Mieluummin eri tahtia eteenpäin kuin samaa tahtia eri suuntiin

Euroopan unioni kokoaa rivejään tiiviimpää yhdentymistä varten samalla, kun Ison-Britannian eroneuvottelut alkavat. Kuvitus: Oona Lohilahti

KOLUMNI
VEERA TEGELBERG

EU-maiden johtajat sitoutuivat lauantaina Roomassa edistämään “vieläkin suurempaa yhtenäisyyttä”. Isoin kysymys on, pystyvätkö kaikki jäsenmaat kulkemaan samaa tahtia eteenpäin.

 

Jos viime vuosi oli mullistava Euroopan tulevaisuuden kannalta, näyttää sitä olevan myös vuosi 2017. Maaliskuussa kansalaisille on esitelty viisi visiota siitä, millainen EU voisi tulevaisuudessa olla. Lauantaina jäsenmaiden johtajat allekirjoittivat Rooman julistuksen, jossa vannotaan yhtenäisyyden nimeen. Valmiina tai ei, täältä tulee uusi EU!

Viisi visiota esitellyt valkoinen kirja ja lauantainen Rooman julistus ovat merkkejä unionin torhistumisesta. Samalla ne ovat olleet kaivattu tilaisuus jäsenmaiden päämiehille takoa rintaansa. Kyse on sisäisestä viestinnästä, joka on suunnattu kovimmille kriitikoille, Isolle-Britannialle mutta ennen kaikkea presidentinvaaleihin valmistautuvalle Ranskalle ja Marine Le Penille.

Valkoiset kirjat ovat asiakirjoja, joissa komissio esittelee ehdotuksiaan johonkin aihepiiriin liittyen.

 

ROOMAN JULISTUS on symbolinen ele. Vuodesta 2010 alkaen EU on ollut kierteessä, jossa sen energia on kulunut yksi toisensa jälkeen puhjenneiden kriisien selvittämiseen. Tilaa tulevaisuuden pohdinnalle on ollut niukasti, eikä ilmapiiri ole ollut sille sopiva.

Velkakriisit, maailmanlaajuiset talousvaikeudet, ainakin toistaiseksi haudattu vapaakauppasopimus Yhdysvaltojen kanssa, pakolaistilanteen hoito ja päätään nostanut terrorismi ovat saaneet EU:n näyttämään heikolta, toimintakyvyttömältä ja eripuraiselta. Monet uudistukset on jouduttu tekemään pakon edessä ja nopealla aikataululla.

Vaikka Rooman julistuksen allekirjoittaminen on eleenä lähitulevaisuuden kannalta tärkeä, se tarjoaa vasta ohuita suuntaviivoja siitä, mihin poliitikot haluavat unionia viedä. 

Seuraavaksi Euroopassa on kyettävä vastaamaan valtaviin kysymyksiin, kuten siihen, mitä yhdentyminen oikeasti tarkoittaisi, etenevätkö kaikki samaa tahtia ja miten kansalaiset saadaan vakuutettua integraation järkevyydestä. Jos jäsenmaat haluavat näyttää yhtenäisiltä myös vielä ensi vuonna, vastaukset on muodostettava mahdollisimman pian. Samaan aikaan Iso-Britannia pitäisi saada sulavasti ulos EU-perheestä.

 

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on puhunut sen sijaan keskitiestä, jossa koko unioni etenisi samaa tahtia, ja jossa ei olisi “uusia hyppyjä integraatioon”.

 

KESKEISIMMÄKSI KYSYMYKSEKSI näyttää nousevan se, edetäänkö unionissa yhtä matkaa vai eri ryhmissä. EU:ssa on totuttu siihen, että kaikki jäsenmaat tavoittelevat lähtökohtaisesti samaa päämäärää. Eritahtinen integraatio ei sinänsä ole uutta, sillä jo nyt vain osa EU-jäsenistä kuuluu esimerkiksi talous- ja rahaliittoon (Emu). Tällä kertaa mentäisiin kuitenkin syvemmälle ja kenties nopeammin.

Aihe on jakanut mielipiteitä myös Suomessa. Presidentti Sauli Niinistö antoi maaliskuun alussa ymmärtää, että eritahtinen eteneminen olisi EU:ssa hyväksyttävää. Asiasta kysyttiin, kun Viron presidentti Kersti Kaljulaid vieraili Suomessa. Myös Kaljulaid kertoi kannattavansa eritahtista Eurooppaa yhtenä vaihtoehtona, ja hän kutsui erojen tunnustamista “terveeksi järjeksi”. Myös Ruotsin pitkäaikainen pääministeri Göran Persson on puhunut eritahtisuuden puolesta. Persson myös mielellään näkisi Ruotsin EU:n ydinjoukossa.

Entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.) kirjoitti maaliskuun puolivälissä, että Suomen on lyöttäydyttävä integraation kovaan ykkösryhmään, jos jäsenmaat päättävät jatkaa matkaa eri tahtiin. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on puhunut sen sijaan keskitiestä, jossa koko unioni etenisi samaa tahtia, ja jossa ei olisi “uusia hyppyjä integraatioon”. Lauantaina Suomi kuitenkin sitoutui Sipilän allekirjoituksella myös vaihtoehtoon eritahtisesta Euroopasta. Pääministerin mukaan tämä vastaa Suomen tavoitteita.

 

KESKUSTELU Suomen jäämisestä “kakkoskehälle” tai EU:n jakautumisesta a- ja b-luokan maihin sisältää oleellisia huolia. Uhkakuvat sisäisestä jakautumisesta on otettava vakavasti, mutta myös liian jäykkä yhtä matkaa meno voi koitua eurooppalaiselle yhteistyölle kohtaloksi. Se on tullut viime vuosina selväksi euroalueella.

Eroja euromaiden välillä ei ole saatu tasoitettua yhteisvaluutan aikana, eikä yhteisistä alijäämää- ja velkatasotavoitteista ole pidetty kiinni. Vuonna 2010 puhjennut velkakriisi on vain kasvattanut eroja. Vahva Saksa huitelee omassa sarjassaan samalla, kun iso joukko joutuu sopeuttamaan julkista talouttaan – Suomi mukaan lukien.

Kova säästöpolitiikka on heikentänyt kotimaista kysyntää ja lisännyt työttömyyttä ympäri Eurooppaa. Samalla kansalaisten tyytymättömyys on kasvanut. Komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen väläyttikin viime viikolla, että eriytymistä tapahtuisi tulevaisuudessa mahdollisesti juuri Emussa

 

Eritahtinen integraatio huolehtisi siitä, että kaikki maat kulkisivat samaan suuntaan, mutta itselleen sopivassa rytmissä.

