Kantaa ottavat sarjakuvat ovat portti koviin uutisiin

Kuva: Wikimedia Commons

KARLA KEMPAS

KULTTUURIKUUKAUSI

Tiesitkö, että smurffit olivat Belgian kieliriidan vertauskuva? Entä sitä, että Suomessa on lakkautettu kokonainen lehti pilakuvien vuoksi? Valtablogi selvitti, mitä vaikuttaville kuvituksille kuuluu nyt.

 

Poliittiset pilapiirrokset, kantaa ottavat sarjakuvat ja vaikuttavat kuvitukset. Englanninkielinen sana “cartoon” suomennetaan usein pilapiirrokseksi, mutta ilmiö on käännöstään laajempi.

Miksi taiteenmuotoa kutsuukaan, tulee mieleen sanomalehtipaperin haju, isopäiset karikatyyrihahmot ja nasevat päivänpolitiikkaa kommentoivat sutkaukset. Joskus vitsi menee ohi, jos ei ole pysynyt mukana uutistapahtuman jokaisessa käänteessä.

Jos mielikuvasi poliittisista pilapiirroksista on edellä kuvatun tapainen, et ole väärässä. Kantaa ottavat kuvitukset ovat silti paljon muutakin.

Kuvitukset kärjistävät, liioittelevat, ironisoivat ja käyttävät hyväkseen vertauskuvia, olettamuksia ja mielikuvia. Ne nauravat vallakkaille ja rikkaille ja niillä on kätevä tökätä poliittisiin ja sosiaalisiin herhiläispesiin.

Onnistunut poliittinen piirros herättää katsojassaan halun sanoa “tismalleen”.

Valtablogi kokosi muutaman tiedonmurun muuttuvasta taiteenmuodosta.

 

 

Perinteisessä mediassa näkymättömät saavat kuvansa esiin sosiaalisessa mediassa

 

Kun arvostetun talouslehti The Economistin pilakuvissa esiintyvät usein keski-ikäiset rikkaat miehet, joilla on valtaa, Instagramin poliittisissa kuvituksissa kuuluu etenkin nuorten naisten ääni.

Huumorin suunta on erilainen. Kun sanomalehdissä vitsin kohteena on usein kuvituksen aihe, Instagramin vaikuttavissa kuvituksissa kuvan kohde kouluttaa, opastaa, pohtii tai jopa voimaannuttaa katsojaansa. Aiheet vaihtelevat arkielämän ongelmista yhteiskunnalliseen kritiikkiin.

Sana pilakuva harvoin kuvaa näitä piirroksia, mutta halu vaikuttaa ja kiinnittää huomiota epäkohtiin on kuvituksissa läsnä.

Anonyymi taiteilija @ambivalentlyyours piirtää silmiään pyörittelevistä hahmoja ja ottaa kantaa mielenterveyteen ja tasa-arvoon liittyviin aiheisiin. Yllä näkyvässä twiitissä hän viittaa keskusteluun siitä, että seksuaalisen väkivallan uhreja ei usein uskota, vaikka he kertoisivat kokemastaan.

Ruotsalainen Bim Eriksson on itseään ”graafiseksi aktivistiksi” kuvaileva sarjakuvataiteilija. Hän on kommentoinut sarjakuvillaan esimerkiksi Yhdysvaltojen seuraavan presidentin Donald Trumpin naisvihamielisiä puheita. Yllä näkyvässä kuvassa hän käsittelee maailmantuskaa.

Australialainen Joanna Thangiah piirtää naisia, joilla on on raskausarpia, ihokarvoja ja rutkasti itsevarmuutta. Thangiahin värikkäät naishahmot puhuvat kehonkuvasta ja seksuaalisestä häirinnästä.

 

Sarjakuva on valjastettu journalismin työkaluksi

 

Mitä sarjakuvia olet lukenut viimeaikoina?

No. Modesty Blaiseja, Fingerporia ja New York Timesin Viimeisen puhelinsoiton.

Vaikka sarjakuvajournalismi on varsin harvinainen tapa kertoa tositarinoita, siihen ovat lähteneet mukaan myös muutkin kuin pienet ja kokeilunhaluiset verkkojulkaisut. Yhdysvaltalaisen median kruununjalokivenä pidetty New York Times on julkaissut kuolemaan tuomittujen vankien kokemuksista kertovan artikkelisarjan, jossa tarinaa etenee kuvittajan kokemusten kautta.

