100 000 dollarin todellisuus – elämää maksullisen koulutuksen ikeessä

LINDA LAINE

Kun korkeakoulutuksesta tulee bisnestä, yliopistoille tärkeintä eivät ole nopeat valmistumisajat vaan opiskelijoilta nyhdettävä tasainen rahavirta.

 

Tässä moraalinen pähkinä.

Englantia Tampereen yliopistossa opiskelevan Roosamari Kuttilan ja historiallisten rakennusten restaurointia Boston Architectural Collegessa opiskelevan James Brownin välinen lainakuilu kasvaa 20 000 dollarilla vuodessa. Valmistumisen jälkeen Jamesin opintolaina on yli 100 000 dollaria. Nykyisen kurssin mukaan se on noin 90 000 euroa. Roosamarilla lainaa on reilut 3 000 euroa.

Edellä mainittu esimerkki on tosi.

Kysymys: Onko tämä reilua?
Vastaus: Ei, tämä on elämää.

Koulutuksen antaminen on yksi laajimmista ja epätasa-arvoisimmista vallankäytön muodoista. Toinen maksaa opetuksesta ja koulun nimestä, toiselle valtio antaa rahaa kerran kuukaudessa.

Maksullinen korkeakoulutus kummittelee myös Suomen kynnyksellä. Noin viisi vuotta sitten opetusministeriön työryhmä pohti keinoja korkeakouluopiskelijoiden valmistumisen nopeuttamiseen. Yhtenä vaihtoehtona oli tuhannen euron lukukausimaksu kaikille korkeakouluopiskelijoille. Lopulta työryhmä luopui ajatuksesta. Toinen viime vuosina puhuttanut maksu koskee EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevia opiskelijoita.

Eduskunnassa maksujen on ajateltu tai oikeastaan toivottu nopeuttavan valmistumista, mutta samalla myös hieman helpottavan valtion taloudellista taakkaa. Maksullisuudella ei kuitenkaan saavuteta kestävää ratkaisua, sillä taloudelliset paineet eivät katoa, vaan ainoastaan siirtyvät lukukausimaksujen muodossa valtiolta opiskelijoille. Esimerkiksi Yhdysvalloissa lukukausimaksut sitovat opiskelijan todellisuuteen, jossa laina on vain numeroita ja elämä on elettävä nuorena.

Yhdysvaltalaisista vastavalmistuneista moni ei pysty hankkimaan autoa tai asuntoa, koska luottotiedot ovat kuralla valtavien opintolainojen takia. Tulevaisuus on sidottu lainan takaisinmaksuun.

”Ei autoa, ei asuntoa, ei elämää. En juurikaan ajattele lainaani, sillä se on niin suuri.”
James Brown, 22, Yhdysvallat

100 000 dollarin lainaan verrattuna suomalaisopiskelijoiden lainataakka on kevyt, keskimäärin 5 420 euroa.

 

TÄSSÄ TOINEN pähkinä:

Yhdysvalloissa Denverin yliopistossa Aasian tutkimusta opiskeleva John Harhai maksaa yhden vuoden opinnoistaan yli 60 000 dollaria. Lukukausi on jaettu kolmeen osaan ja jokaisen kolmanneksen aikana opintopisteitä saa kertyä enintään 18, muuten napsahtaa lisälasku. Kanadassa Manitoban yliopistossa historiaa opiskeleva Kimberly Cielos puolestaan saa 2 000 Kanadan dollarin lukukausimaksullaan suorittaa 15 opintopistettä lukukaudessa.

Uudessa-Seelannissa Victoria University of Wellingtonissa moderneja kielitieteitä opiskeleva Ronan Kelly puolestaan maksaa erikseen jokaisesta opiskelemastaan kurssista. Hinnat vaihtelevat 800–1 000 Uuden-Seelannin dollarin välillä. Nykyisellä kurssilla tämä tarkoittaa noin 455–570 euroa.

Kysymys: Onko tämä reilua?

Vastaus: Ei, tämä on liiketoimintaa.

Bisnes pyörittää myös yliopistomaailmaa. Edes yli 30 000 dollarin lukukausimaksuja maksavat opiskelijat eivät saa opiskella rajattomasti. Mitä kauemmin opiskelija viipyy yliopistossa, sitä enemmän rahaa siirtyy yliopiston pankkitilille.

Kun Suomessa ajatellaan maksullisuuden nopeuttavan valmistumista, Pohjois-Amerikassa tilanne on kääntynyt nurinpäin, eivätkä yliopistot halua opiskelijoiden valmistuvan nopeasti. Opintoja yritetään hidastaa muun muassa kursseilla, joiden reputtaminen tai joilta poisjääminen tietää automaattisesti opintojen pitkittymistä vuodella. Esimerkiksi Jamesin koulussa monet valmistuvat kandidaatiksi seitsemässä vuodessa, koska kurssijärjestelmä aiheuttaa ylimääräisiä opiskeluvuosia.

 

OPISKELUPAIKAN lisäksi maailmalla on kustannettava myös majoitus itse. Suomalaisopiskelijat puolestaan saavat valtiolta kuukausittain tukea asumiskustannuksiinsa. Asumista 40 neliön keskustakaksiossa asumislisä ei kata, mutta soluhuone laitakaupungilta summalla todennäköisesti irtoaa.

