A bitter sweet symphony – eli kuinka nationalistinen brittipop auttoi Tony Blairin valtaan

Brittipopin yhteydessä on välillä käytetty muunnosta Britannian ilmavoimien logosta, jonka erityisesti The Who ja mod-nuorisokulttuurin fanit omivat 1960-luvulla. Logo sopii myös brittipopille, koska se haikaili 60-luvulle, otti mallia mod-muodista ja käytti Britannian lippua ja sen värejä. Kuva: Oona Lohilahti, Brighton

ESSEE

OONA LOHILAHTI

Brittipopin kultakaudella yhteiskunnan unohdettu osa nousi kulttuurin keskiöön. Nuoria äänestäjiä etsivä, Tony Blairin johtama New Labour käytti hyväkseen valmista massayleisöä, optimistista musiikkia ja miljonäärirokkareita.

 

Tonight, I’m a rock’n’roll star on yksi rockhistorian itsevarmimmista debyyttialbumin avausraidan kertosäkeistä. Vuosina 1994–1997 Oasikselle mikään ei kuitenkaan ollut liian suurta tai mitkään sanat liian täynnä itsevarmuutta.

Rock ’n’ Roll Starin säkeeseen tiivistyykin 1990-luvun puolivälin Britannian ilmapiiri, asenne ja mielentila. Oli hienoa olla nuori, hyväksyttävää haluta rocktähdeksi ja suotavaa tavoitella miljoonia 1960-luvulta lainatuilla sointukierroilla. 

Brittipopin vallatessa listat ja Top of the Pops -ohjelman myös poliitikot heräsivät. Muutaman vuoden ajan Labour-puolueen nouseva tähti Tony Blair oli vakiovieras musiikkigaaloissa, ja puolueen palkkalistoilla oli oma yhteyshenkilö musiikkiteollisuudelle.

Kun Blair muutti Downing Street 10:een, brittipopin aika oli ohi.

 

VUOSIIN 1993–1997 ajoittunut brittipop-kausi alkoi sodan julistuksella.

“Jos punkin tavoitteena oli hankkiutua eroon hipeistä, minä aion hankkiutua eroon grungesta”, Blurin laulaja Damon Albarn uhosi.

Blurin alkuvuosien menestystä hidasti se, että brittinuorisoa kiinnosti vain Seattlesta lähtöisin oleva musiikki, ahdistuksesta voimansa saava grunge. Albarnia ja hänen tyttöystäväänsä Justine Frischmania grunge ja Nirvana eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Niinpä he muotoilivat manifestin.

Albarn ja Frischman halusivat luoda uutta brittiläistä musiikkia, joka on vähintää yhtä hyvää kuin amerikkalainen. Perimmäinen viesti oli kuitenkin tätä suoraviivaisempi: “vitut amerikkalaisista, olemme ylpeitä brittiläisyydestä”. 

Kotimaan piti näkyä ja kuulua. Frischman leikkasi hiuksensa lyhyeksi ja alkoi käyttää kotimaisia Fred Perryn vaatteita ja Dr Martensin kenkiä. Mallia otettiin brittipopille rakkaasta 1960-luvun mod-kulttuurista. 

Ennen Albarnia brittiläisyyden palauttamista valtavirtaan suunnitteli Sueden laulaja Brett Anderson. Kun Justine Frischman vaihtoi Andersonin Albarniin, nämä ajatukset seurasivat perässä. Vaikka Albarn ja Anderson olivat vihamiehiä erityisesti Frischman-yhteyden takia, aluksi heillä oli yhteinen missio.

Britannia oli kadottanut voimansa musiikin ykkösmaana, ja tähän piti saada muutos.

 

BRITTILÄISYYS NÄKYI laulujen aiheissa, vaatteissa ja esikuvissa. The Beatles, Rolling Stones ja Sueden tapauksessa David Bowie edustivat brittimusiikin ja nuorisokulttuurin kulta-aikaa, jollaisen toistumisesta 1990-luvun alussa Albarn ja Anderson unelmoivat.

Nimestään huolimatta brittipop ei ollut yksi yhtenäinen musiikkityyli. Brittipopiksi kuvailtiin noin vuosina 1993–1997 vaikuttaneita, brittiläisyyttään korostaneita kitaravetoisia bändejä, joista suurimmat olivat Blur, Oasis, Pulp ja Suede. Kaipaus 1960-luvulle, musiikillinen nationalismi ja mahdollisimman suuren kaupallisen menestyksen tavoitteleminen yhdistivät bändit, jotka eivät aina tulleet toistensa kanssa toimeen.

1960-luvun ihailun lisäksi brittipop oli osin tiedostamaton vastareaktio Margaret Thatcherin oikeistokonservatiivihallituksille, jotka hallitsivat maata vuodet 1979–1990. Thatcherin talouspolitiikka aiheutti aluksi syvän laman. Talouden tasapainottamiseksi käytettiin talouskuripolitiikkaa, jonka periaatteiden mukaisesti rikkaiden veroja leikattiin, ammattiliitot ajettiin ahtaalle ja kaivoksia suljettiin. Erityisesti työväenluokka kärsi Rautarouvan jyrätessä uusliberalistisia päätöksiään läpi.

1980–90-lukujen vaihteessa Britannian kulttuurinen pääkaupunki oli työväenkaupunkina tunnettu Manchester. The Stone Roses, Happy Mondays ja Hacienda-yökerho yhdistettiin uuteen bilehuumeeseen, ekstaasiin. Vaikka politiikka oli kaukana näiden yhtyeiden musiikista, yhdistelmän avulla voimaton nuoriso pakeni harmaata todellisuutta.

Sheffieldiläisen brittipopbändin Pulpin laulajan Jarvis Cockerin mukaan hänen sukupolvensa oli tottunut siihen, että koulunpenkin jälkeen elämä jatkui satamatöissä.

“Olit ikään kuin yhteiskunnan unohdettu sektori — joten kun tuli mahdollisuus ottaa osaa yhteiskunnan valtavirtaan, se oli minulle jännittävää.”

Muusikot pitivät Camdenin The Good Mixeriä tukikohtanaan ennen brittipopin massasuosiota, mikä tarkoitti myös pubin muuttumista turistirysäksi. Kuva: Oona Lohilahti, Lontoo

 

KUN KONSERVATIIVIHALLITUKSET olivat saaneet nuorison tuntemaan, että heidän elämällään on vain yksi mahdollinen suunta, Oasiksen Live Foreverin kaltaisten kertosäkeiden laulaminen tuhansien muiden kanssa oli kollektiivista terapiaa. “You and I, we’re gonna live forever” loi pitkään kaivattua optimismia.

Vaikka Brett Anderson, Damon Albarn ja Gallagherin veljekset ihailivat 1980-luvun kulttibändin The Smithsin Morrisseyta ja Marria, brittipoppareiden tavoitteena oli vallata listat, myydä satojatuhansia ja tienata miljoonia. Oasis tahtoi yksinkertaisesti olla maailman suurin bändi.

Brittipop olikin ensisijaisesti populistista musiikkia, jonka tarkoituksena oli vedota kaikkiin ja tehdä brittiläisestä musiikista jälleen valtavirtaa. Se oli täysin päinvastainen agenda kuin 1980-luvun britti-indiellä. Damon Albarn tiivisti asetelman kysyessään, “kuka haluaa olla surullinen, pieni indiefriikki, joka karkottaa kaikki?”

Ideat ja tavoitteet eivät olleet brittipoppareille mitään, ellei niiden mukana tullut kaupallista menestystä. Toisin kuin ulkopuolisuudesta uran rakentanut Morrissey, brittipopparit eivät erityisesti korostaneet olevansa poikkeuksellisia. Toki monilla heistä oli jumala-syndrooma, mutta esimerkiksi Gallagherit loivat itsestään kuvaa aivan tavallisina manchesterilaisina poikina, jotka yhteiskunta oli unohtanut.

Massasuosiota tavoittelemalla oli tarkoitus saada aikaan kuulumisen tunne sekä kulttuurisesti että yhteiskunnallisesti. 

 

VAIKKA THATCHER SIIRTYI sivuun, työväenpuolue Labour hävisi myös seuraavat vaalit. John Majorin hallitus lähti nopeasti sotaan Persianlahdelle.

Konservatiivien kausi oli venynyt jo niin pitkäksi, että 1990-luvun alussa vasemmistolaiset muusikot olivat väsyneitä. Punkin ajoista jatkunut ajatus siitä, että kulttuurin täytyy vastustaa poliittista nykyisyyttä ei enää innostanut. Jopa vasemmistomuusikoiden tulenkantaja Billy Bragg jätti protestoinnin ja kirjoitti levyllisen rakkauslauluja.  

Britannian musiikkikulttuuri ajautui muutamaksi vuodeksi tyhjäkäynnille. Ainoat valopisteet olivat Creation Recordsin kiinnitykset, kuten Jesus and the Mary Chain ja My Bloody Valentine, jotka onnistuivat saavuttamaan kulttisuosion.

Andersonin ja Albarnin työ brittiläisen musiikkikulttuurin valtavirtaistamisen puolesta kuitenkin palkittiin, kun brittiläisyys sai lopullisen niskalenkin amerikkalaisuudesta keväällä 1994. Kurt Cobainin itsemurha huhtikuun alussa jätti nuorten levyhyllyihin ja sydämiin aukon, jota alkoi täyttää Blur huhtikuun lopussa ilmestyneellä Parklife-albumillaan. Elokuussa Oasis julkaisi Definitely Mayben.

 

OASIKSEN DEBYYTTIALBUMI muutti kaiken, eikä brittipopia ei päässyt enää pakoon. Kymmenen uutisissa kerrottiin musiikkilehdistön yllyttämästä Oasiksen ja Blurin singletaistelusta, ja Oasiksen Knebworthin megakeikkojen lippuja tavoitteli yli kaksi miljoonaa brittiä. Menestyneimpiä yhtyeitä jäljitteleviä kitarapopbändejä ilmestyi nopeammin kuin musiikkitoimittajat ehtivät kuunnella demoja.

Samaan aikaan Lontoo kukoisti ja eli uutta 1960-lukua. Carnaby Streetin sijaan tärkeät ihmiset, mallit, toimittajat ja turistit virtasivat nyt Camdeniin, missä suurin osa muusikoista asui ja kulutti vapaa-aikaansa. Turistit toivat puntia, mikä puolestaan kiinnitti taloudesta kiinnostuneiden poliitikkojen huomion.

Poliitikot eivät voineet jättää huomioimatta ilmiötä, joka oli luonut maahan uuden, optimistisen, nuoruutta juhlivan ja kansakuntaa yhdistävän ilmapiirin. Kun Labourin johtoon nousi vuonna 1994 jalkapalloa ja pubeja rakastava Tony Blair, puolue lähti hyödyntämään brittipopin luomaa hurmosta.

Blair on maailmanhistorian ainoita poliitikkoja, joka pystyi ottamaan riskin ja ojentamaan kätensä kulttuuriväelle. Eliittikoulut käynyt poliitikko oli katu-uskottava etenkin musiikkiteollisuuden silmissä, sillä Oxfordissa lakiopiskelijana hän oli käyttänyt vapaa-aikansa Ugly Rumours -bändin laulajana matkien lavalla Mick Jaggerin liikkeitä. Oli ymmärrettävää, että musiikkiteollisuus ja muusikot innostuivat oppositiojohtajasta, joka tiesi, mikä Fenderin kitara on.

Kun vuonna 1996 kansan enemmistö todella tahtoi konservatiivit ulos hallituksesta, Blair oli lähes yhtä suosittu kuin Oasis.

Labourin puoluesihteeri Alastair Campbell tiivistikin ilmapiirin seuraavasti: “Jokin on selvästi muuttunut. Kaduilla on uusi tunnelma. Toive muutoksesta. Britannia vie jälleen musiikkia. Nyt tarvitsemme enää uuden hallituksen.”

 

BRITTIPOP EI ollut perinteisellä tavalla poliittista. Bändien sanoitukset eivät kehottaneet vastustamaan konservatiiveja tai lopettamaan rasismia. Brittipop kuitenkin ratsasti samalla teemalla kuin tämän päivän populistiset puolueet. Ennen oli kaikki paremmin -ajatusmaailma on tuttu myös Donald Trumpin vaalikampanjasta. Blur nimesikin toisen albuminsa kuvaavasti: Modern Life is Rubbish, eli moderni elämä on roskaa.

1990-luvun alun Britanniassa menneisyyteen haikailevaa populistista agendaa ajoivat muusikot, eivät poliitikot.

Populismin tarkoituksena on näennäisesti yhdistää esimerkiksi kokonainen kansakunta. Todellisuudessa kyse on enemmänkin vahvojen jakolinjojen piirtämisestä. Vaikka brittipop todella yhdisti tiettyä kansanosaa, se myös loi eroja. Vastakkain olivat esimerkiksi työväenluokka ja keskiluokka, poikien kulttuuri ja feminismi, menneisyys ja tulevaisuus, Britannia ja Amerikka, grunge ja brittipop, työväenpuolue ja konservatiivit.

Ilmiö oli vahvasti nationalistinen, ja bändit kommentoivat luokkayhteiskuntaa erityisesti haastatteluissa. Oasis puhui perinteisen työväenluokan puolesta ja avoimesti halveksi keskiluokkaista Bluria. 

Luokkasodan ytimeen osui historian epätodennäköisin poptähti Jarvis Cocker yhtyeensä Pulpin kanssa. Brittipopin teemalauluksi noussut Common People kertoo kreikkalaisesta rikkaan perheen tyttärestä, joka haluaa tietää, kuinka brittiläiset tavalliset ihmiset elävät. Cocker kritisoi ajatusta laulussa huomauttamalla, että naisella on aina mahdollisuus jättää “tavallisen ihmisen” todellisuus, koska hänellä on rahaa. Tavallisille ihmisille se ei ole vaihtoehto.

Brittipopin nationalismi tiivistyi Britannian lipun, eli union jackin uudelleenbrändäykseen. Brittipop-manian kynnyksellä, vuonna 1992 Morrissey oli aiheuttanut mediakohun kääriytymällä Finsbury Parkin keikallaan Britannian lippuun. Shokeeraamisen mestaria syytettiin rasismista ja natsien kanssa flirttailusta, sillä union jack yhdistyi vielä niin vahvasti äärioikeistoon. 

Kuitenkin jo seuraavana vuonna sama lippu aloitti koko brittipop-ilmiön.

Kun Select-lehden huhtikuun 1993 numeron kanteen kuvattiin Sueden Brett Anderson, hänen taakseen päätettiin lisätä Britannian lippu. Anderson suuttui kansikuvan nähtyään, mutta tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi, kun brittipop-bändit yhdistettiin Britannian väreihin. Parin kuukauden päästä Oasiksen demon kannessa komeili union jack pyörteeksi muokattuna, ja Noel Gallagher hankki myöhemmin kuuluisan union jack -kitaransa. Parin vuoden päästä Spice Girlsien Geri Halliwell esiintyi union jack -minimekossa. 

 

BRITTIPOPIA ON jälkeenpäin kritisoitu siitä, että se oli hyvin valkoista, englantilaista ja miehistä. 

Vaikka Oasiksen menestys oli verrattavissa The Beatlesiin, Oasis ei koskaan ollut samanlainen liberaali voima kuin Liverpoolin kvartetti. The Beatlesin kiertuevuosista kertovassa uudessa Eight Days a Week  – The Touring Years -elokuvassa kerrotaan, kuinka yhtye päätti, ettei soita yhdysvaltalaisilla areenoilla, jos niillä harjoitetaan rotuerottelua. The Beatlesin keikoilla moni nuori tunsi ensimmäistä kertaa elämässään yhteenkuuluvuutta toisen väristen ihmisten kanssa. 

Oasis puolestaan nosti valkoisten miesten lad- eli poikien kulttuurin kunniaan ja vahvisti suuntaansa etsivien nuorten miesten itsetuntoa. Naisia oli käytännössä vain kahdessa yhtyeessä, Elasticassa ja Sleeperissä, tummaihoisia ei yhdessäkään.  Vain Sueden Brett Anderson erottui homogeenisestä joukosta pelaamalla androgyynillä ulkonäöllään ja biseksuaalisuudellaan.

Brittipopilla ratsastaessaan myös New Labour teki itsestään valkoista, miehistä ja englantilaista. Puolue ei yrittänyt tavoitella Britannian vähemmistöjä, ja Blairin hallituksen ensimmäisiä tekoja oli yksinhuoltajien, eli käytännössä naisten, tukien leikkaaminen.