Myös Chicago Reader kokeili sarjakuvajournalismia jutussa, jossa lukijalle kerrotaan, kuinka selviytyä ammuskelusta.

Sarjakuvajournalismi vie ajatuksen hitaasta journalismista aivan uusiin korkeuksiin. The Economist kirjoitti lokakuussa toimittaja Sarah Gliddenistä, joka teki sarjakuvakirjan pakolaisilta saatuihin haastatteluihin pohjautuen. Rolling Blackouts -kirja julkaistiin vasta tänä vuonna eli noin kuusi vuotta sen jälkeen, kuin Glidden haastatteli pakolaisia Lähi-idässä.

Eli aivan lähiaikoina on varmaan turha odottaa saada päivittäisiä uutisiaan sarjakuvamuodossa.

 

Kuva välittää sanoman yli kielirajojen

 

Sosiaalisessa mediassa sarjakuvatyyliset kuvitukset ovat myös tapa saavuttaa yleisöjä yli kielirajojen. Esimerkiksi terrori-iskujen jälkeen sosiaalisessa mediassa onkin liikkunut usein piirroksia, joita ymmärtääkseen ei ole tarvitse sanakirjaa. Myötätunnon ja surun ilmaisut ovat universaaleja.

Aikakauslehti Independent kokosi Pariisin iskujen jälkeen parhaita piirroksia tähän juttuun.

Ehkä ikonisin on tämä kuvittaja Jean Julienin yksinkertainen kuva, joka levisi iskujen jälkeen sosiaalisessa mediassa.

 

Peace for Paris

Kuva, jonka Jean Jullien (@jean_jullien) julkaisi

 

Sarjakuvissa on myös otettu kantaa kieliongelmiin.

Nettilehti Politicon mukaan luomistaan smurffeista tunnettu belgialainen sarjakuvataiteilija Peyo käytti sinisiä olentojaan kuvatakseen Belgian jakoa kahteen kielialueeseen. Pohjoisessa puhutaan hollantia ja etelässä ranskaa.

Vuonna 1972 julkaistussa sarjakuvassa Schtroumpf Vert et Vert Schtroumpf Peyo käsitteli eri kieliryhmiin kuuluvien smurffien riitaa siitä, mitä ”smurffata” todella tarkoittaa. Smurffien viesti jäi ehkä kielimuuriin, sillä kielipolitiikka on 2000-luvullakin johtanut Belgiassa hallituskriisiin.

 

Sarjakuvia on sensuroitu myös Suomessa

 

On melkein kaksi vuotta siitä, kun aseistetut miehet hyökkäsivät satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa ja ampuivat useita toimittajia. Nykyään satiirisista piirroksista onkin vaikea puhua mainitsematta Charlie Hebdo -iskuja.

Iskut eivät silti jääneet viimeisiksi piirtäjiä vastaan kohdistuneiksi ylilyönneiksi.

Esimerkiksi Turkissa ja Iranissa pilapiirtäjiä on viime vuosina vangittu työnsä vuoksi. Vaikka Suomessa on viime aikoina Yle-kohun jälkimainingeissa keskusteltu sananvapaudesta jopa huolestuneesti, tuntuu älyttömältä ajatella, että satiiriset piirrokset voisivat suututtaa suomalaisia päättäjiä niin, että tulisi seurauksia.

Aina näinkään ei ole ollut.

Suomalaisia pilapiirroksia tutkinut Marja Ylönen kertoo Mitä pilapiirros kertoo Suomen historiasta -artikkelissaan, että 1800-luvun lopussa Suomessa lakkautettiin kokonainen pilailulehti Matti Meikäläinen, koska se kritisoi Venäjää liian voimakkaasti.

 

Pilakuvat kukoistavat vaikeina aikoina

 

Vuodenvaihde lähestyy. Tänä vuonna sosiaalisessa mediassa väitellään siitä, oliko vuosi 2016 kamalin ikinä. Siihen tarkemmin kantaa ottamatta, Valtablogi myöntää, että ainakaan satiirintekijöiltä ei ole puuttunut aihetta tänä vuonna. Maailmanpolitiikan suuret yllätykset kuten Donald Trumpin vaalivoitto ja Britannian EU-eroa kannattavien kansanäänestyksen tulos ovat innoittaneet useita sarjakuvataitelijoita.

Politico kokosi vuoden parhaat poliittiset pilapiirrokset tänne.

