Raiskaus on joukkotuhoase

OONA LOHILAHTI

Seuraavanlainen kohtaus toistui lukemattomia kertoja Ruandassa vuonna 1994.

 

Tutsiheimoon kuuluva nainen on kotonaan, kun hutusotilaat koputtavat ovelle. He kysyvät naisen miestä, joka ei ole kotona. Miehet eivät jatka matkaansa, vaan tulevat sisälle ja raiskaavat naisen. He potkivat, lyövät ja raiskaavat aseen piipulla. Lopuksi he silpovat naisen sukupuolielimet ja jättävät hänet verta vuotavana yksin kotiinsa. Jos nainen selviytyy hengissä, hänen loppuelämänsä on muuttunut täysin.

RAISKAUS ON yksi julmimmista sotarikoksista, mutta vain pieni osa syyllisistä tuomitaan.

Raiskausta on käytetty joukkotuhoaseena, johdonmukaisena sodan välineenä jo kauan, mutta ongelma tunnistettiin ensimmäisen kerran vasta Bosnian sodassa 1990-luvun alussa. Bosniassa raiskattiin 25 000–50 000 naista ja tyttöä neljän vuoden aikana. Ruandassa vuonna 1994 sadan päivän aikana luku oli peräti 250 000–500 000. Kongon sisällissodassa pelkästään vuonna 2011 on arvioitu raiskatun 400 000 ihmistä.

Raiskausta käytetään aseena valtavan usein, mutta tuomioita tulee vähän.

Jugoslavian hajoamissotia tutkiva kansainvälinen tuomioistuin on antanut vain 24 miehelle syytteet seksuaalisesta väkivallasta. 

Ruandan kansanmurhan kansainvälinen tuomioistuin on tuominnut 52 ihmistä seksuaalirikoksista sotarikoksen osana. Se on surullisen vähän verrattuna raiskausten määrään.

Kaikki raiskaajat eivät ole tehneet rikoksiaan siinä laajudessa, että heitä voitaisiin syyttää sotarikoksista. Seksuaalista väkivaltaa onkin käsitelty esimerkiksi ruandalaisissa paikallistuomioistuimissa, mutta ongelmana on ollut muun muassa uhrien yksityisyyden suojeleminen. 

 

RAISKAUSTA käytetään aseena erityisesti silloin, kun ihminen tahdotaan tuhota fyysisesti ja henkisesti silmittömän väkivallan ja nöyryytyksen avulla. Kun nainen on raiskattu alussa kuvatulla tavalla, hän ei voi synnyttää lapsia ja kärsii loppuelämänsä valtavista kivuista, erityisesti kuukautisten aikana. Konflikteissa raiskataan myös miehiä, mutta raiskaus on silti erittäin sukupuolittunut ja naisia vastaan käytetty ase. 

Naisia joukkoraiskataan tai raiskataan lastensa ja miestensä edessä. Pojat pakotetaan raiskaamaan äitinsä kuoleman uhalla. Naiset tapetaan usein raiskauksen jälkeen tai he kuolevat saamiinsa vammoihin.

Raiskaus on myös yksi tehokkaimmista keinoista toteuttaa etninen puhdistus. Sekä Bosniassa että Ruandassa oli kyse etnisestä konfliktista, jossa toinen etninen ryhmä haluttiin tuhota. Bosnian sodassa kohteena olivat erityisesti bosniakit ja raiskaajina serbit. Ruandassa hutut halusivat tuhota tutsit.

Vahingoittamalla naisen kehoa ja silpomalla sukupuolielimet naiset käytännössä steriloidaan. Raiskausta on käytetty myös keinona levittää aidsia. Lähes kaikki uhrit kärsivät traumaperäisestä stressihäiriöstä, masennuksesta ja jatkuvista painajaisista.

Jos nainen tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen, hän vahvistaa toista etnistä ryhmää. Ruandan kansanmurhan seurauksena on arvioitu syntyneen jopa 20 000 lasta. Äidin suhde väkivallasta syntyneeseen lapseen on vaikea etenkin, koska raiskaaja on usein myös tappanut naisen perheenjäseniä.

 

RAISKAUS on ase. Johdonmukainen raiskaaminen pitää rinnastaa muihin sodankäynnin välineisiin, kuten kemiallisiin aseisiin. Molemmat jättävät arvet, voivat vammauttaa ja viedä hengen. Molempien käyttö täytyy tuomita ja rangaista tarpeeksi ankarasti. 

Vaikka raiskaus nähdään kansainvälisen oikeuden puitteissa rikoksena ihmisyyttä vastaan, kansanmurhan osatekijänä, kidutuksena ja sotarikoksena, tuomiot eivät vahvista tätä kuvaa. Syyrian sodassakin kemialliset aseet ovat herättäneet moninkertaista kauhua raiskauslukuihin verrattuna.

Koska raiskauksen kohteina ovat pääosin naiset ja tytöt, tuomioiden vähyys vain lisää naisten kokemaa epätasa-arvoa ja syrjäyttää heidät yhteiskunnallisesta elämästä.

Raiskaus on luettu sotarikokseksi vuodesta 1919, ja vuonna 1998 todettiin, että raiskaus voi täyttää kidutuksen tunnusmerkit. YK:n turvallisuusneuvosto totesi kuitenkin vasta vuonna 2008, että raiskausta on käytetty järjestelmällisesti sodan välineenä.

 

PIENEN ruandalaisen kylän pormestari Jean-Paul Akayesu oli ensimmäinen ihminen, joka on tuomittu kansanmurhasta. Hänen tuomionsa vuonna 1998 oli merkittävä erityisesti siksi, että silloin raiskaus todettiin osatekijäksi ihmisten systemaattiseen tappamiseen, kansanmurhaan. Akayesun oikeudenkäyntipapereissa mainitaan sana raiskaus 247 kertaa. Valitettavasti tuomion seksuaalirikososa olisi jäänyt tuomitsematta ilman naisasiajärjestöjen ja naistuomarien painostusta.

Raiskattujen naisten oikeuksia puolustavat järjestöt joutuvat kerta toisensa jälkeen pettymään seksuaalirikosten aliarvioimiseen tuomioistuimissa. Todisteita on, mutta tuomiota ei tule.

Valtaosa sodissa raiskanneista kulkee vapaana ja elää tavallista arkea. Tämä rajoittaa uhrin elämää, ja kahlitsee hänet pelolla. Paluu normaaliin elämään on vaikeaa, jos riskinä on törmätä raiskaajaan.

Kun raiskaaja on vapaana, hänen uhrinsa ovat vankeja.

Lue lisää:

Human Rights Watchin raportti seksuaalisesta väkivallasta Ruandan kansanmurhan aikana

 

Kauko-ohjatusta ihmisjahdista tuli taistelutrendi

LINDA LAINE

Viime vuosituhannella valtiot kävivät nopeuskilpailua ydinaseiden hankinnassa. Tämän vuosituhannen kilpavarustelun ykkösaseeksi ovat puolestaan nousseet sotilaslennokit. Tällä hetkellä aseilla varustettuja lennokkeja on Yhdysvaltojen ja Israelin lisäksi muun muassa Nigerialla, Kiinalla ja Iranilla. Useat ihmisoikeusjärjestöt ovat nimittäneet lennokki-iskuja sotarikoksiksi, minkä lisäksi muun muassa YK on ärähtänyt siviilien vaarantamisesta. Lennokkisotaa ei tarvitse odottaa, se on jo alkanut. 

 

Sotilaslennokit ovat etenkin Yhdysvaltain armeijan käyntikortti ja sivullisten surmanloukku. Päätökset ilmasta käsin tehtävistä kauko-ohjatuista teloituksista tehdään suljettujen ovien takana ilman oikeudenkäyntejä tai syytettyjen kuulemista. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA:n koordinoimaa tappolistaa täydennetään kerran viikossa videopalaverissa, jossa noin 100 turvallisuusviranomaista päättää, kenen on aika kuolla seuraavaksi. Terroritiistaiksi nimitetyssä kokouksessa esitetyt nimet lähetetään Valkoiseen taloon, jossa presidentti Barack Obama antaa suullisen hyväksyntänsä jokaiselle nimelle, minkä jälkeen jahti voi alkaa.

”You can run but you’ll only die tired”

Teksti Yhdysvaltojen sotilaslennokkeja
ihailevassa t-paidassa  

On surkuhupaisaa, että ihmisten kauko-ohjattua saalistamista katsotaan läpi sormien, mutta eläinten etätappamista paheksutaan. Vuonna 2004 Teksasissa asuva John Lockwood perusti nettisivuston, jonka kautta oli mahdollista ampua eläimiä yhdellä hiiren klikkauksella. Sivusto sai osakseen paljon vastustusta ja lopulta eläinten etätappaminen internetin avulla kiellettiin useassa Yhdysvaltain osavaltiossa, koska käytäntöä pidettiin julmana ja tarpeettomana tappamisena.

Yhdysvallat perustelee lennokkien käyttämistä pääasiassa terroriuhkien poistamisella. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut avasivat niin terrorismin vastaiseen sotaan  kuin myös miehittämättömien alusten kehittämiseen ohjatut rahavirrat. Tällä vuosikymmenellä lennokkeihin käytetyt varat ovat Yhdysvalloissa lisääntyneet entisestään. Kun maa supisti puolustusbudjettiaan vuonna 2013, ja teki useita leikkauksia armeijan eri yksiköissä, miehittämättömien asejärjestelmien kehittämiseen suunnattua rahoitusta kasvatettiin 30 prosentilla. Maa  on käyttänyt sotilaslennokkeja ainakin Pakistanissa, Afganistanissa, Irakissa, Somaliassa, Jemenissä ja Syyriassa. Tarkkaa tietoa tapettujen terroristien ja  kuolleiden sivullisten määrästä ei ole kerrottu julkisuuteen, mutta eräiden arvioiden mukaan esimerkiksi Pakistanissa kuoli lennokki-iskuissa 2 476–3 989 ihmistä vuosina 2004–2015.

Jo lennokkien nimet kertovat, millä asialla miehittämättömät alukset ovat. Yhdysvalloilla on käytössään muun muassa Predator– ja Reaper-lennokit, jotka ampuvat Hellfire-nimisiä ohjuksia. Predatorin ampuma Hellfire tappaa kaikki 15 metrin säteellä ja haavoittaa vakavasti kaikkia 20 metrin säteellä olevia. Yhdysvaltojen armeija on mainostanut tätä tappokeinoa inhimillisenä ja tarkkana aseena.