The best there was, the best there is and the best there ever will be! julisti Oasis Be Here Now’n kuvauksissa päivänä, jolloin Tony Blair voitti vaalit. Kuva: Oona Lohilahti Jill Furmanovskyn näyttelystä Manchesterissa

 

BRITTIPOPIN KULTAKAUDELLA Labourilla oli epävirallinen brittipop-virkamies, joka vastasi puolueen yhteyksistä musiikkimaailmaan. Musiikkiteollisuus haluttiin mukaan kampanjaan, koska Labour tarvitsi vaaleissa nuorten ääniä. 

Kampanjansa aikana Blair käytti puheissaan ilmaisuja, jotka hän oli ottanut suoraan vallalla olevasta ilmapiiristä. Hän halusi Britannian olevan taas nuori maa, jolla on yhteinen tarkoitus.

Blairin asemasta kertoo se, että oppositiojohtajana vuosina 1994–1996 hänet nähtiin useissa musiikkigaaloissa sekä vieraana että palkinnon jakajana. Yhdessä puheessaan Blair sanoi rock’n’rollin olevan tärkeä osa sekä brittiläistä kulttuuria että elämäntapaa. Jokainen muusikko Bonosta Noel Gallagheriin halusi käydä tervehtimässä uutta tähtipoliitikkoa.

Blairin kaveeraus rocktähtien kanssa kävi alkuhuuman jälkeen kiusalliseksi. Koko brittipop-luokka oli perusteellisen vieroituksen tarpeessa viimeistään vuoden 1996 jälkeen, minkä takia heidän käytöksensä alkoi olla liian arvaamatonta tulevalle pääministerille.

 

MUUSIKOILTA HALUTTIIN neuvoja siitä, miten Labour voisi vedota paremmin nuoriin. Blair pyysi apua ensimmäisenä Damon Albarnilta, jolle drinkkien juominen työväenpuolueen johtohenkilöiden kanssa oli aluksi hienoa ja jännittävää. Hän ymmärsi kuitenkin pian, ettei hän voi voittaa yhteistyöstä mitään. Ennen vaaleja Albarn oli onnistunut kyllästymään kaikkeen. Hän puhui mediassa kyynistyneesti Labouria vastaan ja kritisoi jopa itseään siitä, että oli joskus tahtonut olla niin kuuluisa kuin on mahdollista.

Parhaan ja uskollisimman ystävän Blair sai lopulta Oasiksen löytäjästä, Creation Recordsin perustajasta Alan McGeestä. McGee oli ollut pari vuotta poissa kuvioista sen jälkeen, kun hän melkein tappoi itsensä huumeilla. Innostus Labourin auttamiseen saattoi kummuta halusta korvata menetetyt vuodet.

Muusikoita kehotettiin kertomaan haastatteluissa, että he aikovat äänestää Labouria seuraavissa vaaleissa. Brittipop-huuman harjalla Albarn ja Noel Gallagher olivatkin Labourille avuksi. Pahasti päihtynyt Noel Gallagher piti vuonna 1996 musiikkigaalassa voittopuheen, jossa hän julisti, että “tässä huoneessa on seitsemän ihmistä, jotka antavat tämän maan nuorisolle hieman toivoa. He ovat minä, (Liam), Bonehead, Guigsy, Alan White, Alan McGee ja Tony Blair.”

Kun vaalit lähenivät, Alan McGee alkoi toimia. Labourille luovutettiin Oasiksen platinalevy näyttävästi median ollessa paikalla. Tilaisuuden viesti oli: Oasis tahtoo konservatiivit ulos ja Labourin hallitukseen. Lehtiartikkelissa McGee puolestaan totesi, että Tony Blair voi tehdä brittiläiselle politiikalle saman kuin hänen Creation Records teki brittiläiselle musiikille muun muassa löytämällä Oasiksen.

 

HISTORIATIETOISUUDESTAAN HUOLIMATTA brittipop kaatui siihen, mihin monet muutkin ovat kaatuneet: omaan ylimielisyyteensä, itsensä toistamiseen ja huumeongelmiin. Vuosina 1996–1997 julkaistut brittipopalbumit olivat Sueden Coming Upia lukuunottamatta pettymyksiä. Blur julkaisi aiempia synkemmän Blur-albumin, Pulp listakärjestä kauaksi jääneen This is Hardcoren ja Oasis tasapaksuksi tuomitun Be Here Now’n. Jo edellisenä vuonna Oasiksen megakeikat Knebworthissa olivat antaneet varoituksen tulevasta. Mitä maailman suurimpien konserttien jälkeen voisi enää saavuttaa?

Samaan aikaan Spice Girls oli alkanut levittää hyvin toisenlaista sanomaa ja voimaannuttaa valkoisten miesten sijaan nuoria naisia. Radioheadin OK Computer muutti tuhansien ihmisten elämän vuonna 1997, ja Robbie Williamsin Angels valtasi listat samana vuonna.

Brittipopissa oli kyse menneisyyden kierrättämisestä, ei tulevaisuuden keksimisestä. Erityisesti Radiohead ja Spice Girls tarjosivat kuulijoilleen uuden maailman, minkä vuoksi huumeiden turruttamilla aisteilla tehdyt brittipop-albumit eivät enää innostaneet entiseen tapaan. Kaiken lisäksi maan ilmapiiri muuttui kesällä 1997, kun prinsessa Diana kuoli. 

Uusi musiikki oli todellinen syy sille, miksi brittipopin kauden voi sanoa loppuneen vuonna 1997. Symbolisen päätöksen sille antoi Tony Blairin nouseminen pääministeriksi toukokuussa 1997. Se oli huumaa ja positiivisuutta täynnä olleiden vuosien huipennus. Samanlaista musiikkiteollisuuden ja puolueen välistä yhteistyötä ei ole nähty sen jälkeen. Ehkä muusikot ymmärsivät, että tällaisesta suhteesta hyötyvät loppupelissä pelkästään poliitikot. 

New Labourin kampanjassa auttaneita muusikoita kutsuttiin vielä juhlimaan voittoa Downing Street 10:een. Labouria vastaan kääntynyt Damon Albarn katsoi parhaaksi olla menemättä kutsusta huolimatta.

Noel Gallagher ja Alan McGee puolestaan ikuistettiin kuviin, joissa musiikkibisneksen kirkkaimmat tähdet näyttävät olevan matkalla täysin vääriin juhliin. Tunnelma Downing Streetillä vahvisti asetelman.

Heidän tehtävänsä New Labourin tarinassa oli ohi.

 

Miltä Britannian hullaannuttanut brittipop kuulostaakaan? Kuuntele Oonan brittipop-suosikkien lista, johon on valittu kappaleita vuosilta 1993—1997.

Lähteet

John Harris — The Last Party

Jeremy Gilbert Britpop and Blairism

Live Forever: The Rise and Fall of Britpop -dokumentti 

Guardian – Britpop: a cultural abomination that set music back

Guardian – Forget Cool Britannia – we should reclaim the subversive spirit of 1994

Guardian — Sing When You’re Winning 

Guardian – Britpop and Kurt Cobain 20 years on – don’t look back in anger

Republikaanipuolueen kaaos loi presidenttiehdokas Trumpin

Osa republikaaneista tukee Donald Trumpia, vaikkei seiso hänen ajamansa politiikan takana. Syy on se, että seuraava presidentti pääsee nimittämään todennäköisesti useamman korkeimman oikeuden tuomarin. Kuvat: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

ESSEE

Donald Trumpin mahdollisuus nousta Yhdysvaltojen presidentiksi ei ole syy, vaan seuraus. Trump-hetki on 1960-luvulla alkaneiden tapahtumien huipentuma. Tuolloin demokraatit menettivät etelävaltiot.

 

“Tässä meni etelä sukupolveksi eteenpäin,” totesi Lyndon B. Johnson vuonna 1965. Demokraattipresidentti oli juuri allekirjoittanut lain, joka takasi äänioikeuden myös mustille amerikkalaisille. Johnson oli oikeassa, mutta ei voinut aavistaa, että allekirjoitus sinetöi etelän republikaanien kannatusalueeksi paljon pidemmäksi aikaa kuin vain sukupolveksi.

Yhdysvaltojen etelävaltioiden valkoisen väestön kannatuksen siirtyminen demokraateilta republikaaneille on yksi merkittävimmistä syistä sille, miksi republikaanit ovat pärjänneet viime vuosina niin hyvin Yhdysvaltojen politiikassa.

Erityisesti tämän takia Donald Trumpilla on huomenna mahdollisuus nousta Yhdysvaltojen presidentiksi.

 

VUONNA 1964 lähes 80 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoi, että maan hallitus tekee hyvää työtä.

Samana vuonna republikaanien riveistä presidentiksi pyrki arkansaslainen, oman aikansa oikeistopopulisti, senaattori Barry Goldwater. Hänen mielestään valtion tuli lopettaa sosiaaliturvan tarjoaminen, talouteen puuttuminen ja jokaisella osavaltiolla pitäisi olla oikeus päättää perusoikeuksista itse. Kansalaisoikeuslaki oli perustuslain vastainen, ydinase vain ase muiden joukossa ja Neuvostoliitto kaiken pahan alku ja juuri.

Kun Goldwater kärsi murskatappion Johnsonille, Suomessa asti huokaistiin helpotuksesta. Goldwaterin mahdollinen presidenttiys nähtiin uhkana koko maailmalle erityisesti kylmän sodan jännittyneessä ilmapiirissä. Hänen ideologiansa oli liian oikeistolainen aikana, jolloin molemmat puolueet ihannoivat Länsi-Eurooppaan syntynyttä hyvinvointiyhteiskunnan alkua, ja markkinatalouteen kuului olennaisesti pankkisektorin sääntely.

Yli 50 vuotta myöhemmin hallituksen hyviin aikeisiin uskoo enää 20 prosenttia kansasta. Obaman presidenttikausilla pahimmillaan vain viisi prosenttia republikaaneista luotti poliittisiin instituutioihin. Kolmasosa ei osaa nimetä liittovaltion poliittisista instituutioista yhtäkään. Moni keskustalainen liikkuva äänestäjä kannattaa republikaaneja, koska luulee demokraatteja vasemmistoksi ja republikaaneja keskustaksi, vaikka demokraatit ovat keskustapuolue ja republikaanit oikeistolainen. 

Goldwaterin linjasta sen sijaan on tullut republikaanipolitiikan valtavirtaa. Vuoden 1964 presidenttiehdokasta muistuttava ydinasemyönteinen Donald Trump on ehdolla Valkoisen talon isännäksi.

 

1960-LUVULLA YHDYSVALTOJEN kaksipuoluejärjestelmässä ei ollut suuria ideologisia eroja. Johnsonin vaalivoiton jälkeen psykologi David Sears kuvasi Yhdysvaltojen puolueiden välistä kunnioitusta suureksi. ”Yhdysvalloissa hävinnyt oppositio hyväksyy yleensä enemmistön tahdon suhteellisen rauhallisesti ellei jopa täydellisen tyynesti”, hän kirjoitti.

Molempien puolueiden muutos alkoi kuitenkin 1960-luvulla. Kun demokraatit käänsivät politiikkansa ja alkoivat ajaa tasa-arvoisia kansalaisoikeuksia myös mustille, republikaanien goldwaterilainen siipi näki mahdollisuuden. 

Tämän ansiosta Goldwaterin liian oikeistolainen linja ei hajottanut puoluetta. Goldwaterin edustamat etelän konservatiivit saivat puolueessa vallan idän ja pohjoisen maltillisemmilta republikaaneilta. He alkoivat noudattaa niin sanottua Southern Strategya, jonka tarkoituksena oli poistaa puolueen yleispätevä imago ja alkaa houkutella erityisesti etelän valkoisia äänestäjiä.  

Southern Strategy onnistui. Etelävaltioiden valkoiset, rotuerottelua kannattavat amerikkalaiset siirtyivät pikkuhiljaa demokraattien äänestäjistä republikaanien riveihin.

Presidentti Johnsonin epäonninen kamppailu Vietnamin sodan kanssa puolestaan karkotti demokraattien äänestäjiä samaan aikaan, kun hyvinvointivaltiomallinen sosiaalipolitiikka toi uusia. Sodan koko ajan kasvavan uhrimäärän takia Johnson ei pyrkinyt toiselle kaudelle.

Republikaanien ja maan yleisen muutoksen ensimmäinen huipentuma oli Goldwaterin kampanjan kautta politiikkaan astuneen Ronald Reaganin presidenttiys vuosina 1981–1989. Reagan tunnetaan hyvinvointivaltiota eniten vastustaneena Yhdysvaltojen presidenttinä, jonka sääntelyä purkanutta talouspolitiikkaa kutsuttiin nimellä reaganomics. Reaganin linja ei poikennut merkittävästi Goldwaterin mielipiteistä.

Reaganin kaudella demokraatit muuttuivat erityisesti Bill ja Hillary Clintonin johdolla korkeakoulutettujen puolueeksi, joka alkoi ajaa tasa-arvoisten kansalaisoikeuksien lisäksi muitakin liberaaleja arvoja. Konservatiivipuolueesta tuli uusi työväenpuolue, ja vuonna 1994 republikaanit saivat kongressiin enemmistön lähes puolen vuosisadan tauon jälkeen.

nyc4

TRUMPIN NOUSU presidenttiehdokkaaksi ei tietenkään ole sattumaa. Se on viidenkymmenen vuoden kehityksen summa. Goldwaterin, Reaganin ja Sarah Palinin teekutsuliikkeen jälkeen Trump on kiistämättä republikaanien Southern Strategysta alkaneen politiikan huipentuma.

Trumpin pääseminen kisassa näin pitkälle kertoo erityisesti republikaanien kriisistä. Taloustieteilijä Paul Krugman tiivistää osuvasti maansa toisen puolueen tämän hetken tilan viime viikolla julkaistussa New York Timesin kolumnissaan.

“Puhemies Paul Ryan ei ole rasisti eikä autoritäärinen hallitsija. Hän kuitenkin tekee kaikkensa, jotta rasistista ja itsevaltiaasta tulee maailman vaikutusvaltaisin mies. Miksi? Koska silloin hän voisi yksityistää sosiaalivakuutuksen ja leikata rikkaiden veroja. Ja tämä, tiivistetysti, kertoo, mitä republikaaneille ja Yhdysvalloille on tapahtunut.”

Republikaanit ovat toisin sanoen valmiita menemään äärimmäisyyksiin päästäkseen toteuttamaan omaa politiikkaansa, tai vähintään estääkseen demokraattien suunnitelmat. Päätöksenteko Washingtonissa on joutunut viime vuosina useaan otteeseen republikaanien taipumattoman ja toisaalta myös puolueen sisällä hajanaisen politiikaan panttivangiksi. 

 

 

KRUGMAN MUISTELEE, että republikaanien kampanja demokraatteja vastaan kävi erityisen likaiseksi, kun puolue oli saanut kongressiin enemmistön. Bill Clintonin presidenttikausilla perättömät väitteet mediassa olivat tavallisia ja oikeusprosesseja käynnistettiin kiusantekomielessä. 

Vaihtoehdoton politiikka on kasvanut uusiin ulottuvuuksiin Barack Obaman presidenttiyden aikana. Republikaanit eivät hyväksyneet demokraatin paluuta Valkoiseen taloon ja yksinkertaisesti kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä. Tämän seurausta oli esimerkiksi taistelu velkakaton nostamisesta vuonna 2013. Valtion virkamiesten palkkojen maksu pantiin jäihin, ja koko pääkaupunki pysähtyi käytännössä yhden miehen, Ted Cruzin, takia. Kun kansa ei seuraa politiikan arkea, poliitikkojen houkutus käyttää tällaisia tosi-tv-elementtejä oman agendan ajamiseksi kasvaa.

Vuoden 2016 kärjistynyt, vaihtoehdoton ja mustavalkoinen meno Washingtonissa johtuu osittain siitä, että puolueet ovat kauempana toisistaan kuin kahteen vuosikymmeneen. Vuoden 2004 jälkeen demokraattien ja republikaanien välinen ideologinen ero on tuplaantunut.

Republikaanien osalta siirtyminen oikealle on seurausta esimerkiksi teekutsuliikkeen noususta heti talousromahduksen jälkeen. Teekutsuliikkeen patriootit eivät halua nähdä puolueensa tekevän pienintäkään kompromissia demokraattien kanssa. Yli 70 prosenttia teekutsulaisista ei myöskään hyväksy kongressin republikaanijohtajia. Äärikonservatiivisten uskovaisten ääniä tavoitellakseen moni valtavirran republikaani on joutunut siirtymään oikealle. 

