Mieluummin eri tahtia eteenpäin kuin samaa tahtia eri suuntiin

KOLUMNI
VEERA TEGELBERG

Euroopan unioni kokoaa rivejään tiiviimpää yhdentymistä varten samalla, kun Ison-Britannian eroneuvottelut alkavat. Kuvitus: Oona Lohilahti

EU-maiden johtajat sitoutuivat lauantaina Roomassa edistämään “vieläkin suurempaa yhtenäisyyttä”. Isoin kysymys on, pystyvätkö kaikki jäsenmaat kulkemaan samaa tahtia eteenpäin.

 

Jos viime vuosi oli mullistava Euroopan tulevaisuuden kannalta, näyttää sitä olevan myös vuosi 2017. Maaliskuussa kansalaisille on esitelty viisi visiota siitä, millainen EU voisi tulevaisuudessa olla. Lauantaina jäsenmaiden johtajat allekirjoittivat Rooman julistuksen, jossa vannotaan yhtenäisyyden nimeen. Valmiina tai ei, täältä tulee uusi EU!

Viisi visiota esitellyt valkoinen kirja ja lauantainen Rooman julistus ovat merkkejä unionin torhistumisesta. Samalla ne ovat olleet kaivattu tilaisuus jäsenmaiden päämiehille takoa rintaansa. Kyse on sisäisestä viestinnästä, joka on suunnattu kovimmille kriitikoille, Isolle-Britannialle mutta ennen kaikkea presidentinvaaleihin valmistautuvalle Ranskalle ja Marine Le Penille.

Valkoiset kirjat ovat asiakirjoja, joissa komissio esittelee ehdotuksiaan johonkin aihepiiriin liittyen.

 

ROOMAN JULISTUS on symbolinen ele. Vuodesta 2010 alkaen EU on ollut kierteessä, jossa sen energia on kulunut yksi toisensa jälkeen puhjenneiden kriisien selvittämiseen. Tilaa tulevaisuuden pohdinnalle on ollut niukasti, eikä ilmapiiri ole ollut sille sopiva.

Velkakriisit, maailmanlaajuiset talousvaikeudet, ainakin toistaiseksi haudattu vapaakauppasopimus Yhdysvaltojen kanssa, pakolaistilanteen hoito ja päätään nostanut terrorismi ovat saaneet EU:n näyttämään heikolta, toimintakyvyttömältä ja eripuraiselta. Monet uudistukset on jouduttu tekemään pakon edessä ja nopealla aikataululla.

Vaikka Rooman julistuksen allekirjoittaminen on eleenä lähitulevaisuuden kannalta tärkeä, se tarjoaa vasta ohuita suuntaviivoja siitä, mihin poliitikot haluavat unionia viedä. 

Seuraavaksi Euroopassa on kyettävä vastaamaan valtaviin kysymyksiin, kuten siihen, mitä yhdentyminen oikeasti tarkoittaisi, etenevätkö kaikki samaa tahtia ja miten kansalaiset saadaan vakuutettua integraation järkevyydestä. Jos jäsenmaat haluavat näyttää yhtenäisiltä myös vielä ensi vuonna, vastaukset on muodostettava mahdollisimman pian. Samaan aikaan Iso-Britannia pitäisi saada sulavasti ulos EU-perheestä.

 

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on puhunut sen sijaan keskitiestä, jossa koko unioni etenisi samaa tahtia, ja jossa ei olisi “uusia hyppyjä integraatioon”.

 

KESKEISIMMÄKSI KYSYMYKSEKSI näyttää nousevan se, edetäänkö unionissa yhtä matkaa vai eri ryhmissä. EU:ssa on totuttu siihen, että kaikki jäsenmaat tavoittelevat lähtökohtaisesti samaa päämäärää. Eritahtinen integraatio ei sinänsä ole uutta, sillä jo nyt vain osa EU-jäsenistä kuuluu esimerkiksi talous- ja rahaliittoon (Emu). Tällä kertaa mentäisiin kuitenkin syvemmälle ja kenties nopeammin.

Aihe on jakanut mielipiteitä myös Suomessa. Presidentti Sauli Niinistö antoi maaliskuun alussa ymmärtää, että eritahtinen eteneminen olisi EU:ssa hyväksyttävää. Asiasta kysyttiin, kun Viron presidentti Kersti Kaljulaid vieraili Suomessa. Myös Kaljulaid kertoi kannattavansa eritahtista Eurooppaa yhtenä vaihtoehtona, ja hän kutsui erojen tunnustamista “terveeksi järjeksi”. Myös Ruotsin pitkäaikainen pääministeri Göran Persson on puhunut eritahtisuuden puolesta. Persson myös mielellään näkisi Ruotsin EU:n ydinjoukossa.

Entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.) kirjoitti maaliskuun puolivälissä, että Suomen on lyöttäydyttävä integraation kovaan ykkösryhmään, jos jäsenmaat päättävät jatkaa matkaa eri tahtiin. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on puhunut sen sijaan keskitiestä, jossa koko unioni etenisi samaa tahtia, ja jossa ei olisi “uusia hyppyjä integraatioon”. Lauantaina Suomi kuitenkin sitoutui Sipilän allekirjoituksella myös vaihtoehtoon eritahtisesta Euroopasta. Pääministerin mukaan tämä vastaa Suomen tavoitteita.

 

KESKUSTELU Suomen jäämisestä “kakkoskehälle” tai EU:n jakautumisesta a- ja b-luokan maihin sisältää oleellisia huolia. Uhkakuvat sisäisestä jakautumisesta on otettava vakavasti, mutta myös liian jäykkä yhtä matkaa meno voi koitua eurooppalaiselle yhteistyölle kohtaloksi. Se on tullut viime vuosina selväksi euroalueella.

Eroja euromaiden välillä ei ole saatu tasoitettua yhteisvaluutan aikana, eikä yhteisistä alijäämää- ja velkatasotavoitteista ole pidetty kiinni. Vuonna 2010 puhjennut velkakriisi on vain kasvattanut eroja. Vahva Saksa huitelee omassa sarjassaan samalla, kun iso joukko joutuu sopeuttamaan julkista talouttaan – Suomi mukaan lukien.

Kova säästöpolitiikka on heikentänyt kotimaista kysyntää ja lisännyt työttömyyttä ympäri Eurooppaa. Samalla kansalaisten tyytymättömyys on kasvanut. Komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen väläyttikin viime viikolla, että eriytymistä tapahtuisi tulevaisuudessa mahdollisesti juuri Emussa

 

Eritahtinen integraatio huolehtisi siitä, että kaikki maat kulkisivat samaan suuntaan, mutta itselleen sopivassa rytmissä.

