Yhdysvallat räpistelee rapistuvassa unelmassa

LINDA LAINE

KUVAESSEE

dsc_0089

Rapistuvia valtateitä, joiden varsilla lukuisia Yhdyvaltain lippuja hulmuamassa syyskuun paahdetta viilentävässä tuulessa Bostonissa, Massachusettsin osavaltiossa. Kodittomia, aseita ja eriarvoisuutta maassa, jossa yli puolet kansasta tunnustaa olevansa patriootteja.

 

dsc_0562

Isänmaallisia, rehellisiä ja itsekkäitä. Näillä sanoilla yhdysvaltalaiset kuvailevat muita yhdysvaltalaisia.

Isänmaallisuuden ruumiillistuma on Yhdysvaltain lippu, jota valmistetaan myös rapakon toisella puolella. Vuosittain tähdillä ja raidoilla kuvioituja lippuja maahantuodaan lähes neljän miljoonan dollarin arvosta. Suurin osa näistä lipuista tehdään Kiinassa. Lippuja löytyy teipattuina lyhtypylväisiin, roikkumassa parvekkeilla ja ikkunoissa tai oikeastaan missä tahansa, mihin kankaan saa kiinnitettyä. Liputtaa saa, milloin haluaa.

Patriotismi on Yhdysvalloissa etenkin vanhempien sukupolvien harrastus. Milleniaaleista vain 32 prosenttia pitää Yhdysvaltoja maailman parhaana valtiona, kun vanhemmissa ikäluokissa jopa 64 prosenttia asuu mielestään maailman ykkösvaltiossa.

 

dsc_0051

Siviileillä olevien aseiden tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta arvioiden mukaan Yhdysvalloissa on tuliaseita noin 300 miljoonaa kappaletta. Aseita omistaa noin kolmasosa väestöstä, joten samalla henkilöllä on usein useampi kuin yksi ase.

Tänä vuonna koko maassa on tehty ainakin 244 joukkoampumista, joista 35 on tapahtunut kouluissa. Aseiden takia Yhdysvalloissa on tänä vuonna kuollut yli 10 500 ihmistä.

Aselakien kiristys on jo vuosien ajan aiheuttanut kiistaa maan johtajien keskuudessa, eikä huomattavia kiristyksiä ole tehty. Presidentti Barack Obama on useaan otteeseen esittänyt tuskastumisensa tilanteeseen. Viime tammikuussa hän puhui avoimesti aselobbarien vaikutuksesta kongressin jäseniin. Aselakikiistassa nostetaan usein esille Yhdysvaltain yli 200 vuotta sitten kirjoitettu perustuslaki, jossa taataan kansalaisten aseenkanto-oikeus. Bostonin keskustassa olevan parkkitalon seinään naulitussa mainoksessa on musta ase mustalla pohjalla. Aseen piipusta nousee valkoinen lippu. Massachusettsin osavaltion aselait ovat yhdet maan tiukimmista.

 

dsc_0161

Black Lives Matter -liike ajaa tummaihoisten ihmisten oikeutta tasa-arvoon. Liike perustettiin vuonna 2012 Trayvon Martinin kuoleman jälkeen. 17-vuotias Martin kuoli naapurustopartioon kuuluneen valkoihoisen George Zimmermanin ampumaan luotiin. Zimmerman ei saanut tuomiota.

Vastaavanlaisia tapauksia on Yhdysvalloissa useita. Viimeisimmät keskittyvät etenkin valkoisten poliisien tekemiin väärinkäytöksiin, jotka ovat johtaneet tummaihoisen henkilön täysin tarpeettomaan kuolemaan. Black Lives Matter -liike on synnyttänyt keskustelun, joka menee seuraavasti:

“Black lives matter.”

“Ei, kaikilla elämillä on väliä.”

Jälkimmäinen ajatustapa on saanut aikaan sosiaalisen median kampanjan #alllivesmatter, jota on kritisoitu ankarasti. Black lives matter ei tarkoita, että tummaihoisten elämät olisivat arvokkaampia kuin muiden, vaan että mustien elämät voivat todennäköisemmin päättyä poliisiväkivaltaan.

