Suomen synti kalpenee kansainvälisessä vertailussa

VEERA TEGELBERG

Moni ajankohtainen keskustelu kilpistyy Suomessa valtionvelkaan. Hallitus haluaa velkaantumisen loppuvan. Velkaa verrataan syntiin ja syöpään, ja sen ottamista kritisoidaan lastemme tulevaisuuden nimissä. Mikä on liian paljon velkaa, ja miksi sitä ei voi verrata asuntolainaan tai pikavippiin?

Suomalaismedia uutisoi marraskuussa, kuinka valtionvelka ohitti 100 miljardin euron rajapyykin. Uutinen oli mielenkiintoinen, mutta ei siksi, että velka olisi noussut ennätysmäisiin lukemiin, vaan siksi, että sen viesti johti lukijaa harhaan. Ainoastaan Keskuskauppakamarin (KKK) ikkunaansa virittämän velkakellon luku kipusi tuona marraskuisena päivänä yli 100 miljardin euron.

KKK:n toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä kertoi tuoreeltaan Ylen haastattelussa olevansa tyytyväinen, että viesti valtion velkaantumisesta on mennyt perille. Ja miksei Penttilä olisi myhäillyt? Olihan KKK:n tavoite ennen eduskuntavaaleja ollut, että velkaantuminen on pysäytettävä. Nyt velan kasvu oli saanut median huomion, ja vallassa oli uusi hallitus, jolle velan kasvun pysäyttäminen oli sydämen asia.

Päivän osuvin otsikko oli Taloussanomien aiheesta kirjoittamassa jutussa: “Juuri äsken ei tapahtunut mitään: valtiolla yhä alle 100 miljardia velkaa”.

 

ON VÄÄRIN VÄITTÄÄ, että kaikki valtion velkaantumista kritisoivat tahot moittisivat valtionvelkaa sinänsä. Esimerkiksi KKK on todennut olevansa huolissaan pikemmin vauhdista, jolla Suomi velkaantuu. Silti julkiseen keskusteluun putkahtelevat kerta toisensa jälkeen tyhjät hokemat, kuten “Suomi on Kreikan tiellä” ja ”velkakello tikittää”.

Perjantaina valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) totesi, että kevään kehysriihessä ei ole luvassa lisälainaa, koska Suomella ei ole siihen varaa.

Valtablogi haluaa nostaa runsaan kuukauden päästä järjestettävän kehysriihen kunniaksi esiin kolme pointtia valtionvelasta.

 

Mihin rahaa käytetään?

On erinomaisen tärkeää kysyä, miksi velkaa otetaan. Tämä onkin velkakeskustelun keskeinen ristiriita. Velan kasvattaminen itsessään tuskin lienee kenenkään tavoite.

Esimerkiksi vasemmistoliitto ja sdp ovat perustelleet lisävelan ottamista pääasiassa talouden elvyttämisellä. Lainarahalla siis halutaan työllistää suomalaisia. Hallitus puolestaan katsoo, että velalla ei voida ratkaista Suomen ongelmia, koska esimerkiksi työttömyydessä on kyse rakenteellisesta ongelmasta. Hallitus ei halua velkaa, vaan uusia toimintatapoja.

Joidenkin päättäjien lausunnot antavat ymmärtää, että velkaantumisen lopettaminen on moraalisesti oikeanlaista politiikkaa. Lisävelkaa kammoksuvat katsovat velan itsessään olevan jotain turmiollista, suoranaista syntiä.

Näin toki on, jos valtio humputtelee velkarahaa kannattamattomiin investointeihin. Tällöin valtion käytös muistuttaa pikavippikierteessä elävän, laskutaidottoman teinin tilannetta.

 

Valtion tarkoitus ei ole olla velaton.

Toisin kuin tavallisen asuntovelallisen, valtion ei ole tarkoituskaan pyrkiä vuosikymmenten saatossa pääsemään eroon veloistaan. Jos velkaa ei olisi, valtio voisi käyttää vain kassassaan olevia ropoja, mikä tekisi esimerkiksi pitkäjänteisten investointien tekemisestä vaikeaa.

