A bitter sweet symphony – eli kuinka nationalistinen brittipop auttoi Tony Blairin valtaan

ESSEE

OONA LOHILAHTI

Brittipopin yhteydessä on välillä käytetty muunnosta Britannian ilmavoimien logosta, jonka erityisesti The Who ja mod-nuorisokulttuurin fanit omivat 1960-luvulla. Logo sopii myös brittipopille, koska se haikaili 60-luvulle, otti mallia mod-muodista ja käytti Britannian lippua ja sen värejä. Kuva: Oona Lohilahti, Brighton

 

Brittipopin kultakaudella yhteiskunnan unohdettu osa nousi kulttuurin keskiöön. Nuoria äänestäjiä etsivä, Tony Blairin johtama New Labour käytti hyväkseen valmista massayleisöä, optimistista musiikkia ja miljonäärirokkareita.

 

Tonight, I’m a rock’n’roll star on yksi rockhistorian itsevarmimmista debyyttialbumin avausraidan kertosäkeistä. Vuosina 1994–1997 Oasikselle mikään ei kuitenkaan ollut liian suurta tai mitkään sanat liian täynnä itsevarmuutta.

Rock ’n’ Roll Starin säkeeseen tiivistyykin 1990-luvun puolivälin Britannian ilmapiiri, asenne ja mielentila. Oli hienoa olla nuori, hyväksyttävää haluta rocktähdeksi ja suotavaa tavoitella miljoonia 1960-luvulta lainatuilla sointukierroilla. 

Brittipopin vallatessa listat ja Top of the Pops -ohjelman myös poliitikot heräsivät. Muutaman vuoden ajan Labour-puolueen nouseva tähti Tony Blair oli vakiovieras musiikkigaaloissa, ja puolueen palkkalistoilla oli oma yhteyshenkilö musiikkiteollisuudelle.

Kun Blair muutti Downing Street 10:een, brittipopin aika oli ohi.

 

VUOSIIN 1993–1997 ajoittunut brittipop-kausi alkoi sodan julistuksella.

“Jos punkin tavoitteena oli hankkiutua eroon hipeistä, minä aion hankkiutua eroon grungesta”, Blurin laulaja Damon Albarn uhosi.

Blurin alkuvuosien menestystä hidasti se, että brittinuorisoa kiinnosti vain Seattlesta lähtöisin oleva musiikki, ahdistuksesta voimansa saava grunge. Albarnia ja hänen tyttöystäväänsä Justine Frischmania grunge ja Nirvana eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Niinpä he muotoilivat manifestin.

Albarn ja Frischman halusivat luoda uutta brittiläistä musiikkia, joka on vähintää yhtä hyvää kuin amerikkalainen. Perimmäinen viesti oli kuitenkin tätä suoraviivaisempi: “vitut amerikkalaisista, olemme ylpeitä brittiläisyydestä”. 

Kotimaan piti näkyä ja kuulua. Frischman leikkasi hiuksensa lyhyeksi ja alkoi käyttää kotimaisia Fred Perryn vaatteita ja Dr Martensin kenkiä. Mallia otettiin brittipopille rakkaasta 1960-luvun mod-kulttuurista. 

Ennen Albarnia brittiläisyyden palauttamista valtavirtaan suunnitteli Sueden laulaja Brett Anderson. Kun Justine Frischman vaihtoi Andersonin Albarniin, nämä ajatukset seurasivat perässä. Vaikka Albarn ja Anderson olivat vihamiehiä erityisesti Frischman-yhteyden takia, aluksi heillä oli yhteinen missio.

Britannia oli kadottanut voimansa musiikin ykkösmaana, ja tähän piti saada muutos.

 

BRITTILÄISYYS NÄKYI laulujen aiheissa, vaatteissa ja esikuvissa. The Beatles, Rolling Stones ja Sueden tapauksessa David Bowie edustivat brittimusiikin ja nuorisokulttuurin kulta-aikaa, jollaisen toistumisesta 1990-luvun alussa Albarn ja Anderson unelmoivat.

