Loading

Opetus- ja kulttuuriministeriö valmistelee valtion tuen jakokriteerien muokkaamista. Voisiko vaikkapa punkyhtye Perseenpyyhkijät saada valtion rahaa aluepoliitiikan nimissä? Kuva: Veera Tegelberg

VEERA TEGELBERG

KOLUMNI

Guggenheimin säätiön kuusi vuotta kestänyt Helsinki-ristiretki oli kulttuuriteko. Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi voidaan nyt käydä keskustelua siitä, miten Suomessa tehtävälle kulttuurille saataisiin enemmän rahaa.

 

Amerikkalainen Solomon R. Guggenheimin säätiö on tuonut suomalaiseen kulttuurikeskusteluun tarvittavan tuulahduksen. Säätiölle pitäisi vähintään myöntää jokin tunnustus, kuten Helsingin kulttuuriteko -palkinto.

Vaikka säätiö ei näillä näkymin ole tuomassa kaupunkiin omaa museotaan, toi se Suomeen vireää, yhteiskunnallista keskustelua. Sinnikkään valloitusretken ansiosta esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston marraskuun lopussa käydyssä kokouksessa riitti säpinää. Harvoin mikään valtuusto Suomessa keskustelee intohimoisesti kulttuurista yli viiden tunnin ajan.

Guggenheimin ansiosta suomalainen kansallisidentiteetti nousi ihastuttavasti esiin juuri Suomen 100-vuotisjuhlien kynnyksellä. Museota vastustanut kulttuuriväki, poliitikot ja tavalliset kansalaiset korostivat, miten Suomessa tehdään ja esitellään jo nyt laadukasta taidetta.

Amerikkalaissäätiön hankkeen uskotaan osaltaan vauhdittaneen suomalaismuseoita vuonna 2016 huipputuloksiin, mikä näkyi muun muassa Museokortin kasvaneena käyttönä.

Guggenheim vahvisti siis sekä suomalaisten itseluottamusta että maan museoiden tilannetta.

 

TERAPEUTTISEN ITSETUTKISKELUN LISÄKSI Guggenheim-vänkäys herätti keskustelun siitä, edesauttaako museon rakentaminen julkisella rahalla tavallisia suomalaisia, vai voisiko rahan käyttää toisin.

Museon rakentaminen ja toiminnan ylläpitäminen olisivat vaatineet yli 230 miljoonaa euroa julkista rahaa, josta osa olisi tullut valtiolta ja osa Helsingin kaupungilta. Suurin osa olisi mennyt pelkän museon rakentamiseen.

Summa on mittava, sillä se on puolet siitä, mitä opetus- ja kulttuuriministeriö vuosittain käyttää taiteen ja kulttuurin edistämiseen.

 

SUOMEN 100-VUOTISJUHLIEN LÄHESTYESSÄ on paikallaan kysyä, minkälainen kulttuuri ansaitsee rahaa. Hallitus on määritellyt yhdeksi tukensa jakoperusteeksi osallisuuden lisäämisen.  Rahoituksen jakoperusteen tavoitteena on, että: “Osallisuus kulttuuriin lisääntyy ja eri väestöryhmien erot osallistumisessa kaventuvat.”

Se, että valtio tavoittelee osallisuuden lisäämistä, ei toki tarkoita, että vaikkapa kuntien pitäisi pyrkiä samaan päämäärään. Osallisuuden ja siten hyvinvoinnin tuottaminen kuulostaa kuitenkin erinomaiselta perusteelta, jos taloudelliselle sijoitukselle halutaan saada vastinetta.

Myös Guggenheimia perusteltiin nimenomaan hyvänä sijoituksena, mutta hyöty olisi tullut suomalaisille pikemminkin välillisesti, kun turistit olisivat kantaneet Helsinkiin rahaa. Jos yhteisöllisyyttä korostettaisiin tuen jakamisperusteena, rahaa sijoitettaisiin kansalaisopistoihin ja ruohonjuuritason yhdistyksiin, jotka tanssittavat, laulattavat, naurattavat ja itkettävät ihmisiä ympäri Suomea vuodesta toiseen.

Ensi vuosi voi olla käänteentekevä suomalaisen kulttuurin rahoituksen kannalta, sillä valtion kulttuuriin ja taiteeseen jakaman rahoituksen jakoperusteita ollaan osin muuttamassa. Asiaa pohtivan työryhmän pitäisi esitellä suuntaviivoja alkuvuoden aikana. Esillä on ollut ajatus, että henkilökunnan määrällä olisi yhä vähemmän merkitystä saatavan summan kokoon.

”Tässä juuri piilee kulttuurin talouskeskustelun kipupiste: pitäisikö kulttuurin tuottaa rahaa vai esimerkiksi hyvinvointia?

 

JAKOSYSTEEMIN KÄÄNTÖPUOLI ON, miten Suomen suurimpien kulttuuritoimijoiden, kuten Helsingin Kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin, kaupunginorkesterien tai kaupunkien taidemuseoiden, rahoitus ja toiminta turvataan, jos niiden julkinen rahoitus vähenee.

On mielenkiintoista nähdä, millaisia rahoitusperusteita työryhmä esittää. Esimerkiksi yhteisöllisyyden tuottamista on vaikeaa mitata tai taulukoida luotettavasti ja reilusti. Tuen jaossa olisi hyvä huomioida esimerkiksi alueellinen merkitys, sillä nyt iso osa valtion rahasta jää pääkaupunkiseudulle.

Ympäri Suomea tehdään yhteisöjä liikkeelle laittavaa kulttuurityötä vuodesta toiseen talkoovoimin. Se on kuorolaulua, kuvataidetta, teatteria, tanssia, orkesterisoittoa, elokuvajuhlia, sirkusta ja kansanperinnettä, jolla on paljon enemmän merkitystä suomalaisille kuin vaikkapa Guggenheimilla. Rahallisesti tällaisen toiminnan arvo on pieni, mutta ei sitä rahalla voikaan mitata.

Tässä juuri piilee kulttuurin talouskeskustelun kipupiste: pitäisikö kulttuurin tuottaa rahaa vai esimerkiksi hyvinvointia? Jos Suomi haluaa houkutella kulttuurituristeja, tarvitaan enemmän tapahtumia ja tarjontaa, joita ei muualta löydy. Se taas vaatii aikaa ja rahaa. Päämäärätietoista kehittämistä.

 

KIITOS GUGGENHEIMIN, suomalaisen kulttuurikeskustelun voi sanoa voivan tällä hetkellä paremmin kuin aiemmin. Hyvin alkanut keskustelu kaipaa uusia avauksia ja tekoja vuonna 2017.

Ja jos keskustelu näyttää hiipuvan, ei hätä ole tämän näköinen. Guggenheimin voi herättää aina uudestaan.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Top