 

EURO ON OSOITUS siitä, että pelkkien tavoitteiden luominen ei takaa yhtenäisyyttä. Jäsenmailla on oltava todelliset edellytykset yhteistyön syventämiselle. Mitä syvemmälle unionin integraatiossa mennään, sitä epätodennäköisempää on, että kaikki maat pystyvät täyttämään samat kriteerit ja sitoutumaan samoihin tavoitteisiin ainakaan samassa ajassa.

Yhdentymisen kannalta keskeisin ongelma on juuri eriarvoisuus, jota myös velkakriisin hoito on aiheuttanut. Kun Euroopan talousyhteisön perustamisesta päätettiin Roomassa 60 vuotta sitten, paperin allekirjoitti kuusi maata. Lauantaina Rooman julistukseen laittoivat nimensä 27:n eri jäsenvaltion johtajat. Eritahtinen integraatio huolehtisi siitä, että kaikki maat kulkisivat samaan suuntaan, mutta itselleen sopivassa rytmissä.

 

ERITAHTISUUS ei voi tarkoittaa, että jokainen maa noukkii rusinat pullasta: ryhmää on seurattava, kun sen valitsee. Jos Suomi haluaa olla mukana EU:n ytimessä, olisi sen juuri nyt neuvoteltava siitä, millaista unionia rakennetaan. Hallitusta ovat huomauttaneet aktiivisemman roolin tarpeellisuudesta sekä suomalaiset mepit että Katainen.

Vaikka Rooman julistus on pohjimmiltaan symbolinen paperi, sisältää se lupauksia, jotka EU-johtajien toivoisi täyttävän. Allekirjoittajat lupaavat julistuksessa esimerkiksi kuunnella kansalaisiaan ja kansallisia parlamentteja yhä herkemmin.

Kritiikin ottaminen vastaan on ensisijaisen tärkeää, muutettiinpa EU:ta mihin suuntaan tahansa. Unionin on pakko vastata talouskriisin aikana vahvistuneisiin epäoikeudenmukaisuuden ja epätasa-arvon tunteisiin. Jos äänestäjien tuki EU:lle hiipuu, katoaa pian myös Rooman sopimuksen hohto ja valkoista kirjaa voi käyttää piirustuspaperina.

 

Tervetullut meille aina – kiitos Guggenheim 2010–2016

Opetus- ja kulttuuriministeriö valmistelee valtion tuen jakokriteerien muokkaamista. Voisiko vaikkapa punkyhtye Perseenpyyhkijät saada valtion rahaa aluepoliitiikan nimissä? Kuva: Veera Tegelberg

VEERA TEGELBERG

KOLUMNI

Guggenheimin säätiön kuusi vuotta kestänyt Helsinki-ristiretki oli kulttuuriteko. Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi voidaan nyt käydä keskustelua siitä, miten Suomessa tehtävälle kulttuurille saataisiin enemmän rahaa.

 

Amerikkalainen Solomon R. Guggenheimin säätiö on tuonut suomalaiseen kulttuurikeskusteluun tarvittavan tuulahduksen. Säätiölle pitäisi vähintään myöntää jokin tunnustus, kuten Helsingin kulttuuriteko -palkinto.

Vaikka säätiö ei näillä näkymin ole tuomassa kaupunkiin omaa museotaan, toi se Suomeen vireää, yhteiskunnallista keskustelua. Sinnikkään valloitusretken ansiosta esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston marraskuun lopussa käydyssä kokouksessa riitti säpinää. Harvoin mikään valtuusto Suomessa keskustelee intohimoisesti kulttuurista yli viiden tunnin ajan.

Guggenheimin ansiosta suomalainen kansallisidentiteetti nousi ihastuttavasti esiin juuri Suomen 100-vuotisjuhlien kynnyksellä. Museota vastustanut kulttuuriväki, poliitikot ja tavalliset kansalaiset korostivat, miten Suomessa tehdään ja esitellään jo nyt laadukasta taidetta.

Amerikkalaissäätiön hankkeen uskotaan osaltaan vauhdittaneen suomalaismuseoita vuonna 2016 huipputuloksiin, mikä näkyi muun muassa Museokortin kasvaneena käyttönä.

Guggenheim vahvisti siis sekä suomalaisten itseluottamusta että maan museoiden tilannetta.

 

TERAPEUTTISEN ITSETUTKISKELUN LISÄKSI Guggenheim-vänkäys herätti keskustelun siitä, edesauttaako museon rakentaminen julkisella rahalla tavallisia suomalaisia, vai voisiko rahan käyttää toisin.

Museon rakentaminen ja toiminnan ylläpitäminen olisivat vaatineet yli 230 miljoonaa euroa julkista rahaa, josta osa olisi tullut valtiolta ja osa Helsingin kaupungilta. Suurin osa olisi mennyt pelkän museon rakentamiseen.

Summa on mittava, sillä se on puolet siitä, mitä opetus- ja kulttuuriministeriö vuosittain käyttää taiteen ja kulttuurin edistämiseen.

 

SUOMEN 100-VUOTISJUHLIEN LÄHESTYESSÄ on paikallaan kysyä, minkälainen kulttuuri ansaitsee rahaa. Hallitus on määritellyt yhdeksi tukensa jakoperusteeksi osallisuuden lisäämisen.  Rahoituksen jakoperusteen tavoitteena on, että: “Osallisuus kulttuuriin lisääntyy ja eri väestöryhmien erot osallistumisessa kaventuvat.”

Se, että valtio tavoittelee osallisuuden lisäämistä, ei toki tarkoita, että vaikkapa kuntien pitäisi pyrkiä samaan päämäärään. Osallisuuden ja siten hyvinvoinnin tuottaminen kuulostaa kuitenkin erinomaiselta perusteelta, jos taloudelliselle sijoitukselle halutaan saada vastinetta.

Myös Guggenheimia perusteltiin nimenomaan hyvänä sijoituksena, mutta hyöty olisi tullut suomalaisille pikemminkin välillisesti, kun turistit olisivat kantaneet Helsinkiin rahaa. Jos yhteisöllisyyttä korostettaisiin tuen jakamisperusteena, rahaa sijoitettaisiin kansalaisopistoihin ja ruohonjuuritason yhdistyksiin, jotka tanssittavat, laulattavat, naurattavat ja itkettävät ihmisiä ympäri Suomea vuodesta toiseen.

Ensi vuosi voi olla käänteentekevä suomalaisen kulttuurin rahoituksen kannalta, sillä valtion kulttuuriin ja taiteeseen jakaman rahoituksen jakoperusteita ollaan osin muuttamassa. Asiaa pohtivan työryhmän pitäisi esitellä suuntaviivoja alkuvuoden aikana. Esillä on ollut ajatus, että henkilökunnan määrällä olisi yhä vähemmän merkitystä saatavan summan kokoon.