Velan kasvu ei valtion tapauksessa ole yhtä huolestuttavaa kuin esimerkiksi kotitalouden, jos näköpiirissä on kasvua, jolla velkaa voidaan alkaa myöhemmin kuitata pois. On huvittaa, että Suomessa puhutaan valtion velkaantumisesta enemmän kuin kotitalouksien, vaikka todellisuudessa kotitalouksien velkaantuminen on suurempaa kuin valtion.

Kaikki maailman valtiot ovat velkaa jollekulle. Vähävelkaisimmillakin kansantalouksilla on velkaa muutamia prosentteja bruttokansantuotteestaan. Kymmenen vähiten velkaantuneen maan joukossa on keskenään hyvin erilaisia valtioita, kuten Hong Kong, Brunei, Viro ja Uzbekistan. Myös velkaisimpien valtioiden joukko on kirjava. Kymmenen kärjessä ovat esimerkiksi Japani, Kreikka, Libanon ja Jamaika.

Syitä vähäisen velan määrään on useita. Esimerkiksi useiden öljyvaltioiden velka on alle 10 prosentin luokkaa. Pieneen velkataakkaan päästään myös, jos leikataan valtion menoja, kuten Virossa on tehty. Viron pientä velkaprosenttia selittää myös se, että maa on kyennyt kasvattamaan vientiteollisuuttaan, mikä on edistänyt talouskasvua.

 

Kuinka paljon on liikaa?

Suomen on sanottu kulkevan Kreikan polkua. Toisin sanottuna maamme on siis vaarassa vajota korruptoituneeksi, velalla eläväksi, oikeaa tilannettaan salailevaksi hylkiöksi. Kohta muiden eurooppalaisten valtioiden ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) on rynnättävä tukemaan Osuuspankkia, säästöpankkeja ja muita riskirajoilla toimivia pankkejamme, jotta suomalaiset eivät menetä säästöjään.

Velan määrä ei valtionvelasta puhuttaessa ole oikeastaan ongelma, vaan se, miten hyvä luottamus velkojilla on velalliseen valtioon. Esimerkiksi Japani, jonka velka huitelee jo yli 240 prosentissa, on edelleen toimintakykyinen, koska suuri osa sen luotottajista on japanilaisia, ja velkojat luottavat maan toimintakykyyn.

Jos Japani olisi eurooppalainen valtio, samanlainen peli ei saisi jatkua. Kovien ehtojen eteen joutuneen Kreikan valtionvelka oli viime vuonna hieman alle 200 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen velka taasen oli yli kolme kertaa pienempi, 62 prosenttia.

Jos EU-virkamieheltä olisi vielä pari vuotta sitten kysynyt, paljonko on liian paljon, olisi hän vastannut 60 prosenttia. Tämä yhteisesti määritelty velkaraja on kuitenkin lytätty jo kerran jos toisenkin.

Ylivelkaantumisen raja on häilyvä. Oikean vastauksen saavat määritellä kulloinkin vallassa olevat puolueet.

Iranin uudistusmieliset ovat mahdottoman tehtävän edessä

OONA LOHILAHTI

Iranilaiset odottavat vapautta ja vaurautta, kun talouspakotteet puretaan. Poliittisten uudistusten tekeminen maassa on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa. Perjantain parlamenttivaaleissa uudistusmielisten tavoitteena on lähinnä vähentää äärikonservatiivien valtaa. Vuosi 2016 näyttää, alkaako Iran kulkea kohti demokratiaa vai jämähtääkö se äärikonservatiivien tulkinnaksi hyvästä yhteiskunnasta.

 

Iranin uudistusmielisille 2000-luku on ollut turhauttava.

Vaikka sekä parlamentti että presidentin virka olivat 2000-luvun alussa uudistajien hallussa, konservatiivit saivat estettyä kaikki parlamentin ajamat merkittävimmät muutokset.

