Loading

Osa republikaaneista tukee Donald Trumpia, vaikkei seiso hänen ajamansa politiikan takana. Syy on se, että seuraava presidentti pääsee nimittämään todennäköisesti useamman korkeimman oikeuden tuomarin. Kuvat: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

ESSEE

Donald Trumpin mahdollisuus nousta Yhdysvaltojen presidentiksi ei ole syy, vaan seuraus. Trump-hetki on 1960-luvulla alkaneiden tapahtumien huipentuma. Tuolloin demokraatit menettivät etelävaltiot.

 

“Tässä meni etelä sukupolveksi eteenpäin,” totesi Lyndon B. Johnson vuonna 1965. Demokraattipresidentti oli juuri allekirjoittanut lain, joka takasi äänioikeuden myös mustille amerikkalaisille. Johnson oli oikeassa, mutta ei voinut aavistaa, että allekirjoitus sinetöi etelän republikaanien kannatusalueeksi paljon pidemmäksi aikaa kuin vain sukupolveksi.

Yhdysvaltojen etelävaltioiden valkoisen väestön kannatuksen siirtyminen demokraateilta republikaaneille on yksi merkittävimmistä syistä sille, miksi republikaanit ovat pärjänneet viime vuosina niin hyvin Yhdysvaltojen politiikassa.

Erityisesti tämän takia Donald Trumpilla on huomenna mahdollisuus nousta Yhdysvaltojen presidentiksi.

 

VUONNA 1964 lähes 80 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoi, että maan hallitus tekee hyvää työtä.

Samana vuonna republikaanien riveistä presidentiksi pyrki arkansaslainen, oman aikansa oikeistopopulisti, senaattori Barry Goldwater. Hänen mielestään valtion tuli lopettaa sosiaaliturvan tarjoaminen, talouteen puuttuminen ja jokaisella osavaltiolla pitäisi olla oikeus päättää perusoikeuksista itse. Kansalaisoikeuslaki oli perustuslain vastainen, ydinase vain ase muiden joukossa ja Neuvostoliitto kaiken pahan alku ja juuri.

Kun Goldwater kärsi murskatappion Johnsonille, Suomessa asti huokaistiin helpotuksesta. Goldwaterin mahdollinen presidenttiys nähtiin uhkana koko maailmalle erityisesti kylmän sodan jännittyneessä ilmapiirissä. Hänen ideologiansa oli liian oikeistolainen aikana, jolloin molemmat puolueet ihannoivat Länsi-Eurooppaan syntynyttä hyvinvointiyhteiskunnan alkua, ja markkinatalouteen kuului olennaisesti pankkisektorin sääntely.

Yli 50 vuotta myöhemmin hallituksen hyviin aikeisiin uskoo enää 20 prosenttia kansasta. Obaman presidenttikausilla pahimmillaan vain viisi prosenttia republikaaneista luotti poliittisiin instituutioihin. Kolmasosa ei osaa nimetä liittovaltion poliittisista instituutioista yhtäkään. Moni keskustalainen liikkuva äänestäjä kannattaa republikaaneja, koska luulee demokraatteja vasemmistoksi ja republikaaneja keskustaksi, vaikka demokraatit ovat keskustapuolue ja republikaanit oikeistolainen. 

Goldwaterin linjasta sen sijaan on tullut republikaanipolitiikan valtavirtaa. Vuoden 1964 presidenttiehdokasta muistuttava ydinasemyönteinen Donald Trump on ehdolla Valkoisen talon isännäksi.

 

1960-LUVULLA YHDYSVALTOJEN kaksipuoluejärjestelmässä ei ollut suuria ideologisia eroja. Johnsonin vaalivoiton jälkeen psykologi David Sears kuvasi Yhdysvaltojen puolueiden välistä kunnioitusta suureksi. ”Yhdysvalloissa hävinnyt oppositio hyväksyy yleensä enemmistön tahdon suhteellisen rauhallisesti ellei jopa täydellisen tyynesti”, hän kirjoitti.

Molempien puolueiden muutos alkoi kuitenkin 1960-luvulla. Kun demokraatit käänsivät politiikkansa ja alkoivat ajaa tasa-arvoisia kansalaisoikeuksia myös mustille, republikaanien goldwaterilainen siipi näki mahdollisuuden. 

Tämän ansiosta Goldwaterin liian oikeistolainen linja ei hajottanut puoluetta. Goldwaterin edustamat etelän konservatiivit saivat puolueessa vallan idän ja pohjoisen maltillisemmilta republikaaneilta. He alkoivat noudattaa niin sanottua Southern Strategya, jonka tarkoituksena oli poistaa puolueen yleispätevä imago ja alkaa houkutella erityisesti etelän valkoisia äänestäjiä.  

