistaiseksi kerrottu, mitä laissa tarkalleen uudistetaan.

Saamelaismääritelmä on oleellinen osa ILO-sopimuksen ratifioinnin ympärillä pyörivää poliittista katastrofia.

 

SUOMESSA ON suuria vaikeuksia päästä yhteisymmärrykseen siitä, ketkä ovat saamelaisia. Tärkeimmiksi määritteleviksitekijöiksi on nimetty kieli, sukulaisuus ja historialliset asiakirjat. Eniten vaivaa aiheuttaa nykyinen lain muotoilu, jonka mukaan henkilö on saamelainen, jos hänen suvustaan löytyy henkilö, joka on merkitty saamelaiseksi historiallisissa asiakirjoissa. Tämä tarkoittaa, että henkilö, joka onnistuu jäljittämään vuosisatojen takaa suvustaan yhdenkin saamelaisen, voi vaatia itselleen saamelaisen statusta ja pääsyä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.

Esimerkiksi vuonna 2011 korkein hallinto-oikeus hyväksyi saamelaisiksi neljä henkilöä pelkän oman identifioitumisen ja vuoden 1825 maakirjaan merkityn lappalaisen esi-isän perusteella. Lähes 200 vuoden takaa löytynyt sukulainen siis riitti.

Saamelaiskäräjien vaaliluettelo ei ole saamelaisrekisteri, vaan lista niistä henkilöistä, joilla on äänioikeus saamelaiskäräjien vaaleissa. Vaaliluetteloon pääsemistä pidetään tosin myös jonkinlaisena saamelaisuuden virallistamisena, koska luetteloon hyväksytään ainoastaan saamelaisia. Luetteloon pääsemiseen tarvitaan saamelaiskäräjien vaalilautakunnan hyväksyntä. Jos sitä ei heru, asiasta voidaan valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jolla on asiassa ylin päätösvalta.

 

SAAMELAISTEN KESKUUDESSA on aiheellinen huoli siitä, että heidän vaikutusmahdollisuutensa omiin asioihinsa heikkenevät. Vaikutukset voisivat olla katastrofaaliset, jos saaamelaisstatus annettaisiin kaikille ihmisille, joilla on vuosisatojen takainen saamelainen esi-isä, mutta jotka eivät itse elä saamelaisessa kulttuurissa.

Saamelaiskäräjien entisen lakiasiainsihteerin Heikki Hyvärisen arvion mukaan Suomesta löytyisi yllättäen 30 000 uutta saamelaista, jos kaikki vuoden 1825 maakirjaan lappalaisiksi merkittyjen jälkeläiset hyväksyttäisiin saamelaisiksi. Tällä hetkellä saamelaisia on Suomessa noin 10 000. Heidän määränsä siis kolminkertaistuisi, ja saamelaisasioista päättämään tulisi ihmisiä, joilla ei ole siteitä kulttuuriin tai kieleen. Tätä voitaisiin pitää alkuperäiskansan pakkosulauttamisena valtaväestöön, mikä on kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastaista.

Esimerkiksi YK:n rotusyrjintäkomitea moitti Suomen saamelaispolitiikkaa vuonna 2012. Komitean mukaan saamelaismääritelmä on liian laaja, minkä takia vaaliluetteloon päätyy ei-saamelaisia.

ILO-sopimuksen ratifiointipuheet ovat saaneet täysin umpisuomalaisilta vaikuttavat henkilöt kiinnostumaan mahdollisista saamelaisista esi-isistään. Osittain kyse on puhtaasta kiinnostuksesta oman suvun historiaan, mutta taustalla on myös ILO-sopimuksessa mainitut alkuperäiskansojen oikeudet heidän perinteisiin maa-alueisiinsa. Saamelaisten mukaan osa valtaväestöstä haluaakin varmistaa omia etujaan hankkiutumalla saamelaiseksi. Toisaalta saamelaisiksi ilmoittautuvien suomalaisten pelätään myös yrittävän estää ILO-sopimuksen ratifioiminen saamelaisyhteisön sisältä käsin.

Saamelaiseksi yritetään myös kieliperustein. Saamenkielen opetteleminen ei kuitenkaan tee ihmisestä saamelaista, vaan saamen on oltava hakijan tai toisen hänen vanhempansa tai isovanhempansa ensimmäinen kieli.

Saamelaisyhteisö itse korostaa ryhmäidentifikaatiota, eli sitä että saamelaiset tunnistavat toinen toisensa. Tällä hetkellä ryhmäidentifikaatiota ei ole kirjattu lakiin saamelaisuuden edelletykseksi.

Suomen Saamelaisnuoret havainnollistaa asiaa kysymällä, olisiko oikein, jos saksalaiset voisivat määritellä, kuka on suomalainen.

 

SAAMELAISMÄÄRITELMÄN yhteydessä nostetaan kerta toisensa jälkeen esille niin kutsutut statuksettomat saamelaiset ja metsäsaamelaiset. He ovat niitä henkilöitä, jotka kokevat itsensä saamelaisiksi, mutta joita ei ole hyväksytty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Tähän joukkoon kuuluu myös ahkeria sukututkimuksen harrastajia.

He syyttävät saamelaisia siitä, että nämä sortavat omaa vähemmistöään. Metsäsaamelaisiksi ilmoittautuvat ovat Kemin Lapissa asuneiden saamelaisten jälkeläisiä, joiden kieli ja kulttuuri on kuollut. Nykyään elävillä ihmisillä ei ole yhteyttä aikoja sitten kadonneeseen kulttuuriin, eikä heillä ole saamelaista elämäntapaa. Kuolleen kulttuurin elvyttäminen ei ole mahdollista. Esimerkiksi keminsaamesta on tiedossa vain yksittäisiä tekstipätkiä, kuten joikuja ja katekismuksen käännös. Itse kieli katosi 1700-luvun lopussa.

Saamelaisten suomalaistuneet jälkeläiset eivät ole saamelaisia. Nykyään elossa oleva ihminen ei voi olla muinaisen yhteisön jäsen. Metsäsaamelaiset ovat kuitenkin vedonneet siihen, että he tuntevat itsensä saamelaisiksi. Lisäksi esiin on tuotu se, että yhteyden katkeaminen vanhaan kulttuuriin ei ole heidän vikansa. Syy on Suomen muinoin harjoittamassa sulauttamispolitiikassa, joka on riistänyt heiltä kielen ja kulttuurin.

 

METSÄSAAMELAISTEN ympärillä pyörivä uhriutuva, nykyisiä saamelaisia ja muinoin eläneitä suomalaisia syyllistävä puhetapa on yksi syy, minkä takia viime hallitus halusi pitää vanhan saamelaismääritelmän voimassa. Saamelaiskäräjien ja ministeri Henrikssonin ehdottamat muutokset olisivat tiukentaneet saamelaiseksi pääsemisen kriteereitä.

Esimerkiksi saamelaisen esi-isän vaikutusta vaaliluetteloon pääsemiseksi olisi rajoitettu siten, että hakijalla pitäisi esi-isän lisäksi olla katkeamaton yhteys saamelaiseen kulttuuriin.

Se, että eduskunnassa ollaan niin huolestuneita kuolleiden saamenkulttuurien jälkeläisistä aiheuttaa sen, että elävien kulttuurien ja kielten eteen tehtävä työ kärsii.

Esimerkiksi kuolleen keminsaamen elvytystyön aloittamisesta ilmoitettiin viime kesänä. Päätöksen kritisoijat muistuttavat, että kolme yhä käytössä olevaa saamen kieltä ovat kaikki vaarassa kadota, ja julkiset varat tulisi suunnata elävien kielten elvyttämiseen.

On suuri menetys, että osa saamen kulttuureista on kadonnut. Kulttuureihin pätee kuitenkin sama sääntö kuin ihmisiin: kuollutta ei saa eläväksi.

 

JOS SAAMELAISKÄRÄJÄT ja Suomen eduskunta joskus pääsevät yhteisymmärrykseen saamelaismääritelmästä, edessä on vielä itse ILO. Sopimuksen ympärillä liikkuu paljon huhuja ja vääriä väittämiä, kuten se, että ILO-sopimuksen avulla yksityismaita siirrettäisiin saamelaisille. Sopimuksessa on kohta, jonka mukaan alkuperäiskansalla on oikeus perinteisiin maa-alueisiinsa ja niiden luonnonvaroihin. Käytännössä maa-asioista olisi kuitenkin neuvoteltava eduskunnan kanssa.

Esimerkiksi ILO-sopimuksen ratifioineessa Norjassa paikallisilla kunnilla, lääneillä ja saamelaiskäräjillä on tasa-arvoinen hallinto maihin saamelaisalueella. Tästä huolimatta Suomen ILO-keskustelussa on käytetty kovia äänenpainoja. Esimerkiksi vuonna 2013 Enontekiön kunnanhallituksen puheenjohtaja totesi, että sopimuksen ratifiointi aiheuttaisi Lappiin sotatilan.

Viime hallituskauden ILO-ponnisteluissa saatiin aikaan saamelaiskäräjien hyväksymä, sopimuksen maaoikeuksia koskeva selitysosa. Sen mukaan saamelaisalueen maanomistusoloihin ei ILO-sopimuksen takia olisi tehty muutoksia, eikä valtion ja yksityisten maiden omistusoikeuksiin olisi koskettu. Myös jokamiehenoikeus olisi säilynyt ennallaan.

ILO-sopimuksen ratifioinnin perimmäisenä tarkoituksena on ennen kaikkea saamelaisten kielen, elämäntavan ja identiteetin turvaaminen sekä aiemman sulauttamispolitiikan aiheuttamien vahinkojen korjaaminen. Se myös takaisi saamelaisille oikeuden osallistua entistä enemmän heitä koskevaan päätöksentekoon.

Vuosikymmenistä toiseen käytävät ILO-väännöt ovat kiusallisia, minkä lisäksi ne syövät verorahoja. Viime hallituskaudella saamelaiskäräjälakia valmisteltiin kolmen vuoden ajan, ja työ valui hukkaan. Tänä vuonna saamelaiskäräjälaki avataan jälleen. Materiaali on kuitenkin samaa vanhaa, eli saamelaiskäräjälakityöryhmän mietintö vuodelta 2013 ja viime hallituskaudella kumoon äänestetty saamelaiskäräjälakiesitys.