 

LENNOKKIEN käyttäminen on johtanut uudenlaiseen sodankäyntiin, jossa lennokkivallat eivät ole valmiita vaarantamaan omien sotilaidensa turvallisuutta tappaessaan muiden valtioiden kansalaisia. Lennokin tuhoaminen ei tapa sitä ohjaavaa sotilasta. Häntä eivät uhkaa myöskään vammautuminen tai vangiksi joutuminen. Sen sijaan lennokin kohteen mahdollisuudet selvitä Hellfire-hyökkäyksestä ovat vähäiset.

Eliminointiin riittää napin painallus. Tappaminen ei ole koskaan ollut näin helppoa.

Tämä ihmishenkien epätasa-arvo ja lennokki-iskujen vaatimat sivulliset uhrit aiheuttavat paitsi pelkoa myös vihaa maissa, jotka joutuvat lennokkivaltojen leikkikentiksi. Myös lennokkien avulla tehtävä kohteiden etsintä ja seuraaminen aiheuttavat ihmisissä ahdistusta. Lennokit ovat jatkuvati läsnä, vaikkei niitä näkisikään. Ihmiset, joilla ei ole mitään tekemistä terrorismin kanssa ovat peloissaan, koska he voivat joutua uhreiksi yleisen hyvän nimissä.

Terrorismiuhkien vähentämisen sijaan Yhdysvaltojen lennokki-iskut luovat uusia uhkia. Väkivaltaiset järjestöt saavat lisää jäseniä, kun ihmisten pelko ja epätoivo kasvavat. Samalla lennokki-iskut ohjaavat terroristit kohdistamaan väkivaltaisuutensa lennokkivaltojen heikkoon kohtaan: kun sotilaat ovat kostotoimien ulottumatomissa, sijaiskärsijöiksi kelpaavat esimerkiksi yhdysvaltalaiset siviilit.

Reaper-lennokkeihin yhdistetty motto ”That others may die” saattaa lopulta kääntyä käyttäjiään vastaan.

Usein unohdetaan, että taistelutilanteissa aseistettuja lennokkeja ovat käyttäneet myös muun muassa Iso-Britannia, Israel ja Pakistan. Omaa laivuettaan havittelee tällä hetkellä muun muassa Intia. Yhdysvallat ja Israel ovat nähneet sotilaslennokeissa hyvän markkinaraon ja myyvät lennokkeja liittolaisilleen. Tappokonebisneksen kukoistus johtaa lopulta entistä tehokkaampien ja kuolettavampien aseiden kehittämiseen.

 

SOTILASLENNOKKI ei ole tämän vuosituhannen keksintö. Toisen maailmansodan aikana yhdysvaltalaiset asekehittäjät käyttivät lennokkeja harjoituksiin soveltuvina liikkuvina maalitauluina. Englanninkielisen nimityksen (drone) takana on kuhnuri, eli koirasmehiläinen, jonka muut mehiläiset lopulta pistävät kuoliaaksi. Alun perin lennokit siis suunniteltiin alasammuttaviksi, kuten parittelun jälkeen tarpeettomiksi käyvät kuhnurit.

Sotatoimiin lennokit pääsivät Vietnamin sodassa, jossa Yhdysvallat käytti niitä vihollisten harhauttamiseen ja siten omien lentäjiensä suojelemiseen. Israel puolestaan käytti lennokkeja harhautuksena muun muassa Egyptiä vastaan vuonna 1973 käymässään Jom Kippur -sodassa.

Ennen 2000-lukua sotilaslennokit toimivat kuitenkin ainoastaan lisäsilminä ja tiedustelukalustona. Lennokit saivat kyntensä vasta Kosovon sodassa vuonna 1999. Tuolloin Yhdysvaltojen johtaman Nato-operaation käytössä olleet Predator-lennokit varustettiin lasereilla, joilla pystyttiin osoittamaan kohteita lentäjille. Ei mennyt kauaa ennen kuin Predatoreihin keksittiin lisätä ammuksia. Helmikuussa 2001 Predator ampui onnistuneesti Hellfire-ohjuksen kohteeseen. Pari kuukautta myöhemmin Yhdysvallat otti aseistetun Predatorin käyttöön Afganistanissa.

US AIR FORCE tarjoaa mahdollisuuden kokeilla ohjusten ampumista nettisivuillaan olevassa simulaatiossa. Tosielämä ei kuitenkaan ole videopeliltä näyttävä simulaatio, vaan kokoelma kuolleita sivullisia, vaurioituneita mieliä ja ruumiita sekä silloin tällöin hengiltä päästettyjä terroristeja.

Jos lennokki-iskuista tehtäisiin elokuva afgaanien tai jemeniläisten näkökulmasta, juoni ei suurestikaan poikkeaisi hiteiksi nousseista Hunger Games- tai Maze Runner-elokuvista. Lisää Jennifer Lawrence  tai Dylan O’Brien Afganistanin  katukuvaan ja sinulla on kohtaus, jossa edistyneempää teknologiaa käyttävä ihmisryhmä tappaa omaksi edukseen niitä, joilla ei ole mahdollisuutta puolustautua ja jotka koetaan uhaksi vallitsevalle järjestelmälle. Kenen puolella olisit? Onko lopulta niin yllättävää, että terroristiryhmät saavat lisää jäseniä, kun ihmiset yrittävät taistella tällaista väkivaltakoneistoa vastaan omassa pommien ja ammusten runtelemassa paikallisessa maailmanlopussaan. Lennokkien armoilla elävien on vaikea suhtautua myönteisesti sellaisiin ihmisiin, jotka hiljaisesti hyväksyvät iskut tai eivät jaksa välittää niistä.

Elokuvissa olemme aina niiden puolella, jotka taistelevat pahaa vastaan. Lennokkivaltojen on aika myöntää, että taistellessaan uhkakuvia vastaan siviilien ja oikeusjärjestelmän kustannuksella myös ne ovat pahoja.

Kirjallisuus: Chamayou Gregoire, 2015, Drone Theory, Penguin Books, Paris, France

Yritä ymmärtää terroristia

KARLA KEMPAS

Terroristit on helppo lokeroida sekopäiksi, jotka tappavat silmiä räpäyttämättä ja seurauksista välittämättä. Onhan terrorismi väkivaltaa, jonka tarkoitus on vaikuttaa päätöksentekoon pelon avulla. Terroritekojen taustalla on silti ihmisiä, ja ihmisten tekoihin voi vaikuttaa.

 

Sanojen ‘ymmärrys’ ja ‘terrorismi’ sovittaminen samaan lauseeseen tuntuu monella tavalla väärältä. Ihmisoikeusloukkaukset maalaavat terroristeista epäinhimillisen, paholaismaisen kuvan. Kansainvälinen rauhan ja turvallisuuden yhteistyöjärjestö Yhdistyneet kansakunnat tuomitsee terrorismin kaikissa muodoissaan. Järjestön mukaan mikään ei oikeuta terrorismia.

Tuomitseminen ei silti tarkoita, etteivätkö terrorismin vastustajat voisi ymmärtää terrorismia ilmiönä. Siitä voi olla jopa hyötyä. Aiheeseen perehtyneet psykologit ovat uskoneet jo vuosien ajan, että terroristien tavoitteiden ymmärrys voi auttaa estämään tulevia terroritekoja.

 

POMMEJA rauhanmarssilla Turkissa. Kalashnikoveja Tunisian aurinkorannalla. YouTube-videoita panttivankien murhista.

Terrorismi on vain kiihtynyt vuoden 2001 kaksoistorni-iskujen jälkeen. Yhdysvaltojen sota terrorismia vastaan ei ole lopettanut eikä edes vähentänyt terroria.

Vielä 1960-luvulla tutkijat uskoivat, että terroristiksi päätyvät ihmiset ovat mieleltään poikkeavia tai suurten vastoinkäymisten traumatisoimia. Vaikka tiedepiireissä tiedetään nykyään paremmin, sama ajatus vetoaa arkijärkeen, kun uutisissa kerrotaan mestauksista ja elävältäpolttamisista.

Kuka tervejärkinen muka pystyisi näihin tekoihin?

Ikävä kyllä, tietyissä olosuhteissa, aika moni.

Terroristien moraalia tutkinut sosiaalipsykologi Albert Bandura kertoo, että ”tavalliset ja kunnolliset” ihmiset ovat vastuussa suuresta osasta vuosisatojen aikana tehdyistä hirmuteoista.

Tarkoitus on pyhittänyt keinot, kun ihmiset ovat saaneet aikaan holokaustin ja kansanmurhia. Terroristit eivät ole poikkeus. Tarkoitukseksi on kelvannut ideologia, uskonto tai aate. Ihmiset ovat oikeuttaneet tekonsa joko siirtämällä vastuun johtajille tai ajattelemalla vastapuolen olevan äärimmäinen vihollinen, jolla ei ole edes ihmisarvoa.

Samalla tavalla työmies muuttuu kylmäpäiseksi sotilaaksi sodissa, joista olemme lukeneet historian tunneilla.

”Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii”, vastaa alikersantti Rokka Tuntemattomassa sotilaassa, kun sotamies Hauhia kysyy, miltä tuntuu ampua ihmistä.

 

TIEDEYHTEISÖSSÄ on ajateltu jo yli 30 vuoden ajan, että terrorismia syntyy historiallisten, taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden pettäessä. Rikkinäinen yhteiskunta, jonka kansalaiset eivät koe voivansa vaikuttaa päätöksentekoon, on altis radikaalien ryhmien muodostumiselle.

Köyhyys ja epäoikeudenmukainen hallinto ovat historiallisesti olleet polttoainetta terrorin liekeissä.

Italialainen Punainen prikaati syntyi pitkälti, koska opiskelijat turhautuivat hallinnon korruptioon. Irlannissa taas Väliaikainen Irlannin tasavaltalaisarmeija yritti väkivalloin irrottaa Pohjois-Irlannin Isosta-Britanniasta.