Nimestään huolimatta brittipop ei ollut yksi yhtenäinen musiikkityyli. Brittipopiksi kuvailtiin noin vuosina 1993–1997 vaikuttaneita, brittiläisyyttään korostaneita kitaravetoisia bändejä, joista suurimmat olivat Blur, Oasis, Pulp ja Suede. Kaipaus 1960-luvulle, musiikillinen nationalismi ja mahdollisimman suuren kaupallisen menestyksen tavoitteleminen yhdistivät bändit, jotka eivät aina tulleet toistensa kanssa toimeen.

1960-luvun ihailun lisäksi brittipop oli osin tiedostamaton vastareaktio Margaret Thatcherin oikeistokonservatiivihallituksille, jotka hallitsivat maata vuodet 1979–1990. Thatcherin talouspolitiikka aiheutti aluksi syvän laman. Talouden tasapainottamiseksi käytettiin talouskuripolitiikkaa, jonka periaatteiden mukaisesti rikkaiden veroja leikattiin, ammattiliitot ajettiin ahtaalle ja kaivoksia suljettiin. Erityisesti työväenluokka kärsi Rautarouvan jyrätessä uusliberalistisia päätöksiään läpi.

1980–90-lukujen vaihteessa Britannian kulttuurinen pääkaupunki oli työväenkaupunkina tunnettu Manchester. The Stone Roses, Happy Mondays ja Hacienda-yökerho yhdistettiin uuteen bilehuumeeseen, ekstaasiin. Vaikka politiikka oli kaukana näiden yhtyeiden musiikista, yhdistelmän avulla voimaton nuoriso pakeni harmaata todellisuutta.

Sheffieldiläisen brittipopbändin Pulpin laulajan Jarvis Cockerin mukaan hänen sukupolvensa oli tottunut siihen, että koulunpenkin jälkeen elämä jatkui satamatöissä.

“Olit ikään kuin yhteiskunnan unohdettu sektori — joten kun tuli mahdollisuus ottaa osaa yhteiskunnan valtavirtaan, se oli minulle jännittävää.”

Muusikot pitivät Camdenin The Good Mixeriä tukikohtanaan ennen brittipopin massasuosiota, mikä tarkoitti myös pubin muuttumista turistirysäksi. Kuva: Oona Lohilahti, Lontoo

 

KUN KONSERVATIIVIHALLITUKSET olivat saaneet nuorison tuntemaan, että heidän elämällään on vain yksi mahdollinen suunta, Oasiksen Live Foreverin kaltaisten kertosäkeiden laulaminen tuhansien muiden kanssa oli kollektiivista terapiaa. “You and I, we’re gonna live forever” loi pitkään kaivattua optimismia.

Vaikka Brett Anderson, Damon Albarn ja Gallagherin veljekset ihailivat 1980-luvun kulttibändin The Smithsin Morrisseyta ja Marria, brittipoppareiden tavoitteena oli vallata listat, myydä satojatuhansia ja tienata miljoonia. Oasis tahtoi yksinkertaisesti olla maailman suurin bändi.

Brittipop olikin ensisijaisesti populistista musiikkia, jonka tarkoituksena oli vedota kaikkiin ja tehdä brittiläisestä musiikista jälleen valtavirtaa. Se oli täysin päinvastainen agenda kuin 1980-luvun britti-indiellä. Damon Albarn tiivisti asetelman kysyessään, “kuka haluaa olla surullinen, pieni indiefriikki, joka karkottaa kaikki?”

Ideat ja tavoitteet eivät olleet brittipoppareille mitään, ellei niiden mukana tullut kaupallista menestystä. Toisin kuin ulkopuolisuudesta uran rakentanut Morrissey, brittipopparit eivät erityisesti korostaneet olevansa poikkeuksellisia. Toki monilla heistä oli jumala-syndrooma, mutta esimerkiksi Gallagherit loivat itsestään kuvaa aivan tavallisina manchesterilaisina poikina, jotka yhteiskunta oli unohtanut.