Saamelaiset ovat EU-alueen ainoa alkuperäiskansa. Elossa olevan kulttuurin turvaaminen ei ole kuolleilta pois. Ja jos joku kuolleista saamelaisista kulttuureista yllättäen kokee toisen tulemisen, niin sen ei pitäisi olla ongelma. Saamelaiskäräjälain voi varmasti avata uudestaa. Niin on tehty monta kertaa ennenkin.

 

 

EU:n ainoa alkuperäiskansa

 

Saamelaiset ovat yksi kansa, joka asuu neljän valtion alueella: Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä.

Suomessa puhutaan kolmea eri saamen kieltä: pohjoissaamea, koltansaamea ja inarinsaamea.

Saamelaisten alkuperäiskansa-asema on vahvistettu Suomen perustuslaissa.

Saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa keskeisesti säätelevä saamelaiskäräjälaki asetettiin vuonna 1995.

Saamelaiskäräjien vaaliluettelo on tarkin tieto Suomen saamelaisten määrästä.

Vaaliluettelosta ei voi myöntää tietoja kuin saamelaiskäräjien hallituksen luvalla tilastointi- ja tutkimustarkoitukseen.

Suomessa saamelaisia asuu noin 10 000.

Heistä 60 prosenttia asuu perinteisen saamelaisalueen ulkopuolella.

Valtaosa saamelaisista asuu Norjassa.

Kaikkiaan saamelaisia yhteensä 75 000-100 000.

Lähde: Saamelaiskäräjät

 

Yle on listannut ILO 169 -sopimukseen liittyviä virheellisiä uskomuksia täällä.

Vähemmistövaltuutetun 99 kysymystä ja vastausta ILO 169 -sopimuksesta löytyvät täältä.

Saamelaiskäräjälaki löytyy täältä.

Kirjallisuutta: Lehtola, 2015, Saamelaiskiista – sortaako Suomi omaa alkuperäiskansaansa, Into, Helsinki

 

EU ei ole maineensa veroinen ihmisoikeuksien puolustaja

Pakolaisten leiri puistossa Belgradissa, Serbiassa. Kuva: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

Pakolaiskriisi, Puolan ja Unkarin oikeusvaltioiden rapistuminen sekä talouskuripolitiikan aiheuttama inhimillinen kärsimys ovat esimerkkejä siitä, kuinka EU on kädetön ja jäsenmaiden armoilla unionin sisäisessä ihmisoikeuspolitiikassa.

 

Vuonna 2016 Euroopan unionin jäsenmaat saavat rakentaa muureja, takavarikoida pakolaisten omaisuutta ja valita yleisradioyhtiön toimittajat oletetun puoluekannan perusteella. Rajat ovat ihmisoikeuksia tärkeämpiä, ja eristäytyminen demokratiaa arvostetumpaa.

Kun EU:ta edeltänyt Euroopan yhteisö perustettiin 1950-luvulla, sille hahmoteltiin ihmisoikeusstrategia, joka oli kunnianhimoisuudessaan vertaansa vailla. Ihmisoikeuksia piti suojella ja edistää sekä jäsenmaissa että yhteisön ulkosuhteissa. Suunnitelman mukaan yhteisöllä olisi ollut kyky puuttua jäsenmaissa tapahtuviin ihmisoikeusloukkauksiin.

Elettiin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Kaikki pelkäsivät totalitaristisia poliittisia ideologioita, paljon tuhoa aiheuttaneita fasismia ja kommunismia. Poliitikot tiesivät, että valtio voi kääntyä omia kansalaisiaan vastaan.

Kunnianhimoinen suunnitelma hylättiin, sillä hiili- ja teräsliitoksi perustetun yhteisön täytyi jäsenmaiden mielestä keskittyä pelkästään taloudelliseen yhteistyöhön. Poikkiteloin asettui etenkin Ranska, joka vastusti vallan luovuttamista yhteisölle ja kavahti poliittista integraatiota.  

 

IHMISOIKEUDET palasivat politiikkaan 1970-luvulla. Euroopan yhteisö valmistautui ensimmäiseen laajentumiseen, loi yhteisen ulkopoliittisen ohjelinjan ja etsi rooliaan kansainvälisenä toimijana. Tärkeä kysymys oli, millaisena muut maat näkevät yhteisön.  

Länsi-Saksa yritti alusta asti tehdä yhteisöstä vahvempaa ihmisoikeuksien puolustajaa. 1970-luvulla Länsi-Saksa toikin Euroopan unionin tuomioistuimeen tapauksia, joiden tuomioiden jälkeen yhteisön oli pakko myöntää, että ihmisoikeudet ovat olennainen osa yhteisön identiteettiä.

Ensimmäinen merkittävä ihmisoikeusdokumentti oli vuoden 1978 Kööpenhaminan julistus, joka määrittelee edelleen uusien jäsenvaltioiden poliittiset vaatimukset. Jäseniksi haluavien maiden täytyy noudattaa oikeusvaltioperiaatetta ja olla toimivia demokratioita, joissa kunnioitetaan ja edistetään ihmisoikeuksia. Tämä oli historiallista: EU liitti ihmisoikeuksien kunnioittamisen osaksi laajentumispolitiikkaansa.

Mutta kun valtio liittyy jäseneksi, demokratian tilan ja ihmisoikeuksien loukkaamattomuuden seuraaminen käytännössä loppuu.

 

EU:STA TULI edistyksellinen ihmisoikeustoimija kuitenkin vasta 1990-luvun alussa. Vuonna 1993 solmittu Maastrichtin sopimus teki Euroopan yhteisöstä unionin ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta osan korkeinta EU-lakia, eli sopimuksia. Myöhemmin 1990-luvulla jäsenyyden vaatimukset määrittelevät Kööpenhaminan kriteerit otettiin osaksi sopimuksia.

Samana vuonna EU hyväksyi keinon, jonka avulla ihmisoikeuksia ja demokratiaa säännöllisesti loukkaavalta jäsenvaltiolta voidaan ottaa määräajaksi äänestysoikeus pois. Näitä diplomaattisia sanktioita on käytetty vain kerran: vuonna 2000, kun Itävalta hyväksyi hallitukseensa äärioikeistopuolueen.

 

TÄLLÄ HETKELLÄ unionin jäsenvaltiot pelkäävät vahvaa EU:ta. Nationalismi jyllää, rajat suljetaan ja oma maa on mansikka. Valtiot eivät halua antaa EU:lle valtaa jäsenmaiden ihmisoikeustilanteen tarkistamiseksi.

EU on juuri niin vahva kuin jäsenmaat haluavat sen olevan, myös ihmisoikeuksien puolustajana. Juuri nyt jäsenmaat tahtovat EU:n olevan heikko. 

Jäsenvaltiot eivät ole halunneet kohdella ihmisoikeuksia asiana, joka koskee laajasti kaikkea EU:n sisäpolitiikkaa. Sen sijaan jäsenmaat haluavat kohdella ihmisoikeuksia vain ulkopolitiikkaan liittyvänä asiana, EU:n vientituotteena.

Lissabonin sopimuksessa unionin sisäisiä ihmisoikeuksia kuvaillaankin ympäripyöreästi parilla lauseella, kun taas ulkosuhteisiin liittyvät ihmisoikeusasiat saavat moninkertaisesti palstatilaa. 

Vaikka EU:n saavutuksia ihmisoikeusrintamalla ei voi kiistää, ei EU tällä hetkellä silti ole maineensa veroinen ihmisoikeuksien puolustaja.

 

EUROOPAN UNIONIN perusoikeuskirja liitettiin vuonna 2009 Lissabonin sopimukseen, ja siitä tuli siten jäsenmaita laillisesti sitova. EU:n sisäisissä asioissa ihmisoikeusnäkökulmaa katsotaan lähinnä vain silloin, kun päätetään syrjinnän vastaisista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta koskevista toimista.

EU:n kaksinaismoraali näkyy esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien puolustamisessa. Vaikka unionin perustajajäsenillä Ranskalla ja Belgialla on ongelmia vähemmistöjen kanssa, ne eivät ole ratifioineet kansallisia vähemmistöjä suojelevaa konventiota.

Vähemmistöjen oikeuksia ajetaan kyllä raivoisasti EU:n ulkopuolella, mutta romanien asema on kaikkialla Euroopassa edelleen kurja. Erityisesti viime vuosina myös muslimivähemmistö on joutunut elämään pelossa monissa unionin maissa.

Koska ihmisoikeuksien suojeleminen on vientituote, EU-hakijavaltioiden on pakko allekirjoittaa sopimus, vaikka kaikki nykyiset jäsenmaat eivät ole sitä tehneet. 

 

TÄLLÄ HETKELLÄ EU käyttää energiaansa ihmisoikeuksien viemiseen kolmansiin maihin, mutta ei saa estettyä omien rajojen sisäpuolella tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia.

Unkarissa oikeusvaltion alasajo on jatkunut jo vuosia. Puolan uusi hallitus on ollut vallassa vasta reilun puoli vuotta, mutta se on muun muassa ehtinyt ottaa tiukan otteen mediasta sekä oikeuslaitoksesta ja ajaa nyt aborttikieltoa.

Puolan ja Unkarin tilanne on niin huono, etteivät maat enää kelpaisi Euroopan unionin jäseniksi, jos ne hakisivat jäsenyyttä nyt. EU on uhannut molempia maita äänestysoikeuden jäädyttämisellä, mutta sanktioiden langettaminen on poliittisesti melkein mahdotonta.

 

MYÖS TALOUSKURIPOLITIIKKA on aiheuttanut unionin sisälle valtavan ihmisoikeusongelman. 2010-luvun EU:ssa talous on mennyt ihmisoikeuksien ohi.

Kreikassa velan pienentäminen ei ole onnistunut, mutta kreikkalaisten elintason leikkaus sen sijaan onnistui paremmin kuin hyvin. Riittävä elintaso sekä pelosta ja puutteesta vapaana eläminen on määritelty ihmisoikeuksiksi, mutta iso osa kreikkalaisista joutuu nyt elämään ilman niitä.

