Tekopyhyys estää näkemästä kaikki harmaan sävyt

 

VEERA TEGELBERG

Suomessa veronkierto-keskustelu jumahtaa pizzan hintaan, vaikka oleellisempaa olisi pohtia uusia keinoja veromoraalin vahvistamiseksi.

 

SOSIAALISESSA MEDIASSA partioivat moraalinvartijat olivat tukehtua tropicanaansa, kun poliisi aloitti yhteistyökumppaniensa kanssa harmaan talouden vastaisen kampanjan lokakuussa. Länsi-Uudenmaan poliisin talousrikostutkijat Anne ja Jutta joutuivat kohtaamaan kansan armottoman vihan, kun he totesivat, että alle 6 eurolla pizzoja tekevillä ravintoloilla ei voi olla puhtaat jauhot pussissaan.

Poliisin talousrikostutkinnan uskottavuus kyseenalaistettiin, poliisia syytettiin rasismista, ja ”blondien” käskettiin mennä kalastelemaan isommille vesille oikeita talousrikosvonkaleita. Myös media tarttui tomerasti aiheeseen. Otsikoihin eivät kuitenkaan nousseet koko kohun taustalla olevat teemat, eli veronkierto ja talousrikollisuus, vaan some-kohu itsessään.

 

#PIZZAGATE kertoo hyvin siitä, miten harmaa talous on helppoa nähdä pelkästään suuren luokan huijauksina, ei koko yhteiskuntaa läpileikkaavana tartuntatautina. Kyse on muustakin kuin veroparatiisiepäilyjen selvittämisestä, Caymansaarista ja rikollisen toiminnan paljastamisesta. Tavallisten kansalaisten valinnat vaikuttavat oleellisesti harmaan talouden suuruuteen.

Pohjoismaissa harmaan talouden on arveltu olevan arvoltaan 9ㄧ14 prosenttia bruttokansantuotteesta. Etelä-Euroopassa vastaava luku on 30ㄧ40 prosenttia. Mikäli arvio pitää paikkansa, puhutaan Suomen tapauksessa 18ㄧ28 miljardista eurosta. Kyse on valtiontaloudellisesti merkittävistä summista. Harmaan talouden todellista suuruutta on kuitenkin vaikeaa selvittää: jos ihmisiltä itseltään kysyy, ei kukaan myönnä tekevänsä työtä pimeästi.

Vaikka poliisin kampanja-avaus voikin tuntua pienyrittäjien ja tavallisten kuluttajien turhalta leimaamiselta, ei se sulje pois sitä tosiasiaa, että myös tavallisten kansalaisten päätöksillä on vaikutusta harmaan talouden kokoon. Harmaassa taloudessa on yhtä paljon sävyjä, kuin on verottajan järjestelmän ja lain ulkopuolella olevia tapauksiakin.

Yksittäisten työkeikkojen tekeminen tai palvelun ostaminen pimeänä halvemman hinnan toivossa ovat valintoja, joita tekevät ihan tavalliset suomalaiset. Yksittäisessä tapauksessa voidaan puhua vain kymmenistä euroista, mutta jos kyseessä on maan tapa, ei syytä harmaan talouden haitoista voi vierittää vain todellisille talousrikollisille.

 

POLITIIKALLA, jos millä, on ratkaiseva rooli harmaan talouden torjunnassa. Suomessa hallitukset ovat 1990-luvun puolivälistä lähtien vetäneet selkeää harmaan talouden vastaista linjaa ㄧ aina tähän vuoteen asti. Sipilän hallitus on ajanut kolmea hanketta, jotka toteutuessaan haittaisivat harmaan talouden torjuntaa. Viime viikolla hallitus kuitenkin luopui kahdesta tavoitteestaan: harmaan talouden torjunnan lisärahoituksen lopettamisesta ja niin sanotusta aktiivisen katumisen mallista. Kolmas tavoite, eli ajatus hallintarekisterin perustamisesta, on edelleen hallituksen työlistalla. Muun muassa valtakunnansyyttäjä pelkää, että rekisteri vaikeuttaa talousrikosten selvittämistä.