”Tässä juuri piilee kulttuurin talouskeskustelun kipupiste: pitäisikö kulttuurin tuottaa rahaa vai esimerkiksi hyvinvointia?

 

JAKOSYSTEEMIN KÄÄNTÖPUOLI ON, miten Suomen suurimpien kulttuuritoimijoiden, kuten Helsingin Kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin, kaupunginorkesterien tai kaupunkien taidemuseoiden, rahoitus ja toiminta turvataan, jos niiden julkinen rahoitus vähenee.

On mielenkiintoista nähdä, millaisia rahoitusperusteita työryhmä esittää. Esimerkiksi yhteisöllisyyden tuottamista on vaikeaa mitata tai taulukoida luotettavasti ja reilusti. Tuen jaossa olisi hyvä huomioida esimerkiksi alueellinen merkitys, sillä nyt iso osa valtion rahasta jää pääkaupunkiseudulle.

Ympäri Suomea tehdään yhteisöjä liikkeelle laittavaa kulttuurityötä vuodesta toiseen talkoovoimin. Se on kuorolaulua, kuvataidetta, teatteria, tanssia, orkesterisoittoa, elokuvajuhlia, sirkusta ja kansanperinnettä, jolla on paljon enemmän merkitystä suomalaisille kuin vaikkapa Guggenheimilla. Rahallisesti tällaisen toiminnan arvo on pieni, mutta ei sitä rahalla voikaan mitata.

Tässä juuri piilee kulttuurin talouskeskustelun kipupiste: pitäisikö kulttuurin tuottaa rahaa vai esimerkiksi hyvinvointia? Jos Suomi haluaa houkutella kulttuurituristeja, tarvitaan enemmän tapahtumia ja tarjontaa, joita ei muualta löydy. Se taas vaatii aikaa ja rahaa. Päämäärätietoista kehittämistä.

 

KIITOS GUGGENHEIMIN, suomalaisen kulttuurikeskustelun voi sanoa voivan tällä hetkellä paremmin kuin aiemmin. Hyvin alkanut keskustelu kaipaa uusia avauksia ja tekoja vuonna 2017.

Ja jos keskustelu näyttää hiipuvan, ei hätä ole tämän näköinen. Guggenheimin voi herättää aina uudestaan.

 

Tosimaailman atlantikset

Salomonsaaret. Kuva: YK:n kuvapankki.

KARLA KEMPAS

KOLUMNI

Samoa. Vanuatu. Palau. Cookinsaaret. Fidzi. Ja ei, tämä ei ole ainoastaan luettelo Selviytyjät-sarjan kuvauspaikoista. Edellä mainitut maat ovat muutamia esimerkkejä niistä kymmenistä pienistä saarivaltioista, joissa eläminen on vaakalaudalla, ellei merenpinnan nousua saada pysäytettyä.

 

Pienissä saarivaltioissa asuvien kodit voivat kadota aaltoihin, koska etenkin rikkaat teollistuneet maat ovat vuosikymmenien ajan laiminlyöneet ympäristöä. Kivihiili, öljy ja maakaasu tuottavat valtaosan hiilidioksidipäästöistä, ja suurimmat saastuttajat ovat EU, Yhdysvallat, Kiina ja Intia.

Saarivaltioilla on oma lehmä meressä.

Siksi ne ovat vaikuttaneet voimakkaasti siihen, että Pariisin ilmastosopimuksesta tuli kunnianhimoisempi kuin etukäteen odotettiin. Pienten saarivaltioiden oikeuksia ajavat järjestöt lobbasivat ankarasti ja saivat äänensä kuuluviin ilmastokokouksessa. Ilman niitä Pariisin sopimukseen olisi tuskin kirjattu tavoitteeksi keskilämpötilan alle 1,5 asteen nousua.

Pariisin sopimus tuli voimaan yllättävän nopeasti, muttei hetkeäkään liian aikaisin. Ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu voi pakottaa tuhannet pienten saarivaltioiden asukkaat pakenemaan kotoaan jo kuluvan vuosisadan aikana.

Kansainvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) mukaan merenpinta voi nousta jopa metrin vuoteen 2100 mennessä, jos maailman keskilämpötila nousee neljä astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Se tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi Tuvalussa, Kiribatissa ja Marshallinsaarilla pitäisi keksiä varsin atlantismaisia ratkaisuja, jotta asuminen siellä olisi edelleen mahdollista.

Näissä maissa ajoittaiset tulvat aiheuttavat jo nyt laajoja vahinkoja viljelykasveille ja juomavedelle. Merenpinnan nousu kaventaisi elintilaa myös monissa muissa saarivaltioissa.

 

MONET ilmastonmuutokselle alttiina olevista saarivaltioista ovat köyhiä, mutta ne ovat silti julistaneet kunnianhimoisia tavoitteita uusiutuvan energian käytölle. Esimerkiksi Tuvalu ja Uuden-Seelannin territorio Niue ovat asettaneet tavoitteekseen, että maiden kaikki sähkö tuotettaan uusiutuvilla energiamuodoilla vuoteen 2020 mennessä.

Vuonna 2015 Niuen sähköstä ei tuotettu uusiutuvilla prosenttiakaan ja Tuvalun sähköstä uusiutuvilla energiamuodoilla tuotettiin viisi prosenttia.

Ei tarvita loogikkoa päättelemään, että Tuvalun ja Niuen tavoitteet ovat epärealistisia, kalliita ja vaikeasti toteutettavia. Samalla on selvää, että saarivaltioiden rooli ilmastonmuutoksen aiheuttamisessa ja estämisessä on hyvin pieni. Vaikka joka ikinen saari saavuttaisi utopistisimmatkin tavoitteensa, se itsessään ei pysäytä vedenpinnan nousemista.

On silti symbolisesti arvokasta, että köyhienkin saarien asukkaat yrittävät elää, kuten opettavat.

 

MAROKON Marrakechissa keskusteltiin marraskuussa, miten maailman maat voisivat muuttaa Pariisissa sopimusteksiin raapustetut lupaukset käytännön toiminnaksi. Marraskuun ilmastokokouksessa Pariisin sopimuksen suunnitelma hyväksyttiin.

Jo silloin, kun Pariisin sopimus allekirjoitettiin, oli tiedossa, että tehdyt lupaukset päästöjen vähentämiseksi eivät riitä. (Valtablogi kirjoitti silloin, ettei vielä ole aika heittää yläfemmoja.YK julkisti vastikään ympäristöraportin, jonka mukaan Pariisin ilmastosopimuksen nykyiset tavoitteet voivat johtaa jopa 3,4 asteen nousuun.