Syyrian tunnetuin terroristiryhmä ISIS muistetaan erityisesti sen värväämistä länsimaalaisista taistelijoista, jotka ovat innoittuneet järjestön ankarasta islamin tulkinnasta. Kun puhumme lännestä värvätyistä, unohdamme usein syyrialaiset. Äärijärjestön ideologia ei ole ainoa syy liittyä ISIS-joukkoihin. Syyrialaisista järjestöön liittyneistä osa on ajautunut terroristijärjestöjen palkkalistoille elättääkseen perheensä sisällissodan runtelemassa maassa, osa taas voidakseen taistella maan nykyistä hallitsijaa Bashar al-Assadia vastaan.

Syitä on myös muita. Esimerkiksi seikkailunhalu ja yhteisön kaipuu voivat houkutella järjestöjen riveihin. Yhteisön voima voi saada terroristin jäämään vielä silloin, kun ideologia ei enää vaikuta.

Psykologi John Horgan haastatteli noin 60 entistä terroristia tutkimustaan varten ja totesi, että terroristin omat teot ja sanomiset liimaavat hänet järjestöön. Kun omatunnolla on hengen tai vapauden riisto, raja on ylitetty. Tuntuu siltä, ettei paluuta normaaliin yhteisöön enää ole. Vain aseveljet ymmärtävät rikosten taakan. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että radikalisoitumiseen puututaan ennen kuin teot ovat anteeksiantamattomia.

 

MAAILMASSA on lukuisia nuoria, jotka ovat vaarassa päätyä terrorin välineiksi. Ymmärrys radikalisoitumisen syistä auttaa kansainvälistä yhteisöä keksimään, miten estämme niitä nuoria ikinä joutumasta järjestöjen kynsiin.

Psykologit ovat havainneet, että orastavia terroristeja ajaa kohti radikalisoitumista pelko oman kulttuurin tuhoutumisesta, me ja ne -vastakkainasettelu ja harhakuvat siitä, että terroristin elämä olisi kuin toimintaelokuvasta.

Näille käsityksille voi tehdä jotain esimerkiksi kaikkien tasavertaista ihmisarvoa korostamalla ja ristiriitaisia käsityksiä terroristin elämästä korjaaamalla. Saudi-Arabiassa on etsitty radikalisoitumisvaarassa olevia nuoria esimerkiksi sosiaalisen median avulla. Tutkimusryhmä oikaisi nuorten vääristyneitä ajatuksia islamista, ennen kuin nuoret olivat ylittäneet rajan, jonka jälkeen paluu on vaikeaa.

Saudeissa on saatu hyviä tuloksia myös muista radikalisoitumisen purkamisen ohjelmista.

Ymmärtäminen on oikeastaan aika voimakas ase.

 

Lähteinä:

American Psycological Association: Understanding Terrorism

The Terrorism Reader, toimittanut David J. Whittaker

 

Saksan sisäpolitiikka antaa Euroopalle mahdollisuuden sulkea ovensa

Kuvitus: Karla Kempas. Alkuperäinen kuva.

VEERA TEGELBERG

Nobel-ehdokas Angela Merkelin linjaa kannattaa yhä yli puolet saksalaisista, mutta kustannusten kasvu pakottaa Merkelin muuttamaan kurssiaan. Muille EU-maille tämä sopii mainiosti.

 

Nobelin rauhanpalkinto ojennettiin perjantaina Saksan sijasta Tunisiaan, vaikka monet mediatalot pitivät liittokansleri Angela Merkeliä yhtenä varteenotettavimmista ehdokkaista. Merkelin avointa pakolaispolitiikkaa on ylistetty, mutta kaikki eivät ole edes Saksassa kanslerin kanssa samoilla linjoilla ‒ eivät edes hänen omassa puolueessaan.

Saksa on ottanut vastaan suurimman osan Eurooppaan tulevista pakolaisista. Nyt maan kantokyky alkaa osoittaa heikkenemisen merkkejä. Syy tähän ovat kasvavat kulut ja kansalaisyhteiskunnassa kytevä kriittisyys, joka heijastuu jo päähallituspuolueen sisäiseen yhtenäisyyteen.

Vielä elokuussa Saksan sisäministeriö arveli, että maahan tulee tänä vuonna 800 000 turvapaikanhakijaa. Viikko sitten sunnuntaina Bild uutisoi, että maahan odotetaan jopa 1,5 miljoonaa ihmistä. Asia käy ilmi lehden käsiinsä saamasta valtionhallinnon salaisesta arviosta. Asiakirjan julkitulon jälkeen alkoi kädenvääntö siitä, pitääkö arvio paikkansa, ja perustuuko se todenmukaisiin lukuihin. Hallituksen tiedottaja kiirehti heti kertomaan, ettei kukaan hallituksessa ole tietoinen kyseisen, salaisen paperin olemassaolosta. Muun muassa Welt on kuitenkin arvioinut, että yli miljoonan hengen saapuminen maahan on mahdollista.

 

TOSIASIASSA kukaan ei voi tietää, paljonko ihmisiä Eurooppaan vielä tämän vuoden aikana pakenee. Kuluva vuosi on joka tapauksessa ollut poikkeuksellinen koko Euroopalle. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ei ole koettu samanlaista pakolaisliikettä. Vaikka Saksassa on tottu esimerkiksi Suomea paremmin vieraiden kulttuurien läsnäoloon ja yhteiskunnan muutokseen, ei maa kokenut vastaavaa edes 1990-luvulla Balkanin sodan aikana, jolloin turvapaikanhakijoita tuli huippuvuonna 1992 noin 440 000. Kunnat ja liittovaltiot ovat helisemässä kasvavien kustannusten kanssa, ja kriisi alkaa näkyä jo tavallisten saksalaisten kukkarossa.

Rahasta puhuminen on ikävää, kun toisessa vaakakupissa painavat ihmiskohtalot. Saksassa on kuitenkin laskettu, että jokainen vuoden ajan maassa turvapaikkapäätöstä odottava ihminen maksaa valtiolle 13 000‒14 000 euroa. Media on nostanut esiin myös korkeampia kustannusarvioita.

Vaikka Lähi-idän aseelliset konfliktit ovat lisänneet merkittävästi turvapaikanhakijoiden määrää, tulee silti 40 prosenttia hakijoista yhä Balkanilta. Lähes jokainen alueelta tuleva saa Saksassa kielteisen turvapaikkapäätöksen, ja joutuu palaamaan kotimaahansa.

Saksan järjestelmä on siis ylikuormittunut, minkä vuoksi se onkin viime vuoden lopusta lähtien pyrkinyt hillitsemään Balkanilta tulevien määrää julistamalla alueen maita turvalliseksi. Joulukuussa annettu julistus koski Bosnia ja Hertsegovinaa, Makedoniaa ja Serbiaa. Nyt näistä maista tulevat turvapaikanhakijat voidaan käännyttää nopeammin takaisin. Heinäkuussa maan pakolais- ja maahanmuuttovirasto esitti, että maahantulijoiden määrää pitäisi rajoittaa julistamalla myös Länsi-Balkanin maita turvalliseksi. Virasto viittasi Albaniaan, Kosovoon ja Montenegroon. Samaa ajaa nyt myös EU-komissio.

 

SAKSA ON VENYNYT monia muita EU-maita enemmän pakolaiskriisin yltyessä, mutta nyt sen kantokyky ‒ tai ainakin kansalaisten ymmärrys ‒ alkaa tulla vastaan. Maa yritti jo alkuvuodesta neuvotella muiden maiden kanssa kriisin tasapuolisesta ratkaisusta ehdottamalla esimerkiksi kiintiöiden perustamista kaikille EU-maille.

Loppukesän ja alkusyksyn aikana Saksan äänenpainot ovat koventuneet. Viime kuussa talousministeri Sigmar Gabriel totesi, että EU-tukia pitäisi vähentää niiltä valtioilta, jotka eivät halua osallistua pakolaisten vastaanottamiseen. Tällaisia maita ovat olleet esimerkiksi useat Itä-Euroopan maat. Samaa oli vihjannut jo aiemmin maan sisäministeri Thomas de Maizière.

Samalla, kun kustannukset kasvavat, myös pakolaisvastaisuus on lisääntynyt. Viharikokset ovat päivittäisiä. Poliisin tietoon on Saksassa tullut tänä vuonna jo 490 rangaistavaa rasistista tekoa. Määrä on moninkertainen verrattuna viime vuoden lukuihin. Saksassa on muun muassa hyökätty toistuvasti turvapaikanhakijoiden hätämajoituskeskuksia vastaan.

Maahan on kehittynyt pieni, mutta äänekäs, uusnatsivähemmistö, joka pitää maahanmuuttoa todellisena ongelmana saksalaisen kulttuurin kannalta. NPD-puolue on onnistunut vetoamaan erityisesti nuoriin miehiin. Kritiikki ei kuitenkaan kumpua vain pienestä uusnatsileiristä. Viime vuonna Dresdenistä alkunsa saanut Pegida (Isänmaalliset eurooppalaiset länsimaiden islamisaatiota vastaan) saavutti talven aikana suuren suosion tavallisten saksalaisten keskuudessa, jotka kokoontuivat eri puolilla Saksaa, Eurooppaa ja koko maailmaa osoittamaan mieltä islaminuskoisten maahanmuuttoa vastaan.

 

SAKSAN POLIITTINEN JOHTO on toiminut koko vuoden suuren paineen alla. Merkelin “Wir schaffen das!”-linja (“Me pystymme siihen!”) puree yhä harvempaan äänestäjään. Merkelin takana seisoo yhä yli puolet saksalaisista, mutta yli 40 prosenttia kannattaa tiukempaa pakolaispolitiikkaa, ja vielä suurempi osa kritisoi Euroopan ulkopuolelta tulevaa pakolaisliikettä.

Nobel-ehdokas on joutunut kääntämään vaivihkaa kurssiaan. Balkanin turvalliseksi julistamisen lisäksi tämä on tarkoittanut  EU:n neuvotteluja Turkin kanssa pakolaisleirien perustamisesta. Sopimusta perustellessa on annettu ymmärtää, että tilanteessa ajatellaan turvapaikanhakijoiden parasta: salakuljetusbisnes tyrehdytetään, ja ihmiset voivat jäädä lähelle omaa kotiseutuaa. Olisi sinisilmäistä ajatella, että kyse ei olisi myös rahasta ja vastaanottavien maiden asenteiden kiristymisestä.