 

dsc_0525

Yhdysvaltojen kiinteistöjen hintakuplan puhkeaminen vauhditti viime vuosikymmenellä myös muut valtiot taloudelliseen taantumaan. Nyt uuden kuplan puhkeamisesta spekuloidaan. Asuntojen hintojen ennustetaan nousevan tänä vuonna 5 prosenttia, eli saman verran kuin viime vuonna. Hinnat ovat nousseet tasaista tahtia vuodesta 2011 lähtien etenkin suurissa kaupungeissa.

Suuri kysyntä ylläpitää hintojen nousua ja pienestä omakotitalosta voidaan Bostonissa pyytää helposti yli miljoona dollaria. Vaikka uutta hintakuplaa ei muodostuisi, niin halvalla ei kukaan pääse.

 

dsc_0192

Asumisen kalleus, pienet palkat ja heikko sosiaaliturva ajavat ihmisiä kaduille. Virallisesti Yhdysvalloissa oli viime vuonna puoli miljoonaa koditonta, joista joka neljäs oli lapsi.

Todellisuudessa luku on vielä korkeampi, koska kaikkia kodittomia ei tavoiteta. Heistä näkee metrotunneleissa ja puistonpenkeillä ikonisiksi muodostuneet pahvikyltit käsissään, mutta monesti ihmisten katseet pyyhkäisevät heidän ohitseen aivan kuin kodittomat olisivat ilmaa.

 

dsc_0029

Yhdysvallat on rapistuva maa. Kirjaimellisesti. Sen tiet ovat kuoppaiset ja monet sillat ja vesijohtoverkosto kaipaisivat perusteellista korjausta. Arvioiden mukaan maan infrastruktuurin korjaamiseen voitaisiin helposti käyttää biljoonia dollareita vuoteen 2020 mennessä. Etenkin maan katujen alla mutkittelevaa kaasu- ja öljyputkistoa on kuvailtu tikittäväksi aikapommiksi, joka saa putkien haljetessa aikaa pahaa jälkeä ja kuolonuhreja.

Pelkästään ikääntyvien öljyputkien korjaus vaatisi 270 miljardia dollaria, mutta rahoja ei tunnu löytyvän. Osa putkista on yli sata vuotta vanhoja.

Nykypäivän Wertherit voi pelastaa

KARLA KEMPAS

Median on oltava äärimmäisen varovainen, kun se uutisoi itsemurhista. Sosiaalisessa mediassa vastuullisesti toimiva voi herättää toivon.

 

Olet ehkä huomannut, että suomalaiset mediat raportoivat itsemurhasta harvoin, vaikka väkilukuun suhteutettuna Suomessa tehdään paljon itsemurhia. Ja vaikka tapauksista kerrottaisiinkin, sana itsemurha jää mainitsematta.

Tällaisissa tapauksissa vaikeneminen on usein hyve.

Vastuullinen media kertoo itsemurhista harkiten, koska kymmenet tutkimukset ovat päätyneet samaan tulokseen: Itsemurhasta raportointi julkisuudessa voi johtaa siihen, että haavoittuvaisessa tilassa oleva yksilö matkii tekoa. Sama vaikutus voi olla myös populaarikulttuurissa esitetyillä fiktiivisillä itsemurhilla.

Nuoret ja masennusta sairastavat ovat muita ryhmiä alttiimpia imitoimaan itsemurhia.

Ilmiö on tunnettu pitkään ja sitä kutsutaan Werther-vaikutukseksi vuonna 1774 julkaistun Nuoren Wertherin kärsimykset -kirjan päähenkilön mukaan. Kirjassa Werther tappaa itsensä, ja tarinan on väitetty yllyttäneen lukuisia nuoria tekemään itsemurhan. Siksi kirja oli kielletty useissa maissa 1800-luvulla.

Wertherin tapaus kuvaa copycat-itsemurhia hyvin, sillä erityisen otollista matkimiselle on, jos itsemurhaan liittyviä yksityiskohtia käsitellään tarkasti tai tekijä on julkisuuden henkilö tai muuten samaistuttava. Teon tavan, paikan ja oletetun syyn kertomista pitäisi välttää viimeiseen asti.

 

HYVÄ UUTINEN on se, että koulutetut journalistit tietävät tämän – tai ainakin heidän pitäisi tietää. Huono uutinen taas on se, että se ei enää riitä. Vastuunsa kantava media ei ole vuosiin ollut portinvartijan asemassa. Sosiaalisessa mediassa jokainen voi toimia oman elämänsä uutistoimistona.