Se tuntuu vaarallisen korkealta, kun tietää miten saarien käy, jos keskilämpötila nousee 4 astetta.

Pariisin ilmastosopimus perustuu luottamukseen. Jokainen valtio laatii omat suunnitelmansa päästöjen vähentämiseksi ja niiden sanaan on vain luotettava. Jos maa ei noudata omia suunnitelmiaan, rikkomusta ei seuraa rangaistus. Saarivaltiot sen sijaan kärsivät rangaistuksen muiden puolesta.

Saarivaltioiden kannalta on ratkaisevan tärkeää, että muut maat ovat luottamuksen arvoisia. Tässä tilanteessa maailman maat ovat kuin Selviytyjien heimoneuvosto, joka päättää, kuinka moni saari saa pysyä merenpinnan yläpuolella.

 

Lähde:

Matthew Dornan  – Renewable Energy Development in Small Island Developing States of the Pacific

Nykypäivän Wertherit voi pelastaa

KARLA KEMPAS

Median on oltava äärimmäisen varovainen, kun se uutisoi itsemurhista. Sosiaalisessa mediassa vastuullisesti toimiva voi herättää toivon.

 

Olet ehkä huomannut, että suomalaiset mediat raportoivat itsemurhasta harvoin, vaikka väkilukuun suhteutettuna Suomessa tehdään paljon itsemurhia. Ja vaikka tapauksista kerrottaisiinkin, sana itsemurha jää mainitsematta.

Tällaisissa tapauksissa vaikeneminen on usein hyve.

Vastuullinen media kertoo itsemurhista harkiten, koska kymmenet tutkimukset ovat päätyneet samaan tulokseen: Itsemurhasta raportointi julkisuudessa voi johtaa siihen, että haavoittuvaisessa tilassa oleva yksilö matkii tekoa. Sama vaikutus voi olla myös populaarikulttuurissa esitetyillä fiktiivisillä itsemurhilla.

Nuoret ja masennusta sairastavat ovat muita ryhmiä alttiimpia imitoimaan itsemurhia.

Ilmiö on tunnettu pitkään ja sitä kutsutaan Werther-vaikutukseksi vuonna 1774 julkaistun Nuoren Wertherin kärsimykset -kirjan päähenkilön mukaan. Kirjassa Werther tappaa itsensä, ja tarinan on väitetty yllyttäneen lukuisia nuoria tekemään itsemurhan. Siksi kirja oli kielletty useissa maissa 1800-luvulla.

Wertherin tapaus kuvaa copycat-itsemurhia hyvin, sillä erityisen otollista matkimiselle on, jos itsemurhaan liittyviä yksityiskohtia käsitellään tarkasti tai tekijä on julkisuuden henkilö tai muuten samaistuttava. Teon tavan, paikan ja oletetun syyn kertomista pitäisi välttää viimeiseen asti.

 

HYVÄ UUTINEN on se, että koulutetut journalistit tietävät tämän – tai ainakin heidän pitäisi tietää. Huono uutinen taas on se, että se ei enää riitä. Vastuunsa kantava media ei ole vuosiin ollut portinvartijan asemassa. Sosiaalisessa mediassa jokainen voi toimia oman elämänsä uutistoimistona.

Se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Facebookissa ja Youtubessa voi levitä vaarallisen yksityiskohtaista tietoa teoista, jotka voivat olla viimeinen pisara itsetuhoiselle ruudun toisessa päässä.

Mitä siis voimme tehdä asialle?

Viestimet näyttelevät suurta roolia itsemurhien ehkäisyssä. Samalla kun sensaationhakuinen yksityiskohdilla mässäilevä uutisointi voi tehdä hallaa, voi vastuullinen ja ratkaisuja korostava raportointi auttaa.

Myös yksityishenkilön teoilla on väliä. Voimme käyttää sitä samaa valtaa, jolla tietämättömät levittelevät tappavia yksityiskohtia. Voimme kommentoida julkaisuun paikallisen mielenterveysseuran auttavan puhelimen numeron tai muuten kertoa, miten apua saa. Voimme kertoa Facebook-päivityksen tekijälle, että sanoilla on väliä.

Voimme auttaa myös jakamalla selviytymistarinoita, sillä Werther-efektillä on onneksi vastakohtansa, Papageno-ilmiö. Se tarkoittaa sitä, että itsemurhakriisistä selviytyneiden tarinat voivat vähentää itsemurhien lukumäärää.

Papageno on Taikahuilu-oopperan hahmo, joka ystäviensä avulla pääsee irti itsetuhoisista ajatuksistaan.

 

Lähteenä: THL:n työkalupaketti median ammattilaisille ja World Health Organization -järjestön Preventing Suicide -raportti

Ytimekkäät ohjeet medialle vastuullisesta itsemurha-uutisoinnista:

Psychology today: The media’s influence on suicide – Responsible reporting on suicide helps, sensational reporting on suicide hurts

Tuottavuutta osataan parantaa vain leikkaamalla

Kuva: Veera Tegelberg

VEERA TEGELBERG
KOLUMNI

Suomi tavoittelee nopeaa tuottavuusloikkaa, vaikka se huonontaisi pitkän aikavälin kilpailukykyämme. Tuottavuuden tavoittelu on tuonut toistaiseksi vain epäluottamusta.

 

“Luottamus instituutioiden toimintakykyyn ja oikeudenmukaisuuteen vapauttaa kansalaisten voimavaroja niihin töihin, joita jokainen järkevä ihminen haluaakin tehdä: luoda, tuottaa ja rakentaa.” Näin kirjoittaa vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan entinen EU:n talouskomissaari, nykyinen elinkeinoministeri Olli Rehn (kesk.).

Myrskyn silmässä -teoksessaan Rehn kertoo, miten eurokriisin suosta noustaan. Nyt entinen komissaari on saanut jatkaa talousongelmien ratkomista kotimaassa.

Toisin kuin valtaosa muista EU- ja euromaista, Suomi on epäonnistunut viennin ja kansantalouden nostamisessa. Sekä nykyinen hallitus että edellinen Jyrki Kataisen (kok.) ja Alexander Stubbin (kok.) hallitus pyrkivät parantamaan Suomen kilpailukykyä ja tuottavuutta.

Kun Juha Sipilä (kesk.) nousi pääministeriksi, hallitus lupasi, että Suomessa tapahtuu neljässä vuodessa tuottavuusloikka. Keinot olivat samoja, joita myös elinkeinoelämää edustavat järjestöt tarjosivat vaaliohjelmissaan.