Pilapiirrosten historiasta kirjoittaneen Robert Philippen mukaan pilapiirrostaide on parhaimmillaan kriisiaikoina, kun valtioiden sisällä kuohuu ja maailma tuntuu muuttuvan hallitsemattoman nopeasti.

Siispä Valtablogi toivookin ensi vuodelle erityisen haukotuttavaa satiiria ja hampaattomia pilapiirroksia.

Tervetullut meille aina – kiitos Guggenheim 2010–2016

Opetus- ja kulttuuriministeriö valmistelee valtion tuen jakokriteerien muokkaamista. Voisiko vaikkapa punkyhtye Perseenpyyhkijät saada valtion rahaa aluepoliitiikan nimissä? Kuva: Veera Tegelberg

VEERA TEGELBERG

KOLUMNI

Guggenheimin säätiön kuusi vuotta kestänyt Helsinki-ristiretki oli kulttuuriteko. Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi voidaan nyt käydä keskustelua siitä, miten Suomessa tehtävälle kulttuurille saataisiin enemmän rahaa.

 

Amerikkalainen Solomon R. Guggenheimin säätiö on tuonut suomalaiseen kulttuurikeskusteluun tarvittavan tuulahduksen. Säätiölle pitäisi vähintään myöntää jokin tunnustus, kuten Helsingin kulttuuriteko -palkinto.

Vaikka säätiö ei näillä näkymin ole tuomassa kaupunkiin omaa museotaan, toi se Suomeen vireää, yhteiskunnallista keskustelua. Sinnikkään valloitusretken ansiosta esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston marraskuun lopussa käydyssä kokouksessa riitti säpinää. Harvoin mikään valtuusto Suomessa keskustelee intohimoisesti kulttuurista yli viiden tunnin ajan.

Guggenheimin ansiosta suomalainen kansallisidentiteetti nousi ihastuttavasti esiin juuri Suomen 100-vuotisjuhlien kynnyksellä. Museota vastustanut kulttuuriväki, poliitikot ja tavalliset kansalaiset korostivat, miten Suomessa tehdään ja esitellään jo nyt laadukasta taidetta.

Amerikkalaissäätiön hankkeen uskotaan osaltaan vauhdittaneen suomalaismuseoita vuonna 2016 huipputuloksiin, mikä näkyi muun muassa Museokortin kasvaneena käyttönä.

Guggenheim vahvisti siis sekä suomalaisten itseluottamusta että maan museoiden tilannetta.

 

TERAPEUTTISEN ITSETUTKISKELUN LISÄKSI Guggenheim-vänkäys herätti keskustelun siitä, edesauttaako museon rakentaminen julkisella rahalla tavallisia suomalaisia, vai voisiko rahan käyttää toisin.

Museon rakentaminen ja toiminnan ylläpitäminen olisivat vaatineet yli 230 miljoonaa euroa julkista rahaa, josta osa olisi tullut valtiolta ja osa Helsingin kaupungilta. Suurin osa olisi mennyt pelkän museon rakentamiseen.

Summa on mittava, sillä se on puolet siitä, mitä opetus- ja kulttuuriministeriö vuosittain käyttää taiteen ja kulttuurin edistämiseen.

 

SUOMEN 100-VUOTISJUHLIEN LÄHESTYESSÄ on paikallaan kysyä, minkälainen kulttuuri ansaitsee rahaa. Hallitus on määritellyt yhdeksi tukensa jakoperusteeksi osallisuuden lisäämisen.  Rahoituksen jakoperusteen tavoitteena on, että: “Osallisuus kulttuuriin lisääntyy ja eri väestöryhmien erot osallistumisessa kaventuvat.”

Se, että valtio tavoittelee osallisuuden lisäämistä, ei toki tarkoita, että vaikkapa kuntien pitäisi pyrkiä samaan päämäärään. Osallisuuden ja siten hyvinvoinnin tuottaminen kuulostaa kuitenkin erinomaiselta perusteelta, jos taloudelliselle sijoitukselle halutaan saada vastinetta.

Myös Guggenheimia perusteltiin nimenomaan hyvänä sijoituksena, mutta hyöty olisi tullut suomalaisille pikemminkin välillisesti, kun turistit olisivat kantaneet Helsinkiin rahaa. Jos yhteisöllisyyttä korostettaisiin tuen jakamisperusteena, rahaa sijoitettaisiin kansalaisopistoihin ja ruohonjuuritason yhdistyksiin, jotka tanssittavat, laulattavat, naurattavat ja itkettävät ihmisiä ympäri Suomea vuodesta toiseen.