Entä miten elävät ihmiset, joiden asumista valtio ei tue?

James asuu Bostonissa tätinsä ja setänsä kämppiksenä. Vuokraa hän maksaa 500 dollaria kuukaudessa. John puolestaan asuu yliopiston asuntolassa, koska asuminen kuuluu hänen jättiläismäisen lukukausimaksunsa hintaan. Ronan ja Kimberly asuvat edelleen vanhempiensa kanssa, koska oma asunto tulisi liian kalliiksi.

”Uudessa-Seelannissa yliopiston asuntolassa asumisesta joutuu maksamaan enemmän kuin itse opiskelusta.”
Ronan Kelly, 19, Uusi-Seelanti

Opintojen rahoittamiseen on niin ikään omat konstinsa. Näitä ovat muun muassa sijoitukset, vanhempien rahat, kesätyöt, isoäidin sairasvakuutus ja lainat.

Toki ilmaista rahaa on tarjolla niille, jotka ovat tarpeeksi vähäosaisia tai akateemisesti riittävän lahjakkaita. Uudessa-Seelannista valtion apua heruu, jos opiskelijan vanhempien palkka on vain hieman yli minimipalkan, mikä on noin 14 Uuden-Seelannin dollaria tunnissa.

Ronan sai 5 000 dollarin stipendin hyvästä koulumenestyksestään lukiossa. Tämän takia hänellä ei toistaiseksi ole opintolainaa. Myös John rahoittaa osan opinnoistaan stipendin turvin. Hän saa vuosittain 10 000 dollaria opintojaan varten, koska oli lukionsa toiseksi paras oppilas. Vastineeksi hänen on kuitenkin valmistuttuaan työskenneltävä vuosi CIA:lle, NSA:lle tai armeijalle.

”Yleensä stipendejä saavat vain urheilijat ja maahanmuuttajat.”
John Harhai, 21, Yhdysvallat

Valtio muisti myös kanadalaista Kimberlyä stipendillä yliopisto-opintojen alussa. Hänen stipendinsä oli kertaluontoinen ja suuruudeltaan 800 Kanadan dollaria.

 

MAAILMA on globaali, mutta kuten näemme, käytännöt eivät. Raaka tosiasia on, että toiset meistä pärjäävät tällä talouden pyörittämällä leikkikentällä paremmin kuin toiset. Selviytymiseen eivät aina vaikuta älykkyys tai tahtotila, vaan hallitusten budjetit ja arvovalinnat.

Seuraavat vuodet ovat Suomelle taloudellisesti vaikeita ja arvovalintoja tehdään lisää sitä mukaan, kun leikkauslistat kasvavat.

Maksullinen korkeakoulutus on kuitenkin sellainen globaali trendi, jota Suomeen ei tarvita. Maksullisuus ei takaa nopeaa valmistumista ja siirtymistä työelämään, eikä myöskään laadukkaampaa opetusta. Sen sijaan maksullisuus eriarvoistaa ja ajaa nuoria taloudelliseen ahdinkoon.

Tällä hetkellä meillä on mahdollisuus valmistua ilman 90 000 euron lainaa tai vanhempien kokoamaa yliopistorahastoa. Meillä opiskelu on kiinni halusta ja tahdosta, ei rahasta.

” Tapelkaa sen puolesta, mitä teillä on. Leikkaukset ovat aina huono asia.”
Kimberly Cielos, 20, Kanada

Unohdettu sotaveteraani, ympäristö

KARLA KEMPAS

Kuwaitin aavikkomaisema oli Persianlahden sodan aikana kuin ilmastonmuutoksen mainosjuliste. Valokuviin tallentui satoja palavia öljylähteitä, joiden yllä lensivät hävittäjälentokoneet. Savu oli mustaa ja lahdessa kellui öljyä.

Musta kulta, joka oli yksi sodan syttymisen syy, imeytyi Kuwaitin maaperään ja siten sen jo valmiiksi niukkoihin vesivarantoihin.

Ympäristö kärsii sodasta kiistatta. Metsät, vesi ja maa unohtuvat silti listasta, kun laskemme sodan uhreja.

 

LUONTO on haavoittunut ihmisten taisteluissa jo ennen ajanlaskun alkua. Kaksoisvirranmaassa Mesopotamiassa vihollisen pellot pantiin tulvimaan. Vanhoista kirjoituksista on selvinnyt, että vastustajien viljelmiä tuhottiin myös aikansa kasvimyrkyllä, suolalla.

Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat jalosti ajatusta. Jenkit kyllästivät Etelä-Vietnamia kasvimyrkyillä, jotteivät sissijoukot voisi enää piiloutua tiheään viidakkoon. Toistuvat lehtikatoa aiheuttavat myrkytykset tuhosivat tuhansia hyönteislajeja, satoja lintulajeja ja kasveja.

Arviolta 14 prosenttia Etelä-Vietnamin jalopuumetsistä tuhoutui. Mangrovemetsät harventuivat vielä enemmän. Trooppisten viidakkoalueiden tilalle kasvoi vähälajisia ruohokenttiä ja bambutiheikköjä.