 

KUN SUOMESSA PUHUTAAN kilpailukyvyn parantamisesta, kiinnitetään huomiota eniten tuottavuuden kohentamiseen lyhyellä aikavälillä. On totta, että taloutemme on saatava nousuun, mutta ongelman ratkaisemiseen on olemassa muitakin keinoja, kuin pelkistä henkilökustannuksista leikkaaminen.

Paikallisessa sopimisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, jos kyse on todella neuvottelusta, ei sanelusta. Paikallista sopimista ehdottaa yhdeksi kilpailukyvyn kohentamisen keinoksi myös World Economic Forum (WEF), joka vuosittain vertailee valtioiden keskinäistä kilpailukykyä

Pelkkä karsiminen palkoista ja julkisesta sektorista on kuitenkin uhka suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Pitkän aikavälin kilpailukykyä mittaavassa WEF:n vertailussa olemme edelleen sijalla kahdeksan.

Meidät pitävät kärkisijoilla innovatiivisuus, työntekijöiden korkea koulutustaso sekä yliopistojen ja yrityselämän välinen yhteistyö. Silti juuri koulutuksesta ja työntekijöiden hyvinvoinnista on päätetty leikata nopean kilpailukyvyn edistämisen nimissä.

 

WEF:N MUKAAN Suomella olisi parannettavaa monessa muussa asiassa kuin pelkkien palkkojen kilpailukyvyssä. Näistä näkökulmista puhutaan kuitenkin vähän, koska niihin valtio ei suoraan voi vaikuttaa.

Vientiyritysten pitäisi markkinoida tuotteitaan paremmin. Asiakkaiden toiveita ja tarpeita olisi kuunneltava herkemmin. Suomen vientitarjonta on liian yksipuolista. Vientimme perustuu vanhaan, raskaaseen teollisuuteen. Lisäksi maat, joihin tuotteita viedään, ovat vuosia olleet vanhat tutut Saksa, Ruotsi, Venäjä ja Yhdysvallat.

Vientialan kapeus kostautui kaksi vuotta sitten, kun Venäjä asetti osalle tuotteista tuontikiellon. Myös ruplan heikentyminen loi monien muidenkin alojen yritysten tilauskirjoihin tyhjiä sivuja.

 

KESKUSTELUMME KILPAILUKYVYSTÄ ja tuottavuudesta on yksipuolista. Palkkakuluista haetaan pikavoittoa, ja samalla hallitus suunnittelee yrityksille huojennuksia, joista osaa on epäilty jopa täysin katteettomiksi.

Esimerkiksi tällä viikolla lainsäädännön arviointineuvosto kyseenalaisti yrittäjävähennyksen, jonka tarkoitus oli antaa osalle yrityksistä mahdollisuus saada viisi prosenttia tuloistaan verottomana. Neuvoston mukaan hallituksen esityksessä ei perusteltu, miten vähennys parantaa kilpailukykyä, ja millaisia veromenetyksiä siitä koituu.

Viime viikolla Valtion taloudellinen tutkimuskeskus (VATT) puolestaan kiinnitti huomiota hallituksen raskaalle teollisuudelle suunnittelemaan sähkölaskun alennukseen.

 

YKSI SUOMEN kilpailukyvyn kohentamisen suurimmista esteistä on Rehnin pelkäämä luottamuspula. Alkuvuodesta valtaosa liitoista taipui sopimukseen, joka heikentää niiden jäsenten etuja. Samalla hallitus on ollut valmis leikkaamaan julkista taloutta ja huonontamaan hyvinvointivaltion perusteita, jotta yritysten kustannuksia saadaan alemmas.

Hallitus pelaa uhkapeliä. Seuraavat vuodet ovat yritysten lupausten lunastuksen aikaa. Jos vientiyritykset eivät toivomistaan huojennuksista huolimatta lähde kasvuun ja luo lupaamiaan työpaikkoja, on Suomen pitkän tähtäimen kilpailuvaltteja rapautettu turhaan.

 

Myrskyn silmässä – eurokriisistä eteenpäin, Olli Rehn, Otava, 2012.

Luonto on hyväksytty tappaja

Japanilainen mies vuoden 1995 Koben maanjäristyksen muistopaikalla Koben satamassa Japanissa. Tuolloin järistys vaati yli 6 000 ihmisen hengen. Kuva: Linda Laine

LINDA LAINE

Luonnonvoimat ovat aivan yhtä arvaamattomia kuin terroristit, mutta silti esimerkiksi Pariisin ja Brysselin uhrit sekä lukuisat Syyrian taistelut saivat enemmän huomiota, kuin raunioissa loukuissa olevat japanilaiset ja ecuadorilaiset.

 

Viime viikolla Japanissa koettiin voimakkain maanjäristys sitten vuoden 2011 kolmoiskatastrofin. Myös Ecuadorissa maa järisi historiallisen voimakkaasti. Viimeviikkoista voimakkaampi järistys tapahtui Ecuadorissa yli sata vuotta sitten.

Molemmat järistysalueet kuuluvat Tyynenmeren tulirenkaaksi kutsuttuun alueeseen, jossa on paljon tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä. Maailman vuotuisista maanjäristyksistä 90 prosenttia tapahtuu tällä alueella.

Japanissa kuolleita on varsinaisen järistyksen ja sitä voimakkaamman jälkijäristyksen jäljiltä yli 40, ja Ecuadorissa lähennellään 300 kuolleen rajapyykkiä. Molemmilla järistysalueilla rakennukset, tiet ja sähköverkko ovat pahoin vaurioituneet. Japanissa 250 000 ihmisen on kerrottu jättäneen kotinsa. Ecuadorissa omaiset kaivavat käsin perheenjäseniään raunioista.

 

LUONTO SAA AIKAAN samanlaista äkillistä tuhoa ja kuolemaa, kuin mitä ihmiset aiheuttavat kalashnikoveilla ja pommi-iskuilla. Tuntuu siltä, että luonnonkatastrofien uhrien oletetaan kuitenkin olevan jotenkin tyytyväisempiä kohtaloonsa kuin niiden, jotka ovat  joutuneet ihmisten aikaansaamien kauheuksien kohteeksi. Luulisi, että rakennuksen alle murskautuminen on yhtä kivuliasta, aiheutti sen pommi tai mannerlaattojen nytkähtely.

Mieliimme on kuitenkin iskostunut ajatus luonnosta armottomana, mutta tasapuolisena hengenpäästäjänä. Luonto ei tähtää kehenkään, eikä se suunnittele iskujaan. Toisin kuin ihminen.

Lisäksi luonnonkatastrofeja pidetään usein luonnollisina ja välttämättöminä. Niihin voidaan varautua, mutta niitä ei voida estää. Ihmisten aiheuttamia katastrofeja sen sijaan pidetään luonnottomina ja siten myös traagisempina, koska ne olisi voitu välttää.