Puolueen radikalisoitumisen on saanut tuntea nahoissaan esimerkiksi viime vuonna eronnut puhemies John Boehner.  Hänen mahdottomana tehtävänään oli pitää yhdessä koko ajan konservatiivisemmaksi muuttuvia republikaaneja samaan aikaan, kun puolueen sisäiset erot kasvoivat.

 

REPUBLIKAANIEN SUURIN ongelma on se, ettei puolueen äänestäjäkunta ole muuttunut Southern Strategyn aloittamisesta. Konservatiivipuolueen arvot vetävät edelleen puoleensa etenkin etelävaltioiden valkoista työväestöä.

Puolueen äänestäjät ovat vuosi vuodelta vanhempia, valkoisempia ja vähemmän koulutettuja. He, jotka identifioivat itsensä ensisijasesti amerikkalaisiksi, äänestävät mieluummin republikaaneja kuin demokraatteja.

Sarah Palinin johtama teekutsuliike ei uudistanut puoluetta tai laajentanut äänestäjäkuntaa. Lähes 90 prosenttia liikkeen kannattajista oli valkoisia, 75 prosenttia yli 45-vuotiaita ja vain alle 25 prosentilla oli yliopistotutkinto.

Kun verrataan republikaanien ja demokraattien äänestäjiä, republikaanit ovat harvemmasta asiasta samaa mieltä puolueensa kanssa kuin demokraatit. Republikaanien äänestäjät ovat myös eniten riippuvaisia liittovaltion rahoittamasta sosiaaliturvasta, vaikka konservatiivien yhteinen vihollinen on sosiaaliturvaa rahoittava liittovaltio. 

 

nyc30

TRUMP ON VEDONNUT erityisesti niihin amerikkalaisiin, jotka ovat kyllästyneet Washingtonin poliittiseen eliittiin – sekä demokraatteihin että republikaaneihin. Huomisissa vaaleissa on siis kyse pitkälti samasta kuin EU:sta lähtemisestä äänestäneessä Britanniassa. Rajat kiinni ja valta takaisin kansalle!

Vanhempi sukupolvi haluaa muutoksen, vaikka heidän nostalgista maailmankuvaansa ei ole mahdollista enää palauttaa.  He tahtovat osoittaa, että vaikka valta on keskittynyt Washingtoniin, he pystyvät saamaan aikaan muutoksen. Sillä ei ole väliä, miten uskottavia Trumpin lupaukset ovat. Pääasia, että jokin muuttuu. 

Se, että osa republikaaneista on irtisanoutunut ehdokkaansa puheista, on vain hyvä asia. Mitä vähemmän eliitti Trumpista pitää, sitä enemmän hän näyttäytyy kapinan ja vallankumouksen johtajana.

Trumpin äänestäjät ovat menettäneet uskonsa siihen, että liberaali demokratia hyödyttäisi heitä. He eivät usko yhteistyöhön ja dialogiin. Eikä se sinänsä ole mikään ihme. Kansa on vain ottanut mallia riitaisastaWashingtonista.

Trumpin kannattajien kokemus vaikutusmahdollisuuksien menetyksestä on osittain myös totta. Martin Gilesin ja Benjamin Pagen tutkimus osoitti, että Yhdysvaltojen poliittisiin päätöksiin ei vaikuta kansan enemmistön, vaan rikkaimman kymmenyksen mielipide. Yhdysvallat – oligarkia vai demokratia, otsikoi BBC

 

HUOMISTEN VAALIEN asetelma ei todennäköisesti olisi tämä, jos Yhdysvaltojen talous ei olisi romahtanut vuonna 2007. Koska demokraattinen järjestelmä ei estänyt katastrofia, moni kotinsa ja työnsä menettänyt menetti myös uskonsa nykypolitiikkaan. Tutkimusten mukaan talouskriisin jälkeen äärioikeiston suosio nousee keskimäärin peräti 30 prosenttia. Trump vain jatkoi siitä, mihin teekutsuliike jäi.

Hillary Clinton totesikin New Yorkerin haastattelussa melko suoraan, että presidentti Barack Obaman olisi kannattanut edes yrittää saattaa talousromahduksen syyllisiä vastuuseen, vaikka ketään ei voinutkaan syyttää suoraan. Tämä oli yksi tekijä Trumpin nousun takana.

“Joten jos emme voi syyttää yritys X:ää, syytetään maahanmuuttajia. Eikö vain? On pakko syyttää jotakuta, se on osa ihmisluontoa. Jos et kerro ihmisille, mitä heille tapahtuu – – voisit edes käyttäytyä niin, että tiedät, miltä kansalaisista tuntuu”, Clinton sanoi.

 

TRUMP EI OLE SYY, vaan seuraus. Vaikka republikaanit ovat valittaneet Trumpin kaapanneen puolueen, Trump-ilmiö ei olisi ollut mahdollinen ilman puolueen pitkää flirttailua rasismin ja populismin kanssa. Trump on seuraus republikaanien hajanaisuudesta, kannattajakunnan valkoisuudesta ja siitä, että republikaanien valtavirran politiikan ja teekutsuliikkeen välinen ero on sumentunut uhkaavasti.

Trumpin kampanjaa  on kuvannut viha. Jos viha politiikassa kohdistuu esimerkiksi jonkin kansanosan kokemaan epätasa-arvoon, kuten 1960-luvulla rotuerotteluun, se on merkki terveestä yhteiskunnasta. Trumpin tapauksessa viha kuitenkin kohdistuu yhteiskunnan heikoimpiin. Silloin on kyse oman edun ajamisesta muiden kustannuksella – pahimmassa tapauksessa väkivaltaisesti.

Kaikki tämä kertoo professori Yuval Noah Hararin mielestä siitä, että liberaalin demokratian tarina on juuri nyt suuressa kriisissä. Kun vanha tarina romahtaa, tarvitaan uusia tapoja ajatella ja selittää maailmaa, ratkaista ilmastonmuutoksen uhka ja teknologian kehittymisestä johtuva työpaikkojen menetys.

“Tällä hetkellä kuitenkin olemme vielä nihilistisessä pettymyksen ja vihan hetkessä, jossa ihmiset menettävät uskonsa vanhaan tarinaan ennen kuin he ovat omaksuneet uuden. Tämä on Trump-hetki.” 

Hararin mukaan Trump-hetken voi rinnastaa Hitler-hetkeen tai ensimmäisen maailmansodan aloittaneeseen Frans Ferdinand -hetkeen. Tällä kertaa liberaalia demokratiaa ei kuitenkaan vastusta ideologia, kuten fasismi, sillä Trumpilla ei ole ideologiaa. Vuodesta 1987 lähtien Donald Trump on ollut republikaani, sitoutumaton, demokraatti, uudestaan republikaani, sen jälkeen taas sitoutumaton ja tällä hetkellä hän on republikaani lähinnä nimellisesti, sillä hänen ajamansa politiikka ei ole erityisen konservatiivista. 

patsas

VAIKKA TRUMP HÄVIÄISI, hän voi tehdä goldwaterit ja määritellä republikaanien uuden suunnan. Jos puolue lähtee sille tielle, demokraatit vahvistuvat entisestään. Trumpin linja kun houkuttelee vain vähimmistöön jääviä valkoisia, eläkeikää lähestyviä amerikkalaisia. 

Republikaanit saattavatkin muotoilla Johnsonin lauseen uudestaan: “Nyt menetimme latinot ja mustat sukupolveksi.”

Parhaassa tapauksessa vuosi 2016 kuitenkin herättää puolueen pohtimaan, mitä on konservatiivinen politiikka 2010-luvulla. Se ei voi olla haikailua Reaganin aikaan eikä se voi olla unelmointia paluusta takaisin valkoisten ylivaltaan, jolloin vähemmistöillä ei ollut poliittisia oikeuksia.

 

JOS CLINTON VOITTAA huomenna, Trumpin kannattajat eivät katoa. Yhdysvalloissa on edelleen suuri joukko ihmisiä, jotka kokevat elämäntapansa olevan viimeisiä hengenvetoja ottava uhanalainen laji, jonka Washington haluaa hävittää.

Clintonin suurin tehtävä presidenttinä olisi maan yhdistäminen. Se on vaikeampaa kuin vuoden 2007 talouskriisin hoitaminen.

Lähteet:

Antti Kaihovaara (toim.) – Jakolinjojen Suomi

Tommi Uschanov – Tämä on Amerikka

The New Yorker – The Unconnected  

Washington Post – Trump Isn’t the Next Barry Goldwater, It’d be Easier if He Was

The Atlantic: What Will the Trump Aftershock Look Like

New Republic – Southern Strategy Made Donald Trump Possible 

The New Yorker –Two  Americas: Why Donald Trump Still Has a Lot Of Support

Propagandasta tuli propagandan uhri

KARLA KEMPAS

Vielä 1950-luvulla puhuttiin huoleti bisnespropagandasta, kun aiheena oli markkinointi tai mainonta. Milloin propagandasta tuli ruma sana?

 

Natsi-Saksa, Maon Kiina ja dystopiakirjallisuus. Äärijärjestö Isis, Putinin trolliarmeijat, infosota ja Pohjois-Korean suljettu yhteiskunta.

Propaganda tuntuu usein kaukaiselta, pölyttyneisiin historiankirjoihin kuuluvalta asialta tai ilmiöltä, joka ei koske vauraassa ja turvallisessa maassa asuvia.

Täällä se on viihdykettä. Ehkä juonikoukku elokuvassa tai jännittävä ajatusleikki, josta on mukava herätä todellisuuteen napsauttamalla televisio tai kirja kiinni.

 

ME LÄNSIMAALAISET ajattelemme näin pitkälti, koska propaganda itse joutui propagandan uhriksi 1900-luvun puolivälissä.

Professori Heikki Luostarisen artikkelissa Mistä propaganda tuli ja mihin se meni kerrotaan, että vielä ennen kylmää sotaa propaganda oli varsin neutraali sana.

Sanaa propaganda saatettiin käyttää kuvaamaan mainontaa, markkinointia, public relations -toimintaa ja muuta vaikuttavaa viestintää.

Ei ole tavatonta ajatella, että vielä 1950-luvun alussa joku olisi kertonut työskentelevänsä bisnespropagandan parissa.

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat alkoi käyttää sanaa propaganda Neuvostoliiton vaikuttamisviestinnästä, kun taas omaa propagandaansa se alkoi nimittää kansalaisten informoimiseksi. Propaganda liittyi jo valmiiksi kansalaisten ajatuksissa mielikuvaan sodasta ja aivopesusta, joten se jouti pois varjostamasta Yhdysvaltojen julkisuuskuvaa.

Kikka tehosi. Propaganda sulautui neuvostokommunismin imagoon kuin kurkkusalaatti metsämättäälle. Siitä tuli paha sana.

Mutta propaganda ei kadonnut minnekään lännestä, vaikka nimitykset vaihtuivatkin.

 

TODELLISUUDESSA tuskin mikään maailmankolkka välttyy propagandalta nykypäivänä.

Vaikuttavaa viestintää on kaikkialla, eikä se ole aina haitallista. Sitä näkyy sosiaalisessa mediassa, viihteessä, vaali- ja mainoskampanjoissa sekä joskus jopa journalismissa. Moraalittomaksi se silti muuttuu perustuessaan valheisiin ja tiettyjen ihmisryhmien herjaamiseen.

Aikakauslehti Vanity Fairin politiikasta kirjoittava Michael Kinsley toi esille kolumnissaan, että suoranainen valehtelu on palannut politiikkaanEnsi kuussa ratkeava Yhdysvaltojen presidentinvaali on kuvaava esimerkki tästä.

Republikaanien presidenttiehdokas Donald Trump valehteli viime vuonna nähneensä tuhansien arabitaustaisten hurraavan, kun World Trade Center sortui Yhdysvaltojen tuhoisimmassa terrori-iskussa vuonna 2001. Tänä vuonna hän väitti, että nykyinen Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama perusti äärijärjestö Isisin.

Trump onkin saanut kyseenalaisen kunnian esiintyä faktantarkistussivusto PolitiFactin emävale-listauksessa harvinaisen usein.

 

TRUMPIN LISÄKSI Britannian EU-eroa kannattaneet poliitikot ovat syöttäneet äänestäjille pajunköyttä.

Kampanjabussin kyljessä liioiteltiin sitä summaa, minkä Britannia EU-jäsenyydessään viikossa maksaa ja luvattiin laittaa raha kansalliseen terveydenhuoltoon. Vaikka väite on todistettu monissa viestimissä palturiksi, koristaa slogan edelleen Leave-kampanjan Twitter-tiliä.

Lisäksi EU-eroa kannattava leiri laati julisteen, jossa on kuva turvapaikanhakijoista, jotka kulkevat sankoin joukoin jonossa. Kuvassa oli teksti “Viimeinen pisara”. Twitterissä kuva rinnastettiin natsipropagandaan, jossa lähes identtistä kuvastoa yhdistettiin juutalaisiin.

Brexitin kannalla olleet voittivat, joten kampanja näköjään tehosi.

Myös valtiovetoista propagandaa esiintyy lännessä.

Historian onnistuneimmat propagandakampanjat ovat olleet henkilökultin luomisia. Esimerkiksi Hitler saavutti aikanaan niin voimakkaan kansansuosion, että sen vaikutuksia voi nähdä vielä nykypäivänäkin.

Persianlahden sodassa Valkoinen talo teki päinvastaisen ratkaisun. 1990-luvulla pr-yritys Hill & Knowlton teki mielipidetutkimuksen, josta selvisi, ettei amerikkalaisia juuri kiinnostanut vapautuuko Kuwait vai ei. Samassa tutkimuksessa selvisi, että Saddam Husseinin imago oli hyvin huono. Saddamin kurjan julkisuuskuvan varaan oli hyvä rakentaa kampanja, jossa häntä demonisoitiin entisestään.

Yhdysvaltojen entisen presidentin George W. Bushin viestintähenkilöstöön kuulunut Scott McClellan kertoi vuonna 2008, että Valkoinen talo järjesti propaganda-kampanjan, jotta kansalaiset suhtautuisivat myönteisesti Irakin sotaan.

 

KIRJAILIJA George Orwellin klassikkoteoksessa Vuonna 1984 päähenkilö Winston Smith työskentelee totuusministeriössä, missä hän väärentää työkseen historiaa hallinnolle mieluisammaksi. Kuvitteellisessa Oseaniassa väärin ajatteleminen on rikos ja Isoveli valvoo.

Myös vuonna 2016 monessa maailmankolkassa eletään todellisuudessa, jossa propaganda hallitsee viestimiä ja sananvapaus on pelkkä päiväuni.

Propaganda on voimakas sana. Siksi maissa, joissa päättäjiä voi kritisoida ja uutisiin pääasiassa luottaa, tuntuu rajulta syyttää valheellista kampanjointia tai valtionviestintää propagandaksi.

Tärkeää on silti tiedostaa propagandan jatkuva läsnäolo ja osoittaa, etteivät valheet vakuuta meitä.

 

Lähteenä: Professori Heikki Luostarinen, Mistä propaganda tuli ja mihin se meni

Lue lisää: Valtablogi, Sosiaalinen media toi kissanpennut terroristien propagandaan

Rauha tarvitsee naisia

ESSEE

OONA LOHILAHTI

FullSizeRender (1)

Lähde: UN Women

Suurin osa sotien uhreista on tänä päivänä siviilejä, ja uhreiksi joutuvat yhä useammin naiset ja lapset. Rauhanprosesseissa naiset jätetään kuitenkin edelleen lähes poikkeuksetta ulos.

 

Kun rauhansopimuksen neuvottelupöytään on hyväksytty vain miehiä, naiset ovat hivuttaneet omat ehdotuksensa oven alta kokoushuoneeseen. Liberiassa naiset ryhtyivät seksityöläisiä myöten seksilakkoon, ja he lukitsivat miehet barrikadeilla neuvotteluhuoneeseen, jotta sopimus varmasti allekirjoitetaan. Ugandassa naiset kokoontuivat oman pöydän ääreen kirjaamaan ylös ehdotuksensa rauhansopimuksen sisällöksi, koska he eivät päässeet mukaan neuvotteluihin.

Vaikka naiset ymmärtäisivät oman merkityksensä osana rauhanprosessia, on pitkälti miehistä kiinni, otetaanko naiset mukaan vai ei.

 

“Naisten puuttumista rauhanneuvotteluista ei selitä naisten väitetty vähäinen kokemus konfliktin ratkaisusta tai neuvotteluista, vaan kyse on selvästä yrityksen puutteesta integroida naiset rauhanprosesseihin.