Lisärahoituksen jatkaminen ja aktiivisen katumisen mallista luopuminen ovat tärkeitä päätöksiä harmaan talouden torjunnan kannalta. Esimerkiksi lisärahoituksen katkaisu olisi tarkoittanut töiden loppumista 90 talousrikostutkijaltaSipilän hallitus olisi tehnyt valtiontaloudelle karhunpalveluksen, jos se ei olisi luopunut hankkeistaan. Päätökset olisivat heikentäneet valtion uskottavuutta ja luotettavuutta tavallisen veronmaksajan silmissä.

Veronmaksussa on ennen kaikkea kyse moraalista. Jos poliittinen päätöksenteko tukee esimerkiksi suuryritysten tai varakkaiden henkilöiden verosuunnittelua, ei työttömien tai pienyrittäjien voida odottaa toimivan vain yhteinen hyvä mielessään.

 

VEROMORAALILLA on tutkimusten mukaan jopa enemmän vaikutusta harmaan talouden suuruuteen kuin uhkailulla ja pakolla. Jos kansalaiset ajattelevat, että heidän tuloistaan ja omistuksistaan maksamansa verot menevät hyvään tarkoitukseen, he maksavat veronsa auliisti. Jos he taasen kokevat olevansa pikemminkin lypsylehmiä, harmaa talous kasvaa.

Myös sosiaalinen ilmapiiri vaikuttaa siihen, kuinka paljon yksityishenkilöt tai yritykset kehtaavat tehdä verosuunnittelua tai suoranaista veronkiertoa. Tämä pätee kaikkiin yhteiskuntaluokkiin: niin pääomansa verottajalta kätkevään vonkaleesen kuin tukien turvin kitkuttavaan duunariinkin.

Kuvitus: Karla Kempas

 

Raiskaus on joukkotuhoase

OONA LOHILAHTI

Seuraavanlainen kohtaus toistui lukemattomia kertoja Ruandassa vuonna 1994.

 

Tutsiheimoon kuuluva nainen on kotonaan, kun hutusotilaat koputtavat ovelle. He kysyvät naisen miestä, joka ei ole kotona. Miehet eivät jatka matkaansa, vaan tulevat sisälle ja raiskaavat naisen. He potkivat, lyövät ja raiskaavat aseen piipulla. Lopuksi he silpovat naisen sukupuolielimet ja jättävät hänet verta vuotavana yksin kotiinsa. Jos nainen selviytyy hengissä, hänen loppuelämänsä on muuttunut täysin.

RAISKAUS ON yksi julmimmista sotarikoksista, mutta vain pieni osa syyllisistä tuomitaan.

Raiskausta on käytetty joukkotuhoaseena, johdonmukaisena sodan välineenä jo kauan, mutta ongelma tunnistettiin ensimmäisen kerran vasta Bosnian sodassa 1990-luvun alussa. Bosniassa raiskattiin 25 000–50 000 naista ja tyttöä neljän vuoden aikana. Ruandassa vuonna 1994 sadan päivän aikana luku oli peräti 250 000–500 000. Kongon sisällissodassa pelkästään vuonna 2011 on arvioitu raiskatun 400 000 ihmistä.

Raiskausta käytetään aseena valtavan usein, mutta tuomioita tulee vähän.

Jugoslavian hajoamissotia tutkiva kansainvälinen tuomioistuin on antanut vain 24 miehelle syytteet seksuaalisesta väkivallasta. 

Ruandan kansanmurhan kansainvälinen tuomioistuin on tuominnut 52 ihmistä seksuaalirikoksista sotarikoksen osana. Se on surullisen vähän verrattuna raiskausten määrään.

Kaikki raiskaajat eivät ole tehneet rikoksiaan siinä laajudessa, että heitä voitaisiin syyttää sotarikoksista. Seksuaalista väkivaltaa onkin käsitelty esimerkiksi ruandalaisissa paikallistuomioistuimissa, mutta ongelmana on ollut muun muassa uhrien yksityisyyden suojeleminen. 

 

RAISKAUSTA käytetään aseena erityisesti silloin, kun ihminen tahdotaan tuhota fyysisesti ja henkisesti silmittömän väkivallan ja nöyryytyksen avulla. Kun nainen on raiskattu alussa kuvatulla tavalla, hän ei voi synnyttää lapsia ja kärsii loppuelämänsä valtavista kivuista, erityisesti kuukautisten aikana. Konflikteissa raiskataan myös miehiä, mutta raiskaus on silti erittäin sukupuolittunut ja naisia vastaan käytetty ase. 