 

EURO ON OSOITUS siitä, että pelkkien tavoitteiden luominen ei takaa yhtenäisyyttä. Jäsenmailla on oltava todelliset edellytykset yhteistyön syventämiselle. Mitä syvemmälle unionin integraatiossa mennään, sitä epätodennäköisempää on, että kaikki maat pystyvät täyttämään samat kriteerit ja sitoutumaan samoihin tavoitteisiin ainakaan samassa ajassa.

Yhdentymisen kannalta keskeisin ongelma on juuri eriarvoisuus, jota myös velkakriisin hoito on aiheuttanut. Kun Euroopan talousyhteisön perustamisesta päätettiin Roomassa 60 vuotta sitten, paperin allekirjoitti kuusi maata. Lauantaina Rooman julistukseen laittoivat nimensä 27:n eri jäsenvaltion johtajat. Eritahtinen integraatio huolehtisi siitä, että kaikki maat kulkisivat samaan suuntaan, mutta itselleen sopivassa rytmissä.

 

ERITAHTISUUS ei voi tarkoittaa, että jokainen maa noukkii rusinat pullasta: ryhmää on seurattava, kun sen valitsee. Jos Suomi haluaa olla mukana EU:n ytimessä, olisi sen juuri nyt neuvoteltava siitä, millaista unionia rakennetaan. Hallitusta ovat huomauttaneet aktiivisemman roolin tarpeellisuudesta sekä suomalaiset mepit että Katainen.

Vaikka Rooman julistus on pohjimmiltaan symbolinen paperi, sisältää se lupauksia, jotka EU-johtajien toivoisi täyttävän. Allekirjoittajat lupaavat julistuksessa esimerkiksi kuunnella kansalaisiaan ja kansallisia parlamentteja yhä herkemmin.

Kritiikin ottaminen vastaan on ensisijaisen tärkeää, muutettiinpa EU:ta mihin suuntaan tahansa. Unionin on pakko vastata talouskriisin aikana vahvistuneisiin epäoikeudenmukaisuuden ja epätasa-arvon tunteisiin. Jos äänestäjien tuki EU:lle hiipuu, katoaa pian myös Rooman sopimuksen hohto ja valkoista kirjaa voi käyttää piirustuspaperina.

 

”Täydellinen ADHD-tapaus” – EU:ssa odotetaan selkeyttä Trumpin puheisiin

AJANKOHTAISTA
VEERA TEGELBERG

Euroopan komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen poistui europarlamentin täysistunnosta keskiviikkona. Kuva: Veera Tegelberg

Yhdysvaltojen presidentiksi nousee tänään mies, jonka Eurooppa-linja herättää huolta. EU:ssa toistetaan nyt mantraa siitä, miten Euroopan tulevaisuus on sen omissa käsissä.

 

Donald Trumpin lähestyvä virkavalan vannominen kehysti kuluvalla viikolla europarlamentin vuoden ensimmäistä täysistuntoa Ranskan Strasbourgissa. Trumpin valintaa on ehditty sulatella Euroopassa yli kahden kuukauden ajan. Ensijärkytys on hälventynyt, mutta tilalle on tullut epävarmuutta. Kuluneet kuukauden ovat jättäneet jälkeensä valtavan joukon vailla vastausta olevia kysymyksiä.

Päättäjät niin parlamentissa, komissiossa kuin Eurooppa-neuvostossa ovat joutuneet tulkitsemaan Trumpin toinen toistaan ristiriitaisempia lausuntoja. Käsitystä siitä, millaista Yhdysvaltain ja EU:n yhteistyö seuraavien neljän vuoden ajan on, on yritetty haroa kasaan twiittien ja lehtitekstien perusteella.

Päätelmiä tulevasta on vedetty myös siitä, että Trump on tavannut ensimmäisten joukossa Euroopan EU-skeptistä kärkeä, kuten Nigel Faragen. Myös Ranskan Marine Le Pen nähtiin Trump Towerissa viikko sitten. Trumpin politiikan punaisen langan löytämistä ovat vaikeuttaneet myös tulevan presidentin ministerivalinnat.

EU:ssa huolta kannetaan etenkin siitä, että Trump on antanut ymmärtää pitävänsä brexitiä myönteisenä asiana. Tulevan presidentin edustajat ovat tiedustelleet Yhdysvaltojen nykyisen EU-edustajan Anthony L. Gardnerin mukaan, mitkä EU-jäsenmaat ovat seuraavia lähtijöitä. Toinen suuri huolenaihe on puolustusliitto Naton rooli Euroopassa.

 

EUROOPAN KOMISSION varapuheenjohtaja Jyrki Katainen yritti hälventää Trump-huolta keskiviikkona Strasbourgissa. Katainen muistutti parlamentissa, että Euroopan tulevaisuus on edelleen maanosan omissa käsissä.

Hän kuitenkin totesi unionin olevan uudenlaisessa tilanteessa. Taloudellisen ja poliittisen kriisin lisäksi Eurooppaa koettelee Kataisen mukaan nyt myös geopoliittinen epävakaus: etenkin itä-Euroopassa Trumpin Venäjä-myönteisiä kommentteja seurataan hermostuneina.

Jo marraskuun presidentinvaaleista lähtien EU:n poliittinen johto on kirittänyt keskustelua tiiviimmästä, eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä. Katainen nosti keskiviikkona esiin Trumpin puheet Natosta vanhentuneena toimijana.

Trump on myös korostanut puolustusliiton jäsenten taloudellista vastuuta. Hän on antanut ymmärtää, että mikäli maksut eivät ole kunnossa, apua Yhdysvalloilta ei kannata pitää itsestäänselvyytenä. 

“Vähentyykö artikla 5:n merkitys [velvollisuus puolustaa muita jäsenmaita], ja onko Minskin-sopimus kaupan?” pohti Katainen keskiviikkona.

Graffiti Lontoon kadulla kysyi rehellisyyden perään. Kuva: Oona Lohilahti

 

KYSEENALAISTAJA. Sellaiseksi useat Suomen mepit Trumpia luonnehtivat. Arviot uuden presidentin EU-suhteesta tai muusta ulkopolitiikasta ovat kuitenkin toistaiseksi äärimmäisen varovaisia.

Trumpin valinnan aiheuttamaa huolta ei silti peitellä.

“Meillä on tässä täydellinen esimerkki ADHD-tapauksesta”, totesi liberaalien Nils Torvalds keskiviikkona lehdistötapaamisessa.