UN Women

 

KYLMÄN SODAN AIKANA ei neuvoteltu aseistettujen, ei-valtiollisten joukkojen kanssa. 1990-luvulta alkaen konfliktit ovat kuitenkin olleet pääsääntöisesti valtioiden sisäisiä, eivätkä valtioiden välisiä, minkä vuoksi neuvottelupöydissä uusi normaali ovat erilaiset sissijoukot. Tutkijat toivovat, että seuraava suuri muutos on se, että aseistautumattomista naisjärjestöistä tulee itsestään selvä osa rauhanneuvottelujen kokoonpanoa.

Kun sodat ovat muuttuneet rintamasodista sissisodiksi, sodan säännöt on heitetty romukoppaan. Siviilejä tähdätään siinä missä sotilaita. Seksuaalinen väkivalta on yleisesti käytetty taktiikka sodassa, ja sen uhreja ovat yleensä naiset ja myös lapset.

Sota koskettaakin naisia eri tavalla kuin miehiä. Kun miehet kuolevat useammin suoraan tulituksessa, naiset kärsivät seksuaalisen väkivallan lisäksi sodanjälkeisistä taudeista ja talouden romahtamisesta. Naiset kokevat sodan kauhuja vielä, kun aseet on laskettu.

 

JOS RAUHANNEUVOTTELUJEN tarkoituksena on vain väkivallan lopettaminen, naisten mukaan ottamiselle ei ole niin monia perusteita, sillä naiset ovat harvoin johtavissa rooleissa osapuolten väkivaltakoneistoissa.

Mutta jos tarkoituksena on luoda pysyvä rauha, naisten osallistuminen on välttämätöntä ja lopputuloksen kannalta myös hyödyllistä. Neuvotteluissa täytyy olla mukana niiden ryhmien edustajia, jotka eivät tarttuneet aseisiin ja yrittivät kenties luoda rauhaa konfliktin ajan. Mukana täytyy olla uhreja.

Rauhansopimukset katsovat pidemmälle tulevaisuuteen ja pureutuvat syvemmälle yhteiskuntaan ja sodan syihin, kuin mitä pelkkä väkivallan lopettaminen vaatii. Neuvottelujen aikana saatetaan tehdä luonnos uudesta perustuslaista ja siitä, miten konfliktin jälkeen instituutiot toimivat.

Esimerkiksi Burundissa naiset onnistuivat saamaan sopimukseen ehtoja naisten oikeudesta valita kumppaninsa. Guatemalassa naiset tekivät rauhansopimuksen kautta seksuaalisesta häirinnästä rikoksen ja saivat perustettua vähemmistökansojen naisille oman edunvalvojan.

On siis erittäin tärkeää, että naiset voivat olla mukaan työssä, joka luo pohjan myös tulevaisuuden vallanjaolle ja naisten roolille yhteiskunnassa. Jos naiset eivät pääse mukaan tässä vaiheessa, heidän mahdollisuutensa nousta esimerkiksi parlamenttiin ovat entistä ohuemmat.

 

BOSNIA: NOLLA PROSENTTIA naisia silminnäkijöinä, neuvottelijoina ja allekirjoittajina. Darfur: alle 10 prosenttia silminnäkijöistä ja neuvottelutiimien jäsenistä oli naisia. Filippiinien rauhanprosessin naisten määrää on kiitelty historian suurimmaksi: allekirjoittajista ja neuvottelijoista kolmannes oli naisia.

Vuosina 1992–2011 vain neljä prosenttia rauhansopimusten allekirjoittajista oli naisia. Yhdeksän prosenttia neuvottelijoista ja alle neljä prosenttia kuulluista silminnäkijöistä oli naisia. Pääneuvottelijoista kaksi prosenttia oli naisia ja vain seitsemässä prosentissa vuosina 1990–2010 solmituissa rauhansopimuksissa oli maininta sukupuolten tasa-arvosta tai naisten oikeuksista.

Naisten poliittisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta tasa-arvosta on toden teolla puhuttu jo Pekingissä yli 20 vuotta sitten pidetystä maailman neljännestä naiskokouksesta asti. Kokouksen kuuluisimman lausahduksen sanoi Hillary Clinton toteamalla, että naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman vuonna 2000, mutta tämäkään keskustelu ei ole kantautunut tarpeeksi selvästi rauhantekopöytiin.

Koska rauhansopimuksilla on merkittävä vaikutus sodanjälkeiseen yhteiskuntaan, olisi syytä pitää mielessä, minkälaiset yhteiskunnat eivät ole riskissä luisua sisällissotaan. Tasa-arvoiset yhteiskunnat, joissa naiset ovat turvassa fyysiseltä väkivallalta, ovat todennäköisesti rauhallisia. Vakaa ja demokraattinen yhteiskunta ottaa huomioon eri sosiaaliset ryhmät, eri sukupuolet, vähemmistöt ja eturyhmät.

Muun muassa tämän takia naisten osallistumisen rauhanneuvotteluihin pitäisi olla itseisarvo. On hullu ajatus, että vain puolet kansasta, miehet, saa päättää maan tulevaisuudesta.

 

TUTKIMUSTEN MUKAAN naisten ottaminen mukaan neuvotteluihin kaiken lisäksi tuottaa parempia sopimuksia. Naiset neuvottelypöydässä ovat erityisen tärkeitä silloin, kun he edustavat paikallista naisjärjestöä. Se, että YK lisäisi naisten määrää neuvottelutiimissään ei paranna sopimusta, vaan naisten täytyy olla paikallisia. 

Kun naiset otetaan vahvasti mukaan rauhanprosessiin, väkivallan loppumisen todennäköisyys nousee 24 prosentilla. Kun naisjärjestöillä on merkittävä vaikutus sopimukseen, sopimus syntyy käytännössä aina. Jos naisjärjestöjä ei oteta mukaan tai niiden vaikutus on heikko, sopimusta harvoin syntyy.

Naisten mukana olo lisää yli kolmanneksella todennäköisyyttä, että rauha kestää 15 vuotta. Samanlaiset prosentit on löydetty myös sopimuksen toteuttamisessa: mitä suurempi vaikutus naisjärjestöillä sopimukseen oli, sitä todennäköisempää oli, että sopimus todella toteutettiin käytännössä.

Naisjärjestöt eivät tietenkään ole ainoa tekijä, jotka vaikuttavat sopimusten syntyyn, mutta niillä on selvästi merkittävä vaikutus. Yksi yleinen peruste naisten jättämiselle ulos neuvotteluista on kuitenkin se, että naisten mukana olo hidastaisi ja vaikeuttaisi neuvotteluja. Ainakin lopputuloksen valossa tämä ei pidä paikkaansa.

Genovalaisen Graduate Institute of International and Development Studiesin tutkimuksessa ei myöskään löytynyt yhtään tapausta, jossa naisjärjestöillä olisi ollut kielteinen vaikutus rauhanprosessin kannalta.

 

”Kun sodan osapuolille annetaan hallitseva rooli sillä kustannuksella, että enemmistöä ei konsultoida ja oteta mukaan, annetaan heille oikeus päättää muiden puolesta ja samalla heitä palkitaan aseisiin tarttumisesta.”

Graça Machel

 

 

KUN NAISJÄRJESTÖT SAAVAT vaikuttaa neuvotteluihin, ne vaativat, että sukupuolinäkökulma otetaan huomioon valtiollisissa ja kansainvälisissä asevoimissa esimerkiksi koulutuksen muodossa. Naiset haluavat, että seksuaalinen väkivalta on tulitaukoa vahingoittava hyökkäys. 75 prosenttia naisten vaatimuksista liittyykin seksuaaliseen väkivaltaan, jota ei mainita sopimuksissa tarpeeksi usein.  

He haluavat kiintiöitä, joiden avulla naiset pääsevät rauhan tultua etenemään valtion viroissa ja päättämään asioista parlamentissa. Konfliktin jälkeisissä Ugandassa ja Ruandassa tässä onkin onnistuttu ainakin numeroiden perusteella.

Kun naiset pääsevät vaikuttamaan neuvotteluihin, käsiteltävien asioiden kirjo laajenee. Naiset ottavat puheeksi turvallisuuteen ja ihmisoikeuksiin liittyvät ongelmat, jotka ovat yleensä osatekijöitä konfliktin syntyyn. Kansainvälisesti yleinen käsitys rauhasta tarkoittaa väkivallan puuttumista, mutta naiset korostavat sotaan johtaneiden tekijöiden poistamista. 

 

RAUHANTYÖSSÄ MUKANA olevat kertovat, että neuvotteluihin osallistuville naisille  asetetaan enemmän vaatimuksia kuin miehille. Sen lisäksi, että nainen tuo sukupuolensa näkökulman pöytään, hänen pitäisi olla tekninen asiantuntija ja aktivisti. Naisilta vaaditaan yksimielisyyttä vain sukupuolensa takia, vaikka jokainen pöydän ympärillä oleva mies olisi eri mieltä ehdotetuista toimenpiteistä.

Valta on yksi syy, miksi naisia ei useinkaan haluta rauhanpöytiin. Neuvottelut ovat tilaisuus jakaa valtaa uudestaan, eikä kukaan halua luopua omasta vallastaan. Mitä vähemmän eri osapuolia ja intressejä pöydän ympärillä on, sitä suurempi mahdollisuus kullakin ryhmällä on saada itselleen eniten valtaa.

Toinen harhaan osuva kritiikki on kokemattomuus. Etenkin konfliktialueilla naiset ovat miehiä aktiivisempia ruohonjuuritason rauhantyössä. 

On myös erikoinen ajatus, että aseisiin tarttuneet pääosin miehistä koostuvat ryhmät olisivat ansainneet paikkansa pöydässä ennemmin, kuin paikallista rauhantyötä tekevät naiset. Todellisuudessa aseistetun ryhmän kannatus voi olla hyvinkin pientä, ja on helppoa kyseenalaistaa nimenomaan heidän kykynsä neuvotella rauhasta. Silti he pääsevät vaikuttamaan rauhan ehtoihin.

 

ESIMERKIKSI UN WOMEN on kehitellyt ratkaisuja naisten osallistamiseksi. YK:n naisasiajärjestö sysää vastuuta etenkin YK:lle ja rahoittajille. Naisten osallistumiselle on monia erilaisia malleja, joista suora osallistuminen neuvottelupöydässä on tehokkain. Riippuu täysin neuvottelujen johtajista, otettaisiinko esimerkiksi konsultoivien naisryhmien mielipiteet huomioon ollenkaan.

Rahoittajien täytyy muistaa, että naisten osallistuminen maksaa. Kun naisten pitää järjestää lastenhoito ja usein heidän fyysinen turvallisuutensa on taattava eri tavalla kuin miesten, on tehtävä valinta. UN Women ehdottaa, että rahoittajat tarjoaisivat jokaiselle neuvotteluryhmälle yhden lisäpaikan sillä ehdolla, että jokainen ottaa neuvotteluihin mukaan yhden naisen lisää.

Joskus myös kulttuuri aiheuttaa vaikeuksia. Kokenut rauhantekijä Pekka Haavisto on kertonut siitä, kuinka esimerkiksi Somaliassa naisia ja miehiä voi olla vaikeaa saada edes saman pöydän ääreen kulttuurisista ja uskonnollisista syistä. 

 

RAUHANPROSESSI ON MAHDOLLISUUS. Parhaimmillaan sen aikana korjataan yhteiskuntaa ja saadaan eväät parempaan tulevaisuuteen. Tämä kuitenkin vaatii sitä, että rauhansopimus on mahdollisimman laajalti hyväsytty. Tällöin pöydän ympärille on otettava muitakin kuin toisia tappaneet. 

Jos tietyt ryhmät, kuten naiset, jätetään kokonaan ulkopuolelle ilman vaikutusmahdollisuutta uuteen yhteiskuntaan, lopputuloksen voi jokainen arvata: yksi iso ryhmä ei taaskaan voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. 

Silloin rauhan aika alkaa samalla tavalla, kuin mistä konflikti todennäköisesti alkoi.

 

Lähteet:

UN Women: Women’s Participation in Peace Negotiations: Connections between Presence and Influence

International Peace Institute: Reimagining Peacemaking: Women’s Roles in Peace Processes

Paperin makua, kiitos! Byrokratiasta Suomelle vientivaltti

Kenian pääkaupunki Nairobi on kasvanut omaan luokkaansa suhteessa muuhun maahan. Kenia teki hiljattain radikaalin vedon, kun se hajautti osan hallinnostaan piirikuntiin, lähemmäs kansalaisia. Kuva: Veera Tegelberg

VEERA TEGELBERG

Kehittyvien maiden byrokratian on kiinnostettava suomalaista veronmaksajaa, sillä ilman toimivaa hallintoa entisten kehitysmaiden kasvu junnaa paikallaan.

 

Käsi nousee pystyyn keskelle maantietä raahatun piikkipalkin kohdalla. Tuosta tiesulusta ajetaan yli korkeintaan telaketjuilla. Vaaleaan univormuun pukeutunut poliisi lähestyy tien sivuun jarruttavaa maastoautoamme.

“Mitä nyt taas?” huokaa vänkärin paikalla istuva avustusjärjestön kenialainen työntekijä itsekseen.

Poliisi kurkkaa sisään kuljettajan ikkunasta, sanoo jotain ja viittoo kulmat kurtussa auton keulaa kohti.

Kuljettajamme avaa oven ja hyppää ulos autosta. Yhdessä poliisin kanssa he lähtevät tutkimaan autoa.

“Tämä on niin tätä”, toteaa etupenkillä istuva työntekijä turhautuneena.

“Rekisterikilpi on kuulemma liian haalistunut tai pölyinen. Ei todellakaan ole! Aina ne yrittävät etsiä jotain vikaa.”

Hänen takanaan istuvaa toista työntekijää tilanne vain naurattaa.

“This is Kenya!” hän toteaa hymyssä suin.

 

KORRUPTIOTA TARKKAILEVAN Transparency Internationalin tuoreimman, vuotta 2014 käsittelevän tilaston mukaan Kenia pitää korruptiolistalla sijaa 145. Arvioitavia valtioita on 177. Vaikka Kenian hallitus on nostanut korruptionvastaisen kamppailun omalle asialistalleen, ei edistys näy ainakaan vielä kansainvälisissä tilastoissa. Itse asiassa Kenia otti toissa vuonna takapakkia, koska vielä vuonna 2013 sen sijoitus oli 136:s.

Poliisi on yksi esimerkki tavallisten kenialaisten arkeen ulottuvasta korruptiosta. 75 miljoonaa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa asuvaa ihmistä joutui viime vuonna maksamaan lahjuksia esimerkiksi poliisille tai oikeusjärjestelmälle. Kaikkialla tilanne ei tietenkään ole yhtä huono. Esimerkiksi Botswanassa ja Senegalissa korruptio on vähentynyt, ja ihmiset kokevat kykenevänsä taistelemaan sitä vastaan. Sen sijaan Sierra Leonessa ja Nigeriassa tilanne on päinvastainen.

Kun kenialaisilta viime vuonna kysyttiin, pärjääkö valtio hyvin vai huonosti korruption vastaisessa työssä, 70 prosenttia ruksi jälkimmäisen vaihtoehdon. Keniassa korruptio onkin yleisempää kuin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa keskimäärin. Toisaalta Kenian naapurimaa Uganda ei pärjää juurikaan Keniaa paremmin, ja Somalia on täydellinen katastrofi.

 

YLI KOLMANNES KENIALAISISTA joutui maksamaan lahjuksia viime vuoden aikana opettajalle, sairaalan työntekijälle, valtion virkamiehelle, poliisille tai tuomarille saadakseen julkisia palveluja. Afrikan tasolla tällaiseen vastaavanlaiseen lahjusten maksuun törmäsi harvempi, joka viides. Eniten korruptiota esiintyy poliisin ja oikeuslaitoksen kanssa asioitaessa.

Kuten Afrikan tuoreimpia korruptiolukuja käsittelevässä raportissakin todetaan, korruption ongelma on, että se hidastaa valtioiden kehitystä sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti. Lisäksi se myös heikentää ihmisten luottamusta hallintojärjestelmään.

Luottamuksen kasvattaminen on mielessä myös kenialaisilla poliitikoilla. Heimojärjestelmän sävyttämässä maassa rykäistiin toissa vuonna lähes tyhjästä pystyyn alueellinen piirikuntajärjestelmä. Uuden rakenteen tarkoituksena on hajauttaa valtaa Nairobista maaseudulle ja tuoda päätöksenteko lähemmäs kansalaisia. Uudistusta on toki ehditty kritisoida jo siitä, että se vain luo lisää lahjottavia viranomaisia.