Kun uudistajat ymmärsivät hävinneensä, ryhmä turhautui, hajaantui ja lamaantui. Vallassaolon vuodet kutistivat joukkoa, sillä konservatiivit panivat useita uudistajien vaikuttajia ja toimittajia telkien taakse. Vuodesta 2004 Iranin parlamentissa on ollut konservatiivien enemmistö.

Toivo lisääntyi vuoden 2013 presidentinvaaleissa. Hassan Rouhani vaikutti maltilliselta, taloudellisesti liberaalilta, naisten oikeuksien puolustajalta ja yhteistyöhaluiselta presidenttiehdokkaalta.

Rouhanin ylivoimaista valintaa juhlivat iranilaisten lisäksi myös länsimaiden johtajat, jotka hurrasivat äärikonservatiivisen ja länteen vihamielisesti suhtautuvan Mahmoud Ahmadinejadin kauden loppumiselle.

 

IRANIN POLITIIKASSA harva asia on sitä, miltä se ensin näyttää. Halu tehdä yhteistyötä lännen kanssa ja kyky istua neuvottelupöydässä loppuun asti eivät tarkoita sitä, että Rouhani olisi pystynyt muuttamaan Irania demokraattisemmaksi.

Rouhanin hallituksen kyseenalaisiin henkilövalintoihin kuuluu esimerkiksi oikeusministeri Mostafa Puormohammadi, joka tuomitsi tuhansia poliittisia aktivisteja kuolemaan 1980-luvun poliittisissa vainoissa.

Pidätykset ja tuomiot johtuivat esimerkiksi vasemmistolaisten lentolehtisten jakamisesta. Pourmohammadin valinta oikeusministeriksi tuntuu irvokkaalta erityisesti silloin, kun hän edustaa Irania kansainvälisissä ihmisoikeustapahtumissa ja osallistuu Iranin ihmisoikeusrikosten tutkintaan.

Vaikka Rouhania kuvaillaan Iranin mittakaavassa vapaamieliseksi ja edistykselliseksi, hänen kaudellaan Iranin tekemät ihmisoikeusrikokset ovat lisääntyneet.

Rouhanin oltua vallassa kaksi ja puoli vuotta Iran on noussut väkilukuun suhteutettuna maailman ahkerimmaksi teloittajaksi. Yli 2 000 poliittista vankia ja huumerikollista on saanut hirttoköyden kaulansa ympärille. Iranin ydinsopimusta onkin arvosteltu erityisesti siksi, että se ei ottanut näihin rikoksiin tarpeeksi tiukasti kantaa.

Presidentti on kommentoinut ihmisoikeusloukkauksia ja poliittisten vankien määrää niukasti. Osittain tämä johtuu siitä, että Iranissa presidentillä ja myös parlamentilla on rajallisesti valtaa.

Grafiikka: Oona Lohilahti. Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

PERJANTAINA IRANILAISET valitsevat sekä uudet kansanedustajat että asiantuntijaneuvoston jäsenet. Kuten Rouhanin presidenttiys on näyttänyt, Irania ei muuteta vain vaaleilla.

Iranin poliittinen järjestelmä on sekoitus edustuksellisen demokratian instituutioita ja autokratiaa. Osa päättäjistä valitaan suoralla kansanvaalilla, mutta järjestelmä on rakennettu siten, että uskonnollisella johtajalla on valta mitätöidä käytännössä kaikkien muiden instituutioiden päätökset. 

Vuodesta 1989 hallinnut äärikonservatiivinen Ali Khamenei voi erottaa myös presidentin. Uudistukset eivät olekaan kiinni presidentin ja parlamentin, vaan uskonnollisen johtajan arvoista. Rouhani joutuu tasapainoilemaan äärikonservatiivien ja omien tavoitteidensa välillä.

Tämän takia perjantaina valittavan asiantuntijaneuvoston rooli on merkittävä. Neuvosto pääsee todennäköisesti päättämään terveysongelmista kärsivän Khamenein seuraajasta tai seuraajista. Moni haluaisi rajoittaa uskonnollisen johtajan valtaa, ja yksi keino olisi valita maan johtopaikalle esimerkiksi nelihenkinen ryhmä.