 

LUONNONKATASTROFIN ja ihmisten aikaansaamaan konfliktin jälkipyykit ovat kuitenkin hyvin samanlaisia. Ihmisiä on kuollut, elossa olevat ovat paenneet kodeistaan, infrastruktuuri on tuhoutunut ja monet ovat menettäneet mahdollisuuden elantonsa ansaitsemiseen. Elämän palautuminen normaaliksi vie vuosia. Esimerkiksi Haiti ei ole vieläkään noussut jaloilleen vuoden 2010 maanjäristyksestä.

Vastaavasti sekä luonto että ihminen tuhoavat yhtä armottomasti kulttuuriaarteita. Isis on turmellut Palmyran muinaiskaupungin, ja Kumamoton maanjäristys puolestaan romahdutti osan Kumamoton linnan 400-vuotiaasta muurista.

 

LUONTO JA IHMINEN pystyvät molemmat tuottamaan ja riistämään elämää. Silloin, kun tuhoa on luotu ja elämiä viety, ovat kaikki samalla viivalla, oli tuhon tuoja mikä tai kuka tahansa. Kaiken menettäneillä ei ole yhtään sen helpompaa Japanissa ja Ecuadorissa kuin Irakissa ja Syyriassa.

Suomea vaivaavat Trumpin levyiset ulkomaansivut

Republikaanien Donald Trump (kesk.) on vienyt huomion ulkomaansivuilla. Suomalaisten voisi olla hyödyllistä tietää enemmän Virosta, missä Toomas Hendrik Ilveksen (vas.) kenkiin voi syksyllä astua uusi presidentti, tai Intiasta, missä Sumitra Mahajanista (oik.) on veikattu maan toista naispresidenttiä. Kuvat: Getty Images

VEERA TEGELBERG

Suomalaiset uutistalot ovat seuranneet herkeämättä jokaista Yhdysvaltojen presidentinvaalien liikettä. Uutisointi on ollut niin ahkeraa, että tietämättömämpi voisi kuvitella Yhdysvaltain presidentin olevan myös Suomen poliittinen johtohahmo.

Kiihkeä vaaliuutisointi alkoi jo viime kesänä, puolitoista vuotta ennen varsinaista vaalipäivää. Jos suomalaismedia olisi yhtä fiiliksissä esimerkiksi Suomen kunnallisvaaleista, olisi ensi vuonna järjestettävien vaalien uutisointi jo kovassa vauhdissa.

Yhdysvaltain vaalit herättävät intohimoja ainakin toimituksissa. Tiedonjano on kyltymätön. Jokainen uutistippa on elintärkeä. Vaaleja otetaan analysoimaan muitakin kuin varsinaisia asiantuntijoita. Esimerkiksi muusikko Paula Vesala laitettiin kommentoimaan uuden kotimaansa vaaleja ja tunnelmia, kun hän vieraili EVS-ohjelmassa pääsiäisen aikaan.

 

YHDYSVALTAIN presidentinvaalien ahkeralle uutisoinnille on omat perusteensa. Kyseessä on suurvalta, jolla on edelleen maailmanlaajuista mahtia niin poliittisesti, sotilaallisesti, taloudellisesti kuin myös kulttuurisesti. Mutta miksi keskivertosuomalaisen uutiskuluttajan on tiedettävä esivaalien jokaisesta käänteestä tai Donald Trumpin käsien kokoon liittyvästä keskustelusta?

Maailma on pullollaan muitakin aiheita ja vaaleja, joista sietäisi rustata muutama rivi tai kattava reportaasi. Tiesitkö esimerkiksi, että etelänaapurissamme Virossa järjestetään syyskuussa presidentinvaalit?

Entäpä Yhdysvaltoihin verrattavat suurvallat? Esimerkiksi Intian ja Kiinan politiikkaa seurataan varsin vähäisellä mielenkiinnolla. Intiassa valitaan uusi presidentti ensi vuonna. Presidentti johtaa 1,2 miljardin hengen suuruista kansaa, eli lähes neljä kertaa suurempaa joukkoa kuin Yhdysvaltain virkaveljensä.

Intian poliittinen järjestelmä ei ole yhtä presidenttivetoinen kuin Yhdysvaltojen, mutta silti presidentti voi esimerkiksi erottaa parlamentin alemman huoneen ja hylätä parlamentin valmistelemat lait. Kaiken järjen mukaan näiden vaalien pitäisi edes vähän kiinnostaa suomalaisia.

 

HYVÄ ON, Viron presidentti joutuu tyytymään vähempään valtaan kuin Yhdysvaltain presidentti, eikä Suomi kenties tunne samanlaista yhteyttä Intiaan kuin Yhdysvaltoihin. Tästä huolimatta Viro on naapurivaltiomme, ja maan merkitys on myös kansainvälisesti kasvanut.

Intian on puolestaan arvioitu seuraavien 30 vuoden aikana kasvavan maailman toiseksi vaikutusvaltaisimmaksi valtioksi. Ja ei, vaikutusvaltaisin ei ole tuolloin enää Yhdysvallat, vaan Kiina.

Yhdysvaltain presidentinvaalit on loputon taikalaatikko, josta on helppo ammentaa aiheita ulkomaansivuille. Huomion keskittäminen liian innokkaasti aiheeseen kuin aiheeseen voi viedä turhan paljon tilaa muilta merkittäviltä tapahtumilta. Ja jos Yhdysvaltain vaalit halutaan pitää pinnalla, on niihin varmasti myös muita näkökulmia kuin Donald Trump.

 

Lähde:

Pursiainen, Forsberg, Ulkopolitiikkaa norsunluutornista, 2015.

Älä leimaa itseäsi rasistiksi

LINDA LAINE

Suomeen on muodostunut ihmisryhmä, joka kutsuu itseään ylpeydellä rasisteiksi. Kaikki heistä eivät kuitenkaan sellaisia ole.

 

Asiakaspalvelutilanteet, kahvipöytäkeskustelut ja sivusta kuullut kommentit joukkoliikennevälineissä. Lause ‘minä olen rasisti’ on kantautunut korviini useasti. Julkisuudessa asian tunnustavat vain harvat, kuten Etelä-Suomen Sanomien haastattelema lahtelaisnainen.

Kaikki rasisteiksi itseään nimittävät eivät sellaisia ole.

Osa suomalaisista tuntuu unohtaneen, mitä rasismi tarkoittaa. Esimerkiksi rasismia ei ole se, ettet halua Suomeen sotarikollisia tai raiskaajia. Kuka haluaisi? Rasismia puolestaan on se, että pidät ihmistä raiskaajana hänen etnisyytensä tai uskontonsa takia tai se, että pidät laukustasi tiukemmin kiinni, kun erivärinen ihminen ohittaa sinut kadulla.