Kansalaiset ovat kärsineet suuresti myös Espanjassa ja Portugalissa. Kasvaneen työttömyyden takia Euroopassa puhutaan jo menetetystä sukupolvesta. Euroopan komissio tuijottaa talouskasvua ja velkaa suhteessa bruttokansantuotteeseen, mutta ei niitä lukuja, jotka kertovat ihmisten kärsimyksestä ja elämän perusedellytysten puuttumisesta.

Kreikassa, Espanjassa ja Portugalissa EU ei ole seisonut hiljaa vieressä ja kädet välillä sidottuina, kuten Puolan ja Unkarin kohdalla on tapahtunut. Päinvastoin, EU on määrätietoisesti ajanut politiikkaa, jonka seurauksena esimerkiksi kreikkalaisten terveydenhuolto on romahtanut.

 

KUN EU katsoo vierestä, miten demokratia ja ihmisoikeuksien kunnioitus murenevat jäsenmaissa, se näyttää huonoa esimerkkiä jäsenyydestä haaveileville valtioille.

Vaikka Länsi-Balkanin valtioiden liittyminen unioniin on vielä kaukana, ei Puolan ja Unkarin toiminta ja EU:n hiljaisuus rohkaise näitä valtioita tekemään uudistuksia nopeasti ja perusteellisesti. 

Ennen kaikkea se luo hakijoille tunteen siitä, että EU:lla on eri vaatimuksia eri valtioille, eikä kaikkia kohdella tasavertaisesti.

kukaaneilaiton

”Kukaan ei ole laiton”-teksti Brysselissä. Kuva: Karla Kempas

 

RÄIKEIN ESIMERKKI EU:n sisäisen ihmisoikeuspolitiikan epäonnistumisesta on kuitenkin turvapaikanhakijat. Rajojen turvallisuus ja maahanmuuton hallinta ovat EU:lle ja sen jäsenvaltioille listan kärjessä.

Se, mitä EU on saanut aikaan, on vain huonontanut ihmisoikeuksien toteutumista. Balkanin reitin sulkeminen on lisännyt ihmissalakuljetusta. EU:n ja Turkin pakolaissopimus rikkoo humanitaarista oikeutta, mutta yksikään päättäjä ei tunnu välittävän tästä pienestä epäkohdasta.

Ihmisoikeudet huuhtoutuivat Välimereen tuhansien turvaa etsivien mukana.

Sen sijaan, että asialle tehtäisiin jotain, vihapuhe kiihtyy, rasismi kasvaa ja ihmisoikeuksien puolustajille on keksitty Suomessa oma haukkumanimi, jonka käyttämiseen myös ministerit sortuvat.

Oikeistopopulismin nousu on saanut ihmiset unohtamaan sen, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille: valkoisille, mustille, muslimeille, kristityille, vammaisille, naisille, lapsille, juutalaisille, rikollisille, poliitikoille ja  myös oikeistopopulisteille itselleen.

Nyt, kun Eurooppa katsoo 1930-luvun tapahtumia, se häpeää oman hiljaisuutensa seurauksia. On hyvin mahdollista, että 50 vuoden kuluttua näitä vuosia muistellaan yhtä lailla häveten.

Lähteet:

Paul Craig ja Gráinne de Búrca: The evolution of EU law

Gráinne de Búrca: The Road Not Taken: The EU as a Global Human Rights Actor

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 

Syytön ellei elinkauppiaaksi todisteta

Kuva: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI


Kun Naton pommikoneet lakkasivat tulittamasta Jugoslaviaa kesäkuussa 1999, tuhoutuneen Kosovon johtoon nousivat rikolliset, jotka ovat vieläkin tuomitsematta. Vakavimpien epäilyjen mukaan Kosovon seuraavaksi presidentiksi äänestetty Hashim Thaci on pyörittänyt elinkauppaa ja mafiaa.

Helmikuussa Kosovon parlamentin enemmistö kirjoitti äänestyslappuun nimen Hashim Thaçi. Opposition kansanedustajat tekivät heti selväksi, että Thaçin valinta seuraavaksi presidentiksi ei käy. He keskeyttivät äänestyksen kyynelkaasuiskulla ja veivät äänestystuloksen perustuslakituomioistuimen arvioitavaksi. Oppositiota kannattaneet mielenosoittajat leiriytyivät parlamentin eteen, heittivät polttopulloja valtion virastojen ikkunoista sisälle ja jatkoivat puoli vuotta kestäneitä vaatimuksiaan hallituksen eroamisesta.

Opposition mukaan Thaçin valinta oli perustuslainvastainen. Lakia rikottiin, koska kaikki kansanedustajat eivät olleet paikalla äänestyksessä, ja vastaehdokas oli kisassa mukana vain näön vuoksi, eikä edes äänestänyt itseään.

Ennen perustuslakituomioistuimen päätöstä Thaçia ei voi virallisesti pitää valittuna. Mitä tahansa tuomioistuin päättää, Kosovon poliittinen tilanne horjuu. Oppositio ei voi hyväksyä Thaçia presidentiksi, ja tapansa mukaan se näyttäisi tämän väkivaltaisesti. Jos Thaçin valinta katsotaan perustuslainvastaiseksi, kukaan ei tiedä, millaisen poliittisen kaaoksen se aiheuttaisi. Hallitus ei välttämättä suostuisi kunnioittamaan päätöstä.

Kun Kosovo valitsi edellisen presidentin viisi vuotta sitten, Yhdysvaltojen Kosovon-suurlähettiläs Christopher Dell sekaantui äänestykseen. Tapauksesta syntyi skandaali, sillä Dell painosti näkyvästi parlamenttia valitsemaan aiemmin poliittisesti tuntemattoman naisen Atifete Jahjagan. Lopulta Jahjagasta tuli historian nuorin presidentti maahan, jossa naisten asemassa on paljon parantamisen varaa. 

Vaikka Dellin sekaantuminen pilkkasi Kosovon itsenäisyyttä, Jahjaga oli ulkopuolinen ja puoluepoliittisesti sitoutumaton ehdokas, jonka toivottiin tuovan yhtenäisyyttä etnisesti ja poliittisesti jakautuneeseen maahan. Hän piti esillä naisten ja tyttöjen oikeuksia sekä sodan aikaisia seksuaalirikoksia. Jahjaga pystyi toimimaan kohtalaisen puolueettomana.

 

“Mutta ainakin nyt ulkomaalaiset Kosovossa voivat tavata maan johtajan ilman huolta siitä, että heitä syytettäisiin tuen antamisesta miehelle, jota syytetään mafian johtamisesta.” 

The Economist Jahjagan valinnasta

 

 

NYT PRESIDENTIKSI äänestetty Hashim Thaçi on kaikkea muuta kuin puolueeton ja tuntematon.   

Länsimaisten järjestöjen tekemissä raporteissa Thaçia on jo vuosia kuvailtu Kosovon rikollismaailman suurimmaksi peluriksi. Thaçi johti ennen Kosovon sotaa perustettua Kosovon vapautusarmeijaa (Kosovo Liberation Army, KLA) ja sen toimintaa ohjaavaa Drenica-ryhmää. 

Seuraavaksi tämä entinen pääministeri ja nykyinen ulkoministeri olisi nousemassa hauraan valtion korkeimmalle korokkeelle.

Thaçin laajasti tiedossa olevasta rikollistaustasta huolimatta Yhdysvallat ei yrittänyt estää Thaçin valintaa. Yhdysvalloille Thaçi ei ole ongelma, sillä hän on tehnyt maan kanssa tiivistä, jopa korruptioon asti yltänyttä yhteistyötä sotavuosista asti. 

 


ENNEN SODAN alkua vuonna 1998 Slobodan Miloševićin johtama Jugoslavia oli sortanut Kosovon albaaneja vuosia. Yliopistossa ei voinut enää opiskella albanian kielellä, albaniankielinen media oli hiljennetty ja valtion virkamiehet oli korvattu serbeillä.

Ibrahim Rugovan LDK-puolueen johdolla kosovolaiset kävivät hiljaiseen, väkivallattomaan vastarintaan. Kosovoon syntyi vuosien ajaksi varjoyhteiskunta. Kosovolaiset maksoivat Rugovan hallitukselle veroja, joilla rahoitettiin muun muassa albaniankielinen koulutus.

Länsimaat kiittelivät Rugovan väkivallatonta linjaa, mutta eivät tehneet mitään, jotta Miloševićin toimet olisi saatu lopetettua. Ulkomailla, diasporassa eläneet Kosovon albaanit totesivat, että nyt saa riittää.

Viimeinen pisara oli monille se, ettei Kosovoa otettu edes puheeksi Bosnian sodan päättäneen Daytonin rauhansopimuksen neuvotteluissa vuonna 1995. Bosnian sodassa Serbian tukemat Bosnian serbit toteuttivat muun muassa Srebrenican kansanmurhan.

Diasporassa asuvat kosovolaiset perustivat Kosovon vapautusarmeijan jo vuonna 1991. KLA:n toiminta muuttui aggressiiviseksi vuonna 1995, koska jäsenet eivät enää uskoneet Rugovan gandhimaiseen otteeseen. Kun serbit jatkoivat albaanien alistamista, myös kansalaiset kääntyivät tukemaan KLA:ta ja sen väkivaltaista vastarintaa. Rahoituksen KLA sai muun muassa Kotimaa kutsuu -nimisen rahaston kautta, johon kansalaiset lahjoittivat rahaa.




KLA:N aloitettua serbien vastaiset toimet ja sissisodankäynnin, myös Kosovon sodassa oli kaksi aggressiivista osapuolta.

Sodan aikana ja sen jälkeen KLA vangitsi sekä serbejä, romaneja ja muita vähemmistöihin kuuluneita että albaaneja, joiden epäiltiin tekevän yhteistyötä serbien kanssa. Monien mielestä mittakaava vastasi etnistä puhdistusta. 