Southern Strategy onnistui. Etelävaltioiden valkoiset, rotuerottelua kannattavat amerikkalaiset siirtyivät pikkuhiljaa demokraattien äänestäjistä republikaanien riveihin.

Presidentti Johnsonin epäonninen kamppailu Vietnamin sodan kanssa puolestaan karkotti demokraattien äänestäjiä samaan aikaan, kun hyvinvointivaltiomallinen sosiaalipolitiikka toi uusia. Sodan koko ajan kasvavan uhrimäärän takia Johnson ei pyrkinyt toiselle kaudelle.

Republikaanien ja maan yleisen muutoksen ensimmäinen huipentuma oli Goldwaterin kampanjan kautta politiikkaan astuneen Ronald Reaganin presidenttiys vuosina 1981–1989. Reagan tunnetaan hyvinvointivaltiota eniten vastustaneena Yhdysvaltojen presidenttinä, jonka sääntelyä purkanutta talouspolitiikkaa kutsuttiin nimellä reaganomics. Reaganin linja ei poikennut merkittävästi Goldwaterin mielipiteistä.

Reaganin kaudella demokraatit muuttuivat erityisesti Bill ja Hillary Clintonin johdolla korkeakoulutettujen puolueeksi, joka alkoi ajaa tasa-arvoisten kansalaisoikeuksien lisäksi muitakin liberaaleja arvoja. Konservatiivipuolueesta tuli uusi työväenpuolue, ja vuonna 1994 republikaanit saivat kongressiin enemmistön lähes puolen vuosisadan tauon jälkeen.

nyc4

TRUMPIN NOUSU presidenttiehdokkaaksi ei tietenkään ole sattumaa. Se on viidenkymmenen vuoden kehityksen summa. Goldwaterin, Reaganin ja Sarah Palinin teekutsuliikkeen jälkeen Trump on kiistämättä republikaanien Southern Strategysta alkaneen politiikan huipentuma.

Trumpin pääseminen kisassa näin pitkälle kertoo erityisesti republikaanien kriisistä. Taloustieteilijä Paul Krugman tiivistää osuvasti maansa toisen puolueen tämän hetken tilan viime viikolla julkaistussa New York Timesin kolumnissaan.

“Puhemies Paul Ryan ei ole rasisti eikä autoritäärinen hallitsija. Hän kuitenkin tekee kaikkensa, jotta rasistista ja itsevaltiaasta tulee maailman vaikutusvaltaisin mies. Miksi? Koska silloin hän voisi yksityistää sosiaalivakuutuksen ja leikata rikkaiden veroja. Ja tämä, tiivistetysti, kertoo, mitä republikaaneille ja Yhdysvalloille on tapahtunut.”

Republikaanit ovat toisin sanoen valmiita menemään äärimmäisyyksiin päästäkseen toteuttamaan omaa politiikkaansa, tai vähintään estääkseen demokraattien suunnitelmat. Päätöksenteko Washingtonissa on joutunut viime vuosina useaan otteeseen republikaanien taipumattoman ja toisaalta myös puolueen sisällä hajanaisen politiikaan panttivangiksi. 

 

 

KRUGMAN MUISTELEE, että republikaanien kampanja demokraatteja vastaan kävi erityisen likaiseksi, kun puolue oli saanut kongressiin enemmistön. Bill Clintonin presidenttikausilla perättömät väitteet mediassa olivat tavallisia ja oikeusprosesseja käynnistettiin kiusantekomielessä. 

Vaihtoehdoton politiikka on kasvanut uusiin ulottuvuuksiin Barack Obaman presidenttiyden aikana. Republikaanit eivät hyväksyneet demokraatin paluuta Valkoiseen taloon ja yksinkertaisesti kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä. Tämän seurausta oli esimerkiksi taistelu velkakaton nostamisesta vuonna 2013. Valtion virkamiesten palkkojen maksu pantiin jäihin, ja koko pääkaupunki pysähtyi käytännössä yhden miehen, Ted Cruzin, takia. Kun kansa ei seuraa politiikan arkea, poliitikkojen houkutus käyttää tällaisia tosi-tv-elementtejä oman agendan ajamiseksi kasvaa.

Vuoden 2016 kärjistynyt, vaihtoehdoton ja mustavalkoinen meno Washingtonissa johtuu osittain siitä, että puolueet ovat kauempana toisistaan kuin kahteen vuosikymmeneen. Vuoden 2004 jälkeen demokraattien ja republikaanien välinen ideologinen ero on tuplaantunut.

Republikaanien osalta siirtyminen oikealle on seurausta esimerkiksi teekutsuliikkeen noususta heti talousromahduksen jälkeen. Teekutsuliikkeen patriootit eivät halua nähdä puolueensa tekevän pienintäkään kompromissia demokraattien kanssa. Yli 70 prosenttia teekutsulaisista ei myöskään hyväksy kongressin republikaanijohtajia. Äärikonservatiivisten uskovaisten ääniä tavoitellakseen moni valtavirran republikaani on joutunut siirtymään oikealle. 

Puolueen radikalisoitumisen on saanut tuntea nahoissaan esimerkiksi viime vuonna eronnut puhemies John Boehner.  Hänen mahdottomana tehtävänään oli pitää yhdessä koko ajan konservatiivisemmaksi muuttuvia republikaaneja samaan aikaan, kun puolueen sisäiset erot kasvoivat.

 

REPUBLIKAANIEN SUURIN ongelma on se, ettei puolueen äänestäjäkunta ole muuttunut Southern Strategyn aloittamisesta. Konservatiivipuolueen arvot vetävät edelleen puoleensa etenkin etelävaltioiden valkoista työväestöä.

Puolueen äänestäjät ovat vuosi vuodelta vanhempia, valkoisempia ja vähemmän koulutettuja. He, jotka identifioivat itsensä ensisijasesti amerikkalaisiksi, äänestävät mieluummin republikaaneja kuin demokraatteja.

Sarah Palinin johtama teekutsuliike ei uudistanut puoluetta tai laajentanut äänestäjäkuntaa. Lähes 90 prosenttia liikkeen kannattajista oli valkoisia, 75 prosenttia yli 45-vuotiaita ja vain alle 25 prosentilla oli yliopistotutkinto.

Kun verrataan republikaanien ja demokraattien äänestäjiä, republikaanit ovat harvemmasta asiasta samaa mieltä puolueensa kanssa kuin demokraatit. Republikaanien äänestäjät ovat myös eniten riippuvaisia liittovaltion rahoittamasta sosiaaliturvasta, vaikka konservatiivien yhteinen vihollinen on sosiaaliturvaa rahoittava liittovaltio. 

 

nyc30

TRUMP ON VEDONNUT erityisesti niihin amerikkalaisiin, jotka ovat kyllästyneet Washingtonin poliittiseen eliittiin – sekä demokraatteihin että republikaaneihin. Huomisissa vaaleissa on siis kyse pitkälti samasta kuin EU:sta lähtemisestä äänestäneessä Britanniassa. Rajat kiinni ja valta takaisin kansalle!

Vanhempi sukupolvi haluaa muutoksen, vaikka heidän nostalgista maailmankuvaansa ei ole mahdollista enää palauttaa.  He tahtovat osoittaa, että vaikka valta on keskittynyt Washingtoniin, he pystyvät saamaan aikaan muutoksen. Sillä ei ole väliä, miten uskottavia Trumpin lupaukset ovat. Pääasia, että jokin muuttuu. 

Se, että osa republikaaneista on irtisanoutunut ehdokkaansa puheista, on vain hyvä asia. Mitä vähemmän eliitti Trumpista pitää, sitä enemmän hän näyttäytyy kapinan ja vallankumouksen johtajana.

Trumpin äänestäjät ovat menettäneet uskonsa siihen, että liberaali demokratia hyödyttäisi heitä. He eivät usko yhteistyöhön ja dialogiin. Eikä se sinänsä ole mikään ihme. Kansa on vain ottanut mallia riitaisastaWashingtonista.

Trumpin kannattajien kokemus vaikutusmahdollisuuksien menetyksestä on osittain myös totta. Martin Gilesin ja Benjamin Pagen tutkimus osoitti, että Yhdysvaltojen poliittisiin päätöksiin ei vaikuta kansan enemmistön, vaan rikkaimman kymmenyksen mielipide. Yhdysvallat – oligarkia vai demokratia, otsikoi BBC

 

HUOMISTEN VAALIEN asetelma ei todennäköisesti olisi tämä, jos Yhdysvaltojen talous ei olisi romahtanut vuonna 2007. Koska demokraattinen järjestelmä ei estänyt katastrofia, moni kotinsa ja työnsä menettänyt menetti myös uskonsa nykypolitiikkaan. Tutkimusten mukaan talouskriisin jälkeen äärioikeiston suosio nousee keskimäärin peräti 30 prosenttia. Trump vain jatkoi siitä, mihin teekutsuliike jäi.

Hillary Clinton totesikin New Yorkerin haastattelussa melko suoraan, että presidentti Barack Obaman olisi kannattanut edes yrittää saattaa talousromahduksen syyllisiä vastuuseen, vaikka ketään ei voinutkaan syyttää suoraan. Tämä oli yksi tekijä Trumpin nousun takana.

“Joten jos emme voi syyttää yritys X:ää, syytetään maahanmuuttajia. Eikö vain? On pakko syyttää jotakuta, se on osa ihmisluontoa. Jos et kerro ihmisille, mitä heille tapahtuu – – voisit edes käyttäytyä niin, että tiedät, miltä kansalaisista tuntuu”, Clinton sanoi.

 

TRUMP EI OLE SYY, vaan seuraus. Vaikka republikaanit ovat valittaneet Trumpin kaapanneen puolueen, Trump-ilmiö ei olisi ollut mahdollinen ilman puolueen pitkää flirttailua rasismin ja populismin kanssa. Trump on seuraus republikaanien hajanaisuudesta, kannattajakunnan valkoisuudesta ja siitä, että republikaanien valtavirran politiikan ja teekutsuliikkeen välinen ero on sumentunut uhkaavasti.

Trumpin kampanjaa  on kuvannut viha. Jos viha politiikassa kohdistuu esimerkiksi jonkin kansanosan kokemaan epätasa-arvoon, kuten 1960-luvulla rotuerotteluun, se on merkki terveestä yhteiskunnasta. Trumpin tapauksessa viha kuitenkin kohdistuu yhteiskunnan heikoimpiin. Silloin on kyse oman edun ajamisesta muiden kustannuksella – pahimmassa tapauksessa väkivaltaisesti.

Kaikki tämä kertoo professori Yuval Noah Hararin mielestä siitä, että liberaalin demokratian tarina on juuri nyt suuressa kriisissä. Kun vanha tarina romahtaa, tarvitaan uusia tapoja ajatella ja selittää maailmaa, ratkaista ilmastonmuutoksen uhka ja teknologian kehittymisestä johtuva työpaikkojen menetys.

“Tällä hetkellä kuitenkin olemme vielä nihilistisessä pettymyksen ja vihan hetkessä, jossa ihmiset menettävät uskonsa vanhaan tarinaan ennen kuin he ovat omaksuneet uuden. Tämä on Trump-hetki.” 

Hararin mukaan Trump-hetken voi rinnastaa Hitler-hetkeen tai ensimmäisen maailmansodan aloittaneeseen Frans Ferdinand -hetkeen. Tällä kertaa liberaalia demokratiaa ei kuitenkaan vastusta ideologia, kuten fasismi, sillä Trumpilla ei ole ideologiaa. Vuodesta 1987 lähtien Donald Trump on ollut republikaani, sitoutumaton, demokraatti, uudestaan republikaani, sen jälkeen taas sitoutumaton ja tällä hetkellä hän on republikaani lähinnä nimellisesti, sillä hänen ajamansa politiikka ei ole erityisen konservatiivista. 

patsas

VAIKKA TRUMP HÄVIÄISI, hän voi tehdä goldwaterit ja määritellä republikaanien uuden suunnan. Jos puolue lähtee sille tielle, demokraatit vahvistuvat entisestään. Trumpin linja kun houkuttelee vain vähimmistöön jääviä valkoisia, eläkeikää lähestyviä amerikkalaisia. 

Republikaanit saattavatkin muotoilla Johnsonin lauseen uudestaan: “Nyt menetimme latinot ja mustat sukupolveksi.”

Parhaassa tapauksessa vuosi 2016 kuitenkin herättää puolueen pohtimaan, mitä on konservatiivinen politiikka 2010-luvulla. Se ei voi olla haikailua Reaganin aikaan eikä se voi olla unelmointia paluusta takaisin valkoisten ylivaltaan, jolloin vähemmistöillä ei ollut poliittisia oikeuksia.

 

JOS CLINTON VOITTAA huomenna, Trumpin kannattajat eivät katoa. Yhdysvalloissa on edelleen suuri joukko ihmisiä, jotka kokevat elämäntapansa olevan viimeisiä hengenvetoja ottava uhanalainen laji, jonka Washington haluaa hävittää.

Clintonin suurin tehtävä presidenttinä olisi maan yhdistäminen. Se on vaikeampaa kuin vuoden 2007 talouskriisin hoitaminen.

Lähteet:

Antti Kaihovaara (toim.) – Jakolinjojen Suomi

Tommi Uschanov – Tämä on Amerikka

The New Yorker – The Unconnected  

Washington Post – Trump Isn’t the Next Barry Goldwater, It’d be Easier if He Was

The Atlantic: What Will the Trump Aftershock Look Like

New Republic – Southern Strategy Made Donald Trump Possible 

The New Yorker –Two  Americas: Why Donald Trump Still Has a Lot Of Support

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Top