 

Rasismi on ihmisryhmän tai sen jäsenen ihmisarvon alentamista. Rasismiin usein kuuluu se, että omaa ryhmää pidetään parempana kuin toisten ryhmiä. Rasismi aiheuttaa eriarvoistumista ja vahingoittaa sen kohteiden lisäksi koko yhteiskuntaa. Rasismia käytetään vallan välineenä.

Suomen Punainen Risti 

 

Syy itsensä virheellisesti rasistiksi julistamiseen löytyy niin median tarjoamista rooleista kuin omasta tietämättömyydestä. Etenkin suomalaisissa iltapäivälehdissä ja sosiaalisessa mediassa ovat toistuneet sanat suvakki ja rasisti, jotka esitetään toistensa ääripäinä.

Ihmisillä on tarve muodostaa oma mielipiteensä yhteiskunnallisista asioista ja lokeroida itsensä joukkoon, joka ajattelee samoin. Pakolaiskeskustelussa olet kärjistetysti joko suvakkihuora, joka paapoo raiskaajia tai rasisti, joka haluaa haluaa kieltää avun sitä tarvitsevilta ihmisiltä. Pakolaistilanteesta huolestunut henkilö saattaa ajatella olevansa rasisti, jos hänellä on turvapaikanhakijoista kriittisiä mielipiteitä, jotka eivät sovi stereotypisen suvakin suuhun. Mustavalkoinen ajattelu on helppoa, mutta haitallista. Suomessa on rasisteja liikaa ilman, että heiksi ilmoittautuvat myös henkilöt, jotka eivät rasisteja ole.

 

ON MYÖS SUOMALAISIA, jotka eivät uskalla sanoa mitään kielteistä turvapaikanhakijoista rasistin leiman pelossa. Tämä on vaarallista. Hiljenemällä annatte areenan niille, joiden ajatukset ja teot eivät edusta omia näkemyksiänne.

Suomeen tarvitaan rohkeaa keskustelua niin rasismista kuin turvapaikanhakijoista. Tarvitsemme oikeita mielipiteitä, emme poliittisia korulauseita, joiden merkitystä on vaikea ymmärtää. Ennakkoluuloja on vaikea murtaa, jos emme uskalla sanoa niitä ääneen.

Kaikkien on myös hyvä muistaa, että usein jankutettu klisee on tosi: me olemme kaikki ihmisiä. Turvapaikanhakija voi olla mulkku aivan samalla tavalla kuin suomalainenkin. Samaten turvapaikanhakija voi olla inspiroiva ihminen aivan kuin suomalainenkin.

Ketään ei pidä paapoa, mutta kenenkään ihmisoikeuksia ei saa polkea oman sananvapauden harjoittamisen nimissä.

 

SUOMALAINEN, joka ei tunne ainuttakaan ulkomaalaista voi helposti muodostaa käsityksensä pakolaisista, maahanmuuttajista ja eri uskontokuntien edustajista uutisten, kuulopuheiden ja sosiaalisen median perusteella.

Uutisten katveeseen jää kuitenkin miljardien ihmisten elämä, eivätkä sosiaalinen media ja huhut aina kerro todellisista tapahtumista. Jos jokainen suomalainen oppisi tuntemaan edes yhden ulkomaalaisen, rasismia olisi vähemmän ja maailmassa ymmärrystä enemmän.

Miltä kuulostaa syyrialainen mies imitoimassa napatanssia yhden huoneen baarissa, bruneilainen hunnutettu muslimi esittämässä Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong Unia japaninkielisessä sketsissä tai myanmarilainen nainen kertomassa rakastavansa muumeja.

Herättävätkö he sinussa vihaa? Pidätkö heitä huonoina tai vaarallisina ihmisinä? Jos et, sinä et ole rasisti.

 

Hallitus joutaa jälki-istuntoon kertaamaan perustuslakia

Kuva: Oona Lohilahti

OONA LOHILAHTI

Keväällä kautensa aloittanut hallitus halusi uudistaa poliittisen päätöksenteon, ja on onnistunut siinä. Suomen uudessa poliittisessa kulttuurissa hallitus kävelee tietoisesti perustuslain yli.

 

Sipilän hallitukselle perustuslaki on politiikan teon este. Lain olemassaolosta on jouduttu muistuttamaan niin pakkolakien, turvapaikanhakijoiden kuin sote-uudistuksenkin kohdalla.

Muistuttajistakaan hallitus ei ole pitänyt. Pakkolakien perustuslaillisuuden kyseenalaistanut ammattiyhdistysliike on ajettu nurkkaan, ja professoreille ja dosenteille on kerrottu, että he ovat aina kieltämässä kaiken.

 

USEAT hallituksen esitykset on tuotu julkisuuteen, vaikka ne ovat ristiriidassa perustuslain kanssa. Räikein esimerkki on suunnitelma kahden kerroksen sosiaaliturvasta oleskeluluvan saaville turvapaikanhakijoille. Perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

On selvää, että Sipilän hallitus haluaa heikentää perustuslaissa määritettyjä perusoikeuksia. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen asettaa lapset eriarvoiseen asemaan, koulutusleikkaukset heikentävät tasa-arvoa, ja kaiken seurauksena tuloerot kasvavat.

Perusoikeuksia voidaan kyllä heikentää, jos se palvelee koko yhteiskunnan etua. Esimerkiksi sananvapautta rajataan siten, että kiihottaminen kansanryhmää vastaan on rangaistavaa, eikä elinkeinovapaus ole niin täydellinen, että ihmiskauppa olisi laillista.

 

VALITETTAVASTI hallituksen asenne lainsäätämistä kohtaan on huolestuttavan välinpitämätön. Lait pitäisi valmistella alusta asti perustuslain mukaisiksi ja vaikutukset arvioida huolellisesti.

Hallitus tietää tämän, ja siksi valtiovarainministeri Alexander Stubb kertoi hallituksen kuulleen perustuslakiasiantuntijoita työelämäpaketin valmistelussa, vaikka sitä ei ollut tehty.

Välinpitämättömyydestä kieli myös Stubbin tietoinen valehtelu eduskunnan edessä.

Kansalaisten kannalta pelottavimman kommentin sanoi kuitenkin pääministeri Juha Sipilä kesäkuussa. “Uudistetaan ensin, arvioidaan sitten”, oli pääministerin vastaus, kun professorit kysyivät hallitusohjelman tasa-arvovaikutuksista.

