Katalonialla on varaa itsenäisyyteen

AJANKOHTAISTA
VEERA TEGELBERG

EU on pysynyt hiljaa Katalonian itsenäisyysäänestyksestä, vaikka juuri unionilla on ratkaiseva rooli alueen itsenäisyyshankkeessa. Suomea hieman suurempi valtio voisi EU:hun päästessään olla taloudellisesti huippukuntoinen.

 

Puna-keltaraitaiset ja tähtikuvioiset liput koristavat parvekkeita ja ikkunoita Barcelonan vanhassakaupungissa. Osa asukkaista on kiinnittänyt taloihin myös isoja, erivärisiä Sí-lippuja ja kylttejä, joissa lukee: “Itsenäisyys on edistystä.”

On kulunut viikko 11. syyskuuta vietettävästä Katalonian kansallispäivästä. Päivän aikana muistetaan vuonna 1714 tapahtunutta Barcelonan valtausta, jolloin Kataloniasta tuli osa Espanjaa.

Espanjan toiseksi suurin kaupunki vaikuttaa elävän kaksi viikkoa ennen itsenäisyysäänestystä tavallista suurkaupungin arkea, vaikka kulisseissa kuohuu. Välit itsenäisyyttä tavoittelevan Katalonian ja Espanjan keskushallinnon välillä ovat tulehtuneet, koska katalaanit eivät ole suostuneet luopumaan lokakuun ensimmäiselle päivälle suunnitellusta kansanäänestyksestä, jossa mitataan jälleen alueen itsenäistymishaluja.

On Kataloniassa äänestetty toki aiemminkin. Edellinen äänestys järjestettiin kolme vuotta sitten marraskuussa 2014. Tuolloin äänestykseen osallistui yli kaksi miljoonaa katalaania, joista 80 prosenttia äänesti oman valtion puolesta. Äänestystä kritisoitiin liian pienen osallistujaprosentin ja äänestyksen laittomuuden vuoksi.

 

KATALONIA ON VUOSIEN VARRELLA tehnyt selväksi, että se ei ole valmis kuoppaamaan itsenäistymistavoitettaan. Itsenäisyyshaaveiden juuret ovat syvällä alueen historiassa ja kulttuurissa.

Haluja on, mutta onko itsenäisyys todella toteutuskelpoinen suunnitelma? Se on pitkälti kiinni taloudesta, vaikka rahasta puhutaan vähän. Itsenäisyys ei lämmitä, jos valtion velkaprosentti huitelee pilvissä sekä vientiteollisuus ja turismi tyrehtyvät EU- ja eurojäsenyyksien kadotessa. Uuden Katalonian valtion kohtalo ei välttämät olisi kuitenkaan näin synkkä.

 

KATALONIA ON YKSI parhaiten pärjäävistä Espanjan itsehallintoalueista. Se on myös EU:n mittakaavassa tärkeä talouskeskus muun muassa Barcelonan sataman ansiosta, ja myös kansainväliset yhtiöt investoivat ahkerasti alueelle.

Itsenäinen Katalonia voisi olla Suomea hieman isompi EU-maa, joka puhkeaisi kukoistukseen Espanjasta irtauduttuaan. Näin voisi käydä, jos uskomme vuonna 2014 Katalonian talouskomission ja Katalonian taloustieteilijöiden yhdistyksen teettämää raporttia. Liki 250-sivuinen tutkielma julkaistiin edellisen kansanäänestyksen aikaan.

 

EU tuskin haluaisi menettää Barcelonan äveriästä talousaluetta.”

 

TUTKIJOIDEN NÄKEMYS itsenäisyysprosessin etenemisestä on varsin toiveikas. Suurimpana ongelmana he pitävät Espanjan veto-oikeutta, jolla maa voisi estää Katalonialle elintärkeän EU- ja eurojäsenyyden.

Vaikka tutkimuksen teettäneitä tahoja voi kutsua vähintään puolueellisiksi, on artikkeleissa myös totuuden siemen: Katalonialla menee taloudellisesti melko hyvin.

Esimerkiksi vuonna 2012 alueelta vietiin muualle EU:hun tuotteita ja hyödykkeitä 58 miljardilla eurolla, mikä on enemmän kuin Suomen vastaava luku. EU, joka tähän asti on pysynyt hissukseen Espanjan sisäisestä väännöstä, tuskin haluaisi menettää Barcelonan äveriästä talousaluetta.

 

RUUSUILLA TANSSIMISTA itsenäistyminen ei silti olisi. Tutkimuksessa todetaan, että itsenäisyysprosessi itsessään veisi vuosia ja hidastaisi Katalonian talouskehitystä. Osa taloustieteilijöistä on varmoja, että Katalonian olisi käytännössä mahdotonta palata EU:n jäseneksi juuri Espanjan veto-oikeuden vuoksi. Tällöin itsenäisyys romuttaisi alueen talouden.