Massasuosiota tavoittelemalla oli tarkoitus saada aikaan kuulumisen tunne sekä kulttuurisesti että yhteiskunnallisesti. 

 

VAIKKA THATCHER SIIRTYI sivuun, työväenpuolue Labour hävisi myös seuraavat vaalit. John Majorin hallitus lähti nopeasti sotaan Persianlahdelle.

Konservatiivien kausi oli venynyt jo niin pitkäksi, että 1990-luvun alussa vasemmistolaiset muusikot olivat väsyneitä. Punkin ajoista jatkunut ajatus siitä, että kulttuurin täytyy vastustaa poliittista nykyisyyttä ei enää innostanut. Jopa vasemmistomuusikoiden tulenkantaja Billy Bragg jätti protestoinnin ja kirjoitti levyllisen rakkauslauluja.  

Britannian musiikkikulttuuri ajautui muutamaksi vuodeksi tyhjäkäynnille. Ainoat valopisteet olivat Creation Recordsin kiinnitykset, kuten Jesus and the Mary Chain ja My Bloody Valentine, jotka onnistuivat saavuttamaan kulttisuosion.

Andersonin ja Albarnin työ brittiläisen musiikkikulttuurin valtavirtaistamisen puolesta kuitenkin palkittiin, kun brittiläisyys sai lopullisen niskalenkin amerikkalaisuudesta keväällä 1994. Kurt Cobainin itsemurha huhtikuun alussa jätti nuorten levyhyllyihin ja sydämiin aukon, jota alkoi täyttää Blur huhtikuun lopussa ilmestyneellä Parklife-albumillaan. Elokuussa Oasis julkaisi Definitely Mayben.

 

OASIKSEN DEBYYTTIALBUMI muutti kaiken, eikä brittipopia ei päässyt enää pakoon. Kymmenen uutisissa kerrottiin musiikkilehdistön yllyttämästä Oasiksen ja Blurin singletaistelusta, ja Oasiksen Knebworthin megakeikkojen lippuja tavoitteli yli kaksi miljoonaa brittiä. Menestyneimpiä yhtyeitä jäljitteleviä kitarapopbändejä ilmestyi nopeammin kuin musiikkitoimittajat ehtivät kuunnella demoja.

Samaan aikaan Lontoo kukoisti ja eli uutta 1960-lukua. Carnaby Streetin sijaan tärkeät ihmiset, mallit, toimittajat ja turistit virtasivat nyt Camdeniin, missä suurin osa muusikoista asui ja kulutti vapaa-aikaansa. Turistit toivat puntia, mikä puolestaan kiinnitti taloudesta kiinnostuneiden poliitikkojen huomion.

Poliitikot eivät voineet jättää huomioimatta ilmiötä, joka oli luonut maahan uuden, optimistisen, nuoruutta juhlivan ja kansakuntaa yhdistävän ilmapiirin. Kun Labourin johtoon nousi vuonna 1994 jalkapalloa ja pubeja rakastava Tony Blair, puolue lähti hyödyntämään brittipopin luomaa hurmosta.

Blair on maailmanhistorian ainoita poliitikkoja, joka pystyi ottamaan riskin ja ojentamaan kätensä kulttuuriväelle. Eliittikoulut käynyt poliitikko oli katu-uskottava etenkin musiikkiteollisuuden silmissä, sillä Oxfordissa lakiopiskelijana hän oli käyttänyt vapaa-aikansa Ugly Rumours -bändin laulajana matkien lavalla Mick Jaggerin liikkeitä. Oli ymmärrettävää, että musiikkiteollisuus ja muusikot innostuivat oppositiojohtajasta, joka tiesi, mikä Fenderin kitara on.

Kun vuonna 1996 kansan enemmistö todella tahtoi konservatiivit ulos hallituksesta, Blair oli lähes yhtä suosittu kuin Oasis.

Labourin puoluesihteeri Alastair Campbell tiivistikin ilmapiirin seuraavasti: “Jokin on selvästi muuttunut. Kaduilla on uusi tunnelma. Toive muutoksesta. Britannia vie jälleen musiikkia. Nyt tarvitsemme enää uuden hallituksen.”