Monet hallituksen esityksistä ovat kaatuneet perustuslakiin, kansalaisten vastustukseen tai opposition teettämiin laskelmiin. Kun esitys on todistettu hataraksi ja vaikutukset huonoiksi, hallitus mieluummin peruu esityksensä kuin tekee siitä kelvollisen. Esityksen korjaaminen esimerkiksi perustuslain mukaiseksi ei siis kiinnosta hallitusta.

 

PERUSTUSLAIN väheksymisellä voi olla vakavia seurauksia, sillä perustuslaki on ensimmäinen edellytys oikeusvaltiolle. Lain tarkoituksena on luoda tasa-arvoinen ja hyvä elämä kaikille, ja suojella yksilöä poliitikkojen ja toisten kansalaisten hulluimmilta ideoilta.

Perustuslain olemassaolo ei kuitenkaan takaa sitä, että sitä noudatetaan. Esimerkiksi Unkari, Turkki ja Tsekki olivat aikanaan matkalla kohti oikeusvaltiota, mutta kaikkien suunta on kääntynyt itsevaltaisten ja korruptoituneiden poliitikkojen takia.

Tällaisissa valtioissa instituutiot toimivat ja kansalaisten arki sujuu, mutta julkisivun takana kaikki keinot ovat sallittuja. Poliitikot saattavat käyttää perustuslakia politikointiin tai toimia, kuin perustuslakia ei olisi olemassa. Myös kansalaiset voivat ylittää omat oikeutensa ja laistaa velvollisuuksistaan.

 

SUOMESSA sekä poliitikot että kansalaiset ovat hyväksyneet ajatuksen kaikille kuuluvista, perustuslaissa määritetyistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Tämä ajattelutapa on syntynyt pitkän ajan kuluessa, ja Suomen maine edistyksellisenä demokratiana perustuu pitkälti tähän.

Suomi onkin perinteisesti ollut opettaja. Suomi on kertonut kehittyville valtioille, kuinka yhteiskunnasta poistetaan korruptio ja kuinka kansanvalta toteutuu.

Sipilän hallituksen asenne lainsäätämiseen on kääntänyt tilanteen päälaelleen. Nyt joutaisimme itse jälki-istuntoon kertaamaan, miksi perustuslailla on väliä. Rangaistuksena ministerimme voisivat kopioida perustuslain pykälät kymmenen kertaa.

Vaikka Suomi on vielä kaukana esimerkiksi Turkin itsevaltaisesta hallinnosta, sekä kansalaisten että poliitikkojen on hyvä muistaa, että demokratia ei ole pysyvä tila edes Suomessa.

Lue lisää:

Suomen perustuslaki

Tiedä ketä pelätä

YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon vieraili Bataclan teatterilla Pariisin pormestarin Anne Hidalgon kanssa marraskuisen terrori-iskun jälkeen. Kuva: UN Photo

LINDA LAINE

Iskuyritys Thalys-junassa, ihmisen pää seipäässä Saint-Quentin-Fallavierissa, Charlie Hebdo.

Eikä tässä kaikki. Ranskaa on tänä vuonna ravistanut kuusi terrori-iskuksi tai sen yritykseksi luokiteltua hyökkäystä, joiden yhteenlaskettu uhrimäärä lähentelee kahta sataa.

Pariisin kadut eivät perjantaina juurikaan poikenneet Afrikan kriisimaiden pääkaupunkien kujista. Ulos kannettiin ruumiita, jotka peitettiin sillä, mitä sattui olemaan käsillä. Ihmiset olivat peloissaan ja poliitikot voimattomia. Poliisi ja armeija marssivat kaduille.

Perjantaina toteutettu iskusarja on yksi Euroopan verisimmistä. Noin 130 ihmisen on kerrottu menettäneen henkensä konserttihalliin tehdyssä kalashnikov-hyökkäyksessä sekä ympäri Pariisia tapahtuneissa pommi-iskuissa ja ampumisissa. Sisäministeriö odotti lauantaiaamuna uhriluvun vielä nousevan.

Ranska julisti hätätilan ja tiukensi rajavalvontaa.

Uutisotsikoita lukiessa ei jää epäselväksi keitä iskuista epäillään. Sanat Isis, Syyria, jihadisti ja Allahu Akbar toistuvat jutusta toiseen.

Ranskaan ja sen kansalaisiin kohdistuneet iskut ovat julmia, ja niiden ajoitus keskelle Euroopan myrskyisintä pakolaiskriisiä saattaa ajaa koko mantereen kroonisen pelon ja vihan valtaan. On turha väittää, etteikö perjantain veriteoilla ole vaikutusta EU-maiden pakolaispolitiikkaan. Samalla turvattomuus ja epäluulot maahanmuuttajia kohtaan lisääntyvät entisestään, mikä ruokkii kantaväestön ja maahanmuuttajien välisiä jännitteitä kautta mantereen.

Tämä saattaa olla juuri se lopputulos, mihin iskujen tekijät pyrkivät. Terroristien tarkoitus on herättää teoillaan kauhua ja käyttää sitä hyödykseen.

Yhdistämällä väkivallan tiettyyn uskontoon, kansallisuuteen tai ihonväriin he asettavat meidät jatkuvaan pelkotilaan. Tekemällä iskuja he ehdollistavat meidät pelkäämään muslimeja, syyrialaisia ja ihmisiä, jotka ovat tummempia kuin me. He haluavat, että pelkäämme kun näemme huivipäisen naisen bussissa, pelkäämme kun kadulla vastaan kävelee ulkomaalaisen näköinen mies. He haluavat, että pelkäämme perheemme, ystäviemme ja kansakuntamme puolesta.

Iskut saavat myös maahanmuuttajat pelkäämään. He pelkäävät samoja asioita kuin me, minkä lisäksi he pelkäävät myös joutuvansa kantamaan vastuun muiden tekemistä hirmutöistä.

Me emme saa pelata terroristien pussiin ja aiheuttaa lisää väkivaltaa ja sekasortoa Eurooppassa. Meillä on oikeus pelätä, mutta meidän on osattava pelätä oikeaa kohdetta. Ei tehdä kaikista muslimeista, syyrialaisista ja meille vieraan näköisistä ihmisistä sijaiskärsijöitä.

Pariisin iskut eivät anna oikeutusta vetää ylle KKK-uniformua tai kivittää pakolaisia kuljettavia busseja. Ne eivät anna oikeutusta rasistisiin purkauksiin internetissä. Ne eivät anna oikeutusta ottaa esiin pesäpallomailaa tai nyrkkirautaa.

Jos yritämme puolustautua terroristien herättämää pelkoa vastaan kohdistamalla vihaa ja väkivaltaa maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan, terroristit saavat murskavoiton. Heidän ei tarvitse tuhota Eurooppaa, jos teemme sen itse.