“Se tulee tuottamaan myös ADHD-päätöksiä.”

S&D:n Liisa Jaakonsaari pitää Trumpin valintaa saranakohtana EU:n historiassa. Euroopan päätöksentekopöydissä pohditaan, voidaanko Yhdysvalloilta perinteisesti saatuun tukeen enää luottaa yhtä sokeasti kuin vielä Barack Obaman aikana. Liian naiivista luottamuksesta Yhdysvaltojen tukeen puhui viikko sitten myös Saksan liittokansleri Angela Merkel.

“Trump on todennut tavoitteekseen EU:n tuhoamisen. Hän on todellinen tuuliviiri”, toteaa Jaakonsaari.

Kataisen tapaan monet suomalaiset europarlamentin jäsenet korostavat, että EU:n on pidettävä itse puoliaan ja tehtävä itsenäisiä päätöksiä.

“EU:ta rapautetaan sisältä ja ulkoa”, toteaa vihreiden Heidi Hautala ja viittaa euroskeptisyyden nousuun unionin sisällä.

“Kehitystä ei voida katsoa enää sivusta.”

 

PERJANTAIN VIRKAANASTUJAISTEN jälkeen Euroopan isät ja äidit odottavat Trumpilta vastauksia maanosien suhteesta. Rakkauskirjettä tuskin on tulossa, mutta EU:lle riittänee selkeä viesti siitä, millaisena osapuolten liitto jatkuu – ja onko Yhdysvalloilla kenties jo uusi mielitietty kiikarissa.

Viitteitä tulevasta saadaan varmasti perjantain virkaanastujaisten puheesta.

 

Trumpin valatilaisuus alkaa noin kello 17 Suomen aikaa. Näin päivä etenee. 

A bitter sweet symphony – eli kuinka nationalistinen brittipop auttoi Tony Blairin valtaan

ESSEE

OONA LOHILAHTI

Brittipopin yhteydessä on välillä käytetty muunnosta Britannian ilmavoimien logosta, jonka erityisesti The Who ja mod-nuorisokulttuurin fanit omivat 1960-luvulla. Logo sopii myös brittipopille, koska se haikaili 60-luvulle, otti mallia mod-muodista ja käytti Britannian lippua ja sen värejä. Kuva: Oona Lohilahti, Brighton

 

Brittipopin kultakaudella yhteiskunnan unohdettu osa nousi kulttuurin keskiöön. Nuoria äänestäjiä etsivä, Tony Blairin johtama New Labour käytti hyväkseen valmista massayleisöä, optimistista musiikkia ja miljonäärirokkareita.

 

Tonight, I’m a rock’n’roll star on yksi rockhistorian itsevarmimmista debyyttialbumin avausraidan kertosäkeistä. Vuosina 1994–1997 Oasikselle mikään ei kuitenkaan ollut liian suurta tai mitkään sanat liian täynnä itsevarmuutta.

Rock ’n’ Roll Starin säkeeseen tiivistyykin 1990-luvun puolivälin Britannian ilmapiiri, asenne ja mielentila. Oli hienoa olla nuori, hyväksyttävää haluta rocktähdeksi ja suotavaa tavoitella miljoonia 1960-luvulta lainatuilla sointukierroilla. 

Brittipopin vallatessa listat ja Top of the Pops -ohjelman myös poliitikot heräsivät. Muutaman vuoden ajan Labour-puolueen nouseva tähti Tony Blair oli vakiovieras musiikkigaaloissa, ja puolueen palkkalistoilla oli oma yhteyshenkilö musiikkiteollisuudelle.

Kun Blair muutti Downing Street 10:een, brittipopin aika oli ohi.

 

VUOSIIN 1993–1997 ajoittunut brittipop-kausi alkoi sodan julistuksella.

“Jos punkin tavoitteena oli hankkiutua eroon hipeistä, minä aion hankkiutua eroon grungesta”, Blurin laulaja Damon Albarn uhosi.

Blurin alkuvuosien menestystä hidasti se, että brittinuorisoa kiinnosti vain Seattlesta lähtöisin oleva musiikki, ahdistuksesta voimansa saava grunge. Albarnia ja hänen tyttöystäväänsä Justine Frischmania grunge ja Nirvana eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Niinpä he muotoilivat manifestin.

Albarn ja Frischman halusivat luoda uutta brittiläistä musiikkia, joka on vähintää yhtä hyvää kuin amerikkalainen. Perimmäinen viesti oli kuitenkin tätä suoraviivaisempi: “vitut amerikkalaisista, olemme ylpeitä brittiläisyydestä”. 

Kotimaan piti näkyä ja kuulua. Frischman leikkasi hiuksensa lyhyeksi ja alkoi käyttää kotimaisia Fred Perryn vaatteita ja Dr Martensin kenkiä. Mallia otettiin brittipopille rakkaasta 1960-luvun mod-kulttuurista. 

Ennen Albarnia brittiläisyyden palauttamista valtavirtaan suunnitteli Sueden laulaja Brett Anderson. Kun Justine Frischman vaihtoi Andersonin Albarniin, nämä ajatukset seurasivat perässä. Vaikka Albarn ja Anderson olivat vihamiehiä erityisesti Frischman-yhteyden takia, aluksi heillä oli yhteinen missio.

Britannia oli kadottanut voimansa musiikin ykkösmaana, ja tähän piti saada muutos.

 

BRITTILÄISYYS NÄKYI laulujen aiheissa, vaatteissa ja esikuvissa. The Beatles, Rolling Stones ja Sueden tapauksessa David Bowie edustivat brittimusiikin ja nuorisokulttuurin kulta-aikaa, jollaisen toistumisesta 1990-luvun alussa Albarn ja Anderson unelmoivat.

Nimestään huolimatta brittipop ei ollut yksi yhtenäinen musiikkityyli. Brittipopiksi kuvailtiin noin vuosina 1993–1997 vaikuttaneita, brittiläisyyttään korostaneita kitaravetoisia bändejä, joista suurimmat olivat Blur, Oasis, Pulp ja Suede. Kaipaus 1960-luvulle, musiikillinen nationalismi ja mahdollisimman suuren kaupallisen menestyksen tavoitteleminen yhdistivät bändit, jotka eivät aina tulleet toistensa kanssa toimeen.