 

BRITTIPOP EI ollut perinteisellä tavalla poliittista. Bändien sanoitukset eivät kehottaneet vastustamaan konservatiiveja tai lopettamaan rasismia. Brittipop kuitenkin ratsasti samalla teemalla kuin tämän päivän populistiset puolueet. Ennen oli kaikki paremmin -ajatusmaailma on tuttu myös Donald Trumpin vaalikampanjasta. Blur nimesikin toisen albuminsa kuvaavasti: Modern Life is Rubbish, eli moderni elämä on roskaa.

1990-luvun alun Britanniassa menneisyyteen haikailevaa populistista agendaa ajoivat muusikot, eivät poliitikot.

Populismin tarkoituksena on näennäisesti yhdistää esimerkiksi kokonainen kansakunta. Todellisuudessa kyse on enemmänkin vahvojen jakolinjojen piirtämisestä. Vaikka brittipop todella yhdisti tiettyä kansanosaa, se myös loi eroja. Vastakkain olivat esimerkiksi työväenluokka ja keskiluokka, poikien kulttuuri ja feminismi, menneisyys ja tulevaisuus, Britannia ja Amerikka, grunge ja brittipop, työväenpuolue ja konservatiivit.

Ilmiö oli vahvasti nationalistinen, ja bändit kommentoivat luokkayhteiskuntaa erityisesti haastatteluissa. Oasis puhui perinteisen työväenluokan puolesta ja avoimesti halveksi keskiluokkaista Bluria. 

Luokkasodan ytimeen osui historian epätodennäköisin poptähti Jarvis Cocker yhtyeensä Pulpin kanssa. Brittipopin teemalauluksi noussut Common People kertoo kreikkalaisesta rikkaan perheen tyttärestä, joka haluaa tietää, kuinka brittiläiset tavalliset ihmiset elävät. Cocker kritisoi ajatusta laulussa huomauttamalla, että naisella on aina mahdollisuus jättää “tavallisen ihmisen” todellisuus, koska hänellä on rahaa. Tavallisille ihmisille se ei ole vaihtoehto.

Brittipopin nationalismi tiivistyi Britannian lipun, eli union jackin uudelleenbrändäykseen. Brittipop-manian kynnyksellä, vuonna 1992 Morrissey oli aiheuttanut mediakohun kääriytymällä Finsbury Parkin keikallaan Britannian lippuun. Shokeeraamisen mestaria syytettiin rasismista ja natsien kanssa flirttailusta, sillä union jack yhdistyi vielä niin vahvasti äärioikeistoon. 

Kuitenkin jo seuraavana vuonna sama lippu aloitti koko brittipop-ilmiön.

Kun Select-lehden huhtikuun 1993 numeron kanteen kuvattiin Sueden Brett Anderson, hänen taakseen päätettiin lisätä Britannian lippu. Anderson suuttui kansikuvan nähtyään, mutta tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi, kun brittipop-bändit yhdistettiin Britannian väreihin. Parin kuukauden päästä Oasiksen demon kannessa komeili union jack pyörteeksi muokattuna, ja Noel Gallagher hankki myöhemmin kuuluisan union jack -kitaransa. Parin vuoden päästä Spice Girlsien Geri Halliwell esiintyi union jack -minimekossa. 

 

BRITTIPOPIA ON jälkeenpäin kritisoitu siitä, että se oli hyvin valkoista, englantilaista ja miehistä. 

Vaikka Oasiksen menestys oli verrattavissa The Beatlesiin, Oasis ei koskaan ollut samanlainen liberaali voima kuin Liverpoolin kvartetti. The Beatlesin kiertuevuosista kertovassa uudessa Eight Days a Week  – The Touring Years -elokuvassa kerrotaan, kuinka yhtye päätti, ettei soita yhdysvaltalaisilla areenoilla, jos niillä harjoitetaan rotuerottelua. The Beatlesin keikoilla moni nuori tunsi ensimmäistä kertaa elämässään yhteenkuuluvuutta toisen väristen ihmisten kanssa. 