Saksan linjan tiukentuminen tuskin harmittaa monia EU-johtajia. Onhan pakolaistilanteesta tullut Euroopassa ikävä sisäpoliittinen kysymys. Kun Saksan voimavarat alkavat olla lopussa, mutta tulijoita riittää, on vaikeaa uskoa, että yksikään toinen maa alkaisi ottaa nykyistä vahvemmin roolia pakolaisten vastaanottajana. Esimerkiksi Ruotsi, joka on ottanut toiseksi eniten Euroopassa turvapaikanhakijoita vastaan, kertoi viime viikolla tiukentavansa seulaansa. Maat, jotka tähänkin asti ovat kieltäytyneet ottamasta vastaan turvapaikanhakijoita, tuskin avaavat oviaan, kun linja tiukentuu aiemmin avoimissa maissa.

 

Yksi valtio, neljä presidenttiä

OONA LOHILAHTI

Euroopassa on valtio, jonka kolme suurinta etnistä ryhmää koulutetaan kukin eri opetussuunnitelman mukaan. Räätälöidyn opetuksen takia joka kuudes lapsi ei tahdo olla samassa luokkahuoneessa toiseen etniseen ryhmään kuuluvan lapsen kanssa.

 

Bosnia ja Hertsegovinasta leivotaan nyt tulevaa EU-jäsenkandidaattia. EU:ta on usein syytetty siitä, etteivät uudet jäsenmaat täytä jäsenyysehtoja, joista sovittiin Kööpenhaminassa vuonna 1993. Ehtoihin kuuluvat muun muassa toimiva markkinatalous ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Myös Bosnia ja Hertsegovinan jäsenyyshaaveilua voi kritisoida.

Maan taloustilanteesta kertoo se, että nuorisotyöttömyys on lähes 60 prosenttia. Jopa velkojiensa kanssa kamppailevassa Kreikassa nuorisotyöttömyysprosentti on pienempi, alle 50 prosenttia.

Bosnia ja Hertsegovinan suurin ongelma on kuitenkin se, että vielä 20 vuotta Bosnian sodan jälkeen valtion toiminta perustuu pitkälti kolmen kansanryhmän identiteettien erojen korostamiselle ja vahvistamiselle. Taloustilanteen parantaminen on pikkujuttu verrattuna siihen, että ihmisten pitäisi muuttaa vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen mittaiset käsitykset toisesta etnisestä ryhmästä.

Maan tie kohti EU-jäsenyyttä alkoi vuonna 2005. Jäsenyyden esteenä on ainakin kolme tekijää, jotka kaikki liittyvät etnisen integraation puuttumiseen.

 

SERBITASAVALTA. 1990-luvun alkupuolella käydyt Jugoslavian hajoamissodat kärjistyivät Bosnia ja Hertsegovinassa bosniakkien, kroaattien ja serbien väliseksi taisteluksi. Kun Bosnia ja Hertsegovina julistautui itsenäiseksi 1. maaliskuuta 1992, kansallismieliset Bosnian serbit eivät hyväksyneet tilannetta, jossa he eivät enää eläneet samojen rajojen sisällä Serbian serbien kanssa.

Ennen Bosnian sotaa islaminuskoiset bosniakit, katoliset kroaatit ja ortodoksiset serbit elivät valtion alueella sekaisin kuin palat tilkkutäkissä. Sodan seurauksena serbit kuitenkin saivat mitä halusivat: he asuttavat nyt selkeästi omaa aluetta Itä-Bosniassa, minkä autonomian kasvattamista ja lopulta liittämistä Serbiaan he voivat ajaa.

Sodan päättäneellä Daytonin rauhansopimuksella on ollut valtava merkitys Bosnia ja Hertsegovinan nykytilanteen kannalta. Sopimuksessa muun muassa tunnustetaan Itä-Bosnian serbialueen olemassaolo. Sopimuksella myös luotiin perusta maata edelleen jakavalle etniselle identiteetille perustuvalle politiikalle.

Serbien asuttamaa Itä-Bosniaa kutsutaan Republika Sprskaksi, eli Serbitasavallaksi. Vaikka alue kuuluu Bosnia ja Hertsegovinaan, sillä on oma presidentti, poliisivoimat, hallitus ja parlamentti sekä oikeuslaitos ja perustuslaki. Tämän takia valtio on jakautunut kahteen hyvin itsevaltaiseen poliittiseen kokonaisuuteen – Serbitasavaltaan ja Bosnia ja Hertsegovinan federaatioon.

Bosnia ja Hertsegovinassa on siis jopa Britanniaa pidemmällä oleva kahden valtion malli. Skotlannilla on oma pääministeri, mutta ei perustuslakia.

Federaation ja Serbitasavallan välillä on paljon erimielisyyksiä, mutta kaikista kipein ja kiistanalaisin asia liittyy sotarikoksiin ja erityisesti Srebrenican kansanmurhaan. Vuonna 1995 Itä-Bosniassa sijaitsevassa kaupungissa serbit tappoivat parissa päivässä yli 7 000 muslimimiestä ja -poikaa, mutta viime kuussa Serbitasavalta ei suostunut käsittelemään tapahtumia ja tuomitsemaan sitä kansanmurhaksi.

EU totesi jo vuonna 2011, että kansanmurhan kieltäminen on anteeksiantamatonta. Kansanmurhan tunnustaminen olisikin yksi ensimmäisistä askeleista kohti parempia suhteita kahden hallinnollisen alueen ja ihmisten välillä. Myös Serbia hakee EU:n jäsenvaltioksi, joten sotarikosten tunnustaminen hyödyttäisi Serbiaakin.

 

KOULULAITOS. Joka seitsemäs bosnialainen koululainen käyttäytyy aggressiivisesti toista etnistä ryhmää kohtaan. Maassa asuu kroaattien, bosniakkien ja serbien lisäksi muitakin ryhmiä, mutta koululaitos tunnistaa vain kolme suurinta. Näille ryhmille on omat opetussuunnitelmat.

Lapset siis kasvatetaan näkemään ihmisten välillä vain eroja, ei yhtäläisyyksiä.

Tämä ”kaksi koulua yhden katon alla”-järjestelmä on käytössä kymmenissä kouluissa pääosin niissä federaation kouluissa, joissa on sekä kroaatti- että bosniakkioppilaita. Erottelu on johtanut siihen, etteivät lapset halua olla tekemisissä kuin omaan ryhmään kuuluvien lasten kanssa, mutta myös siihen, että monet lapset joutuvat matkustamaan pitkiä matkoja, jotta pääsevät osallistumaan oman opetussuunnitelman mukaiseen opetukseen. Joissain kouluissa eri etnisiin ryhmiin kuuluvat lapset käyttävät eri ovia.

Erityisesti historian ja maantiedon opetuksessa eri opetussuunnitelmat ovat huolestuttava ilmiö. EU-komissio oli vuonna 2011 tekemällään tarkastusmatkalla tyytyväinen siihen, ettei näiden aineiden oppikirjoissa opetettu enää vihapuheen avulla. Sen sijaan poliitikot olivat alkaneet avoimesti kannattaa syrjivää koululaitosta entistä enemmän.

 

POLIITTINEN JÄRJESTELMÄ. Bosnia ja Hertsegovinan poliittinen järjestelmä on ainakin Euroopan, jos ei koko maailman, monimutkaisin. Järjestelmä perustuu vahvasti etnisille identiteeteille. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on huomauttanut jo vuonna 2009, että maan perustuslaki ja vaalilaki ovat etnisiä ryhmiä syrjiviä, mutta komission vuoden 2011 vierailuun mennessä lakeja ei ollut korjattu.

Parlamentin nykymuoto luotiin Daytonin rauhansopimuksella, joka kyllä lopetti sodan, mutta ei korjannut sodan syttymissyitä, etnisiä jakolinjoja.

Bosnia ja Hertsegovinan federaatiolla on kolme presidenttiä, joista yksi on bosniakki, yksi kroaatti ja yksi serbi. Presidentin kausi kestää neljä vuotta ja jokainen presidentti on maan johdossa kahdeksan kuukautta kerrallaan, jonka jälkeen vuoro vaihtuu. Järjestelmä on kallis ja syrjii vähemmistöjä, joilla ei nykyisten lakien mukaan ole mahdollisuutta päästä presidentiksi ollenkaan. Tämän lisäksi Serbitasavallalla on oma presidentti, eli käytännössä serbeillä on kaksi presidenttiä.

Myös parlamentissa bosniakit, kroaatit ja serbit muodostavat kukin oman ryhmänsä, joilla kaikilla on mahdollisuus käyttää veto-oikeutta, jos kokevat lain tai päätöksen vahingoittavan omaa etnistä intressiä. Sarajevossa sijaitseva kansallismuseo on ollut suljettuna jo kolme vuotta, koska serbit käyttivät veto-oikeuttaan museoiden rahoituksen kohdalla vuonna 2012.

 

BOSNIA JA HERTSEGOVINA todella haluaa EU-jäseneksi. Nyt sen täytyykin uudistaa rakenteitaan perusteellisesti, eikä se ole helppoa korruptoituneessa maassa. Suhde serbeihin on normalisoitava, joskin tämä vaatii myönnytyksiä myös serbien puolelta.

EU-jäsenyyteen kuuluu unionin ja Euroopan yhteisen edun ajatteleminen, mutta Bosnia ja Hertsegovinassa poliitikot eivät ajattele edes oman valtion etua, vaan ainoastaan oman etnisen ryhmän parasta.

Monet perusasiat on pantava kuntoon. Bosnia ja Hertsegovinassa ei ole tehty väestönmittausta sitten vuoden 1991, koska kaikki ryhmät pelkäävät oman väestöosuutensa pudonneen. Jos totta puhutaan, uusi laskenta aloitettiin vuonna 2013, mutta tulosten julkistaminen on viivästynyt federaation  ja Serbitasavallan tilastoviranomaisten kiistojen takia.

Länsi-Balkan on EU:lle valtava urakka. Toisaalta unioni hyötyy jokaisesta uudesta jäsenestä, koska jäsenyys tuo Eurooppaan vakautta ja rauhaa. Toisaalta esimerkiksi juuri Bosnia ja Hertsegovina tarvitsee valtavan määrän taloudellista ja poliittista tukea, jotta se täyttäisi edes jäsenyysehdot. Pakolaiskriisin ja taantuman keskellä EU-mailla ei välttämättä ole tahtoa jakaa rahaa ja aikaa Länsi-Balkanille.