 

VAIKKA ROUHANIN tukemat uudistusmieliset lisäisivät paikkojaan parlamentissa, merkittäviä muutoksia iranilaisten arkeen ei välttämättä ole tulossa. Parlamentti ei ole itsenäinen, vaan sen toimintaa valvoo vartijoiden neuvosto, jolla on valta hylätä kaikki parlamentin säätämät lait. Tätä valtaa neuvosto käytti esimerkiksi 2000-luvun alussa, kun uudistusmieliset olivat parlamentin enemmistö.

Juristeista ja teologeista koostuvan neuvoston nimittävät uskonnollinen johtaja ja hänen valitsemansa oikeuslaitoksen johtaja. Käytännössä vartijoiden neuvosto edustaa samaa ideologiaa kuin Khamenei. He näkevät demokratian uhkana omalle vallalleen.

Ennen perjantain vaalien kampanjointia vartijoiden neuvosto hylkäsi yli 7 000 uudistusmielisten kansanedustajaehdokasta. Tämän seurauksena yhteensä 6 000 ehdokkaasta vain reilu 100 on uudistusmielisiä. Heidän tavoitteenaan on vähentää äärikonservatiivien valtaa sekä parlamentissa että asiantuntijaneuvostossa, mutta enemmistön saaminen 290-paikkaiseen parlamenttiin on mahdotonta.  

Parlamentin valtasuhteiden muuttuminen ei takaisi suuria muutoksia, sillä konservatiivinen näkemys islamilaisesta yhteiskunnasta on tunkeutunut iranilaisten arkeen. Moraalipoliisi Basij on osa Vallankumousarmeijaa, joka valvoo Iranin islamilaisen yhteiskunnan sääntöjen noudattamista. Basij muun muassa vahtii naisten huivin käyttöä. Liian vapaamielinen tapa käyttää hijabia voi johtaa sakkoihin tai vankeuteen.

 

IRANISSA ELETÄÄN historiallista aikaa muustakin syystä kuin vaalien takia. Kesällä solmittuun ydinsopimukseen kuuluva pakotteiden purkaminen on jo aloitettu. Sillä, mitä kauppasaarron purkamisen jälkeen tapahtuu, on Iranin kannalta vähintään yhtä suuri merkitys kuin vaalien tuloksella.

Ydinsopimus ja siitä seuraava talouden avautuminen ovat Rouhanin ja uudistusmielisten suurin ase konservatiiveja vastaan. Parhaassa tapauksessa ulkomaisen rahan virtaaminen maahan ja Iranin mahdollisuus viedä esimerkiksi öljyä nostavat tavallisen iranilaisen elintasoa. Viime vuonna pahimmillaan 17 prosenttiin kohonnut inflaatio on myös saatava kuriin.

Iranin demokratia- ja ihmisoikeusongelmat sekä maan tuki Syyrian hallitsijalle Bashar al-Assadille kiiluvat kiusallisena kysymyksenä Euroopan johtajien mielissä, kun Iranin kanssa neuvotellaan kaupallisten suhteiden luomisesta.

Koska ydinsopimus ei ottanut Iranin ongelmiin kantaa, tulevia kauppasuhteita pitäisi käyttää Iranin painostamiseen etenkin ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi.

Länsimaiden ensimmäiset reaktiot kuitenkin osoittavat, että painostamisen sijaan Irania halutaan miellyttää. Kun Rouhani vieraili alkuvuodesta Italiassa, Roomassa peitettiin alastonpatsaita. Mikään ei saanut häiritä miljardien dollarien arvoisten kauppasopimusten allekirjoitusta.

Hirttoköyden ahkera käyttö on siis unohdettu, ja maiden johtajat potevat kultakuumetta dollarinkuvat silmissä kiiluen. 

Kuten länsimainen Teheranin-suurlähettiläs totesi: Iran on “maailman viimeinen kultakaivos”.