Oasis puolestaan nosti valkoisten miesten lad- eli poikien kulttuurin kunniaan ja vahvisti suuntaansa etsivien nuorten miesten itsetuntoa. Naisia oli käytännössä vain kahdessa yhtyeessä, Elasticassa ja Sleeperissä, tummaihoisia ei yhdessäkään.  Vain Sueden Brett Anderson erottui homogeenisestä joukosta pelaamalla androgyynillä ulkonäöllään ja biseksuaalisuudellaan.

Brittipopilla ratsastaessaan myös New Labour teki itsestään valkoista, miehistä ja englantilaista. Puolue ei yrittänyt tavoitella Britannian vähemmistöjä, ja Blairin hallituksen ensimmäisiä tekoja oli yksinhuoltajien, eli käytännössä naisten, tukien leikkaaminen.

The best there was, the best there is and the best there ever will be! julisti Oasis Be Here Now’n kuvauksissa päivänä, jolloin Tony Blair voitti vaalit. Kuva: Oona Lohilahti Jill Furmanovskyn näyttelystä Manchesterissa

 

BRITTIPOPIN KULTAKAUDELLA Labourilla oli epävirallinen brittipop-virkamies, joka vastasi puolueen yhteyksistä musiikkimaailmaan. Musiikkiteollisuus haluttiin mukaan kampanjaan, koska Labour tarvitsi vaaleissa nuorten ääniä. 

Kampanjansa aikana Blair käytti puheissaan ilmaisuja, jotka hän oli ottanut suoraan vallalla olevasta ilmapiiristä. Hän halusi Britannian olevan taas nuori maa, jolla on yhteinen tarkoitus.

Blairin asemasta kertoo se, että oppositiojohtajana vuosina 1994–1996 hänet nähtiin useissa musiikkigaaloissa sekä vieraana että palkinnon jakajana. Yhdessä puheessaan Blair sanoi rock’n’rollin olevan tärkeä osa sekä brittiläistä kulttuuria että elämäntapaa. Jokainen muusikko Bonosta Noel Gallagheriin halusi käydä tervehtimässä uutta tähtipoliitikkoa.

Blairin kaveeraus rocktähtien kanssa kävi alkuhuuman jälkeen kiusalliseksi. Koko brittipop-luokka oli perusteellisen vieroituksen tarpeessa viimeistään vuoden 1996 jälkeen, minkä takia heidän käytöksensä alkoi olla liian arvaamatonta tulevalle pääministerille.

 

MUUSIKOILTA HALUTTIIN neuvoja siitä, miten Labour voisi vedota paremmin nuoriin. Blair pyysi apua ensimmäisenä Damon Albarnilta, jolle drinkkien juominen työväenpuolueen johtohenkilöiden kanssa oli aluksi hienoa ja jännittävää. Hän ymmärsi kuitenkin pian, ettei hän voi voittaa yhteistyöstä mitään. Ennen vaaleja Albarn oli onnistunut kyllästymään kaikkeen. Hän puhui mediassa kyynistyneesti Labouria vastaan ja kritisoi jopa itseään siitä, että oli joskus tahtonut olla niin kuuluisa kuin on mahdollista.

Parhaan ja uskollisimman ystävän Blair sai lopulta Oasiksen löytäjästä, Creation Recordsin perustajasta Alan McGeestä. McGee oli ollut pari vuotta poissa kuvioista sen jälkeen, kun hän melkein tappoi itsensä huumeilla. Innostus Labourin auttamiseen saattoi kummuta halusta korvata menetetyt vuodet.

Muusikoita kehotettiin kertomaan haastatteluissa, että he aikovat äänestää Labouria seuraavissa vaaleissa. Brittipop-huuman harjalla Albarn ja Noel Gallagher olivatkin Labourille avuksi. Pahasti päihtynyt Noel Gallagher piti vuonna 1996 musiikkigaalassa voittopuheen, jossa hän julisti, että “tässä huoneessa on seitsemän ihmistä, jotka antavat tämän maan nuorisolle hieman toivoa. He ovat minä, (Liam), Bonehead, Guigsy, Alan White, Alan McGee ja Tony Blair.”