Vaikka on vaikea sanoa, ravistelisiko jäsenyyden hakeminen ja jäsenyys Bosnia ja Hertsegovinaa tarpeeksi, on hyvin todennäköistä, että maa hyväksytään jäseneksi ennen jäsenyysehtojen täyttämistä.

Koska mikä voisi olla Euroopan kannalta pahempaa kuin se, että Balkanin ruutitynnyri alkaisi kyteä jälleen.

Lue lisää:

Divided schools in Bosnia and Hertzegovina: Apples and pears still don’t mix

100 000 dollarin todellisuus – elämää maksullisen koulutuksen ikeessä

LINDA LAINE

Kun korkeakoulutuksesta tulee bisnestä, yliopistoille tärkeintä eivät ole nopeat valmistumisajat vaan opiskelijoilta nyhdettävä tasainen rahavirta.

 

Tässä moraalinen pähkinä.

Englantia Tampereen yliopistossa opiskelevan Roosamari Kuttilan ja historiallisten rakennusten restaurointia Boston Architectural Collegessa opiskelevan James Brownin välinen lainakuilu kasvaa 20 000 dollarilla vuodessa. Valmistumisen jälkeen Jamesin opintolaina on yli 100 000 dollaria. Nykyisen kurssin mukaan se on noin 90 000 euroa. Roosamarilla lainaa on reilut 3 000 euroa.

Edellä mainittu esimerkki on tosi.

Kysymys: Onko tämä reilua?
Vastaus: Ei, tämä on elämää.

Koulutuksen antaminen on yksi laajimmista ja epätasa-arvoisimmista vallankäytön muodoista. Toinen maksaa opetuksesta ja koulun nimestä, toiselle valtio antaa rahaa kerran kuukaudessa.

Maksullinen korkeakoulutus kummittelee myös Suomen kynnyksellä. Noin viisi vuotta sitten opetusministeriön työryhmä pohti keinoja korkeakouluopiskelijoiden valmistumisen nopeuttamiseen. Yhtenä vaihtoehtona oli tuhannen euron lukukausimaksu kaikille korkeakouluopiskelijoille. Lopulta työryhmä luopui ajatuksesta. Toinen viime vuosina puhuttanut maksu koskee EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevia opiskelijoita.

Eduskunnassa maksujen on ajateltu tai oikeastaan toivottu nopeuttavan valmistumista, mutta samalla myös hieman helpottavan valtion taloudellista taakkaa. Maksullisuudella ei kuitenkaan saavuteta kestävää ratkaisua, sillä taloudelliset paineet eivät katoa, vaan ainoastaan siirtyvät lukukausimaksujen muodossa valtiolta opiskelijoille. Esimerkiksi Yhdysvalloissa lukukausimaksut sitovat opiskelijan todellisuuteen, jossa laina on vain numeroita ja elämä on elettävä nuorena.

Yhdysvaltalaisista vastavalmistuneista moni ei pysty hankkimaan autoa tai asuntoa, koska luottotiedot ovat kuralla valtavien opintolainojen takia. Tulevaisuus on sidottu lainan takaisinmaksuun.

”Ei autoa, ei asuntoa, ei elämää. En juurikaan ajattele lainaani, sillä se on niin suuri.”
James Brown, 22, Yhdysvallat

100 000 dollarin lainaan verrattuna suomalaisopiskelijoiden lainataakka on kevyt, keskimäärin 5 420 euroa.

 

TÄSSÄ TOINEN pähkinä:

Yhdysvalloissa Denverin yliopistossa Aasian tutkimusta opiskeleva John Harhai maksaa yhden vuoden opinnoistaan yli 60 000 dollaria. Lukukausi on jaettu kolmeen osaan ja jokaisen kolmanneksen aikana opintopisteitä saa kertyä enintään 18, muuten napsahtaa lisälasku. Kanadassa Manitoban yliopistossa historiaa opiskeleva Kimberly Cielos puolestaan saa 2 000 Kanadan dollarin lukukausimaksullaan suorittaa 15 opintopistettä lukukaudessa.

Uudessa-Seelannissa Victoria University of Wellingtonissa moderneja kielitieteitä opiskeleva Ronan Kelly puolestaan maksaa erikseen jokaisesta opiskelemastaan kurssista. Hinnat vaihtelevat 800–1 000 Uuden-Seelannin dollarin välillä. Nykyisellä kurssilla tämä tarkoittaa noin 455–570 euroa.

Kysymys: Onko tämä reilua?

Vastaus: Ei, tämä on liiketoimintaa.

Bisnes pyörittää myös yliopistomaailmaa. Edes yli 30 000 dollarin lukukausimaksuja maksavat opiskelijat eivät saa opiskella rajattomasti. Mitä kauemmin opiskelija viipyy yliopistossa, sitä enemmän rahaa siirtyy yliopiston pankkitilille.

Kun Suomessa ajatellaan maksullisuuden nopeuttavan valmistumista, Pohjois-Amerikassa tilanne on kääntynyt nurinpäin, eivätkä yliopistot halua opiskelijoiden valmistuvan nopeasti. Opintoja yritetään hidastaa muun muassa kursseilla, joiden reputtaminen tai joilta poisjääminen tietää automaattisesti opintojen pitkittymistä vuodella. Esimerkiksi Jamesin koulussa monet valmistuvat kandidaatiksi seitsemässä vuodessa, koska kurssijärjestelmä aiheuttaa ylimääräisiä opiskeluvuosia.

 

OPISKELUPAIKAN lisäksi maailmalla on kustannettava myös majoitus itse. Suomalaisopiskelijat puolestaan saavat valtiolta kuukausittain tukea asumiskustannuksiinsa. Asumista 40 neliön keskustakaksiossa asumislisä ei kata, mutta soluhuone laitakaupungilta summalla todennäköisesti irtoaa.

Entä miten elävät ihmiset, joiden asumista valtio ei tue?

James asuu Bostonissa tätinsä ja setänsä kämppiksenä. Vuokraa hän maksaa 500 dollaria kuukaudessa. John puolestaan asuu yliopiston asuntolassa, koska asuminen kuuluu hänen jättiläismäisen lukukausimaksunsa hintaan. Ronan ja Kimberly asuvat edelleen vanhempiensa kanssa, koska oma asunto tulisi liian kalliiksi.

”Uudessa-Seelannissa yliopiston asuntolassa asumisesta joutuu maksamaan enemmän kuin itse opiskelusta.”
Ronan Kelly, 19, Uusi-Seelanti

Opintojen rahoittamiseen on niin ikään omat konstinsa. Näitä ovat muun muassa sijoitukset, vanhempien rahat, kesätyöt, isoäidin sairasvakuutus ja lainat.

Toki ilmaista rahaa on tarjolla niille, jotka ovat tarpeeksi vähäosaisia tai akateemisesti riittävän lahjakkaita. Uudessa-Seelannista valtion apua heruu, jos opiskelijan vanhempien palkka on vain hieman yli minimipalkan, mikä on noin 14 Uuden-Seelannin dollaria tunnissa.

Ronan sai 5 000 dollarin stipendin hyvästä koulumenestyksestään lukiossa. Tämän takia hänellä ei toistaiseksi ole opintolainaa. Myös John rahoittaa osan opinnoistaan stipendin turvin. Hän saa vuosittain 10 000 dollaria opintojaan varten, koska oli lukionsa toiseksi paras oppilas. Vastineeksi hänen on kuitenkin valmistuttuaan työskenneltävä vuosi CIA:lle, NSA:lle tai armeijalle.

”Yleensä stipendejä saavat vain urheilijat ja maahanmuuttajat.”
John Harhai, 21, Yhdysvallat

Valtio muisti myös kanadalaista Kimberlyä stipendillä yliopisto-opintojen alussa. Hänen stipendinsä oli kertaluontoinen ja suuruudeltaan 800 Kanadan dollaria.

 

MAAILMA on globaali, mutta kuten näemme, käytännöt eivät. Raaka tosiasia on, että toiset meistä pärjäävät tällä talouden pyörittämällä leikkikentällä paremmin kuin toiset. Selviytymiseen eivät aina vaikuta älykkyys tai tahtotila, vaan hallitusten budjetit ja arvovalinnat.

Seuraavat vuodet ovat Suomelle taloudellisesti vaikeita ja arvovalintoja tehdään lisää sitä mukaan, kun leikkauslistat kasvavat.

Maksullinen korkeakoulutus on kuitenkin sellainen globaali trendi, jota Suomeen ei tarvita. Maksullisuus ei takaa nopeaa valmistumista ja siirtymistä työelämään, eikä myöskään laadukkaampaa opetusta. Sen sijaan maksullisuus eriarvoistaa ja ajaa nuoria taloudelliseen ahdinkoon.

Tällä hetkellä meillä on mahdollisuus valmistua ilman 90 000 euron lainaa tai vanhempien kokoamaa yliopistorahastoa. Meillä opiskelu on kiinni halusta ja tahdosta, ei rahasta.

” Tapelkaa sen puolesta, mitä teillä on. Leikkaukset ovat aina huono asia.”
Kimberly Cielos, 20, Kanada

Unohdettu sotaveteraani, ympäristö

KARLA KEMPAS

Kuwaitin aavikkomaisema oli Persianlahden sodan aikana kuin ilmastonmuutoksen mainosjuliste. Valokuviin tallentui satoja palavia öljylähteitä, joiden yllä lensivät hävittäjälentokoneet. Savu oli mustaa ja lahdessa kellui öljyä.

Musta kulta, joka oli yksi sodan syttymisen syy, imeytyi Kuwaitin maaperään ja siten sen jo valmiiksi niukkoihin vesivarantoihin.

Ympäristö kärsii sodasta kiistatta. Metsät, vesi ja maa unohtuvat silti listasta, kun laskemme sodan uhreja.

 

LUONTO on haavoittunut ihmisten taisteluissa jo ennen ajanlaskun alkua. Kaksoisvirranmaassa Mesopotamiassa vihollisen pellot pantiin tulvimaan. Vanhoista kirjoituksista on selvinnyt, että vastustajien viljelmiä tuhottiin myös aikansa kasvimyrkyllä, suolalla.

Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat jalosti ajatusta. Jenkit kyllästivät Etelä-Vietnamia kasvimyrkyillä, jotteivät sissijoukot voisi enää piiloutua tiheään viidakkoon. Toistuvat lehtikatoa aiheuttavat myrkytykset tuhosivat tuhansia hyönteislajeja, satoja lintulajeja ja kasveja.

Arviolta 14 prosenttia Etelä-Vietnamin jalopuumetsistä tuhoutui. Mangrovemetsät harventuivat vielä enemmän. Trooppisten viidakkoalueiden tilalle kasvoi vähälajisia ruohokenttiä ja bambutiheikköjä.

Vietnamin sodan aikana selkkausta vastustavat amerikkalaiset ottivat käyttöön sanan “ecocide”, luonnonmurha.

 

TOISEN VALLAN sotilas on yleensä sotatoimien kohde, ja ympäristö jää sivulliseksi uhriksi. Moderneissa sodissa taistelevat yleensä sissijoukot, ja nykyaseet saavat tuhoa aikaan enemmän kuin koskaan. Sivullisille, niin luonnolle kuin ihmisillekin, sodan kehitys tulee kalliiksi.

Kongon demokraattisessa tasavallassa sijaitseva Virungan kansallispuisto on ollut Ruandan kansanmurhaa paenneiden ja useiden sissijoukkojen majapaikka. Pakolaiset harvensivat metsää suojakseen ja polttopuuksi. Sissisotilaat taistelivat milloin mitäkin armeijajoukkoa vastaan puiston suojassa.

Konfliktien jälkeen automaattiaseita päätyi salametsästäjien käsiin. Silloin hinnan maksoivat harvinaiset vuorigorillat.

 

SOTA saastuttaa vettä ja haittaa eläimiä, hyönteisiä sekä lintuja. Sen lisäksi sota edistää ilmastonmuutosta varsinkin hiilidioksidipäästöillä ja hakkuilla.

Konfliktit ovat vaikuttaneet merkittävästi ympäristöön Irakissa, Afganistanissa ja Pakistanissa. Tankit, jeepit ja varsinkin lentokalusto ovat kuluttaneet suuria määriä polttoaineita. Sodan hintaa tutkivan Costs of War -tiedetiimin mukaan näistä kulkuneuvoista syntyy tuhansia tonneja kasvihuonekaasuja.

Pelkkä Yhdysvaltain puolustusministeriö käyttää nestemäisiä polttoaineita enemmän kuin koko Suomi öljyä.

Sota on tietysti vain yksi muuttuja mutta ei ainoa eikä merkittävin ympäristöä tuhoava ilmiö. Se ansaitsee silti huomiota.

 

ILMASTON LÄMPENEMINEN ja luonnonvarojen ehtyminen ovat eräitä aikamme suurimpia ongelmia. Rauhaa tavoitteleva ajatuspaja Institute for Economics and Peace korostaa, että ilman rauhaa ympäristöongelmat eivät ratkea. Yhteistyö on välttämätöntä, koska ilmastonmuutos ei pysähdy maiden rajoille tai vältä ilmatilaloukkauksia.

Ajatuspajan sanoma on varmasti totta, mutta siitä ei pidä lannistua. Tekoja varten ei tarvita täydellistä maailmanrauhaa. Mallia voivat näyttää varsinkin ne valtiot, joiden takapihalla ei käydä sisällissotaa.

Meillä on vielä hengitystilmaa, puhdasta vettä ja jäätiköitä. Muttei aikaa odottaa rauhaa.

 

Lähde:

World Watch Magazine, War and the Environment

Minä-minä-asenne halkoo Eurooppaa 28 osaan

VEERA TEGELBERG

Euroopan yhtenäisyys on heikentynyt pitkän taantuman takia. Euroalue on jakautunut menestyjiin ja ongelmaoppilaisiin. Valtioiden taloudellinen luottoluokitus on laskenut, mutta myös jäsenmaiden luottamus toisiinsa on kortilla. Sunnuntaina testataan, miten paljon kreikkalaiset luottavat päättäjiinsä, kun kansa kokoontuu jälleen vaaliuurnien ääreen.

 

40 prosenttia. Niin pieni osa eurooppalaisista luottaa EU:hun. Jäsenmaiden kansalaisten usko unioniin on laskenut 1990-luvulta, mutta talouskriisi on vähentänyt entisestään luottamusta järjestelmää kohtaan. Luottamuksen laskuakin huolestuttavampaa on, että puolet unionin jäsenmaiden kansalaisista ajattelee, että heidän mielipiteellään ei ole EU:n päätöksenteossa merkitystä.

Vaikea taloustilanne on vaikuttanut myös valtioiden suhteisiin. Maanosa on henkisesti jakautumassa rikkaaseen ja köyhään Eurooppaan. Yhtenäisyyden vaalimisen sijaan Euroopassa on keskitytty barrikadien rakentamiseen: tiukkaa talouspolitiikkaa vetäneet saksalaiset leimataan etelässä natseiksi ja tavalliset kreikkalaiset pohjoisessa laiskureiksi. Esimerkiksi saksalainen media on pitänyt yllä mielikuvaa siitä, että velkakriisin kärsijöitä eivät suinkaan ole katalat kreikkalaiset, vaan vähään tyytyvät saksalaiset veronmaksajat. Samaa ajatusta on viljelty myös Suomessa.

JÄSENMAAT jakautuvat taloudellisen toimintakykynsä perusteella priimuksiin, keskinkertaisiin pärjääjiin ja ongelmaoppilaisiin. Opettajan lellikkejä ovat ainakin toistaiseksi vakaat valtiot, kuten Saksa ja Suomi. Keskiluokkaan kuuluvat esimerkiksi Irlanti ja Espanja, jotka tasapainoilevat taloutensa kanssa, ja pahnan pohjimmaisena nököttää nykyisen politiikan kyseenalaistanut Kreikka, jonka matalakiito on jatkunut jo yli puoli vuosikymmentä.

Parin viime vuoden ajan kasvanut pakolaisten määrä on kiristänyt jäsenmaiden välejä entisestään, koska jo valmiiksi talousvaikeuksissa oleva etelä on ottanut vastaan kovimmat iskut. Eri osapuolet ovat keskittyneet oman uhri-statuksensa rakentamiseen ja oman etunsa tuijottamiseen pitääkseen äänestäjät tyytyväisinä. Eurooppalaisen ajattelun ytimessä on tällä hetkellä minä eikä me.

OLIPA talouskriisin syistä, seurauksista tai ratkaisuista mitä mieltä tahansa, jokaisen eurooppalaisen pitäisi olla huolissaan maanosan yhtenäisyydestä. Unionin perusarvoihin kuuluvaa solidaarisuutta on jaossa aiempaa niukemmin, kuten myös rahaa. Kreikan tapauksessa kumpaakaan ei haluta antaa enää tippaakaan. Maan katsotaan itse keittäneen soppansa, niin kuin se osin on tehnytkin. Eurooppaa johtavien talousmaiden tekopyhyydelle ei silti ole sijaa, sillä lainoittajien ehdot ovat kaventaneet Kreikan kasvumahdollisuuksia.

Euroalue on ristiriitaisessa tilanteessa: talousvaikeuksissa olevaa Kreikkaa ei haluta potkia ulos yhteisvaluutasta imagokriisin ja joukkopaon pelossa, mutta leikkauksia teettämällä maata potkitaan kuitenkin jatkuvasti päähän. Tämä on ristiriidassa EU:n perusarvojen kanssa.

Kreikkalaiset ovat tänä vuonna jo kahteen otteeseen osoittaneet olevansa kyllästyneitä ja pettyneitä Euroopan talouspolitiikkaan. Ensin maa äänesti tammikuussa selvään vaalivoittoon vasemmistolaisen Syrizan, ja kesäkuun lopussa pidetyssä kansanäänestyksessä kreikkalaiset sanoivat ”ei” troikan, eli Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston, lainaehdoille.

JÄÄRÄPÄISINKÄÄN talouskurin kannattaja ei voi sivuuttaa sitä seikkaa, että kreikkalaisten ääni on jäänyt omista velkasaatavistaan huolehtivien jäsenmaiden äänen alle.

Kuluvalla viikolla Kreikassa tehdään taas demokratiaa, kun kansa äänestää itselleen jälleen kerran uuden hallituksen. Kyseessä ovat kuudennet ennenaikaiset parlamenttivaalit kuuden vuoden aikana. Viimeistään tänä vuonna on käynyt selväksi, ettei jäsenmaan kansalaisten äänellä ole väliä, jos sen suunta on europäättäjien mielestä väärä. Valitsivatpa kreikkalaiset sunnuntaina maansa johtoon Syrizan tai Uuden demokratian, vaalivoittaja jatkaa Kreikan talouspolitiikan hoitoa troikan oppien mukaisesti.

KANSAN luottamus oman valtionsa toimintakykyyn heikentyy, jos parlamentti valitaan kerran vuodessa. Kreikan sisäinen epävakaus on myös euroalueen ja EU:n ongelma. Pahimmillaan voimattomuuden tunne ja luottamuksen katoaminen demokratiaan passivoivat kansaa ja antavat tilaa radikaaleille liikkeille.

Tapasin huhtikuun lopussa ateenalaisen Alexandra Pavloun, joka työttömäksi jäätyään on keskittynyt köyhien kreikkalaisten auttamiseen. Pavloun mukaan monet kreikkalaiset ovat olleet eniten pettyneitä kansallisen itsemääräämisoikeutensa menettämiseen ja siihen, että EU on osoittautunut järjestelmäksi, jossa vain taloudellisesti vahvimpien sana painaa. Euroopan yhtenäisyyden kannalta erityisen huolestuttavaa oli Pavloun toteamus siitä, että kreikkalaiset ovat kadottamassa identiteettinsä: ”Kun herään aamulla, en enää tunne itseäni maani kansalaiseksi”, Pavlou totesi.

EUROOPPA on syvän humaanin luottoluokituskriisin partaalla: Kreikkalaiset eivät luota lainoittajiinsa, pankkeihinsa tai tulevaisuuteensa. Varakkaat eurovaltiot eivät luota Kreikan kykyyn maksaa velkojaan takaisin tai uudistaa valtionsa rakenteita. Myös pankkimaailman usko eurovaltioihin on koetuksella.