Se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Facebookissa ja Youtubessa voi levitä vaarallisen yksityiskohtaista tietoa teoista, jotka voivat olla viimeinen pisara itsetuhoiselle ruudun toisessa päässä.

Mitä siis voimme tehdä asialle?

Viestimet näyttelevät suurta roolia itsemurhien ehkäisyssä. Samalla kun sensaationhakuinen yksityiskohdilla mässäilevä uutisointi voi tehdä hallaa, voi vastuullinen ja ratkaisuja korostava raportointi auttaa.

Myös yksityishenkilön teoilla on väliä. Voimme käyttää sitä samaa valtaa, jolla tietämättömät levittelevät tappavia yksityiskohtia. Voimme kommentoida julkaisuun paikallisen mielenterveysseuran auttavan puhelimen numeron tai muuten kertoa, miten apua saa. Voimme kertoa Facebook-päivityksen tekijälle, että sanoilla on väliä.

Voimme auttaa myös jakamalla selviytymistarinoita, sillä Werther-efektillä on onneksi vastakohtansa, Papageno-ilmiö. Se tarkoittaa sitä, että itsemurhakriisistä selviytyneiden tarinat voivat vähentää itsemurhien lukumäärää.

Papageno on Taikahuilu-oopperan hahmo, joka ystäviensä avulla pääsee irti itsetuhoisista ajatuksistaan.

 

Lähteenä: THL:n työkalupaketti median ammattilaisille ja World Health Organization -järjestön Preventing Suicide -raportti

Ytimekkäät ohjeet medialle vastuullisesta itsemurha-uutisoinnista:

Psychology today: The media’s influence on suicide – Responsible reporting on suicide helps, sensational reporting on suicide hurts

Tuottavuutta osataan parantaa vain leikkaamalla

Kuva: Veera Tegelberg

VEERA TEGELBERG
KOLUMNI

Suomi tavoittelee nopeaa tuottavuusloikkaa, vaikka se huonontaisi pitkän aikavälin kilpailukykyämme. Tuottavuuden tavoittelu on tuonut toistaiseksi vain epäluottamusta.

 

“Luottamus instituutioiden toimintakykyyn ja oikeudenmukaisuuteen vapauttaa kansalaisten voimavaroja niihin töihin, joita jokainen järkevä ihminen haluaakin tehdä: luoda, tuottaa ja rakentaa.” Näin kirjoittaa vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan entinen EU:n talouskomissaari, nykyinen elinkeinoministeri Olli Rehn (kesk.).

Myrskyn silmässä -teoksessaan Rehn kertoo, miten eurokriisin suosta noustaan. Nyt entinen komissaari on saanut jatkaa talousongelmien ratkomista kotimaassa.

Toisin kuin valtaosa muista EU- ja euromaista, Suomi on epäonnistunut viennin ja kansantalouden nostamisessa. Sekä nykyinen hallitus että edellinen Jyrki Kataisen (kok.) ja Alexander Stubbin (kok.) hallitus pyrkivät parantamaan Suomen kilpailukykyä ja tuottavuutta.

Kun Juha Sipilä (kesk.) nousi pääministeriksi, hallitus lupasi, että Suomessa tapahtuu neljässä vuodessa tuottavuusloikka. Keinot olivat samoja, joita myös elinkeinoelämää edustavat järjestöt tarjosivat vaaliohjelmissaan.

 

KUN SUOMESSA PUHUTAAN kilpailukyvyn parantamisesta, kiinnitetään huomiota eniten tuottavuuden kohentamiseen lyhyellä aikavälillä. On totta, että taloutemme on saatava nousuun, mutta ongelman ratkaisemiseen on olemassa muitakin keinoja, kuin pelkistä henkilökustannuksista leikkaaminen.

Paikallisessa sopimisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, jos kyse on todella neuvottelusta, ei sanelusta. Paikallista sopimista ehdottaa yhdeksi kilpailukyvyn kohentamisen keinoksi myös World Economic Forum (WEF), joka vuosittain vertailee valtioiden keskinäistä kilpailukykyä

Pelkkä karsiminen palkoista ja julkisesta sektorista on kuitenkin uhka suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Pitkän aikavälin kilpailukykyä mittaavassa WEF:n vertailussa olemme edelleen sijalla kahdeksan.

Meidät pitävät kärkisijoilla innovatiivisuus, työntekijöiden korkea koulutustaso sekä yliopistojen ja yrityselämän välinen yhteistyö. Silti juuri koulutuksesta ja työntekijöiden hyvinvoinnista on päätetty leikata nopean kilpailukyvyn edistämisen nimissä.

 

WEF:N MUKAAN Suomella olisi parannettavaa monessa muussa asiassa kuin pelkkien palkkojen kilpailukyvyssä. Näistä näkökulmista puhutaan kuitenkin vähän, koska niihin valtio ei suoraan voi vaikuttaa.

Vientiyritysten pitäisi markkinoida tuotteitaan paremmin. Asiakkaiden toiveita ja tarpeita olisi kuunneltava herkemmin. Suomen vientitarjonta on liian yksipuolista. Vientimme perustuu vanhaan, raskaaseen teollisuuteen. Lisäksi maat, joihin tuotteita viedään, ovat vuosia olleet vanhat tutut Saksa, Ruotsi, Venäjä ja Yhdysvallat.

Vientialan kapeus kostautui kaksi vuotta sitten, kun Venäjä asetti osalle tuotteista tuontikiellon. Myös ruplan heikentyminen loi monien muidenkin alojen yritysten tilauskirjoihin tyhjiä sivuja.

 

KESKUSTELUMME KILPAILUKYVYSTÄ ja tuottavuudesta on yksipuolista. Palkkakuluista haetaan pikavoittoa, ja samalla hallitus suunnittelee yrityksille huojennuksia, joista osaa on epäilty jopa täysin katteettomiksi.

Esimerkiksi tällä viikolla lainsäädännön arviointineuvosto kyseenalaisti yrittäjävähennyksen, jonka tarkoitus oli antaa osalle yrityksistä mahdollisuus saada viisi prosenttia tuloistaan verottomana. Neuvoston mukaan hallituksen esityksessä ei perusteltu, miten vähennys parantaa kilpailukykyä, ja millaisia veromenetyksiä siitä koituu.

Viime viikolla Valtion taloudellinen tutkimuskeskus (VATT) puolestaan kiinnitti huomiota hallituksen raskaalle teollisuudelle suunnittelemaan sähkölaskun alennukseen.

 

YKSI SUOMEN kilpailukyvyn kohentamisen suurimmista esteistä on Rehnin pelkäämä luottamuspula. Alkuvuodesta valtaosa liitoista taipui sopimukseen, joka heikentää niiden jäsenten etuja. Samalla hallitus on ollut valmis leikkaamaan julkista taloutta ja huonontamaan hyvinvointivaltion perusteita, jotta yritysten kustannuksia saadaan alemmas.

Hallitus pelaa uhkapeliä. Seuraavat vuodet ovat yritysten lupausten lunastuksen aikaa. Jos vientiyritykset eivät toivomistaan huojennuksista huolimatta lähde kasvuun ja luo lupaamiaan työpaikkoja, on Suomen pitkän tähtäimen kilpailuvaltteja rapautettu turhaan.

 

Myrskyn silmässä – eurokriisistä eteenpäin, Olli Rehn, Otava, 2012.

Rauha tarvitsee naisia

ESSEE

OONA LOHILAHTI

FullSizeRender (1)

Lähde: UN Women

Suurin osa sotien uhreista on tänä päivänä siviilejä, ja uhreiksi joutuvat yhä useammin naiset ja lapset. Rauhanprosesseissa naiset jätetään kuitenkin edelleen lähes poikkeuksetta ulos.

 

Kun rauhansopimuksen neuvottelupöytään on hyväksytty vain miehiä, naiset ovat hivuttaneet omat ehdotuksensa oven alta kokoushuoneeseen. Liberiassa naiset ryhtyivät seksityöläisiä myöten seksilakkoon, ja he lukitsivat miehet barrikadeilla neuvotteluhuoneeseen, jotta sopimus varmasti allekirjoitetaan. Ugandassa naiset kokoontuivat oman pöydän ääreen kirjaamaan ylös ehdotuksensa rauhansopimuksen sisällöksi, koska he eivät päässeet mukaan neuvotteluihin.

Vaikka naiset ymmärtäisivät oman merkityksensä osana rauhanprosessia, on pitkälti miehistä kiinni, otetaanko naiset mukaan vai ei.

 

“Naisten puuttumista rauhanneuvotteluista ei selitä naisten väitetty vähäinen kokemus konfliktin ratkaisusta tai neuvotteluista, vaan kyse on selvästä yrityksen puutteesta integroida naiset rauhanprosesseihin.

UN Women

 

KYLMÄN SODAN AIKANA ei neuvoteltu aseistettujen, ei-valtiollisten joukkojen kanssa. 1990-luvulta alkaen konfliktit ovat kuitenkin olleet pääsääntöisesti valtioiden sisäisiä, eivätkä valtioiden välisiä, minkä vuoksi neuvottelupöydissä uusi normaali ovat erilaiset sissijoukot. Tutkijat toivovat, että seuraava suuri muutos on se, että aseistautumattomista naisjärjestöistä tulee itsestään selvä osa rauhanneuvottelujen kokoonpanoa.

Kun sodat ovat muuttuneet rintamasodista sissisodiksi, sodan säännöt on heitetty romukoppaan. Siviilejä tähdätään siinä missä sotilaita. Seksuaalinen väkivalta on yleisesti käytetty taktiikka sodassa, ja sen uhreja ovat yleensä naiset ja myös lapset.

Sota koskettaakin naisia eri tavalla kuin miehiä. Kun miehet kuolevat useammin suoraan tulituksessa, naiset kärsivät seksuaalisen väkivallan lisäksi sodanjälkeisistä taudeista ja talouden romahtamisesta. Naiset kokevat sodan kauhuja vielä, kun aseet on laskettu.

 

JOS RAUHANNEUVOTTELUJEN tarkoituksena on vain väkivallan lopettaminen, naisten mukaan ottamiselle ei ole niin monia perusteita, sillä naiset ovat harvoin johtavissa rooleissa osapuolten väkivaltakoneistoissa.

Mutta jos tarkoituksena on luoda pysyvä rauha, naisten osallistuminen on välttämätöntä ja lopputuloksen kannalta myös hyödyllistä. Neuvotteluissa täytyy olla mukana niiden ryhmien edustajia, jotka eivät tarttuneet aseisiin ja yrittivät kenties luoda rauhaa konfliktin ajan. Mukana täytyy olla uhreja.

Rauhansopimukset katsovat pidemmälle tulevaisuuteen ja pureutuvat syvemmälle yhteiskuntaan ja sodan syihin, kuin mitä pelkkä väkivallan lopettaminen vaatii. Neuvottelujen aikana saatetaan tehdä luonnos uudesta perustuslaista ja siitä, miten konfliktin jälkeen instituutiot toimivat.

Esimerkiksi Burundissa naiset onnistuivat saamaan sopimukseen ehtoja naisten oikeudesta valita kumppaninsa. Guatemalassa naiset tekivät rauhansopimuksen kautta seksuaalisesta häirinnästä rikoksen ja saivat perustettua vähemmistökansojen naisille oman edunvalvojan.

On siis erittäin tärkeää, että naiset voivat olla mukaan työssä, joka luo pohjan myös tulevaisuuden vallanjaolle ja naisten roolille yhteiskunnassa. Jos naiset eivät pääse mukaan tässä vaiheessa, heidän mahdollisuutensa nousta esimerkiksi parlamenttiin ovat entistä ohuemmat.

 

BOSNIA: NOLLA PROSENTTIA naisia silminnäkijöinä, neuvottelijoina ja allekirjoittajina. Darfur: alle 10 prosenttia silminnäkijöistä ja neuvottelutiimien jäsenistä oli naisia. Filippiinien rauhanprosessin naisten määrää on kiitelty historian suurimmaksi: allekirjoittajista ja neuvottelijoista kolmannes oli naisia.

Vuosina 1992–2011 vain neljä prosenttia rauhansopimusten allekirjoittajista oli naisia. Yhdeksän prosenttia neuvottelijoista ja alle neljä prosenttia kuulluista silminnäkijöistä oli naisia. Pääneuvottelijoista kaksi prosenttia oli naisia ja vain seitsemässä prosentissa vuosina 1990–2010 solmituissa rauhansopimuksissa oli maininta sukupuolten tasa-arvosta tai naisten oikeuksista.

Naisten poliittisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta tasa-arvosta on toden teolla puhuttu jo Pekingissä yli 20 vuotta sitten pidetystä maailman neljännestä naiskokouksesta asti. Kokouksen kuuluisimman lausahduksen sanoi Hillary Clinton toteamalla, että naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman vuonna 2000, mutta tämäkään keskustelu ei ole kantautunut tarpeeksi selvästi rauhantekopöytiin.

Koska rauhansopimuksilla on merkittävä vaikutus sodanjälkeiseen yhteiskuntaan, olisi syytä pitää mielessä, minkälaiset yhteiskunnat eivät ole riskissä luisua sisällissotaan. Tasa-arvoiset yhteiskunnat, joissa naiset ovat turvassa fyysiseltä väkivallalta, ovat todennäköisesti rauhallisia. Vakaa ja demokraattinen yhteiskunta ottaa huomioon eri sosiaaliset ryhmät, eri sukupuolet, vähemmistöt ja eturyhmät.

Muun muassa tämän takia naisten osallistumisen rauhanneuvotteluihin pitäisi olla itseisarvo. On hullu ajatus, että vain puolet kansasta, miehet, saa päättää maan tulevaisuudesta.

 

TUTKIMUSTEN MUKAAN naisten ottaminen mukaan neuvotteluihin kaiken lisäksi tuottaa parempia sopimuksia. Naiset neuvottelypöydässä ovat erityisen tärkeitä silloin, kun he edustavat paikallista naisjärjestöä. Se, että YK lisäisi naisten määrää neuvottelutiimissään ei paranna sopimusta, vaan naisten täytyy olla paikallisia. 

Kun naiset otetaan vahvasti mukaan rauhanprosessiin, väkivallan loppumisen todennäköisyys nousee 24 prosentilla. Kun naisjärjestöillä on merkittävä vaikutus sopimukseen, sopimus syntyy käytännössä aina. Jos naisjärjestöjä ei oteta mukaan tai niiden vaikutus on heikko, sopimusta harvoin syntyy.

Naisten mukana olo lisää yli kolmanneksella todennäköisyyttä, että rauha kestää 15 vuotta. Samanlaiset prosentit on löydetty myös sopimuksen toteuttamisessa: mitä suurempi vaikutus naisjärjestöillä sopimukseen oli, sitä todennäköisempää oli, että sopimus todella toteutettiin käytännössä.

Naisjärjestöt eivät tietenkään ole ainoa tekijä, jotka vaikuttavat sopimusten syntyyn, mutta niillä on selvästi merkittävä vaikutus. Yksi yleinen peruste naisten jättämiselle ulos neuvotteluista on kuitenkin se, että naisten mukana olo hidastaisi ja vaikeuttaisi neuvotteluja. Ainakin lopputuloksen valossa tämä ei pidä paikkaansa.

Genovalaisen Graduate Institute of International and Development Studiesin tutkimuksessa ei myöskään löytynyt yhtään tapausta, jossa naisjärjestöillä olisi ollut kielteinen vaikutus rauhanprosessin kannalta.

 

”Kun sodan osapuolille annetaan hallitseva rooli sillä kustannuksella, että enemmistöä ei konsultoida ja oteta mukaan, annetaan heille oikeus päättää muiden puolesta ja samalla heitä palkitaan aseisiin tarttumisesta.”

Graça Machel

 

 

KUN NAISJÄRJESTÖT SAAVAT vaikuttaa neuvotteluihin, ne vaativat, että sukupuolinäkökulma otetaan huomioon valtiollisissa ja kansainvälisissä asevoimissa esimerkiksi koulutuksen muodossa. Naiset haluavat, että seksuaalinen väkivalta on tulitaukoa vahingoittava hyökkäys. 75 prosenttia naisten vaatimuksista liittyykin seksuaaliseen väkivaltaan, jota ei mainita sopimuksissa tarpeeksi usein.  

He haluavat kiintiöitä, joiden avulla naiset pääsevät rauhan tultua etenemään valtion viroissa ja päättämään asioista parlamentissa. Konfliktin jälkeisissä Ugandassa ja Ruandassa tässä onkin onnistuttu ainakin numeroiden perusteella.

Kun naiset pääsevät vaikuttamaan neuvotteluihin, käsiteltävien asioiden kirjo laajenee. Naiset ottavat puheeksi turvallisuuteen ja ihmisoikeuksiin liittyvät ongelmat, jotka ovat yleensä osatekijöitä konfliktin syntyyn. Kansainvälisesti yleinen käsitys rauhasta tarkoittaa väkivallan puuttumista, mutta naiset korostavat sotaan johtaneiden tekijöiden poistamista. 

 

RAUHANTYÖSSÄ MUKANA olevat kertovat, että neuvotteluihin osallistuville naisille  asetetaan enemmän vaatimuksia kuin miehille. Sen lisäksi, että nainen tuo sukupuolensa näkökulman pöytään, hänen pitäisi olla tekninen asiantuntija ja aktivisti. Naisilta vaaditaan yksimielisyyttä vain sukupuolensa takia, vaikka jokainen pöydän ympärillä oleva mies olisi eri mieltä ehdotetuista toimenpiteistä.

Valta on yksi syy, miksi naisia ei useinkaan haluta rauhanpöytiin. Neuvottelut ovat tilaisuus jakaa valtaa uudestaan, eikä kukaan halua luopua omasta vallastaan. Mitä vähemmän eri osapuolia ja intressejä pöydän ympärillä on, sitä suurempi mahdollisuus kullakin ryhmällä on saada itselleen eniten valtaa.

Toinen harhaan osuva kritiikki on kokemattomuus. Etenkin konfliktialueilla naiset ovat miehiä aktiivisempia ruohonjuuritason rauhantyössä. 

On myös erikoinen ajatus, että aseisiin tarttuneet pääosin miehistä koostuvat ryhmät olisivat ansainneet paikkansa pöydässä ennemmin, kuin paikallista rauhantyötä tekevät naiset. Todellisuudessa aseistetun ryhmän kannatus voi olla hyvinkin pientä, ja on helppoa kyseenalaistaa nimenomaan heidän kykynsä neuvotella rauhasta. Silti he pääsevät vaikuttamaan rauhan ehtoihin.

 

ESIMERKIKSI UN WOMEN on kehitellyt ratkaisuja naisten osallistamiseksi. YK:n naisasiajärjestö sysää vastuuta etenkin YK:lle ja rahoittajille. Naisten osallistumiselle on monia erilaisia malleja, joista suora osallistuminen neuvottelupöydässä on tehokkain. Riippuu täysin neuvottelujen johtajista, otettaisiinko esimerkiksi konsultoivien naisryhmien mielipiteet huomioon ollenkaan.

Rahoittajien täytyy muistaa, että naisten osallistuminen maksaa. Kun naisten pitää järjestää lastenhoito ja usein heidän fyysinen turvallisuutensa on taattava eri tavalla kuin miesten, on tehtävä valinta. UN Women ehdottaa, että rahoittajat tarjoaisivat jokaiselle neuvotteluryhmälle yhden lisäpaikan sillä ehdolla, että jokainen ottaa neuvotteluihin mukaan yhden naisen lisää.

Joskus myös kulttuuri aiheuttaa vaikeuksia. Kokenut rauhantekijä Pekka Haavisto on kertonut siitä, kuinka esimerkiksi Somaliassa naisia ja miehiä voi olla vaikeaa saada edes saman pöydän ääreen kulttuurisista ja uskonnollisista syistä. 

 

RAUHANPROSESSI ON MAHDOLLISUUS. Parhaimmillaan sen aikana korjataan yhteiskuntaa ja saadaan eväät parempaan tulevaisuuteen. Tämä kuitenkin vaatii sitä, että rauhansopimus on mahdollisimman laajalti hyväsytty. Tällöin pöydän ympärille on otettava muitakin kuin toisia tappaneet. 

Jos tietyt ryhmät, kuten naiset, jätetään kokonaan ulkopuolelle ilman vaikutusmahdollisuutta uuteen yhteiskuntaan, lopputuloksen voi jokainen arvata: yksi iso ryhmä ei taaskaan voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. 

Silloin rauhan aika alkaa samalla tavalla, kuin mistä konflikti todennäköisesti alkoi.

 

Lähteet:

UN Women: Women’s Participation in Peace Negotiations: Connections between Presence and Influence

International Peace Institute: Reimagining Peacemaking: Women’s Roles in Peace Processes