Vietnamin sodan aikana selkkausta vastustavat amerikkalaiset ottivat käyttöön sanan “ecocide”, luonnonmurha.

 

TOISEN VALLAN sotilas on yleensä sotatoimien kohde, ja ympäristö jää sivulliseksi uhriksi. Moderneissa sodissa taistelevat yleensä sissijoukot, ja nykyaseet saavat tuhoa aikaan enemmän kuin koskaan. Sivullisille, niin luonnolle kuin ihmisillekin, sodan kehitys tulee kalliiksi.

Kongon demokraattisessa tasavallassa sijaitseva Virungan kansallispuisto on ollut Ruandan kansanmurhaa paenneiden ja useiden sissijoukkojen majapaikka. Pakolaiset harvensivat metsää suojakseen ja polttopuuksi. Sissisotilaat taistelivat milloin mitäkin armeijajoukkoa vastaan puiston suojassa.

Konfliktien jälkeen automaattiaseita päätyi salametsästäjien käsiin. Silloin hinnan maksoivat harvinaiset vuorigorillat.

 

SOTA saastuttaa vettä ja haittaa eläimiä, hyönteisiä sekä lintuja. Sen lisäksi sota edistää ilmastonmuutosta varsinkin hiilidioksidipäästöillä ja hakkuilla.

Konfliktit ovat vaikuttaneet merkittävästi ympäristöön Irakissa, Afganistanissa ja Pakistanissa. Tankit, jeepit ja varsinkin lentokalusto ovat kuluttaneet suuria määriä polttoaineita. Sodan hintaa tutkivan Costs of War -tiedetiimin mukaan näistä kulkuneuvoista syntyy tuhansia tonneja kasvihuonekaasuja.

Pelkkä Yhdysvaltain puolustusministeriö käyttää nestemäisiä polttoaineita enemmän kuin koko Suomi öljyä.

Sota on tietysti vain yksi muuttuja mutta ei ainoa eikä merkittävin ympäristöä tuhoava ilmiö. Se ansaitsee silti huomiota.

 

ILMASTON LÄMPENEMINEN ja luonnonvarojen ehtyminen ovat eräitä aikamme suurimpia ongelmia. Rauhaa tavoitteleva ajatuspaja Institute for Economics and Peace korostaa, että ilman rauhaa ympäristöongelmat eivät ratkea. Yhteistyö on välttämätöntä, koska ilmastonmuutos ei pysähdy maiden rajoille tai vältä ilmatilaloukkauksia.

Ajatuspajan sanoma on varmasti totta, mutta siitä ei pidä lannistua. Tekoja varten ei tarvita täydellistä maailmanrauhaa. Mallia voivat näyttää varsinkin ne valtiot, joiden takapihalla ei käydä sisällissotaa.

Meillä on vielä hengitystilmaa, puhdasta vettä ja jäätiköitä. Muttei aikaa odottaa rauhaa.

 

Lähde:

World Watch Magazine, War and the Environment

Minä-minä-asenne halkoo Eurooppaa 28 osaan

VEERA TEGELBERG

Euroopan yhtenäisyys on heikentynyt pitkän taantuman takia. Euroalue on jakautunut menestyjiin ja ongelmaoppilaisiin. Valtioiden taloudellinen luottoluokitus on laskenut, mutta myös jäsenmaiden luottamus toisiinsa on kortilla. Sunnuntaina testataan, miten paljon kreikkalaiset luottavat päättäjiinsä, kun kansa kokoontuu jälleen vaaliuurnien ääreen.

 

40 prosenttia. Niin pieni osa eurooppalaisista luottaa EU:hun. Jäsenmaiden kansalaisten usko unioniin on laskenut 1990-luvulta, mutta talouskriisi on vähentänyt entisestään luottamusta järjestelmää kohtaan. Luottamuksen laskuakin huolestuttavampaa on, että puolet unionin jäsenmaiden kansalaisista ajattelee, että heidän mielipiteellään ei ole EU:n päätöksenteossa merkitystä.

Vaikea taloustilanne on vaikuttanut myös valtioiden suhteisiin. Maanosa on henkisesti jakautumassa rikkaaseen ja köyhään Eurooppaan. Yhtenäisyyden vaalimisen sijaan Euroopassa on keskitytty barrikadien rakentamiseen: tiukkaa talouspolitiikkaa vetäneet saksalaiset leimataan etelässä natseiksi ja tavalliset kreikkalaiset pohjoisessa laiskureiksi. Esimerkiksi saksalainen media on pitänyt yllä mielikuvaa siitä, että velkakriisin kärsijöitä eivät suinkaan ole katalat kreikkalaiset, vaan vähään tyytyvät saksalaiset veronmaksajat. Samaa ajatusta on viljelty myös Suomessa.