Lähde:

Liisa Liimatainen: Huntu ja haaste – Yritys ymmärtää Iranin yhteiskuntaa 

Afrikka – rauhanturvaamisen supermanner

LINDA LAINE

Yli 50 000 afrikkalaista turvaa rauhaa YK:n riveissä samaan aikaan, kun Afrikan unioni viimeistelee valmiusjoukkojensa toimintaa. Afrikkalaiset eivät ole ainoastaan avunsaajia, vaan myös auttajia.

 

Kongon demokraattisessa tasavallassa, Darfurissa ja Etelä-Sudanissa on käynnissä Yhdistyneiden kansakuntien (YK) suurimmat rauhanturvaoperaatiot. Muun muassa Ruanda, Kenia ja Etiopia ovat kukin lähettäneet niihin yli tuhat rauhanturvaajaa. Kaikkiaan puolet YK:n rauhanturvaajista on afrikkalaisia. Esimerkiksi Euroopasta tulevien rauhanturvaajien osuus on vain reilut kuusi prosenttia ja Pohjois-Amerikasta tulevien alle prosentti.

Tämänhetkisistä rauhanturvaoperaatioista suurimpaan, Kongon demokraattisen tasavallan rauhoittamiseen, tarvitaan noin Pieksämäen verran henkilökuntaa, eli yli 18 000 ihmistä. Heistä joka kolmas on Afrikan valtioista.

Afrikkalaiset rauhanturvaajat eivät jää hoitamaan ainoastaan oman mantereensa operaatioita. Esimerkiksi Kosovon rauhanturvaoperaatioon osallistuvista yli kolmasosa on Afrikan mantereelta. Haitin operaatiossa joka seitsemäs rauhanturvaaja on afrikkalainen. Toisaalta on myös operaatioita, joissa Afrikasta ei ole ollenkaan osallistujia. Esimerkiksi Kyproksella heitä ei viime joulukuisten tilastojen mukaan ollut lainkaan.

 

Vuosituhannen vaihteessa afrikkalaisten osuus YK:n rauhanturvaoperaatioissa lähti nousuun ja ylitti vuonna 2013 aiemmin rauhanturvaajatilaston kärjessä kiitäneen Aasian. Tämän jälkeen määrä on jatkanut kasvuaan. Afrikkalaisten rauhanturvaajien määrä on 15 vuodessa yli kymmenkertaistunut.

Afrikan valtioiden kiinnostus rauhantyötä kohtaan ei ole yllättävää. Maiden taloudellisen vaurastumisen myötä on tullut halu ja mahdollisuus rauhoittaa mantereen konfliktialueet niin talouden kuin kansalaisten suojelemiseksi. Rauhanturvaamistyöhön osallistuminen on myös merkki oman maan vakaudesta ja kriisiosaamisesta.

Afrikassa on myös kautta historian ollut enemmän rauhanturvaoperaatioita kuin millään muulla  mantereella. Tällä hetkellä YK:n 16 käynnissä olevasta rauhanturvaoperaatiosta yhdeksän on Afrikassa. Mantereella on lisäksi muita rauhanturvaamisen nimissä toimivia järjestöjä, kuten Egyptin ja Israelin rauhansopimusta valvova MFO ja Afrikan unioni, jolla on takanaan yli kymmenen operaatiota vaihtelevalla menestyksellä.

 

Afrikan unionin valmiusjoukkojen piti olla täydessä valmiudessa tammikuun alussa, mutta takarajasta ei pystytty pitämään kiinni. Unionin joukot ovat kuitenkin osallistuneet lukuisiin rauhanturvaamistehtäviin, joista viime aikoina eniten esillä on ollut al-Shabaabin vastainen operaatio Somaliassa.

Mantereen yhteisten joukkojen luomisen on mahdollistanut muun muassa jäsenmaiden puolustusbudjettien kasvu. Norwegian Institute of International Affairsin raportin mukaan budjetit ovat kasvaneet vuosikymmenen aikana keskimäärin 65 prosenttia. Tuntuvia korotuksia ovat tehneet etenkin öljymaat ja terrori-iskujen tai sissiryhmien kohteeksi joutuneet valtiot.  Stockholm International Peace Research Institute -tutkimuslaitoksen mukaan esimerkiksi Algerian ja Angolan puolustusbudjetit olivat vuonna 2014 yli 4 prosenttia bruttokansantuotteesta. Osan budjeteista syö kuitenkin korruptio. Transparency Internationalin mukaan riski Afrikan valtioiden puolustusbudjettien käyttämisestä korruptioon on suuri, erittäin suuri tai jopa kriittinen.