1960-luvun ihailun lisäksi brittipop oli osin tiedostamaton vastareaktio Margaret Thatcherin oikeistokonservatiivihallituksille, jotka hallitsivat maata vuodet 1979–1990. Thatcherin talouspolitiikka aiheutti aluksi syvän laman. Talouden tasapainottamiseksi käytettiin talouskuripolitiikkaa, jonka periaatteiden mukaisesti rikkaiden veroja leikattiin, ammattiliitot ajettiin ahtaalle ja kaivoksia suljettiin. Erityisesti työväenluokka kärsi Rautarouvan jyrätessä uusliberalistisia päätöksiään läpi.

1980–90-lukujen vaihteessa Britannian kulttuurinen pääkaupunki oli työväenkaupunkina tunnettu Manchester. The Stone Roses, Happy Mondays ja Hacienda-yökerho yhdistettiin uuteen bilehuumeeseen, ekstaasiin. Vaikka politiikka oli kaukana näiden yhtyeiden musiikista, yhdistelmän avulla voimaton nuoriso pakeni harmaata todellisuutta.

Sheffieldiläisen brittipopbändin Pulpin laulajan Jarvis Cockerin mukaan hänen sukupolvensa oli tottunut siihen, että koulunpenkin jälkeen elämä jatkui satamatöissä.

“Olit ikään kuin yhteiskunnan unohdettu sektori — joten kun tuli mahdollisuus ottaa osaa yhteiskunnan valtavirtaan, se oli minulle jännittävää.”

Muusikot pitivät Camdenin The Good Mixeriä tukikohtanaan ennen brittipopin massasuosiota, mikä tarkoitti myös pubin muuttumista turistirysäksi. Kuva: Oona Lohilahti, Lontoo

 

KUN KONSERVATIIVIHALLITUKSET olivat saaneet nuorison tuntemaan, että heidän elämällään on vain yksi mahdollinen suunta, Oasiksen Live Foreverin kaltaisten kertosäkeiden laulaminen tuhansien muiden kanssa oli kollektiivista terapiaa. “You and I, we’re gonna live forever” loi pitkään kaivattua optimismia.

Vaikka Brett Anderson, Damon Albarn ja Gallagherin veljekset ihailivat 1980-luvun kulttibändin The Smithsin Morrisseyta ja Marria, brittipoppareiden tavoitteena oli vallata listat, myydä satojatuhansia ja tienata miljoonia. Oasis tahtoi yksinkertaisesti olla maailman suurin bändi.

Brittipop olikin ensisijaisesti populistista musiikkia, jonka tarkoituksena oli vedota kaikkiin ja tehdä brittiläisestä musiikista jälleen valtavirtaa. Se oli täysin päinvastainen agenda kuin 1980-luvun britti-indiellä. Damon Albarn tiivisti asetelman kysyessään, “kuka haluaa olla surullinen, pieni indiefriikki, joka karkottaa kaikki?”

Ideat ja tavoitteet eivät olleet brittipoppareille mitään, ellei niiden mukana tullut kaupallista menestystä. Toisin kuin ulkopuolisuudesta uran rakentanut Morrissey, brittipopparit eivät erityisesti korostaneet olevansa poikkeuksellisia. Toki monilla heistä oli jumala-syndrooma, mutta esimerkiksi Gallagherit loivat itsestään kuvaa aivan tavallisina manchesterilaisina poikina, jotka yhteiskunta oli unohtanut.

Massasuosiota tavoittelemalla oli tarkoitus saada aikaan kuulumisen tunne sekä kulttuurisesti että yhteiskunnallisesti. 

 

VAIKKA THATCHER SIIRTYI sivuun, työväenpuolue Labour hävisi myös seuraavat vaalit. John Majorin hallitus lähti nopeasti sotaan Persianlahdelle.

Konservatiivien kausi oli venynyt jo niin pitkäksi, että 1990-luvun alussa vasemmistolaiset muusikot olivat väsyneitä. Punkin ajoista jatkunut ajatus siitä, että kulttuurin täytyy vastustaa poliittista nykyisyyttä ei enää innostanut. Jopa vasemmistomuusikoiden tulenkantaja Billy Bragg jätti protestoinnin ja kirjoitti levyllisen rakkauslauluja.  

Britannian musiikkikulttuuri ajautui muutamaksi vuodeksi tyhjäkäynnille. Ainoat valopisteet olivat Creation Recordsin kiinnitykset, kuten Jesus and the Mary Chain ja My Bloody Valentine, jotka onnistuivat saavuttamaan kulttisuosion.

Andersonin ja Albarnin työ brittiläisen musiikkikulttuurin valtavirtaistamisen puolesta kuitenkin palkittiin, kun brittiläisyys sai lopullisen niskalenkin amerikkalaisuudesta keväällä 1994. Kurt Cobainin itsemurha huhtikuun alussa jätti nuorten levyhyllyihin ja sydämiin aukon, jota alkoi täyttää Blur huhtikuun lopussa ilmestyneellä Parklife-albumillaan. Elokuussa Oasis julkaisi Definitely Mayben.

 

OASIKSEN DEBYYTTIALBUMI muutti kaiken, eikä brittipopia ei päässyt enää pakoon. Kymmenen uutisissa kerrottiin musiikkilehdistön yllyttämästä Oasiksen ja Blurin singletaistelusta, ja Oasiksen Knebworthin megakeikkojen lippuja tavoitteli yli kaksi miljoonaa brittiä. Menestyneimpiä yhtyeitä jäljitteleviä kitarapopbändejä ilmestyi nopeammin kuin musiikkitoimittajat ehtivät kuunnella demoja.

Samaan aikaan Lontoo kukoisti ja eli uutta 1960-lukua. Carnaby Streetin sijaan tärkeät ihmiset, mallit, toimittajat ja turistit virtasivat nyt Camdeniin, missä suurin osa muusikoista asui ja kulutti vapaa-aikaansa. Turistit toivat puntia, mikä puolestaan kiinnitti taloudesta kiinnostuneiden poliitikkojen huomion.

Poliitikot eivät voineet jättää huomioimatta ilmiötä, joka oli luonut maahan uuden, optimistisen, nuoruutta juhlivan ja kansakuntaa yhdistävän ilmapiirin. Kun Labourin johtoon nousi vuonna 1994 jalkapalloa ja pubeja rakastava Tony Blair, puolue lähti hyödyntämään brittipopin luomaa hurmosta.

Blair on maailmanhistorian ainoita poliitikkoja, joka pystyi ottamaan riskin ja ojentamaan kätensä kulttuuriväelle. Eliittikoulut käynyt poliitikko oli katu-uskottava etenkin musiikkiteollisuuden silmissä, sillä Oxfordissa lakiopiskelijana hän oli käyttänyt vapaa-aikansa Ugly Rumours -bändin laulajana matkien lavalla Mick Jaggerin liikkeitä. Oli ymmärrettävää, että musiikkiteollisuus ja muusikot innostuivat oppositiojohtajasta, joka tiesi, mikä Fenderin kitara on.