Naisia joukkoraiskataan tai raiskataan lastensa ja miestensä edessä. Pojat pakotetaan raiskaamaan äitinsä kuoleman uhalla. Naiset tapetaan usein raiskauksen jälkeen tai he kuolevat saamiinsa vammoihin.

Raiskaus on myös yksi tehokkaimmista keinoista toteuttaa etninen puhdistus. Sekä Bosniassa että Ruandassa oli kyse etnisestä konfliktista, jossa toinen etninen ryhmä haluttiin tuhota. Bosnian sodassa kohteena olivat erityisesti bosniakit ja raiskaajina serbit. Ruandassa hutut halusivat tuhota tutsit.

Vahingoittamalla naisen kehoa ja silpomalla sukupuolielimet naiset käytännössä steriloidaan. Raiskausta on käytetty myös keinona levittää aidsia. Lähes kaikki uhrit kärsivät traumaperäisestä stressihäiriöstä, masennuksesta ja jatkuvista painajaisista.

Jos nainen tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen, hän vahvistaa toista etnistä ryhmää. Ruandan kansanmurhan seurauksena on arvioitu syntyneen jopa 20 000 lasta. Äidin suhde väkivallasta syntyneeseen lapseen on vaikea etenkin, koska raiskaaja on usein myös tappanut naisen perheenjäseniä.

 

RAISKAUS on ase. Johdonmukainen raiskaaminen pitää rinnastaa muihin sodankäynnin välineisiin, kuten kemiallisiin aseisiin. Molemmat jättävät arvet, voivat vammauttaa ja viedä hengen. Molempien käyttö täytyy tuomita ja rangaista tarpeeksi ankarasti. 

Vaikka raiskaus nähdään kansainvälisen oikeuden puitteissa rikoksena ihmisyyttä vastaan, kansanmurhan osatekijänä, kidutuksena ja sotarikoksena, tuomiot eivät vahvista tätä kuvaa. Syyrian sodassakin kemialliset aseet ovat herättäneet moninkertaista kauhua raiskauslukuihin verrattuna.

Koska raiskauksen kohteina ovat pääosin naiset ja tytöt, tuomioiden vähyys vain lisää naisten kokemaa epätasa-arvoa ja syrjäyttää heidät yhteiskunnallisesta elämästä.

Raiskaus on luettu sotarikokseksi vuodesta 1919, ja vuonna 1998 todettiin, että raiskaus voi täyttää kidutuksen tunnusmerkit. YK:n turvallisuusneuvosto totesi kuitenkin vasta vuonna 2008, että raiskausta on käytetty järjestelmällisesti sodan välineenä.

 

PIENEN ruandalaisen kylän pormestari Jean-Paul Akayesu oli ensimmäinen ihminen, joka on tuomittu kansanmurhasta. Hänen tuomionsa vuonna 1998 oli merkittävä erityisesti siksi, että silloin raiskaus todettiin osatekijäksi ihmisten systemaattiseen tappamiseen, kansanmurhaan. Akayesun oikeudenkäyntipapereissa mainitaan sana raiskaus 247 kertaa. Valitettavasti tuomion seksuaalirikososa olisi jäänyt tuomitsematta ilman naisasiajärjestöjen ja naistuomarien painostusta.

Raiskattujen naisten oikeuksia puolustavat järjestöt joutuvat kerta toisensa jälkeen pettymään seksuaalirikosten aliarvioimiseen tuomioistuimissa. Todisteita on, mutta tuomiota ei tule.

Valtaosa sodissa raiskanneista kulkee vapaana ja elää tavallista arkea. Tämä rajoittaa uhrin elämää, ja kahlitsee hänet pelolla. Paluu normaaliin elämään on vaikeaa, jos riskinä on törmätä raiskaajaan.

Kun raiskaaja on vapaana, hänen uhrinsa ovat vankeja.

Lue lisää:

Human Rights Watchin raportti seksuaalisesta väkivallasta Ruandan kansanmurhan aikana

 

Unohdettu sotaveteraani, ympäristö

KARLA KEMPAS

Kuwaitin aavikkomaisema oli Persianlahden sodan aikana kuin ilmastonmuutoksen mainosjuliste. Valokuviin tallentui satoja palavia öljylähteitä, joiden yllä lensivät hävittäjälentokoneet. Savu oli mustaa ja lahdessa kellui öljyä.