Ensi vuosi voi olla käänteentekevä suomalaisen kulttuurin rahoituksen kannalta, sillä valtion kulttuuriin ja taiteeseen jakaman rahoituksen jakoperusteita ollaan osin muuttamassa. Asiaa pohtivan työryhmän pitäisi esitellä suuntaviivoja alkuvuoden aikana. Esillä on ollut ajatus, että henkilökunnan määrällä olisi yhä vähemmän merkitystä saatavan summan kokoon.

”Tässä juuri piilee kulttuurin talouskeskustelun kipupiste: pitäisikö kulttuurin tuottaa rahaa vai esimerkiksi hyvinvointia?

 

JAKOSYSTEEMIN KÄÄNTÖPUOLI ON, miten Suomen suurimpien kulttuuritoimijoiden, kuten Helsingin Kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin, kaupunginorkesterien tai kaupunkien taidemuseoiden, rahoitus ja toiminta turvataan, jos niiden julkinen rahoitus vähenee.

On mielenkiintoista nähdä, millaisia rahoitusperusteita työryhmä esittää. Esimerkiksi yhteisöllisyyden tuottamista on vaikeaa mitata tai taulukoida luotettavasti ja reilusti. Tuen jaossa olisi hyvä huomioida esimerkiksi alueellinen merkitys, sillä nyt iso osa valtion rahasta jää pääkaupunkiseudulle.

Ympäri Suomea tehdään yhteisöjä liikkeelle laittavaa kulttuurityötä vuodesta toiseen talkoovoimin. Se on kuorolaulua, kuvataidetta, teatteria, tanssia, orkesterisoittoa, elokuvajuhlia, sirkusta ja kansanperinnettä, jolla on paljon enemmän merkitystä suomalaisille kuin vaikkapa Guggenheimilla. Rahallisesti tällaisen toiminnan arvo on pieni, mutta ei sitä rahalla voikaan mitata.

Tässä juuri piilee kulttuurin talouskeskustelun kipupiste: pitäisikö kulttuurin tuottaa rahaa vai esimerkiksi hyvinvointia? Jos Suomi haluaa houkutella kulttuurituristeja, tarvitaan enemmän tapahtumia ja tarjontaa, joita ei muualta löydy. Se taas vaatii aikaa ja rahaa. Päämäärätietoista kehittämistä.

 

KIITOS GUGGENHEIMIN, suomalaisen kulttuurikeskustelun voi sanoa voivan tällä hetkellä paremmin kuin aiemmin. Hyvin alkanut keskustelu kaipaa uusia avauksia ja tekoja vuonna 2017.

Ja jos keskustelu näyttää hiipuvan, ei hätä ole tämän näköinen. Guggenheimin voi herättää aina uudestaan.

 

Kyllästyitkö jo joululauluihin? Valtablogi kokosi soittolistalle parhaat, kantaa ottavat biisit

Kuva: Oona Lohilahti

TOIMITUKSELTA

 

Olkaapa hyvät! Kulttuurikuukauden alkajaisiksi Valtablogin toimitus kokosi noin 1,5 tunnin kuuntelusession verran provosoivia, kantaa ottavia ja ajatuksia herättäviä kappaleita Spotify-listalle. Poimimme tähän postaukseen myös muutamien erityisen mielenkiintoisten lyriikoiden syntytarinoiden taustoja.

 

Ohio – Crosby, Stills, Nash & Young

Ohio on Neil Youngin säveltämä ja sanoittama protestilaulu Kentin osavaltioyliopiston vuoden 1970 verilöylystä, jossa kuoli neljä opiskelijaa ja haavoittui yhdeksän. Verilöyly alkoi Vietnamin sotaa vastustaneesta mielenosoituksesta, johon poliisi vastasi väkivaltaisesti.
Sanoitus syntyi, kun Young näki Life-lehden reportaasin tapahtuneesta.
Kappaleessa toistetaan sanoja “Tin soldiers and Nixon coming”. David Crosbyn mielestä se, että Young piti presidentti Richard Nixonin nimen lyriikoissa, oli rohkein juttu, mistä hän oli koskaan kuullut.

 

My Generation – The Who

My Generation julkaistiin vuonna 1965, ja se kuvailee 1960-luvun nuorison tunnelmia ja sitä, miten nuoret etsivät paikkaansa yhteiskunnassa. Maailma muuttui ja omien vanhempien elämä turhautti. Kuuluisa “Hope I die before I get old” -säe kiteyttää kokemuksen sukupolvien kuilusta.

 

Killing in the Name – Rage Against the Machine

Yhdysvaltalaisen yhtyeen Killing in the Name -biisin uskotaan viittaavan vuoden 1992 rotumellakoihin Los Angelesissa. Mellakat saivat alkunsa, kun poliisiväkivaltaa tallennettiin videokameralle. Kappaleen sanoissa otetaankin suoraan kantaa poliisiväkivaltaan. Vuonna 2012 Rage Against the Machinen kitaristi Tom Morello kielsi brittien euroskeptistä Ukip-puoluetta käyttämästä kappaletta julkisesti.

 


Standing in the Way of Control – The Gossip

Standing in the Way of Control näki ensimmäisen kerran päivänvalon 2000-luvun puolivälissä, jolloin Yhdysvaltojen presidentin virkaa piti hallussaan republikaani George W. Bush. The Gossipin laulaja Beth Ditto on kertonut laulun kertovan Bushin aikaisista kansalaisoikeuksien rikkomuksista, etenkin siitä, ettei tasa-arvoinen avioliittolaki edennyt Bushin aikana.

 

Hurricane – Bob Dylan

Bob Dylanin ja Jacques Levyn kirjoittama Hurricane kertoo Rubin “Hurricane” Carterin murhasyytteistä, joita pidettiin rasistisesti motivoituneina. Carter oli tummaihoinen.
Dylan kävi vankilassa tapaamassa Carteria. Hän keräsi myös rahaa esimerkiksi tukikonserttien avulla. Lopulta Carterin syytteet peruttiin, koska todettiin, että tuomio todellakin perustui rasistisille seikoille.

 

Sunday Bloody Sunday – U2

Sunday Bloody Sunday on U2:n vuonna 1983 julkaistun War-albumin avausraita. Laulun nimi viittaa Pohjois-Irlannissa 1970-luvulla tapahtuneeseen verilöylyyn, jossa brittisotilaat ampuivat 26 mielenosoittajaa. Verilöyly tunnetaan verisenä sunnuntaina tai verisunnuntaina. U2 esittää kappaletta yhä ja muistuttaa samalla ajasta, jolloin Irlanti oli se maa, joka tunnettiin pitkästä muistista ja terroriteoista.

And it’s true we are immune
When fact is fiction and TV reality
And today the millions cry
We eat and drink while tomorrow they die

 

The Wheel – PJ Harvey

Tänä vuonna julkaistu The Wheel kommentoi erityisesti PJ Harveyn kotimaan Britannian sotatoimia. Pyörät pyörivät, lapsia katoaa ja ihmisiä kuolee. Me vain katsomme vierestä. Katsomme heidän julkisia muistotilaisuuksia, mutta emme tee mitään. The Wheelin musiikkivideo on kuvattu Kosovossa Pristinassa.

 

Common People – Pulp

Common People kommentoi luokkaturismia, jossa rikkaammat saattavat glorifioida yksinkertaisen, köyhän elämäntavan, vaikka siinä ei ole oikeasti mitään juhlimisen aihetta. Laulun päähenkilö, rikas nuori nainen haluaa elää, kuten “tavalliset ihmiset”. Kappaleen kirjoittanut Jarvis Cocker huomauttaa sanoituksissa, että rikas nainen voi aina palata tavalliseen, rikkaaseen elämäänsä. Oikeasti köyhillä ei ole pakomahdollisuutta. Common People kertoo siitä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta valita. Sanoitukset perustuvat muuten tositapahtumiin, mutta laulun rikas nainen ei todellisuudessa halunnut harrastaa Cockerin kanssa seksiä.

 

A Change is Gonna Come – Sam Cooke

Sam Cooken A Change is Gonna Come julkaistiin ensin 1964 sinkun b-puolena, eikä se artistin elinaikana saanut laajalti huomiota. Myöhemmin etenkin erilaiset kansalaisoikeusliikkeet ovat ottaneet sen omakseen. Se on täysin ymmärrettävää, sillä toisin kuin monet muut protestilaulut Sam Cooken joutsenlaulu on protestilauluksi harvinaisen toiveikas.

It’s been a long time coming, but I know
A change is gonna come, oh yes it will

 

Hyviä kuunteluhetkiä!

EU-jäsenyys on parasta, mitä itsenäiselle Suomelle on tapahtunut

OONA LOHILAHTI

KOLUMNI

EU ei ole vienyt Suomelta itsemääräämisoikeutta. Päinvastoin, monissa asioissa pieni valtio pystyy vaikuttamaan paremmin yhteisössä kuin yksin.

 

Huomenna 99 vuotta täyttävä Suomi on päässyt pidemmälle kuin moni vanhempi valtio. Maamme hätyyttelee kärkipaikkoja listauksissa, jotka mittaavat valtion edistyneisyyttä ja kansalaisten hyvinvointia. Suomella ei ehkä ole kymmentä euroviisuvoittajaa, maailmalla tunnettuja vaateketjuja tai YK:n pääsihteeriä, mutta pieneksi valtioksi maineemme on kiistämättä suuri.

2010-luvulla olemme ensisijaisesti eurooppalainen valtio, ja sen seurauksena myös ongelmamme ovat eurooppalaisia. Väestö ikääntyy, työttömyys pitkittyy ja yhteiskunnan etninen moninaistuminen aiheuttaa jännitteitä.

Populistit ympäri Eurooppaa ovat nyt löytäneet syyn näille eurooppalaisille ongelmille: sormi osoittaa itse EU:ta. Suomessa erityisesti perussuomalaiset ovat ehdottaneet ratkaisuksi EU-eroa, sillä “missä EU, siellä ongelma”. Byrokraattista, monimutkaista ja kaukaista EU:ta vastaan onkin helppo hyökätä yksinkertaisilla iskulauseilla.

“Otetaan kontrolli takaisin”-puhe tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Suomen pitää saada takaisin kaventunut suvereniteetti, eli maamme itsemääräämisoikeus.

Iskulause on simppeli, helppo ymmärtää. Se ei kuitenkaan kerro, miten EU:sta eroaminen pienentäisi Suomen työttömyysprosenttia tai panisi nuoret tekemään lapsia, jotta Suomen huoltosuhde ei romahtaisi. Tai miten EU on erottamaton osa ja yksi syy korkeaan elintasoomme ja kaikkiin mahdollisuuksiimme.

Se ei kerro, mitä kaikkea olemme saaneet sen tilalle, että emme joudu neuvottelemaan kahdenvälisiä kauppasopimuksia Kiinan kanssa.

Se ei myöskään kerro, että EU:sta eroaminen ei ratkaisisi mitään, koska esimerkiksi huoltosuhteen vinoutuminen ei johdu EU:sta.

SUVERENITEETIN PERÄÄN haikailu on suorastaan hassua, koska Suomen historiaa ei ole koskaan sävyttänyt erityisen vahva itsemääräämisoikeus.

Sotien loputtua maksoimme suuria sotakorvauksia, varoimme suututtamasta naapurimaata ja tasapainottelimme lännen lumon ja idän pelon välillä. Neuvostoliitto vaikutti Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan merkittävästi.

Tuloksena oli virallisesti puolueeton, mutta oikeasti suomettunut valtio. Itsenäisen valtion instituutioista huolimatta Suomi ei ollut täysin itsenäinen. Kuvaavaa on myös se, että vasta 1990-luvun alussa Suomen hallitukset alkoivat istua kautensa alusta loppuun ilman hallituksen hajoamista tai hajottamista kesken kauden.

Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Suomi sai tilaa hengittää ja päättää omasta suunnastaan. Lama-Suomessa länsi ja EU nähtiin ainoana oikeana talouskasvuun johtavana suuntana. Idän viennin romahtamisen jälkeen yhteismarkkinat toivatkin kasvua ja sen mukana myös hyvinvointia.

KUTEN POPULISTIT tietävät, unionin ideana on ottaa pala jäsenen itsemääräämisoikeutta ja siirtää päätöksentekoa valtioiden välisille ja ylikansallisille foorumeille.

Tästä on tullut populistien mantra. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että jotakin vain otetaan pois eikä mitään saada tilalle.

Ensimmäinen merkittävä tilalle saatu asia on se, että EU-jäsenenä Suomi pääsee osallistumaan koko maanosan päätöksentekoon ja vaikuttamaan sen kehitykseen. EU:ssa yhteisiä päätöksiä tehdään esimerkiksi järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista, eli niistä kysymyksistä, jotka ylittävät rajoja lupaa kysymättä. Euroopan sisäisten liikenneyhteyksien sekä lento- ja ruokaturvallisuuden parantaminen eivät hoidu yhden maan parlamentin päätöksillä.

Euroopan unionin kansalaisina perusoikeuksiimme kuuluu nykyään arkisina pitämiämme asioita: voimme tehdä työtä, liikkua, matkustaa, käydä kauppaa rajojen yli ilman pelkoa mielivaltaisista kustannuksista. EU:n ansiosta Suomen passi on yksi maailman vahvimmista. EU suojelee kuluttajaa, edistää naisten ja vähemmistöjen asiaa sekä parantaa tietoturvallisuutta.

Koska hyvinvoinnin kasvattaminen vähentää esimerkiksi radikalisoitumista ja työvoiman massaliikkeitä, unioni tukee köyhempiä jäsenmaita (tämän onnistumisesta voi olla montaa mieltä) ja on myös maailman toiseksi suurin kehitysavun antaja. Viimeistään pakolaiskriisin jälkeen kaikkien pitäisi ymmärtää se, että mitä paremmin muilla mailla menee, sitä paremmin myös Suomella menee.

Jotta tavoitteisiin päästään, tarvitaan yhteistyötä ja yhteistyölle pelisäännöt, joiden avulla kaikki hyötyvät ja tekevät oman osansa. Tarvitaan unioni, jolla on enemmän päätösvaltaa kuin YK:lla, ja jonka jäsenistö on tarpeeksi toistensa kaltainen, jotta samat päätökset sopivat riittävän hyvin jokaiseen maahan.

Nyt, kun populistit ja äärioikeistolaiset poliitikot nousevat ympäri Eurooppaa erityisesti unionin perustajamaissa, jäsenmaiden yhteinen tavoite ja käsitys hyvästä tulevaisuudesta on katoamassa.

Yhteisen politiikan ajaminen käy mahdottomaksi, jos kaikki turvaavat vain omia rajoja ja haluavat eri asioita.

POPULISTIT OSUVAT ohi myös silloin, kun he väittävät, ettei yksittäisellä jäsenmaalla ole valtaa unionin päätöksenteossa. EU-jäsenenä Suomella nimenomaan on enemmän valtaa kuin sillä on koskaan aiemmin ollut.

Suomi on vaatinut Kreikalta takuita velkaa vastaan, Belgian alue Vallonia esti juuri suuren kauppasopimuksen läpimenon (ennen kuin se meni lopulta läpi), ja unionin perustuslaki oli 2000-luvun ensimmäisinä vuosina vaikeuksissa, kun muutama jäsenvaltio ei hyväksynyt sitä.

Yksittäinen EU-maa voi jopa estää uuden maan liittymisen unioniin, sillä uusien jäsenten mukaan ottaminen vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

Esimerkiksi Turkin on turha haaveillakaan EU-jäsenyydestä, sillä Ranskassa ja Itävallassa järjestetään kansanäänestykset, jos Turkki pääsee lähellekään jäsenyyttä. On hyvä muistaa, että Suomi ja Alankomaat myös viivyttivät Bulgarian ja Romania liittymistä Schengeniin vuosilla.

Ennen kaikkea EU-jäsenenä Suomi hyötyy siitä, että vuosikymmenten lännen perään haikailun jälkeen se saa kuulua selvin sanoin länteen, olla mukana Venäjän vastaisissa pakotteissa ja keskustella Natosta julkisuudessa.

Suomi on siis vapaampi kuin koskaan ennen.

 

VAIKKA EU:N hyödyt ovat selvästi sen haittoja ja puutteita suuremmat, EU-vastaisuus kasvaa lähes jokaisessa jäsenmaassa. Halu uudistaa unionia on kadonnut samalla, kun hyvän tulevaisuuden yhteinen kuva on murentunut. Se on sääli, sillä iso osa jäsenmaista on ollut mukana vasta noin kymmenen vuotta.

Kotimaansa Tsekin tasavallan oikeistopopulistiseen ja EU-kriittiseen suuntaan kyllästynyt ystäväni puuskahti kaksi viikkoa sitten osuvasti, että “EU on parasta, mitä tälle maalle on tapahtunut”.

Vastasin: Euroopan unioni on parasta, mitä Suomelle on tapahtunut.


Kuvassa: Kolin kansallispuisto oli Suomen ikonisimpia paikkoja  jo ennen itsenäisyyttä. Kuva: Oona Lohilahti