Kun vuonna 1996 kansan enemmistö todella tahtoi konservatiivit ulos hallituksesta, Blair oli lähes yhtä suosittu kuin Oasis.

Labourin puoluesihteeri Alastair Campbell tiivistikin ilmapiirin seuraavasti: “Jokin on selvästi muuttunut. Kaduilla on uusi tunnelma. Toive muutoksesta. Britannia vie jälleen musiikkia. Nyt tarvitsemme enää uuden hallituksen.”

 

BRITTIPOP EI ollut perinteisellä tavalla poliittista. Bändien sanoitukset eivät kehottaneet vastustamaan konservatiiveja tai lopettamaan rasismia. Brittipop kuitenkin ratsasti samalla teemalla kuin tämän päivän populistiset puolueet. Ennen oli kaikki paremmin -ajatusmaailma on tuttu myös Donald Trumpin vaalikampanjasta. Blur nimesikin toisen albuminsa kuvaavasti: Modern Life is Rubbish, eli moderni elämä on roskaa.

1990-luvun alun Britanniassa menneisyyteen haikailevaa populistista agendaa ajoivat muusikot, eivät poliitikot.

Populismin tarkoituksena on näennäisesti yhdistää esimerkiksi kokonainen kansakunta. Todellisuudessa kyse on enemmänkin vahvojen jakolinjojen piirtämisestä. Vaikka brittipop todella yhdisti tiettyä kansanosaa, se myös loi eroja. Vastakkain olivat esimerkiksi työväenluokka ja keskiluokka, poikien kulttuuri ja feminismi, menneisyys ja tulevaisuus, Britannia ja Amerikka, grunge ja brittipop, työväenpuolue ja konservatiivit.

Ilmiö oli vahvasti nationalistinen, ja bändit kommentoivat luokkayhteiskuntaa erityisesti haastatteluissa. Oasis puhui perinteisen työväenluokan puolesta ja avoimesti halveksi keskiluokkaista Bluria. 

Luokkasodan ytimeen osui historian epätodennäköisin poptähti Jarvis Cocker yhtyeensä Pulpin kanssa. Brittipopin teemalauluksi noussut Common People kertoo kreikkalaisesta rikkaan perheen tyttärestä, joka haluaa tietää, kuinka brittiläiset tavalliset ihmiset elävät. Cocker kritisoi ajatusta laulussa huomauttamalla, että naisella on aina mahdollisuus jättää “tavallisen ihmisen” todellisuus, koska hänellä on rahaa. Tavallisille ihmisille se ei ole vaihtoehto.

Brittipopin nationalismi tiivistyi Britannian lipun, eli union jackin uudelleenbrändäykseen. Brittipop-manian kynnyksellä, vuonna 1992 Morrissey oli aiheuttanut mediakohun kääriytymällä Finsbury Parkin keikallaan Britannian lippuun. Shokeeraamisen mestaria syytettiin rasismista ja natsien kanssa flirttailusta, sillä union jack yhdistyi vielä niin vahvasti äärioikeistoon. 

Kuitenkin jo seuraavana vuonna sama lippu aloitti koko brittipop-ilmiön.

Kun Select-lehden huhtikuun 1993 numeron kanteen kuvattiin Sueden Brett Anderson, hänen taakseen päätettiin lisätä Britannian lippu. Anderson suuttui kansikuvan nähtyään, mutta tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi, kun brittipop-bändit yhdistettiin Britannian väreihin. Parin kuukauden päästä Oasiksen demon kannessa komeili union jack pyörteeksi muokattuna, ja Noel Gallagher hankki myöhemmin kuuluisan union jack -kitaransa. Parin vuoden päästä Spice Girlsien Geri Halliwell esiintyi union jack -minimekossa. 

 

BRITTIPOPIA ON jälkeenpäin kritisoitu siitä, että se oli hyvin valkoista, englantilaista ja miehistä. 

Vaikka Oasiksen menestys oli verrattavissa The Beatlesiin, Oasis ei koskaan ollut samanlainen liberaali voima kuin Liverpoolin kvartetti. The Beatlesin kiertuevuosista kertovassa uudessa Eight Days a Week  – The Touring Years -elokuvassa kerrotaan, kuinka yhtye päätti, ettei soita yhdysvaltalaisilla areenoilla, jos niillä harjoitetaan rotuerottelua. The Beatlesin keikoilla moni nuori tunsi ensimmäistä kertaa elämässään yhteenkuuluvuutta toisen väristen ihmisten kanssa. 

Oasis puolestaan nosti valkoisten miesten lad- eli poikien kulttuurin kunniaan ja vahvisti suuntaansa etsivien nuorten miesten itsetuntoa. Naisia oli käytännössä vain kahdessa yhtyeessä, Elasticassa ja Sleeperissä, tummaihoisia ei yhdessäkään.  Vain Sueden Brett Anderson erottui homogeenisestä joukosta pelaamalla androgyynillä ulkonäöllään ja biseksuaalisuudellaan.

Brittipopilla ratsastaessaan myös New Labour teki itsestään valkoista, miehistä ja englantilaista. Puolue ei yrittänyt tavoitella Britannian vähemmistöjä, ja Blairin hallituksen ensimmäisiä tekoja oli yksinhuoltajien, eli käytännössä naisten, tukien leikkaaminen.

The best there was, the best there is and the best there ever will be! julisti Oasis Be Here Now’n kuvauksissa päivänä, jolloin Tony Blair voitti vaalit. Kuva: Oona Lohilahti Jill Furmanovskyn näyttelystä Manchesterissa

 

BRITTIPOPIN KULTAKAUDELLA Labourilla oli epävirallinen brittipop-virkamies, joka vastasi puolueen yhteyksistä musiikkimaailmaan. Musiikkiteollisuus haluttiin mukaan kampanjaan, koska Labour tarvitsi vaaleissa nuorten ääniä. 

Kampanjansa aikana Blair käytti puheissaan ilmaisuja, jotka hän oli ottanut suoraan vallalla olevasta ilmapiiristä. Hän halusi Britannian olevan taas nuori maa, jolla on yhteinen tarkoitus.