 

KEHITTYVIEN MAIDEN BYROKRATIA ei herätä Suomessa suoranaisia intohimoja. Aihe ei nouse suureen rooliin esimerkiksi kehitysyhteistyöstä tai sen leikkauksista keskusteltaessa. Kuivakasta mausta huolimatta tavallisten suomalaisten pitäisi kuitenkin olla kiinnostuneita juuri hallinnosta. Kyseenalaistetaanhan valtion ja kansalaisjärjestöjen tekemää kehitysyhteistyötä usein juuri siksi, että veronmaksaja tai lahjoittaja ei voi olla varma, meneekö hänen rahansa niille ihmisille tai niihin hankkeisiin, joihin se on tarkoitettu.

Korruptio ulottuu kaikkialle, jos rahan liikkumista hallinnon, liikemiesten ja tavallisten kansalaisten välillä ei voida valvoa. Yksilöllä ei ole paljoa valtaa asiaan, jos lahjusten maksaminen ja vastaanottaminen on arkipäivää.

Korruptiossa ei ole kyse ihmisten ilkeydestä tai moraalittomuudesta. Sen taustalla on köyhyyttä, suuret sosiaalierot, tavaksi muuttunut käytäntö ja se, että järjestelmä mahdollistaa pienten tippien maksun.

 

SUOMEN KENIAN-SUURLÄHETYSTÖ onkin kiinnittänyt viime vuosina yhä enemmän huomiota juuri byrokratiaan. Hieman yli 20 miljoonan euron hankebudjetistaan Suomi käytti Keniassa hallinnon kehittämiseen viime vuonna kuusi miljoonaa euroa. Esimerkiksi humanitaariseen apuun budjetoitiin puolitoista miljoonaa euroa kansainvälisten järjestöjen kautta.

Suomen tilaaman riippumattoman selvityksen mukaan hyvän hallinnon edistäminen on yksi Suomen onnistuneimmista projekteista Keniassa. Arvion laatijoiden mukaan Suomen pitäisi kuitenkin saada Kenian paikallishallinto paremmin mukaan hallinnon kehittämiseen ja kuunnella kenialaisia muutenkin enemmän suunnitellessaan erilaisia projekteja.

 

AINA SUOMI ei ole onnistunut tekemään yhtä kiiteltyjä hankkeita. Entisen Kenian ja Mosambikin suurlähettilään Matti Kääriäisen viime vuonna julkaistu kirja Kehitysavun kirous herätti runsaasti keskustelua siitä, kenen tarpeisiin kehitysyhteistyöprojekteja perustetaan, miten niitä johdetaan ja miten varoja käytetään.

Helsingin Sanomien haastattelussaan Kääriäinen muun muassa toteaa, että iso osa Suomen kehitysavusta menee korruptioon, koska autettavat maat ovat korruptoituneita. Kirjassaan Kääriäinen kritisoi juuri liian vähäisen huomion antamista kehittyvän maan byrokratialle, verotukselle, finanssijärjestelmälle ja tulonjaolle. Ne jäävät hänen mukaansa “yleensä tarkastelun ulkopuolelle donoreiden näperrellessä hanketason pikkuasioiden kanssa”. Donoreilla tarkoitetaan kehitysavun antajia.

Ei Suomi tietenkään ole yksin puutteidensa kanssa. YK:ssa hyvästä hallinnosta alettiin keskustella vasta 1990-luvun lopulla, vaikka kehitystyötä oli tehty jo useita vuosikymmeniä.

 

HYVÄ HALLINTO ei itsessään ratkaise kehittyvien valtioiden ongelmia. Maalaisjärjellä ajateltuna kaikkia kansalaisia reilusti kohtelevasta hallinnosta ei varmaankaan olisi silti mitään haittaa. Sen sijaan pienen eliitin aseman vahvistaminen tai korruption edistäminen tuskin suoranaisesti vakauttaa taloudellista järjestelmää tai lisää kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia.

Kenia on yksi esimerkki valtiosta, jossa yhteiskunta on sellaisella kehityksen asteella, että huomion kiinnittäminen hallintoon on mahdollista. Talouden kasvaessa olisi tärkeää huolehtia siitä, että voitot eivät putoa pelkästään taloudellisen ja poliittisen eliitin pussiin.

 

ON TÄRKEÄÄ, että osa kasvavasta varallisuudesta valuu myös meidät maantiellä pysäyttäneelle poliisille. Silloin tämän palkka riittäisi kenties paremmin asuinkuluihin, muihin elinkustannuksiin ja lasten koulutuksen maksamiseen.

Ai, niin, ja jouduimmeko maksamaan hänelle? Emme sillä kertaa. Asioista voi selvitä myös puhumalla.

 

Lähteet:

Evaluation, Finland’s Development Cooperation with Kenya in 2007ㅡ2013 

Matti Kääriäinen: Kehitysavun kirous

Suomen Kenian suurlähetystö

Transparency International: People and Corruption: Africa Survey 2015, Global Corruption Barometer 

EU ei ole maineensa veroinen ihmisoikeuksien puolustaja

Pakolaisten leiri puistossa Belgradissa, Serbiassa. Kuva: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

Pakolaiskriisi, Puolan ja Unkarin oikeusvaltioiden rapistuminen sekä talouskuripolitiikan aiheuttama inhimillinen kärsimys ovat esimerkkejä siitä, kuinka EU on kädetön ja jäsenmaiden armoilla unionin sisäisessä ihmisoikeuspolitiikassa.

 

Vuonna 2016 Euroopan unionin jäsenmaat saavat rakentaa muureja, takavarikoida pakolaisten omaisuutta ja valita yleisradioyhtiön toimittajat oletetun puoluekannan perusteella. Rajat ovat ihmisoikeuksia tärkeämpiä, ja eristäytyminen demokratiaa arvostetumpaa.

Kun EU:ta edeltänyt Euroopan yhteisö perustettiin 1950-luvulla, sille hahmoteltiin ihmisoikeusstrategia, joka oli kunnianhimoisuudessaan vertaansa vailla. Ihmisoikeuksia piti suojella ja edistää sekä jäsenmaissa että yhteisön ulkosuhteissa. Suunnitelman mukaan yhteisöllä olisi ollut kyky puuttua jäsenmaissa tapahtuviin ihmisoikeusloukkauksiin.

Elettiin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Kaikki pelkäsivät totalitaristisia poliittisia ideologioita, paljon tuhoa aiheuttaneita fasismia ja kommunismia. Poliitikot tiesivät, että valtio voi kääntyä omia kansalaisiaan vastaan.

Kunnianhimoinen suunnitelma hylättiin, sillä hiili- ja teräsliitoksi perustetun yhteisön täytyi jäsenmaiden mielestä keskittyä pelkästään taloudelliseen yhteistyöhön. Poikkiteloin asettui etenkin Ranska, joka vastusti vallan luovuttamista yhteisölle ja kavahti poliittista integraatiota.  

 

IHMISOIKEUDET palasivat politiikkaan 1970-luvulla. Euroopan yhteisö valmistautui ensimmäiseen laajentumiseen, loi yhteisen ulkopoliittisen ohjelinjan ja etsi rooliaan kansainvälisenä toimijana. Tärkeä kysymys oli, millaisena muut maat näkevät yhteisön.  

Länsi-Saksa yritti alusta asti tehdä yhteisöstä vahvempaa ihmisoikeuksien puolustajaa. 1970-luvulla Länsi-Saksa toikin Euroopan unionin tuomioistuimeen tapauksia, joiden tuomioiden jälkeen yhteisön oli pakko myöntää, että ihmisoikeudet ovat olennainen osa yhteisön identiteettiä.

Ensimmäinen merkittävä ihmisoikeusdokumentti oli vuoden 1978 Kööpenhaminan julistus, joka määrittelee edelleen uusien jäsenvaltioiden poliittiset vaatimukset. Jäseniksi haluavien maiden täytyy noudattaa oikeusvaltioperiaatetta ja olla toimivia demokratioita, joissa kunnioitetaan ja edistetään ihmisoikeuksia. Tämä oli historiallista: EU liitti ihmisoikeuksien kunnioittamisen osaksi laajentumispolitiikkaansa.

Mutta kun valtio liittyy jäseneksi, demokratian tilan ja ihmisoikeuksien loukkaamattomuuden seuraaminen käytännössä loppuu.

 

EU:STA TULI edistyksellinen ihmisoikeustoimija kuitenkin vasta 1990-luvun alussa. Vuonna 1993 solmittu Maastrichtin sopimus teki Euroopan yhteisöstä unionin ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta osan korkeinta EU-lakia, eli sopimuksia. Myöhemmin 1990-luvulla jäsenyyden vaatimukset määrittelevät Kööpenhaminan kriteerit otettiin osaksi sopimuksia.

Samana vuonna EU hyväksyi keinon, jonka avulla ihmisoikeuksia ja demokratiaa säännöllisesti loukkaavalta jäsenvaltiolta voidaan ottaa määräajaksi äänestysoikeus pois. Näitä diplomaattisia sanktioita on käytetty vain kerran: vuonna 2000, kun Itävalta hyväksyi hallitukseensa äärioikeistopuolueen.

 

TÄLLÄ HETKELLÄ unionin jäsenvaltiot pelkäävät vahvaa EU:ta. Nationalismi jyllää, rajat suljetaan ja oma maa on mansikka. Valtiot eivät halua antaa EU:lle valtaa jäsenmaiden ihmisoikeustilanteen tarkistamiseksi.

EU on juuri niin vahva kuin jäsenmaat haluavat sen olevan, myös ihmisoikeuksien puolustajana. Juuri nyt jäsenmaat tahtovat EU:n olevan heikko. 

Jäsenvaltiot eivät ole halunneet kohdella ihmisoikeuksia asiana, joka koskee laajasti kaikkea EU:n sisäpolitiikkaa. Sen sijaan jäsenmaat haluavat kohdella ihmisoikeuksia vain ulkopolitiikkaan liittyvänä asiana, EU:n vientituotteena.

Lissabonin sopimuksessa unionin sisäisiä ihmisoikeuksia kuvaillaankin ympäripyöreästi parilla lauseella, kun taas ulkosuhteisiin liittyvät ihmisoikeusasiat saavat moninkertaisesti palstatilaa. 

Vaikka EU:n saavutuksia ihmisoikeusrintamalla ei voi kiistää, ei EU tällä hetkellä silti ole maineensa veroinen ihmisoikeuksien puolustaja.

 

EUROOPAN UNIONIN perusoikeuskirja liitettiin vuonna 2009 Lissabonin sopimukseen, ja siitä tuli siten jäsenmaita laillisesti sitova. EU:n sisäisissä asioissa ihmisoikeusnäkökulmaa katsotaan lähinnä vain silloin, kun päätetään syrjinnän vastaisista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta koskevista toimista.

EU:n kaksinaismoraali näkyy esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien puolustamisessa. Vaikka unionin perustajajäsenillä Ranskalla ja Belgialla on ongelmia vähemmistöjen kanssa, ne eivät ole ratifioineet kansallisia vähemmistöjä suojelevaa konventiota.

Vähemmistöjen oikeuksia ajetaan kyllä raivoisasti EU:n ulkopuolella, mutta romanien asema on kaikkialla Euroopassa edelleen kurja. Erityisesti viime vuosina myös muslimivähemmistö on joutunut elämään pelossa monissa unionin maissa.

Koska ihmisoikeuksien suojeleminen on vientituote, EU-hakijavaltioiden on pakko allekirjoittaa sopimus, vaikka kaikki nykyiset jäsenmaat eivät ole sitä tehneet. 

 

TÄLLÄ HETKELLÄ EU käyttää energiaansa ihmisoikeuksien viemiseen kolmansiin maihin, mutta ei saa estettyä omien rajojen sisäpuolella tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia.

Unkarissa oikeusvaltion alasajo on jatkunut jo vuosia. Puolan uusi hallitus on ollut vallassa vasta reilun puoli vuotta, mutta se on muun muassa ehtinyt ottaa tiukan otteen mediasta sekä oikeuslaitoksesta ja ajaa nyt aborttikieltoa.

Puolan ja Unkarin tilanne on niin huono, etteivät maat enää kelpaisi Euroopan unionin jäseniksi, jos ne hakisivat jäsenyyttä nyt. EU on uhannut molempia maita äänestysoikeuden jäädyttämisellä, mutta sanktioiden langettaminen on poliittisesti melkein mahdotonta.

 

MYÖS TALOUSKURIPOLITIIKKA on aiheuttanut unionin sisälle valtavan ihmisoikeusongelman. 2010-luvun EU:ssa talous on mennyt ihmisoikeuksien ohi.

Kreikassa velan pienentäminen ei ole onnistunut, mutta kreikkalaisten elintason leikkaus sen sijaan onnistui paremmin kuin hyvin. Riittävä elintaso sekä pelosta ja puutteesta vapaana eläminen on määritelty ihmisoikeuksiksi, mutta iso osa kreikkalaisista joutuu nyt elämään ilman niitä.

Kansalaiset ovat kärsineet suuresti myös Espanjassa ja Portugalissa. Kasvaneen työttömyyden takia Euroopassa puhutaan jo menetetystä sukupolvesta. Euroopan komissio tuijottaa talouskasvua ja velkaa suhteessa bruttokansantuotteeseen, mutta ei niitä lukuja, jotka kertovat ihmisten kärsimyksestä ja elämän perusedellytysten puuttumisesta.

Kreikassa, Espanjassa ja Portugalissa EU ei ole seisonut hiljaa vieressä ja kädet välillä sidottuina, kuten Puolan ja Unkarin kohdalla on tapahtunut. Päinvastoin, EU on määrätietoisesti ajanut politiikkaa, jonka seurauksena esimerkiksi kreikkalaisten terveydenhuolto on romahtanut.

 

KUN EU katsoo vierestä, miten demokratia ja ihmisoikeuksien kunnioitus murenevat jäsenmaissa, se näyttää huonoa esimerkkiä jäsenyydestä haaveileville valtioille.

Vaikka Länsi-Balkanin valtioiden liittyminen unioniin on vielä kaukana, ei Puolan ja Unkarin toiminta ja EU:n hiljaisuus rohkaise näitä valtioita tekemään uudistuksia nopeasti ja perusteellisesti. 

Ennen kaikkea se luo hakijoille tunteen siitä, että EU:lla on eri vaatimuksia eri valtioille, eikä kaikkia kohdella tasavertaisesti.

kukaaneilaiton

”Kukaan ei ole laiton”-teksti Brysselissä. Kuva: Karla Kempas

 

RÄIKEIN ESIMERKKI EU:n sisäisen ihmisoikeuspolitiikan epäonnistumisesta on kuitenkin turvapaikanhakijat. Rajojen turvallisuus ja maahanmuuton hallinta ovat EU:lle ja sen jäsenvaltioille listan kärjessä.

Se, mitä EU on saanut aikaan, on vain huonontanut ihmisoikeuksien toteutumista. Balkanin reitin sulkeminen on lisännyt ihmissalakuljetusta. EU:n ja Turkin pakolaissopimus rikkoo humanitaarista oikeutta, mutta yksikään päättäjä ei tunnu välittävän tästä pienestä epäkohdasta.

Ihmisoikeudet huuhtoutuivat Välimereen tuhansien turvaa etsivien mukana.

Sen sijaan, että asialle tehtäisiin jotain, vihapuhe kiihtyy, rasismi kasvaa ja ihmisoikeuksien puolustajille on keksitty Suomessa oma haukkumanimi, jonka käyttämiseen myös ministerit sortuvat.

Oikeistopopulismin nousu on saanut ihmiset unohtamaan sen, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille: valkoisille, mustille, muslimeille, kristityille, vammaisille, naisille, lapsille, juutalaisille, rikollisille, poliitikoille ja  myös oikeistopopulisteille itselleen.

Nyt, kun Eurooppa katsoo 1930-luvun tapahtumia, se häpeää oman hiljaisuutensa seurauksia. On hyvin mahdollista, että 50 vuoden kuluttua näitä vuosia muistellaan yhtä lailla häveten.

Lähteet:

Paul Craig ja Gráinne de Búrca: The evolution of EU law

Gráinne de Búrca: The Road Not Taken: The EU as a Global Human Rights Actor

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 

Syytön ellei elinkauppiaaksi todisteta

Kuva: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI


Kun Naton pommikoneet lakkasivat tulittamasta Jugoslaviaa kesäkuussa 1999, tuhoutuneen Kosovon johtoon nousivat rikolliset, jotka ovat vieläkin tuomitsematta. Vakavimpien epäilyjen mukaan Kosovon seuraavaksi presidentiksi äänestetty Hashim Thaci on pyörittänyt elinkauppaa ja mafiaa.

Helmikuussa Kosovon parlamentin enemmistö kirjoitti äänestyslappuun nimen Hashim Thaçi. Opposition kansanedustajat tekivät heti selväksi, että Thaçin valinta seuraavaksi presidentiksi ei käy. He keskeyttivät äänestyksen kyynelkaasuiskulla ja veivät äänestystuloksen perustuslakituomioistuimen arvioitavaksi. Oppositiota kannattaneet mielenosoittajat leiriytyivät parlamentin eteen, heittivät polttopulloja valtion virastojen ikkunoista sisälle ja jatkoivat puoli vuotta kestäneitä vaatimuksiaan hallituksen eroamisesta.

Opposition mukaan Thaçin valinta oli perustuslainvastainen. Lakia rikottiin, koska kaikki kansanedustajat eivät olleet paikalla äänestyksessä, ja vastaehdokas oli kisassa mukana vain näön vuoksi, eikä edes äänestänyt itseään.

Ennen perustuslakituomioistuimen päätöstä Thaçia ei voi virallisesti pitää valittuna. Mitä tahansa tuomioistuin päättää, Kosovon poliittinen tilanne horjuu. Oppositio ei voi hyväksyä Thaçia presidentiksi, ja tapansa mukaan se näyttäisi tämän väkivaltaisesti. Jos Thaçin valinta katsotaan perustuslainvastaiseksi, kukaan ei tiedä, millaisen poliittisen kaaoksen se aiheuttaisi. Hallitus ei välttämättä suostuisi kunnioittamaan päätöstä.

Kun Kosovo valitsi edellisen presidentin viisi vuotta sitten, Yhdysvaltojen Kosovon-suurlähettiläs Christopher Dell sekaantui äänestykseen. Tapauksesta syntyi skandaali, sillä Dell painosti näkyvästi parlamenttia valitsemaan aiemmin poliittisesti tuntemattoman naisen Atifete Jahjagan. Lopulta Jahjagasta tuli historian nuorin presidentti maahan, jossa naisten asemassa on paljon parantamisen varaa. 

Vaikka Dellin sekaantuminen pilkkasi Kosovon itsenäisyyttä, Jahjaga oli ulkopuolinen ja puoluepoliittisesti sitoutumaton ehdokas, jonka toivottiin tuovan yhtenäisyyttä etnisesti ja poliittisesti jakautuneeseen maahan. Hän piti esillä naisten ja tyttöjen oikeuksia sekä sodan aikaisia seksuaalirikoksia. Jahjaga pystyi toimimaan kohtalaisen puolueettomana.

 

“Mutta ainakin nyt ulkomaalaiset Kosovossa voivat tavata maan johtajan ilman huolta siitä, että heitä syytettäisiin tuen antamisesta miehelle, jota syytetään mafian johtamisesta.” 

The Economist Jahjagan valinnasta

 

 

NYT PRESIDENTIKSI äänestetty Hashim Thaçi on kaikkea muuta kuin puolueeton ja tuntematon.   

Länsimaisten järjestöjen tekemissä raporteissa Thaçia on jo vuosia kuvailtu Kosovon rikollismaailman suurimmaksi peluriksi. Thaçi johti ennen Kosovon sotaa perustettua Kosovon vapautusarmeijaa (Kosovo Liberation Army, KLA) ja sen toimintaa ohjaavaa Drenica-ryhmää. 

Seuraavaksi tämä entinen pääministeri ja nykyinen ulkoministeri olisi nousemassa hauraan valtion korkeimmalle korokkeelle.

Thaçin laajasti tiedossa olevasta rikollistaustasta huolimatta Yhdysvallat ei yrittänyt estää Thaçin valintaa. Yhdysvalloille Thaçi ei ole ongelma, sillä hän on tehnyt maan kanssa tiivistä, jopa korruptioon asti yltänyttä yhteistyötä sotavuosista asti. 

 


ENNEN SODAN alkua vuonna 1998 Slobodan Miloševićin johtama Jugoslavia oli sortanut Kosovon albaaneja vuosia. Yliopistossa ei voinut enää opiskella albanian kielellä, albaniankielinen media oli hiljennetty ja valtion virkamiehet oli korvattu serbeillä.

Ibrahim Rugovan LDK-puolueen johdolla kosovolaiset kävivät hiljaiseen, väkivallattomaan vastarintaan. Kosovoon syntyi vuosien ajaksi varjoyhteiskunta. Kosovolaiset maksoivat Rugovan hallitukselle veroja, joilla rahoitettiin muun muassa albaniankielinen koulutus.

Länsimaat kiittelivät Rugovan väkivallatonta linjaa, mutta eivät tehneet mitään, jotta Miloševićin toimet olisi saatu lopetettua. Ulkomailla, diasporassa eläneet Kosovon albaanit totesivat, että nyt saa riittää.

Viimeinen pisara oli monille se, ettei Kosovoa otettu edes puheeksi Bosnian sodan päättäneen Daytonin rauhansopimuksen neuvotteluissa vuonna 1995. Bosnian sodassa Serbian tukemat Bosnian serbit toteuttivat muun muassa Srebrenican kansanmurhan.

Diasporassa asuvat kosovolaiset perustivat Kosovon vapautusarmeijan jo vuonna 1991. KLA:n toiminta muuttui aggressiiviseksi vuonna 1995, koska jäsenet eivät enää uskoneet Rugovan gandhimaiseen otteeseen. Kun serbit jatkoivat albaanien alistamista, myös kansalaiset kääntyivät tukemaan KLA:ta ja sen väkivaltaista vastarintaa. Rahoituksen KLA sai muun muassa Kotimaa kutsuu -nimisen rahaston kautta, johon kansalaiset lahjoittivat rahaa.




KLA:N aloitettua serbien vastaiset toimet ja sissisodankäynnin, myös Kosovon sodassa oli kaksi aggressiivista osapuolta.

Sodan aikana ja sen jälkeen KLA vangitsi sekä serbejä, romaneja ja muita vähemmistöihin kuuluneita että albaaneja, joiden epäiltiin tekevän yhteistyötä serbien kanssa. Monien mielestä mittakaava vastasi etnistä puhdistusta. 

KLA käytti hyväkseen naapurimaa  Albanian sekasortoa ja perusti Pohjois-Albaniaan useita pidätyskeskuksia. Toisen valtion käyttäminen tällaiseen tarkoitukseen ei ollut vaikeaa, sillä Albania toipui talousromahduksesta ja kansannoususta. Maan pohjoisosia ei valvonut kukaan, ja toisaalta naapurimaan johto halusi tukea Kosovon kansallismielistä liikettä.  

Pidätyskeskuksia oli ainakin kuusi. Joissain niistä säilytettiin aseita, joissain koulutettiin ja hoidettiin haavoittuneita taistelijoita. Pahamaineisessa Keltaisessa talossa harjoitettiin prostituutiota.

Ennen kaikkea keskukset toimivat vankiloina. Arvioiden mukaan KLA vangitsi ainakin 400 serbiä ja albaania, joista osa pääsi sodan jälkeen vapaiksi, mutta monen kohtalo on jäänyt ratkaisematta. Vankeja kidutettiin, pahoinpideltiin ja tapettiin. Selvitysten mukaan presidentiksi äänestetty Hashim Thaçi oli vastuussa kaikesta tästä

 


KUN NATON pommikoneet hiljenivät, Fushë-Krujën pidätyskeskuksessa alkoi uusi vaihe. Lääketieteellisten testien perusteella valitut, hyvin syötetyt ja hoidetut serbit tapettiin yllättäen nopealla laukauksella päähän.

Ruumiit vietiin alkeelliseen leikkaussaliin, jossa uhrien munuaiset poistettiin ja vietiin yksityiskoneella Turkkiin.

KLA:ta on tuskin pidetty mehukestejä järjestävänä hyväntekeväisyysjärjestönä, mutta silti tieto elinkaupasta tuli kaikille järkytyksenä. Tietoa alkoi tihkua vasta vuonna 2009, kun entisen Jugoslavian sotarikostuomioistuimen (ICTY) johtava syyttäjä Carla Del Ponte julkaisi muistelmansa.

Del Ponte kirjoitti, että häntä oli estetty tutkimasta KLA-johtajien tekoja, joista hän oli saanut vihiä amerikkalaisen radiotoimittajan Michael Montgomeryn tehtyä omia tutkimuksia aiheesta. Muistelmissaan Del Ponte teki selväksi, että KLA-johtajat ovat hänen tietojensa mukaan osallistuneet jopa elinkauppaan.

Syytteet olivat kovia. Euroopan neuvosto pani sveitsiläisen Dick Martyn selvittämään väitteiden todenperäisyyttä. Tuloksena oli vuonna 2010 julkaistu suorasanainen ja pettynyt, suorastaan trillerimäinen raportti. Martyn haastattelu- ja todistusaineisto oli vakuuttavaa, ja raportissa kerrotaan myös KLA:n harjoittamasta elinkaupasta. Suurimman kohun hän aiheutti julkaisemalla useiden KLA:n johtohahmojen, nykyisten johtavien poliitikkojen nimiä ja linkittämällä ne erilaisiin vakaviin rikoksiin ja sotarikoksiin. 

Martyn selvitysten mukaan nimenomaan Hashim Thaçi oli KLA:ta ohjanneen Drenica-ryhmän johtaja. Presidentinpestiään himoitseva Thaçi oli siis vastuussa myös vankien kohtalosta ja hyvin tuottoisasta elinkaupasta. Arvioiden mukaan KLA tienasi yhdestä ruumiista 45 000 dollaria



KOSOVOSSA VALLANJAKO aloitettiin jo ennen sodan päättymistä. Konfliktin aikana KLA jakautui osastoiksi, joista jokainen otti haltuunsa oman alueen Kosovosta. Osastojen johtajat olivat KLA:n arvovaltaisimpia hahmoja.

Drenica-ryhmään kuuluivat Thaçin lisäksi muun muassa Kosovon parlamentin nykyinen puhemies Kadri Veteli sekä entinen liikenneministeri Fatmir Limaj ja entinen pääministeri ja puolustusministeri Agim Ceku. Myös oppositiopuolue AAK:n johtaja ja entinen pääministeri Ramush Haradinaj sekä entinen puhemies ja virkaatekevä presidentti Jakup Krasniqi ovat olleet KLA:n johdossa. Thaçin terveyspoliittisena neuvonantajana toiminut Shaip Muja oli merkittävä henkilö KLA:ssa ja hän oli myöhemmin antamassa lupaa elinkaupasta syytetyn Medicus-klinikan perustamiselle. 

Thaçin oma puolue PDK on perustettu KLA:n raunioille, ja KLA:n pohjalta myös rakennettiin sodan jälkeen Kosovon suojelujoukot (Kosovo Protection Corps).

Kaikesta KLA:n toiminnasta päättänyt Drenica-ryhmä jatkoi sodan loputtua, jolloin vapautusarmeijan vaikutusvaltaisin henkilö Thaçi nimitti itsensä pääministeriksi. Moni muukin Drenica-ryhmän jäsenistä nousi maan poliittiseen johtoon samaan aikaan, kun he pyörittivät mafiatyylistä järjestäytynyttä rikollisuutta: heroiinikauppaa, tupakan salakuljetusta ja prostituutiota.

Korkeista poliittisista asemistaan käsin he onnistuivat monopolisoimaan polttoainekaupan ja rakennussektorin.



KOSOVON SODAN aikaisia, serbien tekemiä sotarikoksia on tutkittu ja tuomittu ICTY:ssä. Tuomioistuimen uskottavuutta sekä Kosovon ja Serbian suhteita on murentanut se, ettei ICTY ole onnistunut tuomitsemaan KLA-taistelijoita sodan aikaisista rikoksista. Sodan jäljiltä on edelleen kateissa noin 1 700 ihmisiä, joista lähes kolmasosa on serbejä. ICTY:n heikkous on kuitenkin ollut se, ettei sillä ole valtuuksia tutkia aseellisen konfliktin jälkeisiä rikoksia. KLA:n rikokset kuitenkin jatkuivat, kun Nato vetäytyi ja sota loppui. Elinkauppa ja kylien etniset puhdistukset tapahtuivat erityisesti keskäkuun 1999 jälkeen.

Nyt myös KLA:n jäsenet halutaan vihdoin saada vastuuseen teoistaan. Moni KLA-johtaja, kuten Haradinaj ja Limaj, ovat olleet Haagissa syytettynä, mutta fyysisen todistusaineiston puuttuessa ja todistajaohjelman heikkouksien takia molemmat on vapautettu.

EU ja Yhdysvallat ovatkin jo kauan vaatineet Kosovoa hyväksymään KLA:n toimia tutkivan erityistuomioistuimen perustamisen. Thaçin ja muiden todennäköisten syytettyjen oli käytännössä pakko hyväksyä tämä, sillä uhkana oli, että YK perustaisi omalla vallallaan tuomioistuimen. Se olisi ollut Kosovon kansainväliselle maineelle pitkä miinus. 

Laki tuomioistuimen perustamisesta ei mennyt parlamentissa läpi ongelmitta. Viime kesänä oppositio protestoi ja mellakoi, ja monet diplomaatit arvelevat Thaçin painostaneen puoluetovereitaan kulissien takana, jotta päätöstä saataisiin viivytettyä. Mediassa Thaçi on antanut tukensa tuomioistuimelle silmää räpäyttämättä. 

Thaçin presidenttiäänestyksen jälkeen Kosovon media kiirehti heti selvittämään, mitä tapahtuu, jos Thaçi saa syytteet erityistuomiostuimessa. Vastaus oli yksinkertainen: edes presidenttiys ei suojelisi Thaçia syytteiltä. 

Koska Martyn raportin avulla ei voitu nostaa syytteitä, asiaa pantiin selvittämään vielä syyttäjä Clint Williamson. Hänelle annettiin täysi mandaatti nostaa syytteitä. Williamsonin ryhmän tulokset kävivät yhteen aiempien raporttien kanssa, ja he löysivät elinkaupasta samoja tuloksia kuin Marty. Vuonna 2014 fyysinen todistusaineisto ei kuitenkaan ollut vielä niin vahva, että sen avulla olisi voitu syyttää sotarikoksista.

Williamsonin mukaan sodan päättymisen jälkeiset rikokset olivat niin järjestelmällisiä ja rankkoja, että johtajia vastaan voidaan nostaa syytteet sekä rikoksista ihmisyyttä vastaan että sotarikoksista. Syytteet nostetaan Williamsonin selvitysten tulosten perusteella heti, kun erityistuomioistuin aloittaa toimintansa.



TUOMIOISTUIN on vaikean tehtävän edessä, koska KLA:n johtohahmot ovat vallanneet kokonaisen maan instituutiot.  Heitä on pitkään pidetty Kosovossa sotasankareina, minkä vuoksi tuomioistuimen tulevat päätökset johtavat levottomuuksiin.

Vuonna 2015 useita entisiä KLA-taistelijoita saatiin kuitenkin tuomittua Kosovon omassa tuomioistuimessa. Kaksi vuotta kestänyt oikeudenkäynti oli alusta loppuun vaikea. Mielenosoittajat kutsuivat taistelijoita sankareiksi, toimittaja paljasti silminnäkijöiden identiteetit ja silminnäkijät muuttivat tarinoitaan kerta kerran jälkeen.

Tuomioistuimen toinen ongelma on se, että tapahtumista on kulunut yli 15 vuotta, eikä fyysistä todistusaineistoa ole juuri saatavissa. Silminnäkijät ovat puhuneet toimittajille ja Dick Martylle, mutta heille olisi paljon suurempi riski olla sotarikoksia tutkivan tuomioistuimen todistajina omilla kasvoillaan.  

 

”Niin kauan kuin muutamat korkeassa asemassa olevat henkilöt jatkavat omien rikostensa tutkimusten sotkemista, Kosovon kansa maksaa siitä, ja tumma pilvi jää roikkumaan maan ylle.”

Clint Williamson 

 

Edes ICTY ei ole onnistunut suojelemaan silminnäkijöitä ja todistajia. Moni on murhattu hämärissä olosuhteissa ennen tai jälkeen todistuksen. Eräs todistajaksi lupautunut vankileirin vartija löytyi ennen oikeudenkäyntiä hirttäytyneenä puistosta Saksasta. Esimerkiksi Haradinajn syytteet rikoksista ihmisyyttä vastaan on hylätty kahdesti, koska todistajia on painostettu, ja koska osa todistalausunnoista vaikutti epäilyttäviltä.

Vaikka erityistuomioistuin tulee toimimaan Kosovon lakien alla, se sijoitetaan turvallisuussyistä Haagiin. Kosovo on edelleen klaaniyhteiskunta, jossa verikosto on voimissaan. Edes tuomioita saaneet KLA:n jäsenet eivät halua ilmiantaa niitä miehiä, jotka antoivat heille käskyn toimia. He pelkäävät perheidensä puolesta.


KOSOVO OLI käännekohta kansainväliselle yhteisölle. Nato aloitti pommitukset ja humanitaarisen intervention poikkeuksellisesti ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää. Tarkoituksena oli ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa lopettaa valtion sisäiset ihmisoikeusloukkaukset ulkopuolisella pommituksella.

Sekaantuminen maan sisäiseen konfliktiin jätettiin kuitenkin puolitiehen. Kosovoon haluttiin vain rauhaa.

Siksi kansainvälinen yhteisö ei uskaltanut puuttua sodan jälkeiseen vallanjakoon, vaikka kaikki näkivät, että maan johtoon nousivat rikolliset. Naton tehdessä pommituksia ilmassa, KLA oli järjestön yhteistyökumppani maalla. Thaçin ja muiden KLA:n jäsenten välit Yhdysvaltojen kanssa ovat olleet tästä lähtien lämpimät. Rambouillet’n rauhanneuvotteluissa puolestaan sissijärjestön päällikkö Thaçi sai johtavan roolin, vaikka Ibrahim Rugova oli edelleen Kosovon presidentti.

Erityisesti syyttäjä Del Ponten mielestä Yhdysvaltojen tiivis yhteistyö KLA:n kanssa ja valtion haluttomuus edes ajatella järjestön tekemiä rikoksia, oli tekopyhää. 

 

JOS erityistuomioistuin löytää tarpeeksi tukea Martyn ja Williamsonin tuloksille ja onnistuu tuomitsemaan KLA:n johtohenkilöitä, Kosovon poliittinen eliitti kutistuu ja uusiutuu. Korruptoituneiden poliitikkojen joutuminen telkien taakse ei olisi huono asia Kosovon tulevaisuuden kannalta, mutta se tarkoittaa lisää mellakoita, kyynelkaasua ja Molotovin cocktaileja.

On selvää, ettei Kosovo voinut toipua etnisestä konfliktista, kun valtion johtoon nousivat henkilöt, jotka ovat toimittaneet etnisiä puhdistuksia maan vähemmistöjen joukossa.

Aseiden laskeminen ei riitä. KLA-johtajien tuomitseminen on ainoa keino Kosovolle edes yrittää päästä yli sodan traumoista ja etnisestä vihasta.

Rauha ei ole täydellinen ennen kuin suurimmat rikolliset on saatu vastuuseen.

 

“Ei voi eikä saa olla yhtä oikeutta voittajille ja toista oikeutta häviäjille.”

Dick Marty

 

Lähteet:

Tim Judah: Kosovo – What Everyone Needs to Know
Dick Marty: Inhuman Treatment of People and Illicit Trafficking in Human Organs in Kosovo 
Internatonal Independent Commission on Kosovo: The Kosovo Report

5 300 000 000 000 dollaria liikaa

OONA LOHILAHTI

Ilmastonmuutoksen hidastamisessa ei ole kyse rahasta. Vuonna 2014 koko maailman bruttokansantuotteesta 6,5 prosenttia käytettiin ilmaston lämmittämiseen, eli fossiilisen energian tukemiseen. Tälle summalle olisi järkeviä sijoituskohteita.

 

Yhdysvaltojen läpi kulkeva Route 66 on autolla liikkuvan turistin paratiisi. Nähtävyydet Grand Canyonista Hollywood-kukkuloihin ovat kätevästi yhden tien varrella. Road trip Yhdysvalloissa on monelle toteuttamiskelpoinen haave erityisesti halvan polttoaineen ansiosta.

Bensiini ei ole halpaa vain löyhän verotuksen takia. Yhdysvaltojen hallitus tukee joka vuosi miljardeilla dollareilla fossiilisia polttoaineita ja niiden tuottajia, jotka vastapalveluksena rahoittavat poliitikkojen kampanjoita. Kun lasketaan mukaan fossiilisten polttoaineiden käytön vaikutukset ympäristöön ja terveyteen, ja niistä aiheutuvat kustannukset, Yhdysvallat rahoittaa fossiilista energiaa, eli edistää ilmastonmuutosta 700 miljardilla dollarilla vuodessa.

Vuonna 2013 valtiot tukivat uusiutuvaa energiaa yhteensä 120 miljardilla dollarilla. Uusiutuvan energian vastustajien mielestä elinkeinon täytyy pärjätä markkinataloudessa ilman julkista tukea. Jostain syystä samat ihmiset eivät muista mainita, että fossiilista energiaa tuetaan 44-kertaisesti uusiutuvaan energiaan verrattuna. 

Tukipolitiikka vie meidät päivä päivältä kauemmaksi hiilineutraalista maapallosta, sillä tukien tarkoituksena on lisätä fossiilisten polttoaineiden tuottamista ja kulutusta. Sen lisäksi, että fossiilinen energia lämmittää ilmastoa, ympäristö- ja ilmansaasteiden takia kuolee joka vuosi ennenaikaisesti miljoonia ihmisiä.

Fossiilisen energian tuet myös kuormittavat valtioiden budjetteja, vääristävät kilpailua, saastuttavat ympäristöä ja vievät investointeja uusiutuvista energiamuodoista.

 

VALTIOT syytävät fossiiliselle energialle 10 miljoonaa dollaria joka minuutti. 

Tästä kertyvät 5,3 biljoonaa dollaria vuodessa ovat joidenkin arvioiden mukaan enemmän kuin koko maailman vuosittaiset terveydenhuoltokulutKaiken lisäksi öljyn, kaasun ja hiilen tukeminen on kiihtynyt merkittävästi, vaikka energian hinta on laskenut. 

Viime vuonna energian tuotannon tutkimukseen ja kehitykseen käytettiin IEA:n 29 jäsenvaltioissa julkista rahaa noin 17 miljardia dollaria, joista vain viidesosa kului uusiutuvaan energiaan ja toinen viidesosa energiatehokkuuteen. Luku on huolestuttava, koska IEA:n jäsenet ovat maailman rikkaimpia ja kehittyneimpiä valtioita, Pohjoismaat, Saksa ja Yhdysvallat mukaanlukien. Parinkymmenen vuoden päästä kaiken energian myös pitäisi tulla uusiutuvista energialähteistä.

Fossiilisen energian tukia mitataan monella tavalla, koska yhteistä käsitystä siitä, mikä lasketaan tueksi, ei ole. IMF laskee mukaan epäsuorat ja piilotuet sekä fossiilisen energian käytöstä johtuvien saasteiden kustannukset. Tämä voi tuntua huijaukselta, mutta se ei ole sitä.

Fossiilisen energian käyttö tulee meille kalliiksi.

 

TUKIEN kirjo on laaja. Esimerkiksi polttoaineen hintaa voidaan alentaa maksamalla tukea suoraan tuottajalle tai leikkaamalla lopullisen tuotteen hintaa. Yksi yleisimmistä tavoista tukea fossiilista energiaa on verottaa fossiilisia tuotteita, tuottajia ja päästöjä kevyesti tai olemattomasti. On ymmärrettävää, että tällaisessa tilanteessa teollisuudella ei ole mitään pakottavaa syytä kehittää vähäpäästöisempää teknologiaa.

Köyhimmissä maissa ja Lähi-idän öljyvaltioissa valtio tukee tuottajia ja asettaa yleensä polttoaineelle hintakaton. Valtio siis päättää, minkä hintaista bensiinin tulee olla ja maksaa itse erotuksen maailmanmarkkinahintaan nähden. Kyse on isoista rahoista, sillä esimerkiksi Saudi-Arabiassa vuonna 2012 yksi litra dieseliä maksoi 0,07 dollaria.

Suomi tukee fossiilisen energian käyttöä muun muassa kilometrikorvauksilla ja turpeen alemmalla verokannalla. Vaikka tukemisen muodot ovat melko huomaamattomia, Suomi kuluttaa tähän yhteensä lähes kaksi miljardia euroa vuodessa. Se on 50 kertaa enemmän kuin maamme ilmastorahoitus. Ilmastorahoitus on vahingonkorvausta ilmastonmuutosta kiihdyttäviltä teollistuneilta mailta kehittyville maille, jotka joutuvat kantamaan suurimman taakan lämpiävästä ilmastosta.

Myös Suomen suuriksi arvioidut, reilun 100 miljoonan euron tuulivoimatuet ovat pikkulukuja fossiilisen energian tukiin verrattuna.

Fossiilisen energian tuet näkyvät absurdeina lukuina valtioiden budjeteissa. Egyptissä fossiilisten energialähteiden tuet ovat yli seitsenkertaisia verrattuna valtion terveydenhuoltobudjettiin ja kolminkertaisia koulutusvaroihin nähden. Ukrainassa tuet veivät viime vuonna 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

 

HALPA BENSIINI ei kannusta kuluttajia vähentämään autoilua tai kaupunkeja kehittämään julkista liikennettä. Tuet antavat sijoittajille viestin siitä, että fossiilinen energia on tulevaisuutta. Monet sijoittajat ovat onneksi olleet valtioita viisaampia ja ymmärtäneet, että heidän rahansa ovat paremmassa turvassa hiilivapaissa sijoituksissa. Kun valtio tukee fossiilista energiaa, se asettaa kaikki muut energiamuodot epäreiluun kilpailuasemaan.

Uusiutuvan energian on vaikea kilpailla fossiilista energiaa vastaan, jos hallitukset tukevat ilmastoa saastuttavia energiamuotoja biljoonilla joka vuosi. Myös työ- ja elinkeinoministeri Olli Rehn on myöntänyt, että Fennovoiman uusi ydinvoimala sitoo vuosikausiksi niin paljon rahaa, että uusiutuva energia saa entistä vähemmän tukia ja tutkimusrahoitusta.

Yksittäisten valtioiden lisäksi vastuuta on myös kansainvälisillä toimijoilla ja kehitysavun antajilla. Kun esimerkiksi IMF rahoittaa infrastruktuuri- ja energiaprojekteja, ne edistävät hyvin usein fossiilisten polttoaineiden käyttöä.

 

FOSSIILISEN ENERGIAN tukia perustellaan sillä, että halpa polttoaine ja lämmitys auttavat köyhimpiä kansalaisia. Kauniilta kuulostava tavoite on kuitenkin vain sanoja ilman tuloksia. Kaikista köyhimmillä ei tietenkään ole varaa omistaa autoa saati lähteä road tripille Yhdysvaltoihin. Köyhyysrajan tienoilla elävillä ei välttämättä ole asunnossaan edes lämmitysjärjestelmää.

Vain seitsemän prosenttia kaikista fossiilisen energian tuista hyödyttää köyhintä viidennestä. Sen sijaan rikkain viidennes kerää 43 prosenttia tuista omaksi ilokseen. Voikin sanoa, että fossiilisten energialähteiden tuet ovat tulonsiirto hallituksilta rikkaille, eli niille, joilla on myös valtaa.

Kotimaisen tuotannon tukeminen ja energiaomavaraisuus ovat erityisesti öljymaiden syitä tukea fossiilista energiaa. Euroopan ja Yhdysvaltojen hiilikaivoksilla tukia perustellaan työllisyydellä.

Vaikka syitä tukemiselle on paljon, tuet epäonnistuvat kaikissa tavoitteissaan. Köyhyyden poistamiseen on parempia keinoja. Valtioiden pitää tukea ihmistä, ei ilmaston lämmittämistä.

 

FOSSIILISTEN tukien poisto vähentäisi maailmanlaajuisesti hiilidioksidipäästöjä yli viidesosalla, ja hallituksille jäisi valtavasti lisää rahaa käytettäväksi. Voisi kuvitella, että talousvaikeuksissa painivat hallitukset olisivat innoissaan summasta, jossa on kaksitoista nollaa.

Energian hinnan täytyy määräytyä markkinoilla. Hiilidioksidille on pantava hintalappu. Jos tukien poistamista ei kuitenkaan korvata esimerkiksi tulonsiirroilla, monissa maissa olisi edessä valtavia levottomuuksia.  

Fossiilisen energian tuottajien tukemisen sijaan valtiot voivat korvata köyhimpien kansalaisten lämmityskuluja progressiivisella tuella, jokseenkin samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa tehdään. Tällöin hyvin toimeentulevat maksaisivat energiasta enemmän, ja pienituloiset saisivat avustuksia, joilla maksaa sähkölaskua.

Kun fossiilisen energian tukia poistetaan, lämmitysenergian pitää tulla kasvavassa määrin uusiutuvista energialähteistä, jolloin kuluttajien tukemisessa on vielä enemmän järkeä.

MUUN MUASSA halvoista road tripeistä syntyvien ilmansaasteiden takia kuolee yli kolme miljoonaa ihmistä vuodessa. Tukien poistaminen puolittaisi kuolemat. Jos valtiot sen sijaan jatkavat samalla linjalla, vuonna 2050 luku voi olla jo lähes seitsemän miljoonaa.

Kolme miljoonaa ennenaikaista kuolemaa on paljon, sillä aidsiin ja malariaan yhteensä menehtyy vuosittain hieman alle kolme miljoonaa. Syöpä vie noin 8 miljoonan hengen.

Jos Yhdysvaltojen halki aiotaan tehdä rengasmatkoja vielä vuonna 2050, tutkijoiden on saatava rahoitusta puhtaan energian kehittämiseen ja hallitusten sijoitettava päästöttömään ja kattavaan julkisen liikenteen verkostoon.

Pariisin ilmastokokouksessa nähdään, onko meillä valtionpäämiesten mielestä varaa käyttää 10 miljoonaa dollaria minuutissa siihen, että planeetastamme tehdään asumiskelvoton. 

 


 

KOMMENTTI

OONA LOHILAHTI

Downing Street 10 on malliesimerkki hengenvaarallisesta ilmastoasenteesta

 

Monet kehittyneet valtiot ovat luvanneet luopua ilmastoa ja budjetteja kuormittavista fossiilisen energian tuista. Tähän mennessä sanojen vastineeksi on nähty tekoja lähinnä päinvastaiseen suuntaan.

Euroopan huonoimman ilmastoasenteen palkinto menee osoitteeseen Downing Street 10, Lontoo. Ison-Britannian konservatiivipääministerin David Cameronin hallitus muun muassa lopettaa maalle rakennettavan tuulivoiman tukemisen ensi keväänä. Jo tänä vuonna uusiutuvien tukia on karsittu niin paljon, että moni yritys on joutunut lopettamaan alalla.

Hallitus kaavailee jopa 87 prosentin leikkausta aurinkovoiman syöttötariffiin. Monien mielestä tämä tappaa koko elinkeinon.

Hallituksen näkökulmasta tuet vääristävät kilpailua, ovat kalliita veronmaksajille ja uusiutuvien pitää pärjätä ilmankin. Samoja perusteluja voi käyttää myös fossiilisen energian kohdalla: tuet vääristävät kilpailua, ovat moninkertaisesti kalliita veronmaksajilla ja vuosikymmeniä markkinoilla olleiden fossiilisten energiamuotojen pitäisi pärjätä ilman julkista tukea.

UUSIUTUVAN energian tuille Britannian hallitus on pannut vuoteen 2020 asti 11,5 miljardin dollarin vuosittaisen katon.

Cameronin hallitus ei kuitenkaan kerro, että he tukevat fossiilista energiaa 41 miljardilla dollarilla vuodessa, eli 1,37 prosentilla bruttokansantuotteestaan. Cameronin mielestä fossiilinen energia on siis luonteeltaan erilaista kuin uusiutuva: fossiilisen energian tuottajien ei tarvitse olla markkinatalouden armoilla ja pärjätä kysynnän ja tarjonnan lakien aallokossa.

Britannian energiaministeri Andrea Leadsome sanoikin lokakuussa, että ”On elintärkeää, että teollisuudenalat seisovat omilla jaloillaan ajan kuluessa. En usko, että kukaan puolustaa teollisuutta, joka selviää vain veronmaksajien maksaman tuen ansiosta.”

Samalla Leadsome myönsi, että Britannian hallitus tukee ydinvoimaa, joka ei ilmeisesti ole 60 vuodessa päässyt omille jaloilleen. 

Naisten kilpajuoksu rajalle – nyt paetaan Amerikassa

LINDA LAINE

Murhaajia paetaan raiskaajien avulla Yhdysvaltoihin, jossa turvapaikanhakijat suljetaan lukkojen taakse. Toiselle tämä on kärjistys, toiselle todellisuus.

 

Tuhannet naiset pakenevat parhaillaan kohti Yhdysvaltojen rajaa jengien, huumekartellien ja perheväkivallan kurittamasta Väli-Amerikasta. Samaan aikaan monet rajan ylittäneistä odottavat tietoa kohtalostaan lukkojen takana pidätyskeskuksissa. Osa matkaan lähteneistä ei puolestaan koskaan pääse perille, vaan menehtyy matkan aikana salakuljettajien tai poliisien käsissä.

Väli-Amerikan pohjoiseksi kolmioksi kutsutulla alueella El Salvadorissa, Guatemalassa ja Hondurasissa naisiin kohdistuu järjestelmällistä sukupuoleen perustuvaa väkivaltaa. Naisia raiskataan, kidutetaan, uhkaillaan ja tapetaan. Maailmanpankin mukaan alue on yksi maailman vaarallisimmista.

Pakomatka ei ole huviretki. Osa naisista hankkii ennen matkalle lähtöään ehkäisypistoksen, jotta matkalla tapahtuvat mahdolliset raiskaukset eivät johda raskauteen. Riskit ovat tiedossa, mutta syitä lähteä on enemmän kuin syitä jäädä.

Pohjoisen kolmion hallitukset ovat ponnisteluista ja ulkomaisesta rahoituksesta huolimatta kykenemättömiä suojelemaan kansalaisiaan tai muista maista tulleita pakolaisia jengien ja huumekartellien terrorilta. Maiden harjoittama mano dura, eli rautanyrkki-politiikka, ei ole onnistunut kukistamaan jengien vaikutusvaltaa. YK:n arvion mukaan pohjoisen kolmion maissa jengien jäseniä on noin 55 000, eli Mikkelin asukasluvun verran.

Maat ovat pyytäneet ensi vuodelle yhteensä 2,8 miljardin dollarin rahoitusta, jotta alue saadaan rauhoitettua. Tällä hetkellä tilanne näyttää surkealta. YK:n huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaavan yksikön mukaan Hondurasissa toteutetaan eniten murhia maailmassa asukaslukuun suhteutettuna. Naisten murhien tilastoa puolestaan johtaa El Salvador. Guatemala on molemmilla listoilla top10-maiden joukossa.

 

LAAJALLE levinnyt korruptio leimaa näitä maita. Paikallisten usko poliisiin ja viranomaisiin horjuu, kun jengit lahjovat ja uhkailevat virkavaltaa katsomaan väkivaltaisuuksia läpi sormien. Parin päivän putkareissun jälkeen tekijä on usein vapaalla jalalla.

“Jengien jäsenet käyttävät samoja liivejä ja aseita kuin poliisit. Keiltä he saavat nämä? Poliiseilta.”

Hondurasilainen nainen UNHCR:n raportissa

Moni kotimaansa jättäneistä on ensin yrittänyt löytää turvaa oman maan sisältä. Kun tästä ei ole ollut hyötyä, on osa katsonut parhaaksi lähteä pelastaakseen itsensä ja kotimaahan jäävät perheenjäsenensä.

Paon syitä on monia. Osa ei ole suostunut liittymään jengien jäseniksi, osa ei ole antanut lastensa liittyä. Jengit eivät pidä siitä, että niille sanotaan ei. Rikolliset uhkailevat kieltäytyneitä ja jopa tappavat heidän perheenjäseniään.

“He haluavat meidän liittyvän jäseniksi, mutta samalla meistä uhataan tehdä jengin jäsenten tyttöystäviä. Se ei ole koskaan seksiä vain yhden kanssa, se on pakotettua seksiä jokaisen kanssa.”

Hondurasilainen nainen UNHCR:n raportissa

Osa on puolestaan joutunut lähtemään, kun ei ole pystynyt maksamaan cuotaa, eli jengien vaatimaa suojelurahaa. Cuotaa vaaditaan esimerkiksi tietyllä alueella asumisesta tai työskentelystä. Oman pakenijoiden ryhmänsä muodostavat transnaiset, jotka ovat joutuneet jengien silmätikuiksi.

 

KUN PÄÄTÖS lähdöstä on tehty, joutuu moni turvautumaan kojooteiksi kutsuttujen salakuljettajien palveluihin. Tuhansien dollarien hinnalla saa todennäköisesti kyydin lähelle Yhdysvaltain rajaa, mutta mahdollisesti myös ikuiset arvet raiskauksista ja pahoinpitelyistä. Salakuljettajilla on myös tapana ottaa suojattinsa panttivangeiksi lähellä rajaa ja vaatia lunnaita naisten kotimaahan jääneiltä sukulaisilta. Tämä ajaa monet taloudelliseen ahdinkoon, jolloin heillä ei rajan ylitettyään ole varaa palkata asianajajaa. Ilman laintuntijan apua karkoitus kotimaahan on todennäköisempää, samoin pitkä odotus pidätyskeskuksessa.

Salakuljettajat eivät ole ainoita, jotka kajoavat naisiin pakomatkan aikana. YK:n pakolaisjärjestön raportin mukaan raiskauksiin ovat syyllistyneet myös Meksikon viranomaiset.

Meksikolla on kriisissä vaikea rooli, sillä se on sekä pakolaisten lähtömaa, määränpää sekä kauttakulkumaa. Vuonna 2014 eniten turvapaikkahakemuksia Yhdysvaltoihin jättivät nimen omaan meksikolaiset. Aiemmin tilastoa johtivat kiinalaiset.

 

YHDYSVALLOISSA on huomattu myös Väli-Amerikasta tulijoiden runsaslukuisuus. Vuonna 2014 Guatemalasta, El Salvadorista ja Hondurasista tulleiden naispuolisten rajanylittäjien määrä kasvoi kolminkertaiseksi vuoteen 2013 verrattuna.

Yhdysvallat on reagoinut pakolaisten määrään pumppaamalla kymmeniä miljoonia dollareita Meksikon hallitukselle, jotta pakolaisten pääsy rajalle estetäänSamaan aikaan republikaanien presidenttikandidaattiehdokas Donald Trump on ottanut kampanjansa kärkihankkeeksi Meksikon vastaisen rajan tukkimisen. Ratkaisuksi Trump ehdottaa muun muassa muuria.

Yhdysvallat ei kuitenkaan ole kaikkien pakenevien kohdemaa. Ruuhkaa on myös Väli-Amerikan maissa. Esimerkiksi Belizessä, Meksikossa, Costa Ricassa, Nicaraguassa ja Panamassa pohjoisesta kolmiosta kotoisin olevien ihmisten jättämien turvapaikkahakemusten määrä on yhteensä yli kymmenkertaistunut vuodesta 2008.

Viime kuussa YK:n pakolaisjärjestö antoi varoituksen, jonka mukaan Väli-Amerikan ja Meksikon tilanne uhkaa kärjistyä täysmittaiseksi pakolaiskriisiksi

Liikkeellä on kymmeniä tuhansia ihmisiä.

UNHCR Women on the run

Yhdysvaltojen karkoituspolitiikasta

Pakolaislasten tilanteesta

Kauko-ohjatusta ihmisjahdista tuli taistelutrendi

LINDA LAINE

Viime vuosituhannella valtiot kävivät nopeuskilpailua ydinaseiden hankinnassa. Tämän vuosituhannen kilpavarustelun ykkösaseeksi ovat puolestaan nousseet sotilaslennokit. Tällä hetkellä aseilla varustettuja lennokkeja on Yhdysvaltojen ja Israelin lisäksi muun muassa Nigerialla, Kiinalla ja Iranilla. Useat ihmisoikeusjärjestöt ovat nimittäneet lennokki-iskuja sotarikoksiksi, minkä lisäksi muun muassa YK on ärähtänyt siviilien vaarantamisesta. Lennokkisotaa ei tarvitse odottaa, se on jo alkanut. 

 

Sotilaslennokit ovat etenkin Yhdysvaltain armeijan käyntikortti ja sivullisten surmanloukku. Päätökset ilmasta käsin tehtävistä kauko-ohjatuista teloituksista tehdään suljettujen ovien takana ilman oikeudenkäyntejä tai syytettyjen kuulemista. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA:n koordinoimaa tappolistaa täydennetään kerran viikossa videopalaverissa, jossa noin 100 turvallisuusviranomaista päättää, kenen on aika kuolla seuraavaksi. Terroritiistaiksi nimitetyssä kokouksessa esitetyt nimet lähetetään Valkoiseen taloon, jossa presidentti Barack Obama antaa suullisen hyväksyntänsä jokaiselle nimelle, minkä jälkeen jahti voi alkaa.

”You can run but you’ll only die tired”

Teksti Yhdysvaltojen sotilaslennokkeja
ihailevassa t-paidassa  

On surkuhupaisaa, että ihmisten kauko-ohjattua saalistamista katsotaan läpi sormien, mutta eläinten etätappamista paheksutaan. Vuonna 2004 Teksasissa asuva John Lockwood perusti nettisivuston, jonka kautta oli mahdollista ampua eläimiä yhdellä hiiren klikkauksella. Sivusto sai osakseen paljon vastustusta ja lopulta eläinten etätappaminen internetin avulla kiellettiin useassa Yhdysvaltain osavaltiossa, koska käytäntöä pidettiin julmana ja tarpeettomana tappamisena.

Yhdysvallat perustelee lennokkien käyttämistä pääasiassa terroriuhkien poistamisella. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut avasivat niin terrorismin vastaiseen sotaan  kuin myös miehittämättömien alusten kehittämiseen ohjatut rahavirrat. Tällä vuosikymmenellä lennokkeihin käytetyt varat ovat Yhdysvalloissa lisääntyneet entisestään. Kun maa supisti puolustusbudjettiaan vuonna 2013, ja teki useita leikkauksia armeijan eri yksiköissä, miehittämättömien asejärjestelmien kehittämiseen suunnattua rahoitusta kasvatettiin 30 prosentilla. Maa  on käyttänyt sotilaslennokkeja ainakin Pakistanissa, Afganistanissa, Irakissa, Somaliassa, Jemenissä ja Syyriassa. Tarkkaa tietoa tapettujen terroristien ja  kuolleiden sivullisten määrästä ei ole kerrottu julkisuuteen, mutta eräiden arvioiden mukaan esimerkiksi Pakistanissa kuoli lennokki-iskuissa 2 476–3 989 ihmistä vuosina 2004–2015.

Jo lennokkien nimet kertovat, millä asialla miehittämättömät alukset ovat. Yhdysvalloilla on käytössään muun muassa Predator– ja Reaper-lennokit, jotka ampuvat Hellfire-nimisiä ohjuksia. Predatorin ampuma Hellfire tappaa kaikki 15 metrin säteellä ja haavoittaa vakavasti kaikkia 20 metrin säteellä olevia. Yhdysvaltojen armeija on mainostanut tätä tappokeinoa inhimillisenä ja tarkkana aseena.

 

LENNOKKIEN käyttäminen on johtanut uudenlaiseen sodankäyntiin, jossa lennokkivallat eivät ole valmiita vaarantamaan omien sotilaidensa turvallisuutta tappaessaan muiden valtioiden kansalaisia. Lennokin tuhoaminen ei tapa sitä ohjaavaa sotilasta. Häntä eivät uhkaa myöskään vammautuminen tai vangiksi joutuminen. Sen sijaan lennokin kohteen mahdollisuudet selvitä Hellfire-hyökkäyksestä ovat vähäiset.

Eliminointiin riittää napin painallus. Tappaminen ei ole koskaan ollut näin helppoa.

Tämä ihmishenkien epätasa-arvo ja lennokki-iskujen vaatimat sivulliset uhrit aiheuttavat paitsi pelkoa myös vihaa maissa, jotka joutuvat lennokkivaltojen leikkikentiksi. Myös lennokkien avulla tehtävä kohteiden etsintä ja seuraaminen aiheuttavat ihmisissä ahdistusta. Lennokit ovat jatkuvati läsnä, vaikkei niitä näkisikään. Ihmiset, joilla ei ole mitään tekemistä terrorismin kanssa ovat peloissaan, koska he voivat joutua uhreiksi yleisen hyvän nimissä.

Terrorismiuhkien vähentämisen sijaan Yhdysvaltojen lennokki-iskut luovat uusia uhkia. Väkivaltaiset järjestöt saavat lisää jäseniä, kun ihmisten pelko ja epätoivo kasvavat. Samalla lennokki-iskut ohjaavat terroristit kohdistamaan väkivaltaisuutensa lennokkivaltojen heikkoon kohtaan: kun sotilaat ovat kostotoimien ulottumatomissa, sijaiskärsijöiksi kelpaavat esimerkiksi yhdysvaltalaiset siviilit.

Reaper-lennokkeihin yhdistetty motto ”That others may die” saattaa lopulta kääntyä käyttäjiään vastaan.

Usein unohdetaan, että taistelutilanteissa aseistettuja lennokkeja ovat käyttäneet myös muun muassa Iso-Britannia, Israel ja Pakistan. Omaa laivuettaan havittelee tällä hetkellä muun muassa Intia. Yhdysvallat ja Israel ovat nähneet sotilaslennokeissa hyvän markkinaraon ja myyvät lennokkeja liittolaisilleen. Tappokonebisneksen kukoistus johtaa lopulta entistä tehokkaampien ja kuolettavampien aseiden kehittämiseen.

 

SOTILASLENNOKKI ei ole tämän vuosituhannen keksintö. Toisen maailmansodan aikana yhdysvaltalaiset asekehittäjät käyttivät lennokkeja harjoituksiin soveltuvina liikkuvina maalitauluina. Englanninkielisen nimityksen (drone) takana on kuhnuri, eli koirasmehiläinen, jonka muut mehiläiset lopulta pistävät kuoliaaksi. Alun perin lennokit siis suunniteltiin alasammuttaviksi, kuten parittelun jälkeen tarpeettomiksi käyvät kuhnurit.

Sotatoimiin lennokit pääsivät Vietnamin sodassa, jossa Yhdysvallat käytti niitä vihollisten harhauttamiseen ja siten omien lentäjiensä suojelemiseen. Israel puolestaan käytti lennokkeja harhautuksena muun muassa Egyptiä vastaan vuonna 1973 käymässään Jom Kippur -sodassa.

Ennen 2000-lukua sotilaslennokit toimivat kuitenkin ainoastaan lisäsilminä ja tiedustelukalustona. Lennokit saivat kyntensä vasta Kosovon sodassa vuonna 1999. Tuolloin Yhdysvaltojen johtaman Nato-operaation käytössä olleet Predator-lennokit varustettiin lasereilla, joilla pystyttiin osoittamaan kohteita lentäjille. Ei mennyt kauaa ennen kuin Predatoreihin keksittiin lisätä ammuksia. Helmikuussa 2001 Predator ampui onnistuneesti Hellfire-ohjuksen kohteeseen. Pari kuukautta myöhemmin Yhdysvallat otti aseistetun Predatorin käyttöön Afganistanissa.

US AIR FORCE tarjoaa mahdollisuuden kokeilla ohjusten ampumista nettisivuillaan olevassa simulaatiossa. Tosielämä ei kuitenkaan ole videopeliltä näyttävä simulaatio, vaan kokoelma kuolleita sivullisia, vaurioituneita mieliä ja ruumiita sekä silloin tällöin hengiltä päästettyjä terroristeja.

Jos lennokki-iskuista tehtäisiin elokuva afgaanien tai jemeniläisten näkökulmasta, juoni ei suurestikaan poikkeaisi hiteiksi nousseista Hunger Games- tai Maze Runner-elokuvista. Lisää Jennifer Lawrence  tai Dylan O’Brien Afganistanin  katukuvaan ja sinulla on kohtaus, jossa edistyneempää teknologiaa käyttävä ihmisryhmä tappaa omaksi edukseen niitä, joilla ei ole mahdollisuutta puolustautua ja jotka koetaan uhaksi vallitsevalle järjestelmälle. Kenen puolella olisit? Onko lopulta niin yllättävää, että terroristiryhmät saavat lisää jäseniä, kun ihmiset yrittävät taistella tällaista väkivaltakoneistoa vastaan omassa pommien ja ammusten runtelemassa paikallisessa maailmanlopussaan. Lennokkien armoilla elävien on vaikea suhtautua myönteisesti sellaisiin ihmisiin, jotka hiljaisesti hyväksyvät iskut tai eivät jaksa välittää niistä.

Elokuvissa olemme aina niiden puolella, jotka taistelevat pahaa vastaan. Lennokkivaltojen on aika myöntää, että taistellessaan uhkakuvia vastaan siviilien ja oikeusjärjestelmän kustannuksella myös ne ovat pahoja.

Kirjallisuus: Chamayou Gregoire, 2015, Drone Theory, Penguin Books, Paris, France