 

Rahaa Afrikan unionilla ei vieläkään ole tarpeeksi. Unionin asiantuntijaryhmä on muun muassa laskenut, että jos mantereella käytettävien lentolippujen hinnasta 10 dollaria ja hotellivarauksista 2 dollaria annettaisiin unionille, kassaan kertyisi vuodessa yli 700 miljoonaa dollaria. Tämä helpottaisi unionin omavaraisuutta, jolloin sen ei tarvitsisi tukeutua mantereen ulkopuolisiin ja yksityisiin rahoittajiin rauhanturvaamisoperaatioissaan. Tällä hetkellä YK:n budjetit ovat moninkertaisia verrattuna unioniin, jonka operaatioiden keston määrittää usein rahoitus, ei konfliktin kesto tai avun tarve.

YK:n ja Afrikan unionin joukkojen välille onkin hahmottunut epävirallinen työnjako.

Afrikan Unionin joukot osallistuvat usein käynnissä oleviin konflikteihin saadakseen ne loppumaan. YK:n joukot puolestaan saapuvat turvaamaan rauhaa vasta sen jälkeen, kun tulitauko- tai rauhansopimus on allekirjoitettu. Monet Afrikan unionin operaatiot ovat lopulta hataran rauhan palattua siirtyneet YK:n alaisuuteen, jolla rahaa ja joukkoja on enemmän kuin unionilla. Myös YK:lla on kokemusta joukkojen lähettämisestä käynnissä oleviin konflikteihin siviilien turvaksi, mutta näitä operaatioita pidetään poikkeuksina. Voidaan sanoa, että Afrikan unioni sammuttaa liekit ja YK vahtii, ette kytemään jääneestä aineksesta syty uutta paloa.

Afrikan unioni on asettanut kunnianhimoisen tavoitteen aseiden vaimentamisesta vuoteen 2020 mennessä. Asianuntijoiden mukaan se on mahdotonta, mutta tavoite kannustaa jäsenvaltioita lisäämään ponnistuksiaan konfliktien lopettamiseksi.

Sosiaalinen media toi kissanpennut terroristien propagandaan

KARLA KEMPAS

Mustiin pukeutunut mies tarjoilee kirjavalle kissalle kahvipannusta maitoa. Samassa valokuvassa matolla löhöää mies, jonka sylissä lepää ase. Tällaista on terroristien propaganda 2010-luvulla.

Kuten kaikki muukin viestintä myös propaganda on muuttunut huimasti vuosisadan vaihteen jälkeen. Pönötysvideot eivät enää vaikuta nuoriin kuten ennen. Jopa terroristien pitää olla somessa.

Terroristijärjestö Isisiä voi hyvällä perusteella kutsua nykyajan tunnetuimmaksi terroristibrändiksi. Järjestö tunnetaan joukkomurhistaan, teloitusvideoistaan ja maailmanlopun ideologiastaan. Isis on alkutaipaleestaan asti hyödyntänyt sosiaalista mediaa. Kun Isis-taistelijat aloittivat hyökkäykset, alkoi samalla Twitterissä propaganda-kampanja #AllEyesonISIS. 

Isisin propaganda tuntuu purevan. Ainakin The Soufan Groupin raportin mukaan ulkomaalaisia on matkustanut äärijärjestöjen riveihin Syyriaan ja Irakiin 27 00031 000. Määrä on yli kaksinkertaistunut vuodesta 2014. Myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehdyt terrori-iskut ovat usein Isisin ihailijoiden käsialaa.

 

ISIS ON vastannut median muutokseen ammattimaisesti tuotettujen videoiden ja Twitter-propagandan lisäksi emojeilla ja meemeillä. Jopa suklainen pähkinälevite Nutella on yhdistetty Isisiin.

Buzzfeedin ja muiden viraalisivustojen tapaan myös Isis on tajunnut, että kissat ovat internetin klikkikeisareita. Isisin kissoille on jopa perustettu omia someprofiileja. Twitterissä ja Instagramissa “jihad-kissat” kiehnäävät konetuliaseiden ympärillä ja ovat Isis-taistelijoiden paijattavina.

Kissapropaganda on suunnattu erityisesti länsikulttuurissa kasvaneille, ja juuri siksi se on herättänyt huomiota länsimediassa.

KISSOJEN valokuvaaminen voi vaikuttaa naurettavalta tavalta rekrytoida uusia taistelijoita sodan runtelemaan Syyriaan. Jopa Isisin omat kannattajat ovat vitsailleet CNN-televisioyhtiön kustannuksella, koska se nosti Nutellan ja kissameemit uutislähetykseensä.

Ei olisi silti ensimmäinen kerta, kun huvittava sisältö tehoaisi yleisöön.

Tietokirjailijat Katleena Kortesuo ja Olli-Pekka Vainio kuvaavat kirjassaan Diktaattorin käsikirja, miten Yhdysvalloissa testattiin toisen maailmansodan aikana kampanjavideoiden vaikutuksia ihmisten asenteisiin. Testiryhmä, joka katseli maanpuolustusta ihannoivia videoita, piti niitä huvittavina ja tunnisti ne propagandaksi. Siitä huolimatta yhdeksän viikon jälkeen videoille altistunut ryhmä suhtautui sotaretkeen toista testiryhmää myönteisemmin.

Isis tavoittelee samanlaista vaikutusta, eli myönteisiä mielikuvia ja pysyvää muistijälkeä. Ja kukapa meistä ei pitäisi edes yhdestä näistä kolmesta: meemeistä, kissoista tai Nutellasta.

Lisälukemista:

Popular Science: Terror on Twitter – How ISIS is taking war to social media

The Economist: Unfriended – There are signs that Islamic State’s propaganda machine is losing its edge

Patobuumi ja paskahommat kiihdyttävät Etiopian kasvua

Etiopian patoinnostuksen kruununjalokivi on Sudanin rajalle rakennettava Afrikan suurin pato. Valmistuessaan patoallas on 5 kertaa Lokan tekojärven kokoinen. Kuva: Google Maps

VEERA TEGELBERG

Hallitus haluaa vihreästä energiasta vientivaltin, ulkomaiset yritykset pystyttävät kilpaa tuulivoimapuistoja ja kotitaloudet tuottavat oman energiansa biokaasulla. 30 vuotta sitten nälänhädästä kärsinyt Etiopia on yksi maailman rohkeimmista vihreän energian tuottajista.

The Grand Ethiopian Renaissance Dam, eli Suuri Etiopian uudelleensyntymisen pato. Jo nimi kertoo, että tässä hankkeessa ei ole kyse pelkästä sähköntuotannon turvaamisesta. Mikäli aikataulu pitää, kohoaa Afrikan sarvessa sijaitsevan Etiopian länsirajalla ensi vuonna 170 metriä korkea ja liki 2 kilometriä pitkä pato. Se on valmistuessaan Afrikan suurin.

Kehittyvät valtiot saivat Pariisin ilmastosopimuksessa osansa ilmastotavoitteiden kantamisesta. Monella kehittyvällä valtiolla on erinomaiset mahdollisuudet muuttua uusiutuvan energian suurkuluttajaksi. Etiopia on yksi nopeimmin vihreään energiaan sijoittavista maista, ja sen tavoite on tulla yhdeksi Afrikan suurimmista sähkön viejistä.

 

VIELÄ 1980- JA 1990-LUVULLA Etiopia tunnettiin nälänhädän riivaamana kuivana ja köyhänä valtiona. Edeltävien vuosikymmenten aikana maassa oli koettu sisällissotia, vallankaappauksia ja sotatoimiksi äityneitä konflikteja naapurimaiden kanssa. Tänä päivänä Etiopian kasvot näyttävät toiselta. Maan pääkaupunki Addis Abeba on saanut lisänimen Afrikan Bryssel.