Blairin asemasta kertoo se, että oppositiojohtajana vuosina 1994–1996 hänet nähtiin useissa musiikkigaaloissa sekä vieraana että palkinnon jakajana. Yhdessä puheessaan Blair sanoi rock’n’rollin olevan tärkeä osa sekä brittiläistä kulttuuria että elämäntapaa. Jokainen muusikko Bonosta Noel Gallagheriin halusi käydä tervehtimässä uutta tähtipoliitikkoa.

Blairin kaveeraus rocktähtien kanssa kävi alkuhuuman jälkeen kiusalliseksi. Koko brittipop-luokka oli perusteellisen vieroituksen tarpeessa viimeistään vuoden 1996 jälkeen, minkä takia heidän käytöksensä alkoi olla liian arvaamatonta tulevalle pääministerille.

 

MUUSIKOILTA HALUTTIIN neuvoja siitä, miten Labour voisi vedota paremmin nuoriin. Blair pyysi apua ensimmäisenä Damon Albarnilta, jolle drinkkien juominen työväenpuolueen johtohenkilöiden kanssa oli aluksi hienoa ja jännittävää. Hän ymmärsi kuitenkin pian, ettei hän voi voittaa yhteistyöstä mitään. Ennen vaaleja Albarn oli onnistunut kyllästymään kaikkeen. Hän puhui mediassa kyynistyneesti Labouria vastaan ja kritisoi jopa itseään siitä, että oli joskus tahtonut olla niin kuuluisa kuin on mahdollista.

Parhaan ja uskollisimman ystävän Blair sai lopulta Oasiksen löytäjästä, Creation Recordsin perustajasta Alan McGeestä. McGee oli ollut pari vuotta poissa kuvioista sen jälkeen, kun hän melkein tappoi itsensä huumeilla. Innostus Labourin auttamiseen saattoi kummuta halusta korvata menetetyt vuodet.

Muusikoita kehotettiin kertomaan haastatteluissa, että he aikovat äänestää Labouria seuraavissa vaaleissa. Brittipop-huuman harjalla Albarn ja Noel Gallagher olivatkin Labourille avuksi. Pahasti päihtynyt Noel Gallagher piti vuonna 1996 musiikkigaalassa voittopuheen, jossa hän julisti, että “tässä huoneessa on seitsemän ihmistä, jotka antavat tämän maan nuorisolle hieman toivoa. He ovat minä, (Liam), Bonehead, Guigsy, Alan White, Alan McGee ja Tony Blair.”

Kun vaalit lähenivät, Alan McGee alkoi toimia. Labourille luovutettiin Oasiksen platinalevy näyttävästi median ollessa paikalla. Tilaisuuden viesti oli: Oasis tahtoo konservatiivit ulos ja Labourin hallitukseen. Lehtiartikkelissa McGee puolestaan totesi, että Tony Blair voi tehdä brittiläiselle politiikalle saman kuin hänen Creation Records teki brittiläiselle musiikille muun muassa löytämällä Oasiksen.

 

HISTORIATIETOISUUDESTAAN HUOLIMATTA brittipop kaatui siihen, mihin monet muutkin ovat kaatuneet: omaan ylimielisyyteensä, itsensä toistamiseen ja huumeongelmiin. Vuosina 1996–1997 julkaistut brittipopalbumit olivat Sueden Coming Upia lukuunottamatta pettymyksiä. Blur julkaisi aiempia synkemmän Blur-albumin, Pulp listakärjestä kauaksi jääneen This is Hardcoren ja Oasis tasapaksuksi tuomitun Be Here Now’n. Jo edellisenä vuonna Oasiksen megakeikat Knebworthissa olivat antaneet varoituksen tulevasta. Mitä maailman suurimpien konserttien jälkeen voisi enää saavuttaa?

Samaan aikaan Spice Girls oli alkanut levittää hyvin toisenlaista sanomaa ja voimaannuttaa valkoisten miesten sijaan nuoria naisia. Radioheadin OK Computer muutti tuhansien ihmisten elämän vuonna 1997, ja Robbie Williamsin Angels valtasi listat samana vuonna.

Brittipopissa oli kyse menneisyyden kierrättämisestä, ei tulevaisuuden keksimisestä. Erityisesti Radiohead ja Spice Girls tarjosivat kuulijoilleen uuden maailman, minkä vuoksi huumeiden turruttamilla aisteilla tehdyt brittipop-albumit eivät enää innostaneet entiseen tapaan. Kaiken lisäksi maan ilmapiiri muuttui kesällä 1997, kun prinsessa Diana kuoli. 

Uusi musiikki oli todellinen syy sille, miksi brittipopin kauden voi sanoa loppuneen vuonna 1997. Symbolisen päätöksen sille antoi Tony Blairin nouseminen pääministeriksi toukokuussa 1997. Se oli huumaa ja positiivisuutta täynnä olleiden vuosien huipennus. Samanlaista musiikkiteollisuuden ja puolueen välistä yhteistyötä ei ole nähty sen jälkeen. Ehkä muusikot ymmärsivät, että tällaisesta suhteesta hyötyvät loppupelissä pelkästään poliitikot. 

New Labourin kampanjassa auttaneita muusikoita kutsuttiin vielä juhlimaan voittoa Downing Street 10:een. Labouria vastaan kääntynyt Damon Albarn katsoi parhaaksi olla menemättä kutsusta huolimatta.

Noel Gallagher ja Alan McGee puolestaan ikuistettiin kuviin, joissa musiikkibisneksen kirkkaimmat tähdet näyttävät olevan matkalla täysin vääriin juhliin. Tunnelma Downing Streetillä vahvisti asetelman.

Heidän tehtävänsä New Labourin tarinassa oli ohi.

 

Miltä Britannian hullaannuttanut brittipop kuulostaakaan? Kuuntele Oonan brittipop-suosikkien lista, johon on valittu kappaleita vuosilta 1993—1997.

Lähteet

John Harris — The Last Party

Jeremy Gilbert Britpop and Blairism

Live Forever: The Rise and Fall of Britpop -dokumentti 

Guardian – Britpop: a cultural abomination that set music back

Guardian – Forget Cool Britannia – we should reclaim the subversive spirit of 1994

Guardian — Sing When You’re Winning 

Guardian – Britpop and Kurt Cobain 20 years on – don’t look back in anger

Tervemenoa Kekkonen ja Mannerheim – teatterilavoille kaivataan politiikan tämän hetken haasteita

LINDA LAINE
KULTTUURIKUUKAUSI

dsc_0246

Mennyt vuosi oli täynnä poliittista teatteria Tampereen delfiinien salasiirrosta pääministeri Sipilän kiukunpuuskiin ja vaalivoittaja Trumpin töräytyksiin. Vuosi oli erityisen antoisa poliittisista aiheista ammentavalle näyttämötaiteelle. Valtablogi kokosi yhteen vuoden suurimmat inspiraation lähteet.

 

Viime kesänä saimme todistaa, miten europarlamentaarikko Paavo Väyrynen sovitti päähänsä kaljua ja muuntautui presidentti Urho Kekkoseksi. Keminmaan lisäksi Kekkonen marssi viime kesänä teatterin lavalla myös ainakin Imatralla, Lopella ja Paltamossa. Toinen ikoninen hahmo Mannerheim puolestaan saapasteli sisälavoilla esimerkiksi Helsingissä.

Ikävä tosiasia on, että useimmat lavoilla esitetyt poliitikot ovat kuolleita, eikä näiden sankarihahmojen elämän ja tekojen ruotiminen muuta yhteiskuntaamme mitenkään.

Elävät poliitikot ja heidän politiikkansa ovat aihealueita, joihin yllättävän harva ohjaaja tai käsikirjoittaja kajoaa. Poikkeuksia löytyy, mutta harmillisen vähän. Eniten julkisuudessa on viime vuosina pyöritelty ohjaaja Susanna Kuparisen Valtuusto- ja Eduskunta-trilogioita, joista viimeisin nousi jälleen julkisuuteen Yle-kohun jälkimainingeissa.

Suomalaista poliittista satiiria puolestaan hallitsevat tällä hetkellä Helsingin Sanomien Uutisraportti ja Ylen Noin viikon uutiset. Vastaavanlainen sisältö toimii myös lavalla. Ja jos jotain olemme oppineet ensi keväänä kahdeksannelle kaudelle ponnistavasta Putous-sarjasta, se on, että viikossa ehtii toteuttaa vaikka mitä.

Politiikalle ja poliitikoille ei ole kuitenkaan pakko nauraa. Epäusko, tuohtumus ja ihastus ovat myös sallittuja tuntemuksia.

 

LUOTTAMUSPULA. Sosiaalinen media julisti, että vuosi 2016 oli hirveä ja toi mukanaan vain kuolemaa. Tällä viitataan etenkin rakastettujen julkisuuden hahmojen, kuten David Bowien, Alan Rickmanin ja Carrie Fisherin kuolemiin. Heidän lisäkseen viime vuosi näyttää tappaneen myös tavallisen kansan luottamuksen poliitikkoihin.

Financial Times julisti viime juhannuksena kauhistuttaneen brexitin maskien takaa näytellyksi kabukiksi viitaten japanilaiseen teatterimuotoon, jossa miehet esittävät kaikki roolit ja kätkevät omat kasvonsa. Brittiläinen käsikirjoittaja James Graham on jo tarttunut brexitin tarjoamaan dramatiikkaan ja kirjoittanut The Guardianille näytelmän Strong Exit, jossa poliitikot hikoilevat lontoolaisessa bunkkerissa valmiina ottamaan käyttöön 50. artiklan ja eroamaan lopullisesti EU:sta.

Seuraavaksi Graham kirjoittaa brexitistä televisiodraaman, jossa hän ruotii kansanäänestyskampanjaa ja syitä, jotka johtivat EU-eron kannattajien voittoon.

Vallanpitäjät kärsivät viime vuonna luottamuspulasta myös Italiassa. Britannian eronnut pääministeri David Cameron sai seurakseen italialaisen kollegansa Matteo Renzin, joka niin ikään luopui tehtävästään pieleen menneen kansanäänestyksen jälkeen.

Suomalaispoliitikoillakaan ei ole syytä tuulettaa. Viime heinäkuussa julkaistujen tutkimustulosten mukaan suomalaisista vain kymmenisen prosenttia luottaa poliitikkoihin. Iltalehden teettämän tuoreen kyselyn mukaan jopa 48 prosenttia äänestäjistä toivoo, että Sipilän hallitus kaatuu. Syitä voidaan hakea esimerkiksi hallituksen leikkauspolitiikasta tai Terrafame-farssista, jossa kaivokseen on kerta toisensa jälkeen syydetty satoja miljoonia euroja. Kun tehdas vielä kantoi nimeä Talvivaara, sen vaiheista tehtiin scifi-näytelmä, joka kiersi ympäri Suomea.

 

VALHEET. Kiinteistömoguli ja Yhdysvaltojen tuleva presidentti Donald Trump valehteli kampanjansa aikana niin paljon, että siihen ehti jo kyllästyä. PolitiFact-sivusto vertasi niin Trumpin kuin hänen vastaehdokkaansa Hillary Clintonin väittämiä faktoihin, ja Trump voitti valehtelutilaston reippaasti. Clinton puolestaan sortui varsin usein puolitotuuksiin.

Trump muun muassa väitti, että Yhdysvaltojen rikollisuus on kasvussa, useissa Clintonin voittamissa osavaltioissa tehtiin vaalivilppiä ja nykyinen presidentti Barack Obama perusti Clintonin tuella Isis-terroristijärjestön.

Valheiden lisäksi Trump kohautti myös törkeydellään. Hän haukkui naisia, vammaisia ja eri etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä ja sieti varsin vähän itseensä tai lähipiiriinsä kohdistunutta kritiikkiä. Trump jakoi marraskuussa tuohtumustaan Twitter-yleisölle, kun miehen tuleva varapresidentti Mike Pence sai osakseen buuauksia teatteriesityksen aikana New Yorkissa.

Suomessa poliitikot harvemmin valehtelevat päin naamaa. Sen sijaan he puhuvat ympäripyöreää poliitikkokieltä, joka on pullollaan kielikuvia ja vertauksia, jotka eivät tarkoita mitään. Viime maaliskuussa kielikuvan käytöstä sai kärsiä pääministeri Juha Sipilä, joka kommentoi kilpailukykysopimuksen etenemistä kuuluisalla lauseella: toivottavasti tulppa lähtee paatista ja päästään eteenpäin. Myöhemmin Sipilä sai selitellä, ettei suinkaan toivonut kiky-paatin uppoamista.

Ongelmia oli viime vuonna myös puolustusministeriössä. Sielläkään ei ollut kyse suoranaisesta valheesta, vaan huonosta viestinnästä. Milloin yllätyksenä tulivat Yhdysvaltain hävittäjien tulo Rissalaan tai panssarivaunujen saapuminen Niinisaloon.