JÄSENMAAT jakautuvat taloudellisen toimintakykynsä perusteella priimuksiin, keskinkertaisiin pärjääjiin ja ongelmaoppilaisiin. Opettajan lellikkejä ovat ainakin toistaiseksi vakaat valtiot, kuten Saksa ja Suomi. Keskiluokkaan kuuluvat esimerkiksi Irlanti ja Espanja, jotka tasapainoilevat taloutensa kanssa, ja pahnan pohjimmaisena nököttää nykyisen politiikan kyseenalaistanut Kreikka, jonka matalakiito on jatkunut jo yli puoli vuosikymmentä.

Parin viime vuoden ajan kasvanut pakolaisten määrä on kiristänyt jäsenmaiden välejä entisestään, koska jo valmiiksi talousvaikeuksissa oleva etelä on ottanut vastaan kovimmat iskut. Eri osapuolet ovat keskittyneet oman uhri-statuksensa rakentamiseen ja oman etunsa tuijottamiseen pitääkseen äänestäjät tyytyväisinä. Eurooppalaisen ajattelun ytimessä on tällä hetkellä minä eikä me.

OLIPA talouskriisin syistä, seurauksista tai ratkaisuista mitä mieltä tahansa, jokaisen eurooppalaisen pitäisi olla huolissaan maanosan yhtenäisyydestä. Unionin perusarvoihin kuuluvaa solidaarisuutta on jaossa aiempaa niukemmin, kuten myös rahaa. Kreikan tapauksessa kumpaakaan ei haluta antaa enää tippaakaan. Maan katsotaan itse keittäneen soppansa, niin kuin se osin on tehnytkin. Eurooppaa johtavien talousmaiden tekopyhyydelle ei silti ole sijaa, sillä lainoittajien ehdot ovat kaventaneet Kreikan kasvumahdollisuuksia.

Euroalue on ristiriitaisessa tilanteessa: talousvaikeuksissa olevaa Kreikkaa ei haluta potkia ulos yhteisvaluutasta imagokriisin ja joukkopaon pelossa, mutta leikkauksia teettämällä maata potkitaan kuitenkin jatkuvasti päähän. Tämä on ristiriidassa EU:n perusarvojen kanssa.

Kreikkalaiset ovat tänä vuonna jo kahteen otteeseen osoittaneet olevansa kyllästyneitä ja pettyneitä Euroopan talouspolitiikkaan. Ensin maa äänesti tammikuussa selvään vaalivoittoon vasemmistolaisen Syrizan, ja kesäkuun lopussa pidetyssä kansanäänestyksessä kreikkalaiset sanoivat ”ei” troikan, eli Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston, lainaehdoille.

JÄÄRÄPÄISINKÄÄN talouskurin kannattaja ei voi sivuuttaa sitä seikkaa, että kreikkalaisten ääni on jäänyt omista velkasaatavistaan huolehtivien jäsenmaiden äänen alle.

Kuluvalla viikolla Kreikassa tehdään taas demokratiaa, kun kansa äänestää itselleen jälleen kerran uuden hallituksen. Kyseessä ovat kuudennet ennenaikaiset parlamenttivaalit kuuden vuoden aikana. Viimeistään tänä vuonna on käynyt selväksi, ettei jäsenmaan kansalaisten äänellä ole väliä, jos sen suunta on europäättäjien mielestä väärä. Valitsivatpa kreikkalaiset sunnuntaina maansa johtoon Syrizan tai Uuden demokratian, vaalivoittaja jatkaa Kreikan talouspolitiikan hoitoa troikan oppien mukaisesti.

KANSAN luottamus oman valtionsa toimintakykyyn heikentyy, jos parlamentti valitaan kerran vuodessa. Kreikan sisäinen epävakaus on myös euroalueen ja EU:n ongelma. Pahimmillaan voimattomuuden tunne ja luottamuksen katoaminen demokratiaan passivoivat kansaa ja antavat tilaa radikaaleille liikkeille.

Tapasin huhtikuun lopussa ateenalaisen Alexandra Pavloun, joka työttömäksi jäätyään on keskittynyt köyhien kreikkalaisten auttamiseen. Pavloun mukaan monet kreikkalaiset ovat olleet eniten pettyneitä kansallisen itsemääräämisoikeutensa menettämiseen ja siihen, että EU on osoittautunut järjestelmäksi, jossa vain taloudellisesti vahvimpien sana painaa. Euroopan yhtenäisyyden kannalta erityisen huolestuttavaa oli Pavloun toteamus siitä, että kreikkalaiset ovat kadottamassa identiteettinsä: ”Kun herään aamulla, en enää tunne itseäni maani kansalaiseksi”, Pavlou totesi.

EUROOPPA on syvän humaanin luottoluokituskriisin partaalla: Kreikkalaiset eivät luota lainoittajiinsa, pankkeihinsa tai tulevaisuuteensa. Varakkaat eurovaltiot eivät luota Kreikan kykyyn maksaa velkojaan takaisin tai uudistaa valtionsa rakenteita. Myös pankkimaailman usko eurovaltioihin on koetuksella.

Talousongelmien ratkaisu ja markkinoiden luottamuksen palauttaminen ovat elintärkeitä tavoitteita euroalueen ja koko Euroopan tulevaisuuden kannalta. Taloudellisen uskon kohentaminen on kuitenkin pikkujuttu verrattuna siihen urakkaan, joka Eurooppaa odottaa, jos eri jäsenvaltioiden uskoa toisiinsa ja yhteistyöhön ei saada palautettua.

Euroopan yhteisö täyttää 60 vuotta puolentoista vuoden päästä. Jos se haluaa juhlia tasavuosiaan kaikkien nykyisten 28 jäsenensä kesken, unionissa on alettava puhua jälleen meistä.

Lisää aiheesta muualla:

http://europa.eu/rapid/press-release_IP-15-5451_fi.htm

http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/eu/10586961/Trust-in-EU-at-an-all-time-low-latest-figures-show.html

http://www.welt.de/politik/ausland/article145987882/Ploetzlich-wird-Tsipras-von-der-Konkurrenz-ueberfluegelt.html

Huntu voi vapauttaa naisen

OONA LOHILAHTI

Mitä yhteistä on Saudi-Arabialla, jossa autoa ajava nainen on radikaali näky ja Ranskalla, jossa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa juhlistettiin jo 1700-luvulla? Molemmissa valtionjohto määrittelee, mitä nainen saa pukea ylleen. Kyse on musliminaisten hunnusta.

 

Keskustelu kasvot peittävän hunnun, niqabin ja burkan, käytöstä Euroopassa pyörii lähinnä kolmen kohdan ympärillä. Hunnun käytön katsotaan olevan naisten alistamista, ihmisoikeusloukkaus ja kädenojennus terroristeille. Muslimit joutuvat puolustelemaan vaatevalintojaan myös ilmaisunvapauden nimiin vannovassa Euroopassa.

Iranissa laki velvoittaa naiset peittämään hiuksensa huivilla. Saudi-Arabiassa säännöt ovat tätäkin tiukemmat­ ­– laki pakottaa saudinaiset pukeutumaan julkisilla paikoilla väljään abayaan ja verhoamaan hiuksensa. Vaikka tämä on täysi vastakohta niin sanotulle länsimaiselle, kristilliselle kulttuurille, on joissain Euroopan maissa viime vuosina astuttu Iranin ja Saudi-Arabian tielle.

Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa ja Sveitsissä naisten oikeutta pukeutua uskontoaan heijastavalla tavalla rajataan lailla, joka kieltää heiltä kasvot peittävän hunnun käytön. Sveitsiä lukuun ottamatta nämä maat kuuluvat Euroopan unioniin, jonka perusoikeuskirjassa korostetaan tavoitteita naisten ja vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseksi.

”–– Ei kukaan vapaaehtoisesti pukeudu burkaan, jos oma elämänhallinta on kunnossa.––”

Nimimerkki Laksu kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Islamilaisissa maissa naisten pukeutuminen peilaa poliittista ilmapiiriä. Iranissa naiset pukeutuivat 1960-luvulla lähestulkoon samalla tavalla kuin naiset länsimaissa. Nilkat näkyivät, hameen helma ulottui vain polviin ja hiukset hulmusivat vapaana. Vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen kaikki muuttui, ja naiset määrättiin lailla käyttämään huntua. Viime aikoina Facebookissa on toiminut aktiivisesti ryhmä, jossa naiset paljastavat hiuksensa. Muutos on tulossa, sen voi aistia.

Huntu kertoo paljon enemmän sekä kantajastaan että ympäröivästä yhteiskunnasta kuin moni aavistaakaan. Hunnun väri, kuosi, tapa sitoa se ja hiusten määrä, joka hunnun alta paljastuu, kertovat kaikki naisesta, hänen ajatusmaailmastaan ja myös maailman ajasta. Huntu voi edustaa kantajansa halua kapinoida ympäröivän yhteiskunnan arvoja vastaan.

Tällä hetkellä Iranissa huivipakkoa vahtii moraalipoliisi basij. Myös yksittäiset kansalaiset ovat ottaneet naisten pukeutumisen omaan valvontaansa. Happohyökkäykset, joissa naisen päälle kaadetaan saavillinen happoa, ovat syövyttäneet muiston vapaudesta epäonnisten naisten ihoille. On siis väärin moittia esimerkiksi iranilaisia naisia lakien alle alistumisesta. Jos rangaistukset ovat kovia, moni ymmärrettävästi vaikenee.

HUIVIPAKOSTA syytetään usein uskontoa, islamia, mutta Koraani ei määrää naisia peittämään kasvojaan. Sen sijaan se ohjeistaa muslimeja, sekä miehiä että naisia, pukeutumaan siveellisesti. Yleensä Koraania on tulkittu niin, että naisten pitää vähintään peittää hiuksensa hijabilla. Monet liberaalit ja korkeasti koulutetut musliminaiset tulkitsevat pyhiä säkeitä vapaammin, eivätkä koe Koraanin kehottavan heitä peittämään edes hiuksiaan.

Kuten Raamattua, myös Koraania voi tulkita monella eri tavalla.

Muslimifeministeilläkin on ristiriitainen suhtautuminen huntuun. Toisten mielestä se on patriarkaalinen muinaisjäänne, ja toisille tärkeintä on naisten oikeus valita itse käyttääkö huntua vai ei. Osalle kasvot peittävä huntu on myös tapa kapinoida länsimaista kauneusihannetta ja ulkonäkökeskeisyyttä vastaan.

Burka on vaate naisen alistamiseen. Kuka haluaa vapaaehtoisesti pukea itsensä kaiken peittävään säkkiin? Ja on aivan turha kysyä musliminaisilta tästä, koska he vastaavat aina, että haluavat käyttää burkaa omasta tahdosta. Kyse on kuitenkin uskonnollisesti aivopesusta ja painostuksesta. Muuta vaihtoehtoa ei vain ole.

Nimimerkki Akateeminen kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Perussuomalaisten tuore varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen kommentoi Facebookissa 12. elokuuta, että burkan käyttö on aivopesun tulosta, eikä nainen ole millään voinut valita asuaan vapaaehtoisesti. Sen sijaan, että Tynkkynen olisi käynyt kysymässä bussipysäkillä istuvalta naiselta, miksi hän on pukeutunut niqabiin, hän otti naisesta kuvan ja latasi sen Facebookiin.

Harvalla käy mielessä, että nainen on todella voinut valita asunsa itse. Tai jos käy, heidän mielipidettään ei haluta kuunnella ­– nämä naisethan ovat alistettuja, joten heidän ajatuksensakin täytyvät olla jonkun toisen.

Tehdäänpä pieni ajatusleikki: Jos nainen olisi valinnut kulkea keskellä kaupunkia bikineissä, kuinka moni ajattelisi, että hänen perheensä tai miehensä on pakottanut hänet pukeutumaan niin paljastavasti? Todennäköisesti hyvin harva. Onhan naisella oikeus omaan kehoon ja oikeus valita vaatteensa.

Jotain länsimaisesta kulttuurista kertoo sekin, että naisen vapaus rinnastuu paljastavaan pukeutumiseen, mutta peittävä vaatetus kertoo naisen oman tahdon puuttumisesta ja alistamisesta. Vaikka erilaisten huntujen käyttö voi johtua etenkin Lähi-idässä myös sosiaalisesta paineesta, sama paine ja hyväksynnän hakeminen saattaa ajaa länsieurooppalaiset naiset pukeutumaan minihameeseen tai tavoittelemaan tietynlaista vartaloa.

HUNNUN KÄYTTÖ Lähi-idässä on eri asia kuin hunnun käyttö Euroopassa. Persianlahden maissa niqab yleensä mahdollistaa naisen osallistumisen yhteiskuntaan. Se suojaa häntä häirinnältä, tuo kunnioitusta. Alun perin kasvot peittävää huntua käyttivätkin profeetta Muhammedin vaimot, jotka pystyivät hunnun turvin tekemään yhteiskunnallista työtä. Heidät tunnistettiin ja heitä arvostettiin.

Yhteiskunta ei tietenkään ole tasa-arvoista nähnytkään, jos naisten täytyy pukeutua niqabiin voidakseen kulkea kadulla rauhassa. Tasa-arvoa ei ole sekään, että naisten pukeutumisesta säädetään lailla.

Euroopassa tilanne on toinen. Maanosassamme pukeutuminen on lähtökohtaisesti vapaata. Vähiin vaatteisiin pukeutuneet naiset ovat katukuvassa tavallinen näky, ja alusvaatemainosten seassa nainen niqabissa huomataan. Hän erottuu joukosta.

Tämän perusteella voisi päätellä, että Euroopassa niqabiin pukeutuminen vaatii valtavaa rohkeutta, sillä niqab ei edusta länsimaista kauneusihannetta. Niqab peittää vartalonmuodot, ja muuttaa katseen suuntaa. Perinteisesti naisen katsominen on ollut miehen oikeus, mutta kasvot peittävä huntu kääntää katseen toisin päin. Niqab ja burka ovat länsimaisen kulttuurin kanssa törmäyskurssilla myös siksi, ettei niitä käyttävien naisten identiteettiä ole helppo tunnistaa julkisilla paikoilla.

Olen yhden nigabin kohdannut ja pelästynyt! En halua omassa maassani pelästyä uudelleen.

Nimimerkki Antro kommentoi HS:n uutista ”Perussuomalaisten Saarakkala teki lakialoitteen burkien kieltämiseksi

Huntukeskustelun voi odottaa kuumenevan lähitulevaisuudessa. Ennusteiden mukaan islam nousee vuoteen 2070 mennessä maailman suurimmaksi uskonnoksi. Sodat ja niiden seurauksena muun muassa syyrialaisten ja irakilaisten turvapaikanhakijoiden saapuminen myös Eurooppaan on antanut erityisesti oikeistopopulistisille puolueille tekosyyn varoittaa islamin ja sen vaikutusten invaasiosta.

Koska burkakielto on voimassa muutamassa Euroopan maassa, keskustelu on jo alkanut. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin linjasi vuonna 2014, ettei Ranskan burkakielto riko uskonnon-, ilmaisun- tai sananvapautta. Päätöksen seurauksena liberalismille ja individualismille rakennettu Eurooppa otti askeleen kohti yhtenäiskulttuuria, jossa parlamentit päättävät, mitä on ranskalainen, hollantilainen, sveitsiläinen ja belgialainen kulttuuri.

Sen sijaan Suomen oikeusministeriö otti vuonna 2013 erilaisen kannan asiaan perustelemalla huntukieltoa ajaneen aloitteen hylkäämistä sillä, että ”käyttökiellolla puututtaisiin ihmisten perusoikeuksiin, joten kaikille rajoituksille pitäisi olla painava yhteiskunnallinen tarve.”

KYSYMYS HUNNUN käytöstä on saanut Euroopassa asian oikeaa kokoa suuremmat mittasuhteet. Kun Ranskan laki astui voimaan, maan sisäministeriön laskelmien mukaan laki koski vain noin 2 000:ta naista.

Pepicelli (2014) kertoo teoksessaan Islamin huntu, että tutkimusten mukaan suurin osa näistä eurooppalaisista musliminaisista käyttää kasvot peittävää huntua omasta tahdostaan, uskonnollisista syistä ­– usein vastoin perheensä mielipidettä. Burkan ja niqabin kieltävät lait sulkevat nämä naiset yhteiskunnan ulkopuolelle, koska heidän uskonnollinen vakaumuksensa vaatii hunnun käyttöä.

Pientä vähemmistöä koskevaa, uskonnollista ilmaisunvapautta rajoittavaa lakia on perusteltu myös turvallisuussyistä. Pariisin, Madridin ja Lontoon pommi-iskujen tekijät ovat silti kulkeneet tavallisissa vaatteissa, eikä ihmekään, sillä niqab herättää Euroopassa huomiota. Laki ulottuu myös turisteihin, ja on karkottanut joitain Persianlahden valtiosta tulevia turisteja Pariisista Lontooseen.

Länsimailla on oltava oikeus omaan elämäntapaansa – ei voi olla niin, että muualta tulleita vaikutteita pitää kunnioittaa enemmän kuin omaa perinnettään. – –

Nimimerkki Plätty kommentoi HS:n uutista ”Hollannin hallitus hyväksyi burkakiellon

Olli Immosen Facebook-kirjoituksen ja turvapaikanhakijoiden ympärillä käydystä keskustelusta on tullut vaikutelma siitä, miten suomalaisten on vaikea hyväksyä sitä, että toiset kulttuurit ovat erilaisia kuin omamme. Monella tuntuu myös olevan käsitys, että on olemassa vain länsimainen kulttuuri ja sen vastaparina islamilainen kulttuuri, jolta meidän pitää suojautua.

Se, että Ranskassa pieni osa musliminaisista pukeutuu kasvot peittävään huntuun, ei uhkaa perinteistä länsimaista kulttuuria, jos sellaista voidaan edes sanoa olevan.

Vaikka meistä tuntuu oudolta, kun nainen haluaa peittää vartalonsa ja kasvonsa täysin siksi, että se tekee hänestä paremman uskovaisen, ei asian muuttaminen ole eurooppalaisten asia. Jos lait ja Koraanin tulkinta muuttuvat, muutos lähtee muslimiyhteisöistä itsestään.

Burkakielloilla asia ei ratkea. Lait eivät saa perustua länsimaalaisten vieraan pelkoon.

Nyt burkakiellot rajoittavat pieneen vähemmistöön kuuluvien naisten mahdollisuutta toimia yhteiskunnassa. Tämä vähemmistö kokee, että niqabin tai burkan käyttö on heille esimerkiksi uskonnollisessa tai kulttuurisessa mielessä tärkeää.

BURKAKIELLON MYÖTÄ eurooppalaisten halu länsimaalaistaa vieraita kulttuureja uhkaa herätä jälleen henkiin – tällä kertaa omassa maanosassamme. Kohteena on nainen, naisen vartalo ja naisen oikeus valita.

Monet Euroopan valtiot Ranska etunenässä ovat hyvin maallistuneita. Sen vuoksi meidän on vaikea ymmärtää, miksi islamilla on niin vahva rooli useimpien muslimien elämässä. Koska länsimaisiin ihanteisiin kuuluvat yksilönvapaus ja tasa-arvo, olisi helppo johtopäätös se, että kaikki saisivat päättää itse omasta pukeutumisestaan.

Nyt näyttää siltä, että samainen länsimainen kulttuuri ja poliitikot määräävät naiset pukeutumaan, kuten valtioita johtava, usein hyvin miesvaltainen eliitti haluaa. Täsmälleen niin kuin Iranissa ja Saudi-Arabiassa.

Lähteet:

Pepicelli, Renata (2014): Islamin huntu

Valta on tietoa

TOIMITUKSELTA

Valta on perustettu, koska suorassa lähetyksessä voi väittää Suomen verotuksen olevan Pohjois-Korean luokkaa, politiikka on rikki ja kissa otti miehen panttivangiksi.

Journalismin rakenteet ovat niin rapistuneet, ettei pintaremontti enää auta.

Poliittisten korulauseiden toistaminen, hassujen tapahtumien paisuttelu ja taloudellisten näennäistotuuksien välitys ovat haukanneet suuren palan toimittajan työajasta. Joskus toimittaja tekee työtään vain täyttääkseen tyhjän sivun.

Me, Vallan kirjoittajat, emme valinneet journalismia kirjoittaaksemme siitä, millainen tunnelma markkinoilla on. Valitsimme ammateista parhaan, jotta voisimme parantaa maailmaa, välittää tietoa ja paljastaa roistot.

Nykyisissä olosuhteissa se tuntuu vaikealta.

Toimittajan hyvät aikeet ja halu kertoa totuus sotkeutuvat usein ajanpuutteeseen ja kärjistyksiin. Mittavaa taustoitusta vaativien tekstien kirjoittaminen on nykyään harvojen toimittajien etuoikeus. Palkkatöissä uuteen aiheeseen perehtymiseen on useimmiten vain pari tuntia aikaa. Muutamassa tunnissa kirjoitettu analyysi saa harvoin aikaan muutosta. Se saattaa jopa antaa mustavalkoisen ja yksinkertaistetun kuvan maailmasta.

Kun hutiloitu kirjoitus on lehdessä, häpeilevää toimittajaa lohdutetaan usein sanomalla, älä huoli, huomenna se on jo kalankäärenä. Tieto ei lohduta. Huono uutinen voi pinttyä lukijoiden muistiin pahemmin kuin kalan haju kämmeniin.

JOURNALISMIN viimeisiä henkäyksiä on povattu jo useasti. Kun radio tuli, pelättiin printin puolesta, kun televisio saapui, itkettiin radion kuolinvuoteella. Nyt digitalisaatio jyllää ja mediamaailmassa yritetään vimmoin keksiä, miten ilmaiseen nettimaailmaan tottunut saadaan maksamaan uutisista.

Me näemme uuden tekniikan tuomat mahdollisuudet, mutta olemme huolissamme siitä, miten suuret mediayritykset suhtautuvat niihin. Lehtimiehen työpaikka ei ole yhtään sen varmempi kuin paperitehtaan työntekijän. Uusia uutisia toimittajien irtisanomisista tulee, ennen kuin edellisistäkään potkuista on toivuttu. Tulos tai ulos pätee myös mediataloissa.

Vaikka 1990-luvulla ei ollut journalistisia videoblogeja, nykyisiä edellytyksiä tehdä datajournalismia eikä Twitteriä, ainakin yksi asia oli ymmärretty. 1990-luvun laman aikana osa lehdistä päätti palkata lisää toimittajia, vaikka taloustilanne oli vaikea. Toimitukset halusivat säilyttää laadun ja hyvälle journalismille uskottiin olevan kysyntää.

Mediatalojen johdossa vakuutetaan, että toimittajien irtisanominen ei vaikuta journalismin laatuun ja sisältöön. Rivitoimittaja tietää silti totuuden. Virheet lisääntyvät. Taustatyö kärsii. Palo kirjoittaa tärkeistä ja vaikeista aiheista tukahtuu. Samaan aikaan, kun vaaditaan salamatahtia, edellytetään laatua, tarkkuutta, uutisvoittoja ja tuoreita ideoita.

Mainostajien ja tilaajien hupeneminen on 2010-luvun median suurimpia ongelmia. Tuotteesta pitää saada niin houkutteleva, että mainostajat ja kuluttajat eivät päästä sitä käsistään. Jutuista on kahvipöydän lisäksi kohistava sosiaalisessa mediassa ja mielellään myös kilpailevan tuotteen sivuilla.

Valitettavasti tämä lehdenomistajien unelma ei toteudu irtisanomalla työvoimaa. Vähemmällä ei voi tehdä enemmän ja paremmin.

VAIKKA journalismin nimi on jo nähty kuolinilmoituksissa, uskomme työhömme ja oman alamme tulevaisuuteen. Uutinen ei kuole, ja taidokkaasti tehty analyysi voi tehdä historiaa. Nopean verkkoviestinnän aikana on yhä tärkeämpää, että joku tuottaa luotettavaa tietoa. Penkoo, tulkitsee ja kysyy.

Journalistisen työn tarve ei katoa minnekään, vaikka työpaikat häviävät.

Haluamme kirjoittaa asioista, joilla on merkitystä. Meitä kiinnostavat politiikka, yhteiskunta, ympäristö, talous, EU sekä muutkin valtiot kuin Ukraina, Venäjä ja Kreikka. Emme ole asiantuntijoita, mutta toivomme jonain päivänä olevamme.

Vaikka Vallan perustamisen taustalla on myös jaloja syitä, ajattelemme ennen kaikkea itseämme. Valta on meille henkilökohtainen alusta, jota voimme käyttää, kun meillä on jotain sanottavaa.

Medialla on valtaa ja vallan mukana vastuuta.

Me haluamme käyttää omaa Valtaamme vastuulliseen tiedonvälitykseen, yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiseen ja ehkä jopa vaikuttamiseen.

Vallan ensimmäinen teksti ilmestyy maanantaina 7. syyskuuta. Sen jälkeen tekstejä julkaistaan ainakin aluksi joka maanantai.

Tervetuloa!

Karla Kempas, Linda Laine, Oona Lohilahti ja Veera Tegelberg