Espanja tuskin on siloittelemassa Katalonian itsenäistymispolkua ja tietä takaisin EU:n syleilyyn. Myös muut EU-maat, kuten Italia ja Belgia, voivat haluta torpata katalaanien liittymisen EU:hun maiden oman sisäpoliittisen tilanteen vuoksi.

Osa tutkijoista taasen pitää täysin mahdottomana, että Katalonia voitaisiin heittää ulos EU:sta tai että Espanja voisi haluta estää alueen liittymisen takaisin unioniin, koska siitä seuraisi vain taloudellista haittaa puolin ja toisin.

”Itsenäisyys on edistystä”, kertovat julisteet. Itsenäisen Katalonian velkataso voisi olla jotain 50 ja 100 prosentin väliltä. Kuvat: Veera Tegelberg

 

EU-JÄSENYYDEN POHTIMISEN lisäksi itsenäistyminen pakottaisi Katalonian miettimään myös useita muita taloudellisesti oleellisia asioita, kuten hallinnollisten instituutioiden perustamista. Sen pitäisi luoda oma keskuspankki, ja myös julkinen hallinto täytyisi rakentaa. Tällä hetkellä Espanjan hallinto on keskittynyt valtaosin Madridiin. Arvion mukaan itsenäisyys toisi Kataloniaan 50 000 – 70 000 uutta julkisen sektorin työpaikkaa.

Jos Katalonia itsenäistyisi, se olisi Suomea suurempi, yli 7 miljoonan asukkaan valtio. Tutkijoiden arvioiden mukaan itsenäisyys voisi jopa kasvattaa alueen kulutusta ja vauhdittaa yritysten investointeja, kun Madridilla ei olisi enää sanottavaa Katalonian asioihin.

Toisaalta uusi valtio voisi olla huonoimmassa tapauksessa melko velkainen heti syntyessään, vaikka tutkijoiden pahimman skenaarion mukainen, hieman yli 100 prosentin velkataso ei tosin olisi mitään verrattuna moniin muihin EU:n jäsenvaltioihin. Uuden valtion velka-aste voisi myös parhaimmassa tapauksessa jäädä vain puoleen bkt:stä, mikä olisi selvästi muuta Eurooppaa vähemmän.

 

LOKAKUINEN ÄÄNESTYS ei tarkoita itsenäisyyden saavuttamista. Katalonian mahdollinen itsenäisyys vaatii vuosien työn, mutta taloudellisesta näkökulmasta katsottuna se ei ole mahdottomuus.

Kenties Katalonian kohtalo ei vielä vuosiin ole itsenäisyys, vaan syvempi autonomia. Poliittisen paineen vuoksi Espanjan hallituksen on joka tapauksessa hyvin vaikeaa olla tekemättä mitään.

 

KATALONIA
Itsehallintoalue Espanjan koillisosassa
Pääkaupunki: Barcelona
Väestö: 7,5 miljoonaa (2016)
Bkt: 220 miljardia euroa (2016)
Itsehallintoalueen puheenjohtaja: Carles Puigdemont
Liput: Katalonian virallisessa lipussa (La Senyera) on neljä punaista ja viisi keltaista vaakaraitaa. Itsenäisyyttä kannattavien tunnus on La Estelada, eli Katalonian lippu, johon on lisätty siniselle pohjalle valkoinen tähti.

 

 

Espanjan vaalit voivat olla poikkeus eurooppalaiseen sääntöön

Podemoksen johtaja Pablo Iglesias leikkasi palkkaansa päästyään Euroopan parlamenttiin. Kuva: Wikimedia Commons

OONA LOHILAHTI
AJANKOHTAISTA

Sunnuntaina Espanja äänestää demokraattisen historiansa ensimmäisissä uusintavaaleissa. Vaalit ovat erityisen tärkeät uudelle vasemmistopuolueelle Podemokselle, jonka nousu on poikkeuksellinen. Espanja on Kreikan lisäksi ainoa EU-maa, jossa talouskriisin jälkeen vastausta on haettu vasemmistolaisuudesta, eikä oikeistolaisuudesta.

 

Pablo Iglesias elää kuten opettaa: politiikka on jotain, mitä voit joko tehdä itse tai antaa muiden tehdä puolestasi. 

Valtio-oppia yliopistossa opettava Iglesias on tämän hetken seuratuin, palvotuin ja myös vihatuin henkilö Espanjassa. Hänen vuonna 2014 perustamansa vasemmistopuolue Podemos on uusien parlamenttivaalien gallupeissa toisella sijalla.