Talousongelmien ratkaisu ja markkinoiden luottamuksen palauttaminen ovat elintärkeitä tavoitteita euroalueen ja koko Euroopan tulevaisuuden kannalta. Taloudellisen uskon kohentaminen on kuitenkin pikkujuttu verrattuna siihen urakkaan, joka Eurooppaa odottaa, jos eri jäsenvaltioiden uskoa toisiinsa ja yhteistyöhön ei saada palautettua.

Euroopan yhteisö täyttää 60 vuotta puolentoista vuoden päästä. Jos se haluaa juhlia tasavuosiaan kaikkien nykyisten 28 jäsenensä kesken, unionissa on alettava puhua jälleen meistä.

Lisää aiheesta muualla:

http://europa.eu/rapid/press-release_IP-15-5451_fi.htm

http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/eu/10586961/Trust-in-EU-at-an-all-time-low-latest-figures-show.html

http://www.welt.de/politik/ausland/article145987882/Ploetzlich-wird-Tsipras-von-der-Konkurrenz-ueberfluegelt.html

Huntu voi vapauttaa naisen

OONA LOHILAHTI

Mitä yhteistä on Saudi-Arabialla, jossa autoa ajava nainen on radikaali näky ja Ranskalla, jossa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa juhlistettiin jo 1700-luvulla? Molemmissa valtionjohto määrittelee, mitä nainen saa pukea ylleen. Kyse on musliminaisten hunnusta.

 

Keskustelu kasvot peittävän hunnun, niqabin ja burkan, käytöstä Euroopassa pyörii lähinnä kolmen kohdan ympärillä. Hunnun käytön katsotaan olevan naisten alistamista, ihmisoikeusloukkaus ja kädenojennus terroristeille. Muslimit joutuvat puolustelemaan vaatevalintojaan myös ilmaisunvapauden nimiin vannovassa Euroopassa.

Iranissa laki velvoittaa naiset peittämään hiuksensa huivilla. Saudi-Arabiassa säännöt ovat tätäkin tiukemmat­ ­– laki pakottaa saudinaiset pukeutumaan julkisilla paikoilla väljään abayaan ja verhoamaan hiuksensa. Vaikka tämä on täysi vastakohta niin sanotulle länsimaiselle, kristilliselle kulttuurille, on joissain Euroopan maissa viime vuosina astuttu Iranin ja Saudi-Arabian tielle.

Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa ja Sveitsissä naisten oikeutta pukeutua uskontoaan heijastavalla tavalla rajataan lailla, joka kieltää heiltä kasvot peittävän hunnun käytön. Sveitsiä lukuun ottamatta nämä maat kuuluvat Euroopan unioniin, jonka perusoikeuskirjassa korostetaan tavoitteita naisten ja vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseksi.

”–– Ei kukaan vapaaehtoisesti pukeudu burkaan, jos oma elämänhallinta on kunnossa.––”

Nimimerkki Laksu kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Islamilaisissa maissa naisten pukeutuminen peilaa poliittista ilmapiiriä. Iranissa naiset pukeutuivat 1960-luvulla lähestulkoon samalla tavalla kuin naiset länsimaissa. Nilkat näkyivät, hameen helma ulottui vain polviin ja hiukset hulmusivat vapaana. Vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen kaikki muuttui, ja naiset määrättiin lailla käyttämään huntua. Viime aikoina Facebookissa on toiminut aktiivisesti ryhmä, jossa naiset paljastavat hiuksensa. Muutos on tulossa, sen voi aistia.

Huntu kertoo paljon enemmän sekä kantajastaan että ympäröivästä yhteiskunnasta kuin moni aavistaakaan. Hunnun väri, kuosi, tapa sitoa se ja hiusten määrä, joka hunnun alta paljastuu, kertovat kaikki naisesta, hänen ajatusmaailmastaan ja myös maailman ajasta. Huntu voi edustaa kantajansa halua kapinoida ympäröivän yhteiskunnan arvoja vastaan.

Tällä hetkellä Iranissa huivipakkoa vahtii moraalipoliisi basij. Myös yksittäiset kansalaiset ovat ottaneet naisten pukeutumisen omaan valvontaansa. Happohyökkäykset, joissa naisen päälle kaadetaan saavillinen happoa, ovat syövyttäneet muiston vapaudesta epäonnisten naisten ihoille. On siis väärin moittia esimerkiksi iranilaisia naisia lakien alle alistumisesta. Jos rangaistukset ovat kovia, moni ymmärrettävästi vaikenee.

HUIVIPAKOSTA syytetään usein uskontoa, islamia, mutta Koraani ei määrää naisia peittämään kasvojaan. Sen sijaan se ohjeistaa muslimeja, sekä miehiä että naisia, pukeutumaan siveellisesti. Yleensä Koraania on tulkittu niin, että naisten pitää vähintään peittää hiuksensa hijabilla. Monet liberaalit ja korkeasti koulutetut musliminaiset tulkitsevat pyhiä säkeitä vapaammin, eivätkä koe Koraanin kehottavan heitä peittämään edes hiuksiaan.

Kuten Raamattua, myös Koraania voi tulkita monella eri tavalla.

Muslimifeministeilläkin on ristiriitainen suhtautuminen huntuun. Toisten mielestä se on patriarkaalinen muinaisjäänne, ja toisille tärkeintä on naisten oikeus valita itse käyttääkö huntua vai ei. Osalle kasvot peittävä huntu on myös tapa kapinoida länsimaista kauneusihannetta ja ulkonäkökeskeisyyttä vastaan.

Burka on vaate naisen alistamiseen. Kuka haluaa vapaaehtoisesti pukea itsensä kaiken peittävään säkkiin? Ja on aivan turha kysyä musliminaisilta tästä, koska he vastaavat aina, että haluavat käyttää burkaa omasta tahdosta. Kyse on kuitenkin uskonnollisesti aivopesusta ja painostuksesta. Muuta vaihtoehtoa ei vain ole.

Nimimerkki Akateeminen kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Perussuomalaisten tuore varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen kommentoi Facebookissa 12. elokuuta, että burkan käyttö on aivopesun tulosta, eikä nainen ole millään voinut valita asuaan vapaaehtoisesti. Sen sijaan, että Tynkkynen olisi käynyt kysymässä bussipysäkillä istuvalta naiselta, miksi hän on pukeutunut niqabiin, hän otti naisesta kuvan ja latasi sen Facebookiin.

Harvalla käy mielessä, että nainen on todella voinut valita asunsa itse. Tai jos käy, heidän mielipidettään ei haluta kuunnella ­– nämä naisethan ovat alistettuja, joten heidän ajatuksensakin täytyvät olla jonkun toisen.

Tehdäänpä pieni ajatusleikki: Jos nainen olisi valinnut kulkea keskellä kaupunkia bikineissä, kuinka moni ajattelisi, että hänen perheensä tai miehensä on pakottanut hänet pukeutumaan niin paljastavasti? Todennäköisesti hyvin harva. Onhan naisella oikeus omaan kehoon ja oikeus valita vaatteensa.

Jotain länsimaisesta kulttuurista kertoo sekin, että naisen vapaus rinnastuu paljastavaan pukeutumiseen, mutta peittävä vaatetus kertoo naisen oman tahdon puuttumisesta ja alistamisesta. Vaikka erilaisten huntujen käyttö voi johtua etenkin Lähi-idässä myös sosiaalisesta paineesta, sama paine ja hyväksynnän hakeminen saattaa ajaa länsieurooppalaiset naiset pukeutumaan minihameeseen tai tavoittelemaan tietynlaista vartaloa.

HUNNUN KÄYTTÖ Lähi-idässä on eri asia kuin hunnun käyttö Euroopassa. Persianlahden maissa niqab yleensä mahdollistaa naisen osallistumisen yhteiskuntaan. Se suojaa häntä häirinnältä, tuo kunnioitusta. Alun perin kasvot peittävää huntua käyttivätkin profeetta Muhammedin vaimot, jotka pystyivät hunnun turvin tekemään yhteiskunnallista työtä. Heidät tunnistettiin ja heitä arvostettiin.

Yhteiskunta ei tietenkään ole tasa-arvoista nähnytkään, jos naisten täytyy pukeutua niqabiin voidakseen kulkea kadulla rauhassa. Tasa-arvoa ei ole sekään, että naisten pukeutumisesta säädetään lailla.

Euroopassa tilanne on toinen. Maanosassamme pukeutuminen on lähtökohtaisesti vapaata. Vähiin vaatteisiin pukeutuneet naiset ovat katukuvassa tavallinen näky, ja alusvaatemainosten seassa nainen niqabissa huomataan. Hän erottuu joukosta.

Tämän perusteella voisi päätellä, että Euroopassa niqabiin pukeutuminen vaatii valtavaa rohkeutta, sillä niqab ei edusta länsimaista kauneusihannetta. Niqab peittää vartalonmuodot, ja muuttaa katseen suuntaa. Perinteisesti naisen katsominen on ollut miehen oikeus, mutta kasvot peittävä huntu kääntää katseen toisin päin. Niqab ja burka ovat länsimaisen kulttuurin kanssa törmäyskurssilla myös siksi, ettei niitä käyttävien naisten identiteettiä ole helppo tunnistaa julkisilla paikoilla.

Olen yhden nigabin kohdannut ja pelästynyt! En halua omassa maassani pelästyä uudelleen.

Nimimerkki Antro kommentoi HS:n uutista ”Perussuomalaisten Saarakkala teki lakialoitteen burkien kieltämiseksi

Huntukeskustelun voi odottaa kuumenevan lähitulevaisuudessa. Ennusteiden mukaan islam nousee vuoteen 2070 mennessä maailman suurimmaksi uskonnoksi. Sodat ja niiden seurauksena muun muassa syyrialaisten ja irakilaisten turvapaikanhakijoiden saapuminen myös Eurooppaan on antanut erityisesti oikeistopopulistisille puolueille tekosyyn varoittaa islamin ja sen vaikutusten invaasiosta.