KLA käytti hyväkseen naapurimaa  Albanian sekasortoa ja perusti Pohjois-Albaniaan useita pidätyskeskuksia. Toisen valtion käyttäminen tällaiseen tarkoitukseen ei ollut vaikeaa, sillä Albania toipui talousromahduksesta ja kansannoususta. Maan pohjoisosia ei valvonut kukaan, ja toisaalta naapurimaan johto halusi tukea Kosovon kansallismielistä liikettä.  

Pidätyskeskuksia oli ainakin kuusi. Joissain niistä säilytettiin aseita, joissain koulutettiin ja hoidettiin haavoittuneita taistelijoita. Pahamaineisessa Keltaisessa talossa harjoitettiin prostituutiota.

Ennen kaikkea keskukset toimivat vankiloina. Arvioiden mukaan KLA vangitsi ainakin 400 serbiä ja albaania, joista osa pääsi sodan jälkeen vapaiksi, mutta monen kohtalo on jäänyt ratkaisematta. Vankeja kidutettiin, pahoinpideltiin ja tapettiin. Selvitysten mukaan presidentiksi äänestetty Hashim Thaçi oli vastuussa kaikesta tästä

 


KUN NATON pommikoneet hiljenivät, Fushë-Krujën pidätyskeskuksessa alkoi uusi vaihe. Lääketieteellisten testien perusteella valitut, hyvin syötetyt ja hoidetut serbit tapettiin yllättäen nopealla laukauksella päähän.

Ruumiit vietiin alkeelliseen leikkaussaliin, jossa uhrien munuaiset poistettiin ja vietiin yksityiskoneella Turkkiin.

KLA:ta on tuskin pidetty mehukestejä järjestävänä hyväntekeväisyysjärjestönä, mutta silti tieto elinkaupasta tuli kaikille järkytyksenä. Tietoa alkoi tihkua vasta vuonna 2009, kun entisen Jugoslavian sotarikostuomioistuimen (ICTY) johtava syyttäjä Carla Del Ponte julkaisi muistelmansa.

Del Ponte kirjoitti, että häntä oli estetty tutkimasta KLA-johtajien tekoja, joista hän oli saanut vihiä amerikkalaisen radiotoimittajan Michael Montgomeryn tehtyä omia tutkimuksia aiheesta. Muistelmissaan Del Ponte teki selväksi, että KLA-johtajat ovat hänen tietojensa mukaan osallistuneet jopa elinkauppaan.

Syytteet olivat kovia. Euroopan neuvosto pani sveitsiläisen Dick Martyn selvittämään väitteiden todenperäisyyttä. Tuloksena oli vuonna 2010 julkaistu suorasanainen ja pettynyt, suorastaan trillerimäinen raportti. Martyn haastattelu- ja todistusaineisto oli vakuuttavaa, ja raportissa kerrotaan myös KLA:n harjoittamasta elinkaupasta. Suurimman kohun hän aiheutti julkaisemalla useiden KLA:n johtohahmojen, nykyisten johtavien poliitikkojen nimiä ja linkittämällä ne erilaisiin vakaviin rikoksiin ja sotarikoksiin. 

Martyn selvitysten mukaan nimenomaan Hashim Thaçi oli KLA:ta ohjanneen Drenica-ryhmän johtaja. Presidentinpestiään himoitseva Thaçi oli siis vastuussa myös vankien kohtalosta ja hyvin tuottoisasta elinkaupasta. Arvioiden mukaan KLA tienasi yhdestä ruumiista 45 000 dollaria



KOSOVOSSA VALLANJAKO aloitettiin jo ennen sodan päättymistä. Konfliktin aikana KLA jakautui osastoiksi, joista jokainen otti haltuunsa oman alueen Kosovosta. Osastojen johtajat olivat KLA:n arvovaltaisimpia hahmoja.

Drenica-ryhmään kuuluivat Thaçin lisäksi muun muassa Kosovon parlamentin nykyinen puhemies Kadri Veteli sekä entinen liikenneministeri Fatmir Limaj ja entinen pääministeri ja puolustusministeri Agim Ceku. Myös oppositiopuolue AAK:n johtaja ja entinen pääministeri Ramush Haradinaj sekä entinen puhemies ja virkaatekevä presidentti Jakup Krasniqi ovat olleet KLA:n johdossa. Thaçin terveyspoliittisena neuvonantajana toiminut Shaip Muja oli merkittävä henkilö KLA:ssa ja hän oli myöhemmin antamassa lupaa elinkaupasta syytetyn Medicus-klinikan perustamiselle. 

Thaçin oma puolue PDK on perustettu KLA:n raunioille, ja KLA:n pohjalta myös rakennettiin sodan jälkeen Kosovon suojelujoukot (Kosovo Protection Corps).

Kaikesta KLA:n toiminnasta päättänyt Drenica-ryhmä jatkoi sodan loputtua, jolloin vapautusarmeijan vaikutusvaltaisin henkilö Thaçi nimitti itsensä pääministeriksi. Moni muukin Drenica-ryhmän jäsenistä nousi maan poliittiseen johtoon samaan aikaan, kun he pyörittivät mafiatyylistä järjestäytynyttä rikollisuutta: heroiinikauppaa, tupakan salakuljetusta ja prostituutiota.

Korkeista poliittisista asemistaan käsin he onnistuivat monopolisoimaan polttoainekaupan ja rakennussektorin.



KOSOVON SODAN aikaisia, serbien tekemiä sotarikoksia on tutkittu ja tuomittu ICTY:ssä. Tuomioistuimen uskottavuutta sekä Kosovon ja Serbian suhteita on murentanut se, ettei ICTY ole onnistunut tuomitsemaan KLA-taistelijoita sodan aikaisista rikoksista. Sodan jäljiltä on edelleen kateissa noin 1 700 ihmisiä, joista lähes kolmasosa on serbejä. ICTY:n heikkous on kuitenkin ollut se, ettei sillä ole valtuuksia tutkia aseellisen konfliktin jälkeisiä rikoksia. KLA:n rikokset kuitenkin jatkuivat, kun Nato vetäytyi ja sota loppui. Elinkauppa ja kylien etniset puhdistukset tapahtuivat erityisesti keskäkuun 1999 jälkeen.

Nyt myös KLA:n jäsenet halutaan vihdoin saada vastuuseen teoistaan. Moni KLA-johtaja, kuten Haradinaj ja Limaj, ovat olleet Haagissa syytettynä, mutta fyysisen todistusaineiston puuttuessa ja todistajaohjelman heikkouksien takia molemmat on vapautettu.

EU ja Yhdysvallat ovatkin jo kauan vaatineet Kosovoa hyväksymään KLA:n toimia tutkivan erityistuomioistuimen perustamisen. Thaçin ja muiden todennäköisten syytettyjen oli käytännössä pakko hyväksyä tämä, sillä uhkana oli, että YK perustaisi omalla vallallaan tuomioistuimen. Se olisi ollut Kosovon kansainväliselle maineelle pitkä miinus. 

Laki tuomioistuimen perustamisesta ei mennyt parlamentissa läpi ongelmitta. Viime kesänä oppositio protestoi ja mellakoi, ja monet diplomaatit arvelevat Thaçin painostaneen puoluetovereitaan kulissien takana, jotta päätöstä saataisiin viivytettyä. Mediassa Thaçi on antanut tukensa tuomioistuimelle silmää räpäyttämättä. 

Thaçin presidenttiäänestyksen jälkeen Kosovon media kiirehti heti selvittämään, mitä tapahtuu, jos Thaçi saa syytteet erityistuomiostuimessa. Vastaus oli yksinkertainen: edes presidenttiys ei suojelisi Thaçia syytteiltä. 

Koska Martyn raportin avulla ei voitu nostaa syytteitä, asiaa pantiin selvittämään vielä syyttäjä Clint Williamson. Hänelle annettiin täysi mandaatti nostaa syytteitä. Williamsonin ryhmän tulokset kävivät yhteen aiempien raporttien kanssa, ja he löysivät elinkaupasta samoja tuloksia kuin Marty. Vuonna 2014 fyysinen todistusaineisto ei kuitenkaan ollut vielä niin vahva, että sen avulla olisi voitu syyttää sotarikoksista.

Williamsonin mukaan sodan päättymisen jälkeiset rikokset olivat niin järjestelmällisiä ja rankkoja, että johtajia vastaan voidaan nostaa syytteet sekä rikoksista ihmisyyttä vastaan että sotarikoksista. Syytteet nostetaan Williamsonin selvitysten tulosten perusteella heti, kun erityistuomioistuin aloittaa toimintansa.



TUOMIOISTUIN on vaikean tehtävän edessä, koska KLA:n johtohahmot ovat vallanneet kokonaisen maan instituutiot.  Heitä on pitkään pidetty Kosovossa sotasankareina, minkä vuoksi tuomioistuimen tulevat päätökset johtavat levottomuuksiin.

Vuonna 2015 useita entisiä KLA-taistelijoita saatiin kuitenkin tuomittua Kosovon omassa tuomioistuimessa. Kaksi vuotta kestänyt oikeudenkäynti oli alusta loppuun vaikea. Mielenosoittajat kutsuivat taistelijoita sankareiksi, toimittaja paljasti silminnäkijöiden identiteetit ja silminnäkijät muuttivat tarinoitaan kerta kerran jälkeen.

Tuomioistuimen toinen ongelma on se, että tapahtumista on kulunut yli 15 vuotta, eikä fyysistä todistusaineistoa ole juuri saatavissa. Silminnäkijät ovat puhuneet toimittajille ja Dick Martylle, mutta heille olisi paljon suurempi riski olla sotarikoksia tutkivan tuomioistuimen todistajina omilla kasvoillaan.  

 

”Niin kauan kuin muutamat korkeassa asemassa olevat henkilöt jatkavat omien rikostensa tutkimusten sotkemista, Kosovon kansa maksaa siitä, ja tumma pilvi jää roikkumaan maan ylle.”

Clint Williamson 

 

Edes ICTY ei ole onnistunut suojelemaan silminnäkijöitä ja todistajia. Moni on murhattu hämärissä olosuhteissa ennen tai jälkeen todistuksen. Eräs todistajaksi lupautunut vankileirin vartija löytyi ennen oikeudenkäyntiä hirttäytyneenä puistosta Saksasta. Esimerkiksi Haradinajn syytteet rikoksista ihmisyyttä vastaan on hylätty kahdesti, koska todistajia on painostettu, ja koska osa todistalausunnoista vaikutti epäilyttäviltä.

Vaikka erityistuomioistuin tulee toimimaan Kosovon lakien alla, se sijoitetaan turvallisuussyistä Haagiin. Kosovo on edelleen klaaniyhteiskunta, jossa verikosto on voimissaan. Edes tuomioita saaneet KLA:n jäsenet eivät halua ilmiantaa niitä miehiä, jotka antoivat heille käskyn toimia. He pelkäävät perheidensä puolesta.


KOSOVO OLI käännekohta kansainväliselle yhteisölle. Nato aloitti pommitukset ja humanitaarisen intervention poikkeuksellisesti ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää. Tarkoituksena oli ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa lopettaa valtion sisäiset ihmisoikeusloukkaukset ulkopuolisella pommituksella.

Sekaantuminen maan sisäiseen konfliktiin jätettiin kuitenkin puolitiehen. Kosovoon haluttiin vain rauhaa.

Siksi kansainvälinen yhteisö ei uskaltanut puuttua sodan jälkeiseen vallanjakoon, vaikka kaikki näkivät, että maan johtoon nousivat rikolliset. Naton tehdessä pommituksia ilmassa, KLA oli järjestön yhteistyökumppani maalla. Thaçin ja muiden KLA:n jäsenten välit Yhdysvaltojen kanssa ovat olleet tästä lähtien lämpimät. Rambouillet’n rauhanneuvotteluissa puolestaan sissijärjestön päällikkö Thaçi sai johtavan roolin, vaikka Ibrahim Rugova oli edelleen Kosovon presidentti.

Erityisesti syyttäjä Del Ponten mielestä Yhdysvaltojen tiivis yhteistyö KLA:n kanssa ja valtion haluttomuus edes ajatella järjestön tekemiä rikoksia, oli tekopyhää. 

 

JOS erityistuomioistuin löytää tarpeeksi tukea Martyn ja Williamsonin tuloksille ja onnistuu tuomitsemaan KLA:n johtohenkilöitä, Kosovon poliittinen eliitti kutistuu ja uusiutuu. Korruptoituneiden poliitikkojen joutuminen telkien taakse ei olisi huono asia Kosovon tulevaisuuden kannalta, mutta se tarkoittaa lisää mellakoita, kyynelkaasua ja Molotovin cocktaileja.

On selvää, ettei Kosovo voinut toipua etnisestä konfliktista, kun valtion johtoon nousivat henkilöt, jotka ovat toimittaneet etnisiä puhdistuksia maan vähemmistöjen joukossa.

Aseiden laskeminen ei riitä. KLA-johtajien tuomitseminen on ainoa keino Kosovolle edes yrittää päästä yli sodan traumoista ja etnisestä vihasta.

Rauha ei ole täydellinen ennen kuin suurimmat rikolliset on saatu vastuuseen.

 

“Ei voi eikä saa olla yhtä oikeutta voittajille ja toista oikeutta häviäjille.”

Dick Marty

 

Lähteet:

Tim Judah: Kosovo – What Everyone Needs to Know
Dick Marty: Inhuman Treatment of People and Illicit Trafficking in Human Organs in Kosovo 
Internatonal Independent Commission on Kosovo: The Kosovo Report

5 300 000 000 000 dollaria liikaa

OONA LOHILAHTI

Ilmastonmuutoksen hidastamisessa ei ole kyse rahasta. Vuonna 2014 koko maailman bruttokansantuotteesta 6,5 prosenttia käytettiin ilmaston lämmittämiseen, eli fossiilisen energian tukemiseen. Tälle summalle olisi järkeviä sijoituskohteita.

 

Yhdysvaltojen läpi kulkeva Route 66 on autolla liikkuvan turistin paratiisi. Nähtävyydet Grand Canyonista Hollywood-kukkuloihin ovat kätevästi yhden tien varrella. Road trip Yhdysvalloissa on monelle toteuttamiskelpoinen haave erityisesti halvan polttoaineen ansiosta.

Bensiini ei ole halpaa vain löyhän verotuksen takia. Yhdysvaltojen hallitus tukee joka vuosi miljardeilla dollareilla fossiilisia polttoaineita ja niiden tuottajia, jotka vastapalveluksena rahoittavat poliitikkojen kampanjoita. Kun lasketaan mukaan fossiilisten polttoaineiden käytön vaikutukset ympäristöön ja terveyteen, ja niistä aiheutuvat kustannukset, Yhdysvallat rahoittaa fossiilista energiaa, eli edistää ilmastonmuutosta 700 miljardilla dollarilla vuodessa.

Vuonna 2013 valtiot tukivat uusiutuvaa energiaa yhteensä 120 miljardilla dollarilla. Uusiutuvan energian vastustajien mielestä elinkeinon täytyy pärjätä markkinataloudessa ilman julkista tukea. Jostain syystä samat ihmiset eivät muista mainita, että fossiilista energiaa tuetaan 44-kertaisesti uusiutuvaan energiaan verrattuna. 

Tukipolitiikka vie meidät päivä päivältä kauemmaksi hiilineutraalista maapallosta, sillä tukien tarkoituksena on lisätä fossiilisten polttoaineiden tuottamista ja kulutusta. Sen lisäksi, että fossiilinen energia lämmittää ilmastoa, ympäristö- ja ilmansaasteiden takia kuolee joka vuosi ennenaikaisesti miljoonia ihmisiä.

Fossiilisen energian tuet myös kuormittavat valtioiden budjetteja, vääristävät kilpailua, saastuttavat ympäristöä ja vievät investointeja uusiutuvista energiamuodoista.

 

VALTIOT syytävät fossiiliselle energialle 10 miljoonaa dollaria joka minuutti. 

Tästä kertyvät 5,3 biljoonaa dollaria vuodessa ovat joidenkin arvioiden mukaan enemmän kuin koko maailman vuosittaiset terveydenhuoltokulutKaiken lisäksi öljyn, kaasun ja hiilen tukeminen on kiihtynyt merkittävästi, vaikka energian hinta on laskenut. 

Viime vuonna energian tuotannon tutkimukseen ja kehitykseen käytettiin IEA:n 29 jäsenvaltioissa julkista rahaa noin 17 miljardia dollaria, joista vain viidesosa kului uusiutuvaan energiaan ja toinen viidesosa energiatehokkuuteen. Luku on huolestuttava, koska IEA:n jäsenet ovat maailman rikkaimpia ja kehittyneimpiä valtioita, Pohjoismaat, Saksa ja Yhdysvallat mukaanlukien. Parinkymmenen vuoden päästä kaiken energian myös pitäisi tulla uusiutuvista energialähteistä.

Fossiilisen energian tukia mitataan monella tavalla, koska yhteistä käsitystä siitä, mikä lasketaan tueksi, ei ole. IMF laskee mukaan epäsuorat ja piilotuet sekä fossiilisen energian käytöstä johtuvien saasteiden kustannukset. Tämä voi tuntua huijaukselta, mutta se ei ole sitä.

Fossiilisen energian käyttö tulee meille kalliiksi.

 

TUKIEN kirjo on laaja. Esimerkiksi polttoaineen hintaa voidaan alentaa maksamalla tukea suoraan tuottajalle tai leikkaamalla lopullisen tuotteen hintaa. Yksi yleisimmistä tavoista tukea fossiilista energiaa on verottaa fossiilisia tuotteita, tuottajia ja päästöjä kevyesti tai olemattomasti. On ymmärrettävää, että tällaisessa tilanteessa teollisuudella ei ole mitään pakottavaa syytä kehittää vähäpäästöisempää teknologiaa.

Köyhimmissä maissa ja Lähi-idän öljyvaltioissa valtio tukee tuottajia ja asettaa yleensä polttoaineelle hintakaton. Valtio siis päättää, minkä hintaista bensiinin tulee olla ja maksaa itse erotuksen maailmanmarkkinahintaan nähden. Kyse on isoista rahoista, sillä esimerkiksi Saudi-Arabiassa vuonna 2012 yksi litra dieseliä maksoi 0,07 dollaria.

Suomi tukee fossiilisen energian käyttöä muun muassa kilometrikorvauksilla ja turpeen alemmalla verokannalla. Vaikka tukemisen muodot ovat melko huomaamattomia, Suomi kuluttaa tähän yhteensä lähes kaksi miljardia euroa vuodessa. Se on 50 kertaa enemmän kuin maamme ilmastorahoitus. Ilmastorahoitus on vahingonkorvausta ilmastonmuutosta kiihdyttäviltä teollistuneilta mailta kehittyville maille, jotka joutuvat kantamaan suurimman taakan lämpiävästä ilmastosta.

Myös Suomen suuriksi arvioidut, reilun 100 miljoonan euron tuulivoimatuet ovat pikkulukuja fossiilisen energian tukiin verrattuna.

Fossiilisen energian tuet näkyvät absurdeina lukuina valtioiden budjeteissa. Egyptissä fossiilisten energialähteiden tuet ovat yli seitsenkertaisia verrattuna valtion terveydenhuoltobudjettiin ja kolminkertaisia koulutusvaroihin nähden. Ukrainassa tuet veivät viime vuonna 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

 

HALPA BENSIINI ei kannusta kuluttajia vähentämään autoilua tai kaupunkeja kehittämään julkista liikennettä. Tuet antavat sijoittajille viestin siitä, että fossiilinen energia on tulevaisuutta. Monet sijoittajat ovat onneksi olleet valtioita viisaampia ja ymmärtäneet, että heidän rahansa ovat paremmassa turvassa hiilivapaissa sijoituksissa. Kun valtio tukee fossiilista energiaa, se asettaa kaikki muut energiamuodot epäreiluun kilpailuasemaan.