Podemoksen nopea nousu perustuu pitkälti Iglesiaksen persoonalle ja oikeiston mukaan populistisille puheille. Populismia voivat olla lyhyet iskulauseet, korruptoituneen eliitin vastaisuus ja Ikea-katalogin muodossa julkaistu vaaliohjelma, mutta televisiokeskusteluissa kansalaistottelemattomuudesta ja globalisaation vastaisista protesteista väitellyt Iglesias ei jää toiseksi.

Hän ei ole yhden asian ajaja, vaan hänen tavoitteenaan on perusteellinen suunnanmuutos. Podemos haluaa korkeamman minimipalkan, veroparatiisit kuriin ja julkisilla varoilla pelastettujen pankkien kansallistamisen.

Velka- ja talouskriisin seurauksena monelta espanjalaiselta puuttuvat perusasiat. 21 prosenttia kaikista ja 45 prosenttia nuorista espanjalaisista on työttömänä, sadat tuhannet on häädetty kodeistaan ja minimipalkka on alle 800 euroa.

Podemos on herättänyt aiemmin politiikasta vieraantuneet, leikkauspolitiikasta kärsineet espanjalaiset ajattelemaan, että muutos on mahdollinen.

Vain kaksi ja puoli vuotta vanha puolue uhkaa nyt murtaa 1970-luvun puolivälistä jatkuneen kahden puolueen vallan.

 

TOUKOKUUSSA 2011 Espanjassa alkoi rauhanomainen kansalaisliike, josta myöhemmin samana vuonna Occupy Wall Street -protestit ottivat mallia sekä New Yorkissa että ympäri maailmaa.

Indignados, suuttuneet, koostui talouskuripolitiikan kolhimista nuorista, joilla ei ollut poliittista kotia. Kumpikaan suurista puolueista ei edustanut heitä. Gallupien mukaan yli 70 prosenttia espanjalaisista antoi tukensa liikkeelle, vaikkei sillä ollut heti alussa esittää selkeitä toimenpiteitä esimerkiksi työttömyyden vähentämiseksi. Vuonna 2011 yleinen työttömyys oli 20 prosenttia, ja nuorista lähes joka toinen oli ilman työtä.

Aukioiden valloitus loppui lyhyeen, ja protestien jälkeisissä kunnallis- ja parlamenttivaaleissa valtaan nousi jälleen kerran konservatiivipuolue. Luultiin, että indignadosin henki oli kuollut.

Kunnes tammikuussa 2014 perustettiin Podemos, Me pystymme. Aluksi puolueeseen ei suhtauduttu vakavasti. Heillä ei ollut rahaa, ei selkeää puoluerakennetta, eikä realistisia poliittisia ehdotuksia.

Toukokuussa Euroopan unionin parlamenttivaaleissa muutaman kuukauden vanha puolue kuitenkin yllätti kaikki ja nousi viidellä paikalla kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi isoimmissa kaupungeissa. Iglesias itse on nyt europarlamentaarikko.

Iglesiaksen tv-esiintymiset ja puheet mielenosoittajille saivat ihmiset uskomaan puolueeseen. Media onkin Iglesiaksen tärkein väline. Hän oli nähnyt, kuinka oikeistopopulistipuolueet hyödynsivät mediaa ja totesi, että vasemmiston pitää tehdä samoin.

Podemoksen suosion kasvuun vaikutti se, että vuonna 2011 hallituksen perustanut oikeistopuolue PP ei saanut Espanjan taloutta nousemaan liberaalilla talouspolitiikalla ja leikkauksilla.

Kansa oli kyllästynyt myös toiseen suureen puolueeseen, sosiaalidemokraattiseen PSOE:seen. Molempien puolueiden jäsenet ovat rypeneet suurissa korruptioskandaaleissa ja menettäneet käsityksensä poliittisesta vastuusta.

Podemoksen oli helppo käydä eliittiä ja korruptiota vastaan.

 

JOULUKUUN 2015 parlamenttivaaleissa toiveikkaat espanjalaisnuoret antoivat äänensä eurooppalaisittain poikkeuksellisesti vasemmistopuolueelle. Vain Espanjassa ja Kreikassa talouskriisi on nostanut vastaukseksi vasemmiston, eikä konservatiiveja ja äärioikeistoa.

Joulukuun 20. päivän vaalien jälkeen Espanja siirtyi uuteen poliittiseen aikaan. 1970-luvun lopusta viime joulukuuhun asti Espanjan parlamenttivaaleissa toinen suurista puolueista on aina saanut enemmistön ja on siten pystynyt perustamaan hallituksen yksin. 

Neljä vuotta huonoin tuloksin hallinnut PP sai 28,7, PSOE 22 ja Podemos 20,7 prosenttia äänistä. Uusi keskusta-vasemmistolainen liberaalipuolue Ciudadanoskin ylsi 13,9 prosenttiin.

Koska PP:n paikat eivät riittäneet enemmistöön, puolueet yrittivät saavuttaa koalition, eli monipuoluehallituksen. Maassa, jossa valtakunnan politiikassa ei ole tarvinnut neuvotella koalitiohallitukseen kuuluvista kompromisseista, lähtökohta neuvotteluille oli huono.

Maaliskuussa puolueet luovuttivat.

Kun sopua ei syntynyt, moni äänestäjä pettyi. Hehän olivat nimenomaan halunneet lopun kahden puolueen vallalle ja toivoneet monipuoluehallitusta

barcelona-blogi

Podemos kannattaa Katalonian itsenäisyysäänestystä. Barcelona on Katalonian pääkaupunki. Kuva: Oona Lohilahti

 

UUDET VAALIT tuntuivat aluksi riskiltä nimenomaan Podemokselle. Nuorelle, pitkittyneeseen kriisiin vastaavalle puolueelle ei anneta montaa mahdollisuutta toteuttaa äänestäjien toiveita.

Vasemmisto onkin tehnyt jo lukuisia virheitä. Joulukuun vaalien jälkeen sillä olisi ollut mahdollisuus muodostaa hallitus, mutta ei Podemos eikä PSOE ollut valmis sen vaatimiin kompromisseihin.

Vasemmisto on myös kilpaillut toisiaan vastaan, vaikka liittoutuminen joulukuussa olisi tuonut Podemokselle laskujen mukaan 14 lisäpaikkaa.

Virheistä on sentään opittu, sillä Podemos, vasemmistopuolueiden liitto IU ja vihreä Equon muodostivat toukokuussa vaaliliiton, Unidos Podemoksen, Yhdessä me pystymme. Tällä hetkellä liitto näyttää saavan neljänneksen äänistä ja PP alle 30 prosenttia.

 

SUNNUNTAIN JÄLKEEN kompromissi on kuitenkin välttämätön.

Jos PP voittaa, eikä saa muodostettua koalitiota, on vasemmiston pakko yhdistää voimansa ja tehdä myönnytyksiä. Sosiaalidemokraattinen PSOE on jo ilmoittanut vaalitentissä, ettei yhteistyö konservatiivien kanssa tule kuuloonkaan, mutta yhteistyön mahdollisuudesta Podemoksen kanssa se ei ole suostunut kertomaan.

Espanja kieltämättä kaipaa muutosta. Kohta 40 vuotta vuorotellen vallassa olleet PP ja PSOE ovat kietoutuneet tiukkaan korruption vyyhtiin. On selvää, että PP:n talouskuripolitiikka ja esimerkiksi veron paneminen aurinkopaneeleilla tuotetulle sähkölle eivät ole purreet talouden alamäkeen.

Monien nuorten tulevaisuus on karannut niin kauaksi, että syntyvyys on kääntynyt laskuun, kun perhettä ei uskalleta perustaa.  Espanja tarvitsee uusia ideoita.

 

VAIKKA Unidos Podemoksen vaaliliitto voittaisi vaalit tai PP luovuttaisi hallituksen muodostamisessa, se ei tarkoita sitä, että vasemmisto olisi onnistunut. Voitto olisi historiallinen, mutta sen jälkeen olisi edessä neuvottelut. Vaaliliitto tarvitsisi tuekseen myös sosiaalidemokraatit, joista osa pitää Podemosta liian radikaalina.

Podemos on alusta asti korostanut kansan oikeutta tehdä itse politiikkaa. Puolue yrittää toimia mahdollisimman pitkälle suoran demokratian periaatteen pohjalta. Jos puolue saisi hallitusvastuun, osallistava puoluerakenne saattaisi kärsiä. Joillekin kannattajille se olisi liikaa.

Kansa myös kaipaa muutosta ja vaatii tuloksia. Pitkään jatkuneelle lamalle halutaan loppu, eikä ole varmaa, kuinka kauan kansa antaisi Podemokselle aikaa toteuttaa lupauksiaan ennen kritiikin yltymistä.

 

UUSINTAVAALIEN huonoin lopputulos olisi se, että politiikan umpikuja jatkuisi. Jos puolueet eivät suostu luopumaan ehdottomista periaatteistaan ja tekemään kompromissia, kukaan ei tiedä, mitä siitä seuraisi.

Podemos on kuitenkin tehnyt sen, mitä Bernie Sanders teki pyrkiessään presidenttiehdokkaaksi: se on tuonut uuden näkökulman politiikkaan ja avannut keskustelua vaihtoehdoista.

Vaikka PP nousisi jälleen valtaan, Espanjan politiikka on muuttunut pysyvästi.

Selkeä esimerkki muutoksesta tuli kesäkuun puolivälissä televisioidussa vaalikeskustelussa. Se oli ensimmäinen vaalikeskustelu, jossa olivat mukana muidenkin puolueiden kuin PP:n ja PSOE:n johtajat.