Koska burkakielto on voimassa muutamassa Euroopan maassa, keskustelu on jo alkanut. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin linjasi vuonna 2014, ettei Ranskan burkakielto riko uskonnon-, ilmaisun- tai sananvapautta. Päätöksen seurauksena liberalismille ja individualismille rakennettu Eurooppa otti askeleen kohti yhtenäiskulttuuria, jossa parlamentit päättävät, mitä on ranskalainen, hollantilainen, sveitsiläinen ja belgialainen kulttuuri.

Sen sijaan Suomen oikeusministeriö otti vuonna 2013 erilaisen kannan asiaan perustelemalla huntukieltoa ajaneen aloitteen hylkäämistä sillä, että ”käyttökiellolla puututtaisiin ihmisten perusoikeuksiin, joten kaikille rajoituksille pitäisi olla painava yhteiskunnallinen tarve.”

KYSYMYS HUNNUN käytöstä on saanut Euroopassa asian oikeaa kokoa suuremmat mittasuhteet. Kun Ranskan laki astui voimaan, maan sisäministeriön laskelmien mukaan laki koski vain noin 2 000:ta naista.

Pepicelli (2014) kertoo teoksessaan Islamin huntu, että tutkimusten mukaan suurin osa näistä eurooppalaisista musliminaisista käyttää kasvot peittävää huntua omasta tahdostaan, uskonnollisista syistä ­– usein vastoin perheensä mielipidettä. Burkan ja niqabin kieltävät lait sulkevat nämä naiset yhteiskunnan ulkopuolelle, koska heidän uskonnollinen vakaumuksensa vaatii hunnun käyttöä.

Pientä vähemmistöä koskevaa, uskonnollista ilmaisunvapautta rajoittavaa lakia on perusteltu myös turvallisuussyistä. Pariisin, Madridin ja Lontoon pommi-iskujen tekijät ovat silti kulkeneet tavallisissa vaatteissa, eikä ihmekään, sillä niqab herättää Euroopassa huomiota. Laki ulottuu myös turisteihin, ja on karkottanut joitain Persianlahden valtiosta tulevia turisteja Pariisista Lontooseen.

Länsimailla on oltava oikeus omaan elämäntapaansa – ei voi olla niin, että muualta tulleita vaikutteita pitää kunnioittaa enemmän kuin omaa perinnettään. – –

Nimimerkki Plätty kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Olli Immosen Facebook-kirjoituksen ja turvapaikanhakijoiden ympärillä käydystä keskustelusta on tullut vaikutelma siitä, miten suomalaisten on vaikea hyväksyä sitä, että toiset kulttuurit ovat erilaisia kuin omamme. Monella tuntuu myös olevan käsitys, että on olemassa vain länsimainen kulttuuri ja sen vastaparina islamilainen kulttuuri, jolta meidän pitää suojautua.

Se, että Ranskassa pieni osa musliminaisista pukeutuu kasvot peittävään huntuun, ei uhkaa perinteistä länsimaista kulttuuria, jos sellaista voidaan edes sanoa olevan.

Vaikka meistä tuntuu oudolta, kun nainen haluaa peittää vartalonsa ja kasvonsa täysin siksi, että se tekee hänestä paremman uskovaisen, ei asian muuttaminen ole eurooppalaisten asia. Jos lait ja Koraanin tulkinta muuttuvat, muutos lähtee muslimiyhteisöistä itsestään.

Burkakielloilla asia ei ratkea. Lait eivät saa perustua länsimaalaisten vieraan pelkoon.

Nyt burkakiellot rajoittavat pieneen vähemmistöön kuuluvien naisten mahdollisuutta toimia yhteiskunnassa. Tämä vähemmistö kokee, että niqabin tai burkan käyttö on heille esimerkiksi uskonnollisessa tai kulttuurisessa mielessä tärkeää.

BURKAKIELLON MYÖTÄ eurooppalaisten halu länsimaalaistaa vieraita kulttuureja uhkaa herätä jälleen henkiin – tällä kertaa omassa maanosassamme. Kohteena on nainen, naisen vartalo ja naisen oikeus valita.

Monet Euroopan valtiot Ranska etunenässä ovat hyvin maallistuneita. Sen vuoksi meidän on vaikea ymmärtää, miksi islamilla on niin vahva rooli useimpien muslimien elämässä. Koska länsimaisiin ihanteisiin kuuluvat yksilönvapaus ja tasa-arvo, olisi helppo johtopäätös se, että kaikki saisivat päättää itse omasta pukeutumisestaan.

Nyt näyttää siltä, että samainen länsimainen kulttuuri ja poliitikot määräävät naiset pukeutumaan, kuten valtioita johtava, usein hyvin miesvaltainen eliitti haluaa. Täsmälleen niin kuin Iranissa ja Saudi-Arabiassa.

Lähteet:

Pepicelli, Renata (2014): Islamin huntu

Valta on tietoa

TOIMITUKSELTA

Valta on perustettu, koska suorassa lähetyksessä voi väittää Suomen verotuksen olevan Pohjois-Korean luokkaa, politiikka on rikki ja kissa otti miehen panttivangiksi.

Journalismin rakenteet ovat niin rapistuneet, ettei pintaremontti enää auta.

Poliittisten korulauseiden toistaminen, hassujen tapahtumien paisuttelu ja taloudellisten näennäistotuuksien välitys ovat haukanneet suuren palan toimittajan työajasta. Joskus toimittaja tekee työtään vain täyttääkseen tyhjän sivun.

Me, Vallan kirjoittajat, emme valinneet journalismia kirjoittaaksemme siitä, millainen tunnelma markkinoilla on. Valitsimme ammateista parhaan, jotta voisimme parantaa maailmaa, välittää tietoa ja paljastaa roistot.

Nykyisissä olosuhteissa se tuntuu vaikealta.

Toimittajan hyvät aikeet ja halu kertoa totuus sotkeutuvat usein ajanpuutteeseen ja kärjistyksiin. Mittavaa taustoitusta vaativien tekstien kirjoittaminen on nykyään harvojen toimittajien etuoikeus. Palkkatöissä uuteen aiheeseen perehtymiseen on useimmiten vain pari tuntia aikaa. Muutamassa tunnissa kirjoitettu analyysi saa harvoin aikaan muutosta. Se saattaa jopa antaa mustavalkoisen ja yksinkertaistetun kuvan maailmasta.

Kun hutiloitu kirjoitus on lehdessä, häpeilevää toimittajaa lohdutetaan usein sanomalla, älä huoli, huomenna se on jo kalankäärenä. Tieto ei lohduta. Huono uutinen voi pinttyä lukijoiden muistiin pahemmin kuin kalan haju kämmeniin.

JOURNALISMIN viimeisiä henkäyksiä on povattu jo useasti. Kun radio tuli, pelättiin printin puolesta, kun televisio saapui, itkettiin radion kuolinvuoteella. Nyt digitalisaatio jyllää ja mediamaailmassa yritetään vimmoin keksiä, miten ilmaiseen nettimaailmaan tottunut saadaan maksamaan uutisista.

Me näemme uuden tekniikan tuomat mahdollisuudet, mutta olemme huolissamme siitä, miten suuret mediayritykset suhtautuvat niihin. Lehtimiehen työpaikka ei ole yhtään sen varmempi kuin paperitehtaan työntekijän. Uusia uutisia toimittajien irtisanomisista tulee, ennen kuin edellisistäkään potkuista on toivuttu. Tulos tai ulos pätee myös mediataloissa.

Vaikka 1990-luvulla ei ollut journalistisia videoblogeja, nykyisiä edellytyksiä tehdä datajournalismia eikä Twitteriä, ainakin yksi asia oli ymmärretty. 1990-luvun laman aikana osa lehdistä päätti palkata lisää toimittajia, vaikka taloustilanne oli vaikea. Toimitukset halusivat säilyttää laadun ja hyvälle journalismille uskottiin olevan kysyntää.

Mediatalojen johdossa vakuutetaan, että toimittajien irtisanominen ei vaikuta journalismin laatuun ja sisältöön. Rivitoimittaja tietää silti totuuden. Virheet lisääntyvät. Taustatyö kärsii. Palo kirjoittaa tärkeistä ja vaikeista aiheista tukahtuu. Samaan aikaan, kun vaaditaan salamatahtia, edellytetään laatua, tarkkuutta, uutisvoittoja ja tuoreita ideoita.

Mainostajien ja tilaajien hupeneminen on 2010-luvun median suurimpia ongelmia. Tuotteesta pitää saada niin houkutteleva, että mainostajat ja kuluttajat eivät päästä sitä käsistään. Jutuista on kahvipöydän lisäksi kohistava sosiaalisessa mediassa ja mielellään myös kilpailevan tuotteen sivuilla.

Valitettavasti tämä lehdenomistajien unelma ei toteudu irtisanomalla työvoimaa. Vähemmällä ei voi tehdä enemmän ja paremmin.

VAIKKA journalismin nimi on jo nähty kuolinilmoituksissa, uskomme työhömme ja oman alamme tulevaisuuteen. Uutinen ei kuole, ja taidokkaasti tehty analyysi voi tehdä historiaa. Nopean verkkoviestinnän aikana on yhä tärkeämpää, että joku tuottaa luotettavaa tietoa. Penkoo, tulkitsee ja kysyy.

Journalistisen työn tarve ei katoa minnekään, vaikka työpaikat häviävät.

Haluamme kirjoittaa asioista, joilla on merkitystä. Meitä kiinnostavat politiikka, yhteiskunta, ympäristö, talous, EU sekä muutkin valtiot kuin Ukraina, Venäjä ja Kreikka. Emme ole asiantuntijoita, mutta toivomme jonain päivänä olevamme.

Vaikka Vallan perustamisen taustalla on myös jaloja syitä, ajattelemme ennen kaikkea itseämme. Valta on meille henkilökohtainen alusta, jota voimme käyttää, kun meillä on jotain sanottavaa.

Medialla on valtaa ja vallan mukana vastuuta.

Me haluamme käyttää omaa Valtaamme vastuulliseen tiedonvälitykseen, yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiseen ja ehkä jopa vaikuttamiseen.

Vallan ensimmäinen teksti ilmestyy maanantaina 7. syyskuuta. Sen jälkeen tekstejä julkaistaan ainakin aluksi joka maanantai.

Tervetuloa!

Karla Kempas, Linda Laine, Oona Lohilahti ja Veera Tegelberg