Uusiutuvan energian on vaikea kilpailla fossiilista energiaa vastaan, jos hallitukset tukevat ilmastoa saastuttavia energiamuotoja biljoonilla joka vuosi. Myös työ- ja elinkeinoministeri Olli Rehn on myöntänyt, että Fennovoiman uusi ydinvoimala sitoo vuosikausiksi niin paljon rahaa, että uusiutuva energia saa entistä vähemmän tukia ja tutkimusrahoitusta.

Yksittäisten valtioiden lisäksi vastuuta on myös kansainvälisillä toimijoilla ja kehitysavun antajilla. Kun esimerkiksi IMF rahoittaa infrastruktuuri- ja energiaprojekteja, ne edistävät hyvin usein fossiilisten polttoaineiden käyttöä.

 

FOSSIILISEN ENERGIAN tukia perustellaan sillä, että halpa polttoaine ja lämmitys auttavat köyhimpiä kansalaisia. Kauniilta kuulostava tavoite on kuitenkin vain sanoja ilman tuloksia. Kaikista köyhimmillä ei tietenkään ole varaa omistaa autoa saati lähteä road tripille Yhdysvaltoihin. Köyhyysrajan tienoilla elävillä ei välttämättä ole asunnossaan edes lämmitysjärjestelmää.

Vain seitsemän prosenttia kaikista fossiilisen energian tuista hyödyttää köyhintä viidennestä. Sen sijaan rikkain viidennes kerää 43 prosenttia tuista omaksi ilokseen. Voikin sanoa, että fossiilisten energialähteiden tuet ovat tulonsiirto hallituksilta rikkaille, eli niille, joilla on myös valtaa.

Kotimaisen tuotannon tukeminen ja energiaomavaraisuus ovat erityisesti öljymaiden syitä tukea fossiilista energiaa. Euroopan ja Yhdysvaltojen hiilikaivoksilla tukia perustellaan työllisyydellä.

Vaikka syitä tukemiselle on paljon, tuet epäonnistuvat kaikissa tavoitteissaan. Köyhyyden poistamiseen on parempia keinoja. Valtioiden pitää tukea ihmistä, ei ilmaston lämmittämistä.

 

FOSSIILISTEN tukien poisto vähentäisi maailmanlaajuisesti hiilidioksidipäästöjä yli viidesosalla, ja hallituksille jäisi valtavasti lisää rahaa käytettäväksi. Voisi kuvitella, että talousvaikeuksissa painivat hallitukset olisivat innoissaan summasta, jossa on kaksitoista nollaa.

Energian hinnan täytyy määräytyä markkinoilla. Hiilidioksidille on pantava hintalappu. Jos tukien poistamista ei kuitenkaan korvata esimerkiksi tulonsiirroilla, monissa maissa olisi edessä valtavia levottomuuksia.  

Fossiilisen energian tuottajien tukemisen sijaan valtiot voivat korvata köyhimpien kansalaisten lämmityskuluja progressiivisella tuella, jokseenkin samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa tehdään. Tällöin hyvin toimeentulevat maksaisivat energiasta enemmän, ja pienituloiset saisivat avustuksia, joilla maksaa sähkölaskua.

Kun fossiilisen energian tukia poistetaan, lämmitysenergian pitää tulla kasvavassa määrin uusiutuvista energialähteistä, jolloin kuluttajien tukemisessa on vielä enemmän järkeä.

MUUN MUASSA halvoista road tripeistä syntyvien ilmansaasteiden takia kuolee yli kolme miljoonaa ihmistä vuodessa. Tukien poistaminen puolittaisi kuolemat. Jos valtiot sen sijaan jatkavat samalla linjalla, vuonna 2050 luku voi olla jo lähes seitsemän miljoonaa.

Kolme miljoonaa ennenaikaista kuolemaa on paljon, sillä aidsiin ja malariaan yhteensä menehtyy vuosittain hieman alle kolme miljoonaa. Syöpä vie noin 8 miljoonan hengen.

Jos Yhdysvaltojen halki aiotaan tehdä rengasmatkoja vielä vuonna 2050, tutkijoiden on saatava rahoitusta puhtaan energian kehittämiseen ja hallitusten sijoitettava päästöttömään ja kattavaan julkisen liikenteen verkostoon.

Pariisin ilmastokokouksessa nähdään, onko meillä valtionpäämiesten mielestä varaa käyttää 10 miljoonaa dollaria minuutissa siihen, että planeetastamme tehdään asumiskelvoton. 

 


 

KOMMENTTI

OONA LOHILAHTI

Downing Street 10 on malliesimerkki hengenvaarallisesta ilmastoasenteesta

 

Monet kehittyneet valtiot ovat luvanneet luopua ilmastoa ja budjetteja kuormittavista fossiilisen energian tuista. Tähän mennessä sanojen vastineeksi on nähty tekoja lähinnä päinvastaiseen suuntaan.

Euroopan huonoimman ilmastoasenteen palkinto menee osoitteeseen Downing Street 10, Lontoo. Ison-Britannian konservatiivipääministerin David Cameronin hallitus muun muassa lopettaa maalle rakennettavan tuulivoiman tukemisen ensi keväänä. Jo tänä vuonna uusiutuvien tukia on karsittu niin paljon, että moni yritys on joutunut lopettamaan alalla.

Hallitus kaavailee jopa 87 prosentin leikkausta aurinkovoiman syöttötariffiin. Monien mielestä tämä tappaa koko elinkeinon.

Hallituksen näkökulmasta tuet vääristävät kilpailua, ovat kalliita veronmaksajille ja uusiutuvien pitää pärjätä ilmankin. Samoja perusteluja voi käyttää myös fossiilisen energian kohdalla: tuet vääristävät kilpailua, ovat moninkertaisesti kalliita veronmaksajilla ja vuosikymmeniä markkinoilla olleiden fossiilisten energiamuotojen pitäisi pärjätä ilman julkista tukea.

UUSIUTUVAN energian tuille Britannian hallitus on pannut vuoteen 2020 asti 11,5 miljardin dollarin vuosittaisen katon.

Cameronin hallitus ei kuitenkaan kerro, että he tukevat fossiilista energiaa 41 miljardilla dollarilla vuodessa, eli 1,37 prosentilla bruttokansantuotteestaan. Cameronin mielestä fossiilinen energia on siis luonteeltaan erilaista kuin uusiutuva: fossiilisen energian tuottajien ei tarvitse olla markkinatalouden armoilla ja pärjätä kysynnän ja tarjonnan lakien aallokossa.

Britannian energiaministeri Andrea Leadsome sanoikin lokakuussa, että ”On elintärkeää, että teollisuudenalat seisovat omilla jaloillaan ajan kuluessa. En usko, että kukaan puolustaa teollisuutta, joka selviää vain veronmaksajien maksaman tuen ansiosta.”

Samalla Leadsome myönsi, että Britannian hallitus tukee ydinvoimaa, joka ei ilmeisesti ole 60 vuodessa päässyt omille jaloilleen. 

Kauko-ohjatusta ihmisjahdista tuli taistelutrendi

LINDA LAINE

Viime vuosituhannella valtiot kävivät nopeuskilpailua ydinaseiden hankinnassa. Tämän vuosituhannen kilpavarustelun ykkösaseeksi ovat puolestaan nousseet sotilaslennokit. Tällä hetkellä aseilla varustettuja lennokkeja on Yhdysvaltojen ja Israelin lisäksi muun muassa Nigerialla, Kiinalla ja Iranilla. Useat ihmisoikeusjärjestöt ovat nimittäneet lennokki-iskuja sotarikoksiksi, minkä lisäksi muun muassa YK on ärähtänyt siviilien vaarantamisesta. Lennokkisotaa ei tarvitse odottaa, se on jo alkanut. 

 

Sotilaslennokit ovat etenkin Yhdysvaltain armeijan käyntikortti ja sivullisten surmanloukku. Päätökset ilmasta käsin tehtävistä kauko-ohjatuista teloituksista tehdään suljettujen ovien takana ilman oikeudenkäyntejä tai syytettyjen kuulemista. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA:n koordinoimaa tappolistaa täydennetään kerran viikossa videopalaverissa, jossa noin 100 turvallisuusviranomaista päättää, kenen on aika kuolla seuraavaksi. Terroritiistaiksi nimitetyssä kokouksessa esitetyt nimet lähetetään Valkoiseen taloon, jossa presidentti Barack Obama antaa suullisen hyväksyntänsä jokaiselle nimelle, minkä jälkeen jahti voi alkaa.

”You can run but you’ll only die tired”

Teksti Yhdysvaltojen sotilaslennokkeja
ihailevassa t-paidassa  

On surkuhupaisaa, että ihmisten kauko-ohjattua saalistamista katsotaan läpi sormien, mutta eläinten etätappamista paheksutaan. Vuonna 2004 Teksasissa asuva John Lockwood perusti nettisivuston, jonka kautta oli mahdollista ampua eläimiä yhdellä hiiren klikkauksella. Sivusto sai osakseen paljon vastustusta ja lopulta eläinten etätappaminen internetin avulla kiellettiin useassa Yhdysvaltain osavaltiossa, koska käytäntöä pidettiin julmana ja tarpeettomana tappamisena.

Yhdysvallat perustelee lennokkien käyttämistä pääasiassa terroriuhkien poistamisella. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut avasivat niin terrorismin vastaiseen sotaan  kuin myös miehittämättömien alusten kehittämiseen ohjatut rahavirrat. Tällä vuosikymmenellä lennokkeihin käytetyt varat ovat Yhdysvalloissa lisääntyneet entisestään. Kun maa supisti puolustusbudjettiaan vuonna 2013, ja teki useita leikkauksia armeijan eri yksiköissä, miehittämättömien asejärjestelmien kehittämiseen suunnattua rahoitusta kasvatettiin 30 prosentilla. Maa  on käyttänyt sotilaslennokkeja ainakin Pakistanissa, Afganistanissa, Irakissa, Somaliassa, Jemenissä ja Syyriassa. Tarkkaa tietoa tapettujen terroristien ja  kuolleiden sivullisten määrästä ei ole kerrottu julkisuuteen, mutta eräiden arvioiden mukaan esimerkiksi Pakistanissa kuoli lennokki-iskuissa 2 476–3 989 ihmistä vuosina 2004–2015.

Jo lennokkien nimet kertovat, millä asialla miehittämättömät alukset ovat. Yhdysvalloilla on käytössään muun muassa Predator– ja Reaper-lennokit, jotka ampuvat Hellfire-nimisiä ohjuksia. Predatorin ampuma Hellfire tappaa kaikki 15 metrin säteellä ja haavoittaa vakavasti kaikkia 20 metrin säteellä olevia. Yhdysvaltojen armeija on mainostanut tätä tappokeinoa inhimillisenä ja tarkkana aseena.

 

LENNOKKIEN käyttäminen on johtanut uudenlaiseen sodankäyntiin, jossa lennokkivallat eivät ole valmiita vaarantamaan omien sotilaidensa turvallisuutta tappaessaan muiden valtioiden kansalaisia. Lennokin tuhoaminen ei tapa sitä ohjaavaa sotilasta. Häntä eivät uhkaa myöskään vammautuminen tai vangiksi joutuminen. Sen sijaan lennokin kohteen mahdollisuudet selvitä Hellfire-hyökkäyksestä ovat vähäiset.

Eliminointiin riittää napin painallus. Tappaminen ei ole koskaan ollut näin helppoa.

Tämä ihmishenkien epätasa-arvo ja lennokki-iskujen vaatimat sivulliset uhrit aiheuttavat paitsi pelkoa myös vihaa maissa, jotka joutuvat lennokkivaltojen leikkikentiksi. Myös lennokkien avulla tehtävä kohteiden etsintä ja seuraaminen aiheuttavat ihmisissä ahdistusta. Lennokit ovat jatkuvati läsnä, vaikkei niitä näkisikään. Ihmiset, joilla ei ole mitään tekemistä terrorismin kanssa ovat peloissaan, koska he voivat joutua uhreiksi yleisen hyvän nimissä.

Terrorismiuhkien vähentämisen sijaan Yhdysvaltojen lennokki-iskut luovat uusia uhkia. Väkivaltaiset järjestöt saavat lisää jäseniä, kun ihmisten pelko ja epätoivo kasvavat. Samalla lennokki-iskut ohjaavat terroristit kohdistamaan väkivaltaisuutensa lennokkivaltojen heikkoon kohtaan: kun sotilaat ovat kostotoimien ulottumatomissa, sijaiskärsijöiksi kelpaavat esimerkiksi yhdysvaltalaiset siviilit.

Reaper-lennokkeihin yhdistetty motto ”That others may die” saattaa lopulta kääntyä käyttäjiään vastaan.

Usein unohdetaan, että taistelutilanteissa aseistettuja lennokkeja ovat käyttäneet myös muun muassa Iso-Britannia, Israel ja Pakistan. Omaa laivuettaan havittelee tällä hetkellä muun muassa Intia. Yhdysvallat ja Israel ovat nähneet sotilaslennokeissa hyvän markkinaraon ja myyvät lennokkeja liittolaisilleen. Tappokonebisneksen kukoistus johtaa lopulta entistä tehokkaampien ja kuolettavampien aseiden kehittämiseen.

 

SOTILASLENNOKKI ei ole tämän vuosituhannen keksintö. Toisen maailmansodan aikana yhdysvaltalaiset asekehittäjät käyttivät lennokkeja harjoituksiin soveltuvina liikkuvina maalitauluina. Englanninkielisen nimityksen (drone) takana on kuhnuri, eli koirasmehiläinen, jonka muut mehiläiset lopulta pistävät kuoliaaksi. Alun perin lennokit siis suunniteltiin alasammuttaviksi, kuten parittelun jälkeen tarpeettomiksi käyvät kuhnurit.

Sotatoimiin lennokit pääsivät Vietnamin sodassa, jossa Yhdysvallat käytti niitä vihollisten harhauttamiseen ja siten omien lentäjiensä suojelemiseen. Israel puolestaan käytti lennokkeja harhautuksena muun muassa Egyptiä vastaan vuonna 1973 käymässään Jom Kippur -sodassa.

Ennen 2000-lukua sotilaslennokit toimivat kuitenkin ainoastaan lisäsilminä ja tiedustelukalustona. Lennokit saivat kyntensä vasta Kosovon sodassa vuonna 1999. Tuolloin Yhdysvaltojen johtaman Nato-operaation käytössä olleet Predator-lennokit varustettiin lasereilla, joilla pystyttiin osoittamaan kohteita lentäjille. Ei mennyt kauaa ennen kuin Predatoreihin keksittiin lisätä ammuksia. Helmikuussa 2001 Predator ampui onnistuneesti Hellfire-ohjuksen kohteeseen. Pari kuukautta myöhemmin Yhdysvallat otti aseistetun Predatorin käyttöön Afganistanissa.

US AIR FORCE tarjoaa mahdollisuuden kokeilla ohjusten ampumista nettisivuillaan olevassa simulaatiossa. Tosielämä ei kuitenkaan ole videopeliltä näyttävä simulaatio, vaan kokoelma kuolleita sivullisia, vaurioituneita mieliä ja ruumiita sekä silloin tällöin hengiltä päästettyjä terroristeja.

Jos lennokki-iskuista tehtäisiin elokuva afgaanien tai jemeniläisten näkökulmasta, juoni ei suurestikaan poikkeaisi hiteiksi nousseista Hunger Games- tai Maze Runner-elokuvista. Lisää Jennifer Lawrence  tai Dylan O’Brien Afganistanin  katukuvaan ja sinulla on kohtaus, jossa edistyneempää teknologiaa käyttävä ihmisryhmä tappaa omaksi edukseen niitä, joilla ei ole mahdollisuutta puolustautua ja jotka koetaan uhaksi vallitsevalle järjestelmälle. Kenen puolella olisit? Onko lopulta niin yllättävää, että terroristiryhmät saavat lisää jäseniä, kun ihmiset yrittävät taistella tällaista väkivaltakoneistoa vastaan omassa pommien ja ammusten runtelemassa paikallisessa maailmanlopussaan. Lennokkien armoilla elävien on vaikea suhtautua myönteisesti sellaisiin ihmisiin, jotka hiljaisesti hyväksyvät iskut tai eivät jaksa välittää niistä.

Elokuvissa olemme aina niiden puolella, jotka taistelevat pahaa vastaan. Lennokkivaltojen on aika myöntää, että taistellessaan uhkakuvia vastaan siviilien ja oikeusjärjestelmän kustannuksella myös ne ovat pahoja.

Kirjallisuus: Chamayou Gregoire, 2015, Drone Theory, Penguin Books, Paris, France

Huntu voi vapauttaa naisen

OONA LOHILAHTI

Mitä yhteistä on Saudi-Arabialla, jossa autoa ajava nainen on radikaali näky ja Ranskalla, jossa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa juhlistettiin jo 1700-luvulla? Molemmissa valtionjohto määrittelee, mitä nainen saa pukea ylleen. Kyse on musliminaisten hunnusta.

 

Keskustelu kasvot peittävän hunnun, niqabin ja burkan, käytöstä Euroopassa pyörii lähinnä kolmen kohdan ympärillä. Hunnun käytön katsotaan olevan naisten alistamista, ihmisoikeusloukkaus ja kädenojennus terroristeille. Muslimit joutuvat puolustelemaan vaatevalintojaan myös ilmaisunvapauden nimiin vannovassa Euroopassa.

Iranissa laki velvoittaa naiset peittämään hiuksensa huivilla. Saudi-Arabiassa säännöt ovat tätäkin tiukemmat­ ­– laki pakottaa saudinaiset pukeutumaan julkisilla paikoilla väljään abayaan ja verhoamaan hiuksensa. Vaikka tämä on täysi vastakohta niin sanotulle länsimaiselle, kristilliselle kulttuurille, on joissain Euroopan maissa viime vuosina astuttu Iranin ja Saudi-Arabian tielle.

Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa ja Sveitsissä naisten oikeutta pukeutua uskontoaan heijastavalla tavalla rajataan lailla, joka kieltää heiltä kasvot peittävän hunnun käytön. Sveitsiä lukuun ottamatta nämä maat kuuluvat Euroopan unioniin, jonka perusoikeuskirjassa korostetaan tavoitteita naisten ja vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseksi.

”–– Ei kukaan vapaaehtoisesti pukeudu burkaan, jos oma elämänhallinta on kunnossa.––”

Nimimerkki Laksu kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Islamilaisissa maissa naisten pukeutuminen peilaa poliittista ilmapiiriä. Iranissa naiset pukeutuivat 1960-luvulla lähestulkoon samalla tavalla kuin naiset länsimaissa. Nilkat näkyivät, hameen helma ulottui vain polviin ja hiukset hulmusivat vapaana. Vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen kaikki muuttui, ja naiset määrättiin lailla käyttämään huntua. Viime aikoina Facebookissa on toiminut aktiivisesti ryhmä, jossa naiset paljastavat hiuksensa. Muutos on tulossa, sen voi aistia.

Huntu kertoo paljon enemmän sekä kantajastaan että ympäröivästä yhteiskunnasta kuin moni aavistaakaan. Hunnun väri, kuosi, tapa sitoa se ja hiusten määrä, joka hunnun alta paljastuu, kertovat kaikki naisesta, hänen ajatusmaailmastaan ja myös maailman ajasta. Huntu voi edustaa kantajansa halua kapinoida ympäröivän yhteiskunnan arvoja vastaan.

Tällä hetkellä Iranissa huivipakkoa vahtii moraalipoliisi basij. Myös yksittäiset kansalaiset ovat ottaneet naisten pukeutumisen omaan valvontaansa. Happohyökkäykset, joissa naisen päälle kaadetaan saavillinen happoa, ovat syövyttäneet muiston vapaudesta epäonnisten naisten ihoille. On siis väärin moittia esimerkiksi iranilaisia naisia lakien alle alistumisesta. Jos rangaistukset ovat kovia, moni ymmärrettävästi vaikenee.

HUIVIPAKOSTA syytetään usein uskontoa, islamia, mutta Koraani ei määrää naisia peittämään kasvojaan. Sen sijaan se ohjeistaa muslimeja, sekä miehiä että naisia, pukeutumaan siveellisesti. Yleensä Koraania on tulkittu niin, että naisten pitää vähintään peittää hiuksensa hijabilla. Monet liberaalit ja korkeasti koulutetut musliminaiset tulkitsevat pyhiä säkeitä vapaammin, eivätkä koe Koraanin kehottavan heitä peittämään edes hiuksiaan.

Kuten Raamattua, myös Koraania voi tulkita monella eri tavalla.

Muslimifeministeilläkin on ristiriitainen suhtautuminen huntuun. Toisten mielestä se on patriarkaalinen muinaisjäänne, ja toisille tärkeintä on naisten oikeus valita itse käyttääkö huntua vai ei. Osalle kasvot peittävä huntu on myös tapa kapinoida länsimaista kauneusihannetta ja ulkonäkökeskeisyyttä vastaan.

Burka on vaate naisen alistamiseen. Kuka haluaa vapaaehtoisesti pukea itsensä kaiken peittävään säkkiin? Ja on aivan turha kysyä musliminaisilta tästä, koska he vastaavat aina, että haluavat käyttää burkaa omasta tahdosta. Kyse on kuitenkin uskonnollisesti aivopesusta ja painostuksesta. Muuta vaihtoehtoa ei vain ole.

Nimimerkki Akateeminen kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Perussuomalaisten tuore varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen kommentoi Facebookissa 12. elokuuta, että burkan käyttö on aivopesun tulosta, eikä nainen ole millään voinut valita asuaan vapaaehtoisesti. Sen sijaan, että Tynkkynen olisi käynyt kysymässä bussipysäkillä istuvalta naiselta, miksi hän on pukeutunut niqabiin, hän otti naisesta kuvan ja latasi sen Facebookiin.

Harvalla käy mielessä, että nainen on todella voinut valita asunsa itse. Tai jos käy, heidän mielipidettään ei haluta kuunnella ­– nämä naisethan ovat alistettuja, joten heidän ajatuksensakin täytyvät olla jonkun toisen.

Tehdäänpä pieni ajatusleikki: Jos nainen olisi valinnut kulkea keskellä kaupunkia bikineissä, kuinka moni ajattelisi, että hänen perheensä tai miehensä on pakottanut hänet pukeutumaan niin paljastavasti? Todennäköisesti hyvin harva. Onhan naisella oikeus omaan kehoon ja oikeus valita vaatteensa.

Jotain länsimaisesta kulttuurista kertoo sekin, että naisen vapaus rinnastuu paljastavaan pukeutumiseen, mutta peittävä vaatetus kertoo naisen oman tahdon puuttumisesta ja alistamisesta. Vaikka erilaisten huntujen käyttö voi johtua etenkin Lähi-idässä myös sosiaalisesta paineesta, sama paine ja hyväksynnän hakeminen saattaa ajaa länsieurooppalaiset naiset pukeutumaan minihameeseen tai tavoittelemaan tietynlaista vartaloa.

HUNNUN KÄYTTÖ Lähi-idässä on eri asia kuin hunnun käyttö Euroopassa. Persianlahden maissa niqab yleensä mahdollistaa naisen osallistumisen yhteiskuntaan. Se suojaa häntä häirinnältä, tuo kunnioitusta. Alun perin kasvot peittävää huntua käyttivätkin profeetta Muhammedin vaimot, jotka pystyivät hunnun turvin tekemään yhteiskunnallista työtä. Heidät tunnistettiin ja heitä arvostettiin.

Yhteiskunta ei tietenkään ole tasa-arvoista nähnytkään, jos naisten täytyy pukeutua niqabiin voidakseen kulkea kadulla rauhassa. Tasa-arvoa ei ole sekään, että naisten pukeutumisesta säädetään lailla.

Euroopassa tilanne on toinen. Maanosassamme pukeutuminen on lähtökohtaisesti vapaata. Vähiin vaatteisiin pukeutuneet naiset ovat katukuvassa tavallinen näky, ja alusvaatemainosten seassa nainen niqabissa huomataan. Hän erottuu joukosta.

Tämän perusteella voisi päätellä, että Euroopassa niqabiin pukeutuminen vaatii valtavaa rohkeutta, sillä niqab ei edusta länsimaista kauneusihannetta. Niqab peittää vartalonmuodot, ja muuttaa katseen suuntaa. Perinteisesti naisen katsominen on ollut miehen oikeus, mutta kasvot peittävä huntu kääntää katseen toisin päin. Niqab ja burka ovat länsimaisen kulttuurin kanssa törmäyskurssilla myös siksi, ettei niitä käyttävien naisten identiteettiä ole helppo tunnistaa julkisilla paikoilla.

Olen yhden nigabin kohdannut ja pelästynyt! En halua omassa maassani pelästyä uudelleen.

Nimimerkki Antro kommentoi HS:n uutista ”Perussuomalaisten Saarakkala teki lakialoitteen burkien kieltämiseksi

Huntukeskustelun voi odottaa kuumenevan lähitulevaisuudessa. Ennusteiden mukaan islam nousee vuoteen 2070 mennessä maailman suurimmaksi uskonnoksi. Sodat ja niiden seurauksena muun muassa syyrialaisten ja irakilaisten turvapaikanhakijoiden saapuminen myös Eurooppaan on antanut erityisesti oikeistopopulistisille puolueille tekosyyn varoittaa islamin ja sen vaikutusten invaasiosta.

Koska burkakielto on voimassa muutamassa Euroopan maassa, keskustelu on jo alkanut. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin linjasi vuonna 2014, ettei Ranskan burkakielto riko uskonnon-, ilmaisun- tai sananvapautta. Päätöksen seurauksena liberalismille ja individualismille rakennettu Eurooppa otti askeleen kohti yhtenäiskulttuuria, jossa parlamentit päättävät, mitä on ranskalainen, hollantilainen, sveitsiläinen ja belgialainen kulttuuri.

Sen sijaan Suomen oikeusministeriö otti vuonna 2013 erilaisen kannan asiaan perustelemalla huntukieltoa ajaneen aloitteen hylkäämistä sillä, että ”käyttökiellolla puututtaisiin ihmisten perusoikeuksiin, joten kaikille rajoituksille pitäisi olla painava yhteiskunnallinen tarve.”

KYSYMYS HUNNUN käytöstä on saanut Euroopassa asian oikeaa kokoa suuremmat mittasuhteet. Kun Ranskan laki astui voimaan, maan sisäministeriön laskelmien mukaan laki koski vain noin 2 000:ta naista.

Pepicelli (2014) kertoo teoksessaan Islamin huntu, että tutkimusten mukaan suurin osa näistä eurooppalaisista musliminaisista käyttää kasvot peittävää huntua omasta tahdostaan, uskonnollisista syistä ­– usein vastoin perheensä mielipidettä. Burkan ja niqabin kieltävät lait sulkevat nämä naiset yhteiskunnan ulkopuolelle, koska heidän uskonnollinen vakaumuksensa vaatii hunnun käyttöä.

Pientä vähemmistöä koskevaa, uskonnollista ilmaisunvapautta rajoittavaa lakia on perusteltu myös turvallisuussyistä. Pariisin, Madridin ja Lontoon pommi-iskujen tekijät ovat silti kulkeneet tavallisissa vaatteissa, eikä ihmekään, sillä niqab herättää Euroopassa huomiota. Laki ulottuu myös turisteihin, ja on karkottanut joitain Persianlahden valtiosta tulevia turisteja Pariisista Lontooseen.

Länsimailla on oltava oikeus omaan elämäntapaansa – ei voi olla niin, että muualta tulleita vaikutteita pitää kunnioittaa enemmän kuin omaa perinnettään. – –

Nimimerkki Plätty kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Olli Immosen Facebook-kirjoituksen ja turvapaikanhakijoiden ympärillä käydystä keskustelusta on tullut vaikutelma siitä, miten suomalaisten on vaikea hyväksyä sitä, että toiset kulttuurit ovat erilaisia kuin omamme. Monella tuntuu myös olevan käsitys, että on olemassa vain länsimainen kulttuuri ja sen vastaparina islamilainen kulttuuri, jolta meidän pitää suojautua.

Se, että Ranskassa pieni osa musliminaisista pukeutuu kasvot peittävään huntuun, ei uhkaa perinteistä länsimaista kulttuuria, jos sellaista voidaan edes sanoa olevan.

Vaikka meistä tuntuu oudolta, kun nainen haluaa peittää vartalonsa ja kasvonsa täysin siksi, että se tekee hänestä paremman uskovaisen, ei asian muuttaminen ole eurooppalaisten asia. Jos lait ja Koraanin tulkinta muuttuvat, muutos lähtee muslimiyhteisöistä itsestään.

Burkakielloilla asia ei ratkea. Lait eivät saa perustua länsimaalaisten vieraan pelkoon.

Nyt burkakiellot rajoittavat pieneen vähemmistöön kuuluvien naisten mahdollisuutta toimia yhteiskunnassa. Tämä vähemmistö kokee, että niqabin tai burkan käyttö on heille esimerkiksi uskonnollisessa tai kulttuurisessa mielessä tärkeää.

BURKAKIELLON MYÖTÄ eurooppalaisten halu länsimaalaistaa vieraita kulttuureja uhkaa herätä jälleen henkiin – tällä kertaa omassa maanosassamme. Kohteena on nainen, naisen vartalo ja naisen oikeus valita.

Monet Euroopan valtiot Ranska etunenässä ovat hyvin maallistuneita. Sen vuoksi meidän on vaikea ymmärtää, miksi islamilla on niin vahva rooli useimpien muslimien elämässä. Koska länsimaisiin ihanteisiin kuuluvat yksilönvapaus ja tasa-arvo, olisi helppo johtopäätös se, että kaikki saisivat päättää itse omasta pukeutumisestaan.

Nyt näyttää siltä, että samainen länsimainen kulttuuri ja poliitikot määräävät naiset pukeutumaan, kuten valtioita johtava, usein hyvin miesvaltainen eliitti haluaa. Täsmälleen niin kuin Iranissa ja Saudi-Arabiassa.

Lähteet:

Pepicelli, Renata (2014): Islamin huntu