Etiopian talous kasvaa 10 prosenttia ja väestön määrä 2,5 prosenttia vuodessa. Jatkuvan kasvun vuoksi maa on joutunut kohtaamaan uudenlaisia pulmia. Sen on täytynyt miettiä, miten se kykenee tuottamaan esimerkiksi sähköä kaikille sitä tarvitseville yrityksille ja kotitalouksille.

Järkisyistä Etiopia on kääntänyt katseensa uusiutuvaan energiaan hiilen ja öljyn sijaan: maalla ei ole omia maakaasu- tai öljyvaroja, joihin se voisi turvautua. Öljyn rahtaaminen ulkomailta käy pidemmän päälle kalliiksi, joten vihreällä energialla on Etiopiassa vahva poliittinen tuki.

Etiopia ei ole aikeidensa kanssa yksin, sillä monissa kehittyvissä valtioissa uusiutuvat luonnonvarat ovat halvin tapa tuottaa energiaa. Sähköä tuotetaan aurinko-, tuuli- ja vesivoimalla, maalämmöllä sekä esimerkiksi lehmänlannalla. Varsinkin maaseudulla, missä sähköä ei muuten ole saatavilla, itsetehtyä biokaasua käytetään esimerkiksi ruoanvalmistuksessa.

 

LUONNON VALJASTAMINEN virtalähteeksi ei ole kuitenkaan ollut ongelmatonta rauhattoman Afrikan sarven alueella. Etiopia on käyttänyt rahaa etenkin vesivoiman rakentamiseen, ja maassa on puhuttu jo suoranaisesta patobuumista.

Innokas vesivoiman rakentaminen on kiristänyt Etiopian välejä Egyptin ja Sudanin kanssa, sillä ne kilvoittelevat samasta vesilähteestä. Etelästä virtaava Niili on Egyptin ja Sudanin elinehto. Ne ovat olleet huolissaan siitä, että Afrikan suurin pato heikentää joen virtausta. Tällä olisi vaikutusta niiden omiin mahdollisuuksiin käyttää Niilin vettä muun muassa ruoantuotannossa – ja omissa vesivoimaloissaan.

Vesivoiman rakentamiseen liittyy toki myös muita pulmia kuin kansainvälisten suhteiden kiristyminen. Etiopian jokien patoamista on kritisoitu sademäärien vähenemisen vuoksi. Maatalous voi kärsiä, jos vähävetiset joet otetaan sähköntuotantoon.

Vedelle olisi Etiopiassa muutakin käyttöä, koska maan koillis- ja itäosia uhkaa jälleen nälänhätäPatojen rakentaminen vaikuttaa lisäksi voimakkaasti niiden lähistöllä asuviin ihmisiin. Arviolta noin 20 000 etiopialaisen on muutettava pois uudelleensyntymistä juhlistavan jättipadon tieltä. Patoallas peittää alleen alueen, joka on kooltaan kaksi kertaa Helsingin, Vantaan, Espoon ja Kauniaisen kokoinen.

 

ON IHAILTAVAA, että Etiopian kaltaiset kehittyvät valtiot pyrkivät kohti puhdasta energiantuotantoa. Muutaman vuoden kuluttua teollisuusmaiden ympäristö- ja elinkeinoministerit voivat toivottavasti matkustaa Etiopiaan, Etelä-Afrikkaan, Brasiliaan tai Keniaan ihmettelemään uusia kekseliäitä energiantuotanto- tai viljelymenetelmiä.

Talouskasvun nimissä tapahtuva energiarakentaminen ei kuitenkaan saa muuttua uhkaksi maan omille kansalaisille. Vähäisten vesivarojen käytöstä on myös pystyttävä sopimaan naapurimaiden kesken niin, että vedestä ei tule itsekkään valtapolitiikan välinettä. Siihen ei ole ainakaan rauhattoman Afrikan sarven alueella varaa.