Musta kulta, joka oli yksi sodan syttymisen syy, imeytyi Kuwaitin maaperään ja siten sen jo valmiiksi niukkoihin vesivarantoihin.

Ympäristö kärsii sodasta kiistatta. Metsät, vesi ja maa unohtuvat silti listasta, kun laskemme sodan uhreja.

 

LUONTO on haavoittunut ihmisten taisteluissa jo ennen ajanlaskun alkua. Kaksoisvirranmaassa Mesopotamiassa vihollisen pellot pantiin tulvimaan. Vanhoista kirjoituksista on selvinnyt, että vastustajien viljelmiä tuhottiin myös aikansa kasvimyrkyllä, suolalla.

Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat jalosti ajatusta. Jenkit kyllästivät Etelä-Vietnamia kasvimyrkyillä, jotteivät sissijoukot voisi enää piiloutua tiheään viidakkoon. Toistuvat lehtikatoa aiheuttavat myrkytykset tuhosivat tuhansia hyönteislajeja, satoja lintulajeja ja kasveja.

Arviolta 14 prosenttia Etelä-Vietnamin jalopuumetsistä tuhoutui. Mangrovemetsät harventuivat vielä enemmän. Trooppisten viidakkoalueiden tilalle kasvoi vähälajisia ruohokenttiä ja bambutiheikköjä.

Vietnamin sodan aikana selkkausta vastustavat amerikkalaiset ottivat käyttöön sanan “ecocide”, luonnonmurha.

 

TOISEN VALLAN sotilas on yleensä sotatoimien kohde, ja ympäristö jää sivulliseksi uhriksi. Moderneissa sodissa taistelevat yleensä sissijoukot, ja nykyaseet saavat tuhoa aikaan enemmän kuin koskaan. Sivullisille, niin luonnolle kuin ihmisillekin, sodan kehitys tulee kalliiksi.

Kongon demokraattisessa tasavallassa sijaitseva Virungan kansallispuisto on ollut Ruandan kansanmurhaa paenneiden ja useiden sissijoukkojen majapaikka. Pakolaiset harvensivat metsää suojakseen ja polttopuuksi. Sissisotilaat taistelivat milloin mitäkin armeijajoukkoa vastaan puiston suojassa.

Konfliktien jälkeen automaattiaseita päätyi salametsästäjien käsiin. Silloin hinnan maksoivat harvinaiset vuorigorillat.

 

SOTA saastuttaa vettä ja haittaa eläimiä, hyönteisiä sekä lintuja. Sen lisäksi sota edistää ilmastonmuutosta varsinkin hiilidioksidipäästöillä ja hakkuilla.

Konfliktit ovat vaikuttaneet merkittävästi ympäristöön Irakissa, Afganistanissa ja Pakistanissa. Tankit, jeepit ja varsinkin lentokalusto ovat kuluttaneet suuria määriä polttoaineita. Sodan hintaa tutkivan Costs of War -tiedetiimin mukaan näistä kulkuneuvoista syntyy tuhansia tonneja kasvihuonekaasuja.

Pelkkä Yhdysvaltain puolustusministeriö käyttää nestemäisiä polttoaineita enemmän kuin koko Suomi öljyä.

Sota on tietysti vain yksi muuttuja mutta ei ainoa eikä merkittävin ympäristöä tuhoava ilmiö. Se ansaitsee silti huomiota.

 

ILMASTON LÄMPENEMINEN ja luonnonvarojen ehtyminen ovat eräitä aikamme suurimpia ongelmia. Rauhaa tavoitteleva ajatuspaja Institute for Economics and Peace korostaa, että ilman rauhaa ympäristöongelmat eivät ratkea. Yhteistyö on välttämätöntä, koska ilmastonmuutos ei pysähdy maiden rajoille tai vältä ilmatilaloukkauksia.

Ajatuspajan sanoma on varmasti totta, mutta siitä ei pidä lannistua. Tekoja varten ei tarvita täydellistä maailmanrauhaa. Mallia voivat näyttää varsinkin ne valtiot, joiden takapihalla ei käydä sisällissotaa.

Meillä on vielä hengitystilmaa, puhdasta vettä ja jäätiköitä. Muttei aikaa odottaa rauhaa.

 

Lähde:

World Watch Magazine, War and the Environment