Kun vaalit lähenivät, Alan McGee alkoi toimia. Labourille luovutettiin Oasiksen platinalevy näyttävästi median ollessa paikalla. Tilaisuuden viesti oli: Oasis tahtoo konservatiivit ulos ja Labourin hallitukseen. Lehtiartikkelissa McGee puolestaan totesi, että Tony Blair voi tehdä brittiläiselle politiikalle saman kuin hänen Creation Records teki brittiläiselle musiikille muun muassa löytämällä Oasiksen.

 

HISTORIATIETOISUUDESTAAN HUOLIMATTA brittipop kaatui siihen, mihin monet muutkin ovat kaatuneet: omaan ylimielisyyteensä, itsensä toistamiseen ja huumeongelmiin. Vuosina 1996–1997 julkaistut brittipopalbumit olivat Sueden Coming Upia lukuunottamatta pettymyksiä. Blur julkaisi aiempia synkemmän Blur-albumin, Pulp listakärjestä kauaksi jääneen This is Hardcoren ja Oasis tasapaksuksi tuomitun Be Here Now’n. Jo edellisenä vuonna Oasiksen megakeikat Knebworthissa olivat antaneet varoituksen tulevasta. Mitä maailman suurimpien konserttien jälkeen voisi enää saavuttaa?

Samaan aikaan Spice Girls oli alkanut levittää hyvin toisenlaista sanomaa ja voimaannuttaa valkoisten miesten sijaan nuoria naisia. Radioheadin OK Computer muutti tuhansien ihmisten elämän vuonna 1997, ja Robbie Williamsin Angels valtasi listat samana vuonna.

Brittipopissa oli kyse menneisyyden kierrättämisestä, ei tulevaisuuden keksimisestä. Erityisesti Radiohead ja Spice Girls tarjosivat kuulijoilleen uuden maailman, minkä vuoksi huumeiden turruttamilla aisteilla tehdyt brittipop-albumit eivät enää innostaneet entiseen tapaan. Kaiken lisäksi maan ilmapiiri muuttui kesällä 1997, kun prinsessa Diana kuoli. 

Uusi musiikki oli todellinen syy sille, miksi brittipopin kauden voi sanoa loppuneen vuonna 1997. Symbolisen päätöksen sille antoi Tony Blairin nouseminen pääministeriksi toukokuussa 1997. Se oli huumaa ja positiivisuutta täynnä olleiden vuosien huipennus. Samanlaista musiikkiteollisuuden ja puolueen välistä yhteistyötä ei ole nähty sen jälkeen. Ehkä muusikot ymmärsivät, että tällaisesta suhteesta hyötyvät loppupelissä pelkästään poliitikot. 

New Labourin kampanjassa auttaneita muusikoita kutsuttiin vielä juhlimaan voittoa Downing Street 10:een. Labouria vastaan kääntynyt Damon Albarn katsoi parhaaksi olla menemättä kutsusta huolimatta.

Noel Gallagher ja Alan McGee puolestaan ikuistettiin kuviin, joissa musiikkibisneksen kirkkaimmat tähdet näyttävät olevan matkalla täysin vääriin juhliin. Tunnelma Downing Streetillä vahvisti asetelman.

Heidän tehtävänsä New Labourin tarinassa oli ohi.

 

Miltä Britannian hullaannuttanut brittipop kuulostaakaan? Kuuntele Oonan brittipop-suosikkien lista, johon on valittu kappaleita vuosilta 1993—1997.

Lähteet

John Harris — The Last Party

Jeremy Gilbert Britpop and Blairism

Live Forever: The Rise and Fall of Britpop -dokumentti 

Guardian – Britpop: a cultural abomination that set music back

Guardian – Forget Cool Britannia – we should reclaim the subversive spirit of 1994

Guardian — Sing When You’re Winning 

Guardian – Britpop and Kurt Cobain 20 years on – don’t look back in anger

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *