Kyllästyitkö jo joululauluihin? Valtablogi kokosi soittolistalle parhaat, kantaa ottavat biisit

Kuva: Oona Lohilahti

TOIMITUKSELTA

 

Olkaapa hyvät! Kulttuurikuukauden alkajaisiksi Valtablogin toimitus kokosi noin 1,5 tunnin kuuntelusession verran provosoivia, kantaa ottavia ja ajatuksia herättäviä kappaleita Spotify-listalle. Poimimme tähän postaukseen myös muutamien erityisen mielenkiintoisten lyriikoiden syntytarinoiden taustoja.

 

Ohio – Crosby, Stills, Nash & Young

Ohio on Neil Youngin säveltämä ja sanoittama protestilaulu Kentin osavaltioyliopiston vuoden 1970 verilöylystä, jossa kuoli neljä opiskelijaa ja haavoittui yhdeksän. Verilöyly alkoi Vietnamin sotaa vastustaneesta mielenosoituksesta, johon poliisi vastasi väkivaltaisesti.
Sanoitus syntyi, kun Young näki Life-lehden reportaasin tapahtuneesta.
Kappaleessa toistetaan sanoja “Tin soldiers and Nixon coming”. David Crosbyn mielestä se, että Young piti presidentti Richard Nixonin nimen lyriikoissa, oli rohkein juttu, mistä hän oli koskaan kuullut.

 

My Generation – The Who

My Generation julkaistiin vuonna 1965, ja se kuvailee 1960-luvun nuorison tunnelmia ja sitä, miten nuoret etsivät paikkaansa yhteiskunnassa. Maailma muuttui ja omien vanhempien elämä turhautti. Kuuluisa “Hope I die before I get old” -säe kiteyttää kokemuksen sukupolvien kuilusta.

 

Killing in the Name – Rage Against the Machine

Yhdysvaltalaisen yhtyeen Killing in the Name -biisin uskotaan viittaavan vuoden 1992 rotumellakoihin Los Angelesissa. Mellakat saivat alkunsa, kun poliisiväkivaltaa tallennettiin videokameralle. Kappaleen sanoissa otetaankin suoraan kantaa poliisiväkivaltaan. Vuonna 2012 Rage Against the Machinen kitaristi Tom Morello kielsi brittien euroskeptistä Ukip-puoluetta käyttämästä kappaletta julkisesti.

 


Standing in the Way of Control – The Gossip

Standing in the Way of Control näki ensimmäisen kerran päivänvalon 2000-luvun puolivälissä, jolloin Yhdysvaltojen presidentin virkaa piti hallussaan republikaani George W. Bush. The Gossipin laulaja Beth Ditto on kertonut laulun kertovan Bushin aikaisista kansalaisoikeuksien rikkomuksista, etenkin siitä, ettei tasa-arvoinen avioliittolaki edennyt Bushin aikana.

 

Hurricane – Bob Dylan

Bob Dylanin ja Jacques Levyn kirjoittama Hurricane kertoo Rubin “Hurricane” Carterin murhasyytteistä, joita pidettiin rasistisesti motivoituneina. Carter oli tummaihoinen.
Dylan kävi vankilassa tapaamassa Carteria. Hän keräsi myös rahaa esimerkiksi tukikonserttien avulla. Lopulta Carterin syytteet peruttiin, koska todettiin, että tuomio todellakin perustui rasistisille seikoille.

 

Sunday Bloody Sunday – U2

Sunday Bloody Sunday on U2:n vuonna 1983 julkaistun War-albumin avausraita. Laulun nimi viittaa Pohjois-Irlannissa 1970-luvulla tapahtuneeseen verilöylyyn, jossa brittisotilaat ampuivat 26 mielenosoittajaa. Verilöyly tunnetaan verisenä sunnuntaina tai verisunnuntaina. U2 esittää kappaletta yhä ja muistuttaa samalla ajasta, jolloin Irlanti oli se maa, joka tunnettiin pitkästä muistista ja terroriteoista.

And it’s true we are immune
When fact is fiction and TV reality
And today the millions cry
We eat and drink while tomorrow they die

 

The Wheel – PJ Harvey

Tänä vuonna julkaistu The Wheel kommentoi erityisesti PJ Harveyn kotimaan Britannian sotatoimia. Pyörät pyörivät, lapsia katoaa ja ihmisiä kuolee. Me vain katsomme vierestä. Katsomme heidän julkisia muistotilaisuuksia, mutta emme tee mitään. The Wheelin musiikkivideo on kuvattu Kosovossa Pristinassa.

 

Common People – Pulp

Common People kommentoi luokkaturismia, jossa rikkaammat saattavat glorifioida yksinkertaisen, köyhän elämäntavan, vaikka siinä ei ole oikeasti mitään juhlimisen aihetta. Laulun päähenkilö, rikas nuori nainen haluaa elää, kuten “tavalliset ihmiset”. Kappaleen kirjoittanut Jarvis Cocker huomauttaa sanoituksissa, että rikas nainen voi aina palata tavalliseen, rikkaaseen elämäänsä. Oikeasti köyhillä ei ole pakomahdollisuutta. Common People kertoo siitä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta valita. Sanoitukset perustuvat muuten tositapahtumiin, mutta laulun rikas nainen ei todellisuudessa halunnut harrastaa Cockerin kanssa seksiä.

 

A Change is Gonna Come – Sam Cooke

Sam Cooken A Change is Gonna Come julkaistiin ensin 1964 sinkun b-puolena, eikä se artistin elinaikana saanut laajalti huomiota. Myöhemmin etenkin erilaiset kansalaisoikeusliikkeet ovat ottaneet sen omakseen. Se on täysin ymmärrettävää, sillä toisin kuin monet muut protestilaulut Sam Cooken joutsenlaulu on protestilauluksi harvinaisen toiveikas.

It’s been a long time coming, but I know
A change is gonna come, oh yes it will

 

Hyviä kuunteluhetkiä!

Viikossa valtion johtajaksi

TOIMITUKSELTA

Kun kuninkaat ja kuningattaret hallitsivat Eurooppaa, valtaan saattoi päästä nopeasti avioliiton kautta. Kersti Kaljulaid, 46, osoitti, että valtakunnan voi saada muutamassa päivässä ilman naimakauppoja. Riittää, että tekee työnsä pirun hyvin.

 

KALJULAIDIN nimi oli vielä pari viikkoa sitten monelle virolaiselle täysin vieras, mutta tänään maanantaina hän vannoo virkavalansa ja saa kantaakseen Viron presidentin arvonimen.

Biologista ja bisnesnaisesta tulee ensimmäinen naispuolinen presidentti Viron historiassa. Itsenäisyyden aikana häntä on edeltänyt neljä miestä, joista viimeisimmän, kaksi viisivuotiskautta hallinneen Toomas Hendrik Ilveksen kausi loppuu tänään maanantaina.

 

VIROLAISET OVAT pääosin hyväksyneet uuden presidenttinsä, mutta eivät valintatapaa. Kyseessä ei ole suora kansanvaali, kuten Suomessa, vaan presidentin valitsee Viron parlamentti riigikogu. Esimerkiksi suurta kansansuosiota nauttinut Marina Kaljurand ei saanut parlamentissa tarpeeksi ääniä, mikä tuskastutti virolaisia.

Valintatavalla halutaan taata, että presidentti toimii yhteistyössä parlamentin kanssa, eikä yritä laajentaa valtaoikeuksiaan. Vaalien jälkeen oppositio ehdotti siirtymistä kansanvaaliin, mutta hallitus ei ole ajatukselle juuri lämmennyt.

Viron presidentin asemaa kuvaillaan usein symboliseksi, vaikka kyse ei ole vallattomasta nukkehallitsijasta. Presidentti toimii muun muassa armeijan ylipäällikkönä, edustaa maata ulkomailla ja hänellä on veto-oikeus tietyissä virkanimityksissä. Presidentillä on myös valta palauttaa lakeja parlamenttiin, jos ne ovat perustuslain vastaisia.

 

81 ÄÄNELLÄ PRESIDENTIKSI valittu Kaljulaid oli lopulta vaalien ainoa ehdokas. Parlamentin puolueet valitsivat  hänet kompromissiehdokkaaksi poliittisen eliitin ulkopuolelta saadakseen maalle vihdoin presidentin viikkojen tuskailun jälkeen.

Muutama viikko sitten Kaljulaid istui yksin vaalitentissä, jossa oli aiemmin ollut viisi ehdokasta taistelemassa ruutuajasta.

Viime maanantaina Kaljulaid odotti äänestystulosta varsin rauhallisena. Ennen kyseistä vaalia parlamentti oli yrittänyt valita presidenttiä moneen kertaa.

 

ENSIN PARLAMENTISSA käytiin loppukesästä useita epäonnisia äänestyskierroksia. Ehdokkaat tulivat ja menivät kuin pyöröovista, sillä uusia ehdokkaita voi ilmoittautua mukaan lähes jokaisen kierroksen jälkeen.

Kaikkiaan äänestyskierroksia oli kolme, mutta kukaan kulloinkin ehdolla olleista ei saanut tarvittavaa kahta kolmasosaa äänistä.

Seuraavaksi äänestämään pääsivät valitsijamiehet, joiden joukossa oli parlamentin jäsenten lisäksi myös kuntien edustajia. Tuloksena oli kuitenkin katastrofi, kun kukaan ehdokkaista ei taaskaan saanut tarvittavaa äänimäärää ja presidentin valinta palautettiin parlamentille ensimmäistä kertaa maan historiassa.

Sitten tuli Kaljulaid ja korjasi koko potin. Vajaassa parissa viikossa virka Euroopan tilintarkastustoimistossa vaihtuu presidenttiyteen.

Satumaisesta alusta huolimatta Kaljulaid ei voi odottaa kaudestaan ihanaa ja auvoista. Siitä pitävät huolen Itämeren Nato-keskustelu, EU:n kriiseily ja naapurimaa Venäjä.

Valtablogi datasi: 12 Nato-maata kuluttaa puolustusvoimiin vähemmän rahaa kuin Suomi

TOIMITUKSELTA

Lähes koko Nato-keskustelu tiivistyy yhteen kysymykseen. Kumman kaa, länsi vai itä? Valtablogi otti etäisyyttä politiikkaan ja pureutui lukuihin.

 

Sotilasliitto Nato on yhä 2010-luvun Suomessa arka poliittinen aihe.

Nobel-presidentti Martti Ahtisaari tiivisti vuonna 2007 Nato-ongelman.

”Nato-optio on illuusio, jos ajatuksena on, että palovakuutus otetaan vasta sitten, kun tuli jo kytee nurkan alla.”

Hieman selkeämmin sanottuna se tarkoittaa, että kun kaikki on hyvin, ei Natoon haluta liittyä. Kun ulkopoliittinen tilanne kiristyy, Natoon ei enää päästä.

Suomalaisten vaakakupissa painavat halu kuulua länteen ja Venäjän pelko.

Valtablogin toimitus päätti jättää tällä kertaa politiikan poliitikoille. Pureuduimme Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin (SIPRI) tietokantaan, joka vertailee maailman maiden puolustusvoimiin käyttämiä rahoja.

 

SUOMESSA raha on oleellinen osa puolustus-keskustelua. Suomen puolustusvoimat ovat olleet koko 2010-luvun otsikoissa säästöjen vuoksi. Kasarmeja on lakkautettu ja kenttäharjoituksia vähennetty. Yksi jos toinenkin armeijan käynyt on nähnyt inttiaikojensa palveluspaikan poistuvan käytöstä.

Silti Suomen puolustusbudjetti on nyt lähes sama kuin ennen vuonna 2008 alkanutta finanssikriisiä. Vielä 2000-luvun alussa asevoimien määrärahat olivat vain liki puolet siitä, mitä ne olivat viime vuonna.

Puolustukseen käytettävät rahat ja “uskottava puolustus” ovat olleet keskustelun ytimessä. Ei ole ihme, että mammona saa huomiota myös Nato-keskustelussa. Sotilasliiton hintaa on vuosien ajan pohdittu keskustelupalstoilla, lehtien mielipideosastoilla ja poliitikkojen blogiteksteissä.

 

YLEISKÄSITYS on, että Nato tulee kalliiksi.

Ulkoministeriön asiantuntijat, jotka laativat aiheesta laadukkaaksi kehutun selvityksen, arvioivat, että Natoon liittyminen lisäisi Suomen puolustuksen vuosibudjettia 730 miljoonalla eurolla.

Sotilasliitto ei vaadi, mutta suosittelee, että jäsenmaiden puolustusmenojen tulisi olla kaksi prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Suomen valtion käytti asevoimiin viime vuoden bruttokansantuotteesta 1,3 prosenttia.

Silkan numerotiedon valossa näyttää siltä, että alle kahden prosentin puolustusmenot tuskin olisivat kynnyskysymys Natoon hyväksymiseen. Siprin tietokannan mukaan vain seitsemän Nato-maata täytti vuonna 2015 kahden prosentin suosituksen.

Suomen menot vastasivat täysin keskivertoa Nato-maata. Suomi sijoittui vuonna 2015 tismalleen Naton keskikastiin, Italian ja Tanskan välille.

(Avoimuuden nimissä haluamme kertoa, että myös muut tahot ovat laskeneet puolustukseen käytettyjä varoja ja päätyneet erilaisiin lopputuloksiin. Wall Street Journalin mukaan viisi maata tavoitti Nato-suosituksen. Valtablogi käyttä SIPRIn lukuja, jotka instituutin mukaan pohjautuvat Naton määritelmään.) 

MYÖS tosiasiallinen rahankäyttö, vailla suhteutuksia, kertoo, ettei Suomen tarvitse häpeillä sotavarustuksiaan Nato-porukassa. Vuonna 2015 noin joka kolmas sotilasliittoon kuuluvista maista käytti asevoimiin vähemmän rahaa kuin Suomi. SIPRIn tietokannan mukaan 12 maata.

Vaikuttaa siltä, että raha ei ole Suomelle este liittyä Natoon.

Voimme siis palata keskusteluun Suomen paikasta maailmanpoliittisella areenalla.

Uruguay edustaa kartassa maailman maiden mediaania, eli keskimmäistä lukua. Yhdysvallat käytti vuonna 2015 eniten rahaa. Kiina tuli toiseksi, mutta ylsi vain noin yhteen kolmasosaan jenkkien puolustuspotista. Kuten kartan aukoista huomaa, kaikkien maiden puolustustuskulut eivät ole tiedossa.

 

Grafiikat tehty Datawrapper.de-sivustolla. Suurkiitos konsultoinnista Olli Pietiläiselle.

Neljä näkökulmaa Pariisin ilmastokokoukseen

Kuva: Oona Lohilahti

Maailman päättäjät ovat kokoontuneet Pariisiin keskustelemaan maapallomme tulevaisuudesta. Ilmastokokouksen tärkein tavoite on saada aikaan säännöt, joiden avulla ilmastonmuutosta saadaan hidastettua.

 

Pariisissa ilmastokokouksen neuvottelupöydissä istuu lähinnä valtioiden edustajia. Osapuolina on valtioiden muodostamia ryhmiä, kuten Euroopan unioni, öljyvaltioiden muodostama ryhmä ja sademetsien lähivaltioiden liittouma. Suurimmat kysymykset ovat, miten jaetaan vastuut teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välillä ja tuleeko sopimuksesta ylipäätään oikeudellisesti sitova.

Valtablogi avaa neljän tahon suhdetta ilmastosopimukseen.

 

TEOLLISUUSMAAT

Rikkailla teollisuusmailla on Pariisin ilmastokokouksessa kaikista suurin vastuu. Vaikka maiden päästöjä tarkastelisi millä tahansa mittarilla, niiden vaikutusta ilmastonmuutokseen ei voi kieltää. YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon muistutti tänä syksynä G20-ryhmän maita siitä, että ne vastaavat yli 75 prosentista maailman hiilidioksipäästöistä. Esimerkiksi Iso-Britannia on ehtinyt saastuttaa ilmastoa vuosisatoja kauemmin kuin vaikkapa Tansania.

Suurimpien päästelijöiden listan kärjessä keikkuvat lähes poikkeuksetta Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Saksa. Suomi kärkkyy kärkikolmikkoa maailman neljänneksi suurimmalla kuluttajakohtaisella hiilijalanjäljellä.

Teollisuusmailla on likaisen historian lisäksi myös rahaa ja osaamista. Siksi on ensisijaisesti niiden velvollisuus rahoittaa tutkimuksia, jotka tuottavat tekniikkaa ja tietoa, joiden avulla ilmastonmuutosta voi hidastaa.

Osa teollisuusmaista ymmärtää vastuunsa, mutta esimerkiksi Yhdysvallat on aiemmin jättäytynyt esimerkiksi Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle.

KEHITTYVÄT MAAT

Kehittyvien maiden rooli neuvotteluissa on hankala, koska ryhmä on hajanainen. Siihen kuuluu monta pientä edunvalvontaryhmää. Kiinan, Intian ja öljymaiden toiveet poikkeavat suuresti pienten saarivaltioiden ja esimerkiksi Etelä-Amerikan nousevien talouksien tavoitteista. Runsaasti päästöjä tehtailevan Kiinan näkemykset päästörajoista ovat erilaiset kuin köyhien Afrikan maiden.

Arvioiden mukaan kehittyvät valtiot tarvitsevat ilmastorahoitusta vuoteen 2020 asti 100 miljardia dollaria vuodessa, jotta ne voivat selviytyä ilmastonmuutoksen seurauksista ja leikata päästöjään. Tukea maksavat pitkään saastuttaneet rikkaat maat. Ilmastorahastossa on nyt vain hieman yli 60 miljardia dollaria, vaikka rahoituksen tarve tiedetään. 

Kehittyvien maiden tilanne on huomioitu ilmastosopimuksissa. Kioton pöytäkirjassa vuonna 1997 kehitysmaille ei asetettu velvoitteita, mutta teollisuusmaita velvoitettiin vähentämään päästöjään. Pariisissa tilanne voi muuttua. Esimerkiksi Euroopan parlamentti on ehdottanut velvoitteiden lisäämistä kehittyville maille päätöslauselmassaan syksyllä 2015.

KANSAINVÄLISET YHTEISÖT

EU:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet toimimaan niin, että ilmasto lämpenisi korkeintaan kaksi astetta kuluvan vuosisadan aikana. Vuosi sitten EU päätti vähentää päästöjään 40 prosentilla vuoteen 2030 mennessä. EU:n ilmastoasioista ja energiasta vastaavan komissaarin Miguel Arias Cañeten mukaan EU:lle on tärkeintä yhteisen pitkäjänteisen sopimuksen ja tarkkailujärjestelmän solmiminen. Hän on korostanut erityisesti kehittyvien maiden tukemista ja yritysten osallistumisen tärkeyttä.

Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestö OECD on ajanut yhtenä päätavoitteenaan päästöjen hinnan tiukkaa määrittelyä. Se haluaa hintakilpailulla edistää vähäpäästöisten tuotteiden ja ratkaisujen kilpailukykyä. Useat maat ovat jo säätäneet päästöille kiinteän hinnan tai vaikuttaneet siihen verotuksella.

IMF, eli Kansainvälinen valuuttarahasto, on seisonut OECD:n rinnalla hiilen hinnan nostamisessa. IMF on korostanut, miten myös valtiovarainministeriöillä on tärkeä rooli teollisuuden ohjailussa ympäristöystävällisille raiteille. Se on kannustanut valtioita sopimuksen aikaansaamiseen, sillä se on huolissaan etenkin kehittyvien maiden taloudesta. Myös valtakunnalliset elinkeinojärjestöt ovat puhuneet maailmanlaajuisen päästökaupan puolesta.

YRITYKSET

Konsulttiyritys PwC:n raportin mukaan yrityssektori pystyisi kansainvälisesti tekemään 65 prosenttia hiilidioksidipäästöjen leikkauksista, jotka vaaditaan ilmaston lämpenemisen pitämiseen alle kahdessa asteessa. Suomessa suuri osa yrityksistä myös suhtautuu ilmastonmuutoksen torjuntaan myönteisesti. Sitran viime vuonna suomalaisyrityksille teettämän kyselyn mukaan 83 prosenttia vastanneista piti ilmastonmuutosta merkittävänä tekijänä toiminnalleen.

Mielipiteet ovat kuitenkin merkityksettömiä, jos ne eivät johda tekoihin. Vähähiilisyyttä pidettiin tutkimusvastauksissa tärkeänä, mutta vain neljännes 500 vastanneesta yrityksestä kertoi mittaavansa hiilijalanjälkeään.

Hiilineutraalius näyttää olevan edelleen yrityksen imagoa kiillottava trendisana. Sitran tutkimuksesta paljastui, että yritysten mukaan suurimmat kannustimet hiilineutraaliuteen tulevat jätemäärän vähentymisestä, myönteisestä yrityskuvasta ja lainsäädännön pakotteista. Hiilineutraaliuden tuomia uusia liiketoimintamahdollisuuksia pidettiin vähiten tärkeinä vaikuttimina.

Yritykset eivät tosissaan yritä pienentää hiilidioksidipäästöjään, jos hiilineutraalit tuotteet tuottavat huonosti. Ilmastonmuutosta bisnemahdollisuutena on Pariisin neuvottelujen alla mainostanut muun muassa Suomen pääneuvottelija Harri Laurikka.
Pariisissa tehtävillä päätöksillä voidaan ohjailla yritysten toimintaa, mutta edistymistä tapahtuu vasta sitten, kun yritykset näkevät hiilen uhkana liiketoiminnan tuottavuudelle. Yritysten on vaadittava valtiota tukemaan uusiutuvaa energiaa ja hiilineutraaleja tuotteita, jotta hiilettömästä bisneksestä tulee taloudellisesti tuottavaa.

Valta on tietoa

TOIMITUKSELTA

Valta on perustettu, koska suorassa lähetyksessä voi väittää Suomen verotuksen olevan Pohjois-Korean luokkaa, politiikka on rikki ja kissa otti miehen panttivangiksi.

Journalismin rakenteet ovat niin rapistuneet, ettei pintaremontti enää auta.

Poliittisten korulauseiden toistaminen, hassujen tapahtumien paisuttelu ja taloudellisten näennäistotuuksien välitys ovat haukanneet suuren palan toimittajan työajasta. Joskus toimittaja tekee työtään vain täyttääkseen tyhjän sivun.

Me, Vallan kirjoittajat, emme valinneet journalismia kirjoittaaksemme siitä, millainen tunnelma markkinoilla on. Valitsimme ammateista parhaan, jotta voisimme parantaa maailmaa, välittää tietoa ja paljastaa roistot.

Nykyisissä olosuhteissa se tuntuu vaikealta.

Toimittajan hyvät aikeet ja halu kertoa totuus sotkeutuvat usein ajanpuutteeseen ja kärjistyksiin. Mittavaa taustoitusta vaativien tekstien kirjoittaminen on nykyään harvojen toimittajien etuoikeus. Palkkatöissä uuteen aiheeseen perehtymiseen on useimmiten vain pari tuntia aikaa. Muutamassa tunnissa kirjoitettu analyysi saa harvoin aikaan muutosta. Se saattaa jopa antaa mustavalkoisen ja yksinkertaistetun kuvan maailmasta.

Kun hutiloitu kirjoitus on lehdessä, häpeilevää toimittajaa lohdutetaan usein sanomalla, älä huoli, huomenna se on jo kalankäärenä. Tieto ei lohduta. Huono uutinen voi pinttyä lukijoiden muistiin pahemmin kuin kalan haju kämmeniin.

JOURNALISMIN viimeisiä henkäyksiä on povattu jo useasti. Kun radio tuli, pelättiin printin puolesta, kun televisio saapui, itkettiin radion kuolinvuoteella. Nyt digitalisaatio jyllää ja mediamaailmassa yritetään vimmoin keksiä, miten ilmaiseen nettimaailmaan tottunut saadaan maksamaan uutisista.

Me näemme uuden tekniikan tuomat mahdollisuudet, mutta olemme huolissamme siitä, miten suuret mediayritykset suhtautuvat niihin. Lehtimiehen työpaikka ei ole yhtään sen varmempi kuin paperitehtaan työntekijän. Uusia uutisia toimittajien irtisanomisista tulee, ennen kuin edellisistäkään potkuista on toivuttu. Tulos tai ulos pätee myös mediataloissa.

Vaikka 1990-luvulla ei ollut journalistisia videoblogeja, nykyisiä edellytyksiä tehdä datajournalismia eikä Twitteriä, ainakin yksi asia oli ymmärretty. 1990-luvun laman aikana osa lehdistä päätti palkata lisää toimittajia, vaikka taloustilanne oli vaikea. Toimitukset halusivat säilyttää laadun ja hyvälle journalismille uskottiin olevan kysyntää.

Mediatalojen johdossa vakuutetaan, että toimittajien irtisanominen ei vaikuta journalismin laatuun ja sisältöön. Rivitoimittaja tietää silti totuuden. Virheet lisääntyvät. Taustatyö kärsii. Palo kirjoittaa tärkeistä ja vaikeista aiheista tukahtuu. Samaan aikaan, kun vaaditaan salamatahtia, edellytetään laatua, tarkkuutta, uutisvoittoja ja tuoreita ideoita.

Mainostajien ja tilaajien hupeneminen on 2010-luvun median suurimpia ongelmia. Tuotteesta pitää saada niin houkutteleva, että mainostajat ja kuluttajat eivät päästä sitä käsistään. Jutuista on kahvipöydän lisäksi kohistava sosiaalisessa mediassa ja mielellään myös kilpailevan tuotteen sivuilla.

Valitettavasti tämä lehdenomistajien unelma ei toteudu irtisanomalla työvoimaa. Vähemmällä ei voi tehdä enemmän ja paremmin.

VAIKKA journalismin nimi on jo nähty kuolinilmoituksissa, uskomme työhömme ja oman alamme tulevaisuuteen. Uutinen ei kuole, ja taidokkaasti tehty analyysi voi tehdä historiaa. Nopean verkkoviestinnän aikana on yhä tärkeämpää, että joku tuottaa luotettavaa tietoa. Penkoo, tulkitsee ja kysyy.

Journalistisen työn tarve ei katoa minnekään, vaikka työpaikat häviävät.

Haluamme kirjoittaa asioista, joilla on merkitystä. Meitä kiinnostavat politiikka, yhteiskunta, ympäristö, talous, EU sekä muutkin valtiot kuin Ukraina, Venäjä ja Kreikka. Emme ole asiantuntijoita, mutta toivomme jonain päivänä olevamme.

Vaikka Vallan perustamisen taustalla on myös jaloja syitä, ajattelemme ennen kaikkea itseämme. Valta on meille henkilökohtainen alusta, jota voimme käyttää, kun meillä on jotain sanottavaa.

Medialla on valtaa ja vallan mukana vastuuta.

Me haluamme käyttää omaa Valtaamme vastuulliseen tiedonvälitykseen, yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiseen ja ehkä jopa vaikuttamiseen.

Vallan ensimmäinen teksti ilmestyy maanantaina 7. syyskuuta. Sen jälkeen tekstejä julkaistaan ainakin aluksi joka maanantai.

Tervetuloa!

Karla Kempas, Linda Laine, Oona Lohilahti ja Veera Tegelberg