 

POLIITTINEN EPÄKORREKTIUS. Toisin sanoen täysi idioottimaisuus. Filippiineillä presidentin virkaan viime kesänä noussut Rodrigo Duterte päihittää tökeröillä lausunnoillaan Trumpin mennen tullen. Presidentti Duterte on ehtinyt haukkua Obamaa huoranpenikaksi, uhannut maansa lähtevän YK:sta ja oikeuttanut tuhansien ihmisten surmaamisen ilman oikeudenkäyntiä vertaamalla tekoa holokaustiin.

Duterte pyysi Obamalta myöhemmin anteeksi ja väitti YK-lausuntonsa olleen vitsi. Huumesotaansa presidentti ei ole kansainvälisen yhteisön ja ihmisoikeusjärjestöjen lukuisista pyynnöistä huolimatta lopettanut. Lähes 6000 ihmisen kerrotaan kuolleen poliisien käsissä epäselvissä olosuhteissa.

Duterte kohautti viimeksi joulukuussa, kun hän kertoi tappaneensa rikoksista epäiltyjä toimiessaan Davaon pormestarina ennen presidentin uraansa. Hän myös ilmoitti heittävänsä korruptoituneet virkamiehet alas helikopterista pääkaupunki Manilan yllä. Näin hän pröystäili tehneensä aiemminkin.

Duterten tukijat ovat useaan otteeseen sanoneet, että presidentin puheet on otettava vakavasti, muttei kirjaimellisesti.

Epäkorrektius osataan myös Euroopassa. Äärioikeistot kautta mantereen ovat kunnostautuneet etenkin maahanmuuttoa vastustavissa lausunnoissa. Kansallinen rintama -puoluetta johtava ranskalaispolitiikko Marine Le Pen vaati joulukuussa, että oikeus ilmaiseen koulutukseen ja terveydenhoitoon poistetaan laittomasti maassa olevilta siirtolaisilta ja niiltä maahanmuuttajilta, jotka eivät maksa veroja. Le Penin uskotaan pääsevän toiselle kierrokselle Rankan ensi kevään presidentinvaaleissa.

Maahanmuuttokriittinen Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD) on puolestaan vahvistanut asemiaan Saksassa. Maassa käydään liittopäivävaalit ensi syksynä. AfD:tä luotsaava Frauke Petry sanoi viime tammikuussa, että poliisien pitäisi saada lupa ampua maahan laittomasti pyrkiviä siirtolaisia, jos tarve vaatii.

Tätä äärioikeiston sanataidetta vastaan on käynyt muun muassa berliiniläinen Schaubühne Theatre, jonka FEAR-näytelmä sai AfD:n edustajan vaatimaan näytelmän hyllyttämistä.

Sekä Kansallista rintamaa että AfD:tä yhdistävät paitsi naisjohtaja myös vahva EU-kriittisyys.

Suomessa poliittinen epäkorrektius yhdistetään yleensä perussuomalaisten puhetapaan. Viime vuonna syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaa saivat esimerkiksi kansanedustaja Teuvo Hakkarainen  sekä kansanedustaja Lea Mäkipään avustajana toimiva Terhi Kiemunki, joka itse pyysi poliisia tutkimaan, onko hän syyllistynyt rikokseen. Kiemunki sai tuomion ja 450 euron sakot. Hakkaraisen tilanteen käsittely on kesken.

 

NYKYPOLITIIKASSA on kaikki ainekset viihdyttäviin ja ravisteleviin esityksiin. Taiteen avulla voidaan myös nostattaa kansalaisten mielenkiintoa politiikan seuraamiseen. Vallanpitäjien vetäminen mukaan teatteriin voidaan nähdä myös vastavetona sille, että poliitikoista näytti viime vuonna tulleen pikemminkin tosi-tv-tähtiä kuin vakavasti otettava valtion ohjastajia.

Jos kuitenkin katsot lavalla mieluummin Mannerheimia tai Kekkosta, ei hätää. Suomen satavuotisjuhlavuoden kunniaksi marsalkasta tehdään ainakin ooppera

Kantaa ottavat sarjakuvat ovat portti koviin uutisiin – Valtablogi kokosi viisi faktaa nykypäivän vaikuttavista kuvituksista

KARLA KEMPAS

KULTTUURIKUUKAUSI

Kuva: Wikimedia Commons

Tiesitkö, että smurffit olivat Belgian kieliriidan vertauskuva? Tai, että Suomessa on lakkautettu kokonainen lehti pilakuvien vuoksi. Valtablogi selvitti, mitä vaikuttaville kuvituksille kuuluu nyt.

 

Poliittiset pilapiirrokset, kantaa ottavat sarjakuvat ja vaikuttavat kuvitukset. Englanninkielinen sana “cartoon” suomennetaan usein pilapiirrokseksi, mutta ilmiö on käännöstään laajempi.

Miksi taiteenmuotoa kutsuukaan, tulee mieleen sanomalehtipaperin haju, isopäiset karikatyyrihahmot ja nasevat päivänpolitiikkaa kommentoivat sutkaukset. Joskus vitsi menee ohi, jos ei ole pysynyt mukana uutistapahtuman jokaisessa käänteessä.

Jos mielikuvasi poliittisista pilapiirroksista on edellä kuvatun tapainen, et ole väärässä. Kantaa ottavat kuvitukset ovat silti paljon muutakin.

Kuvitukset kärjistävät, liioittelevat, ironisoivat ja käyttävät hyväkseen vertauskuvia, olettamuksia ja mielikuvia. Ne nauravat vallakkaille ja rikkaille ja niillä on kätevä tökätä poliittisiin ja sosiaalisiin herhiläispesiin.

Onnistunut poliittinen piirros herättää katsojassaan halun sanoa “tismalleen”.

Valtablogi kokosi muutaman tiedonmurun muuttuvasta taiteenmuodosta.

 

 

Perinteisessä mediassa näkymättömät saavat kuvansa esiin sosiaalisessa mediassa

 

Kun arvostetun talouslehti The Economistin pilakuvissa esiintyvät usein keski-ikäiset rikkaat miehet, joilla on valtaa, Instagramin poliittisissa kuvituksissa kuuluu etenkin nuorten naisten ääni.

Huumorin suunta on erilainen. Kun sanomalehdissä vitsin kohteena on usein kuvituksen aihe, Instagramin vaikuttavissa kuvituksissa kuvan kohde kouluttaa, opastaa, pohtii tai jopa voimaannuttaa katsojaansa. Aiheet vaihtelevat arkielämän ongelmista yhteiskunnalliseen kritiikkiin.

Sana pilakuva harvoin kuvaa näitä piirroksia, mutta halu vaikuttaa ja kiinnittää huomiota epäkohtiin on kuvituksissa läsnä.

Anonyymi taiteilija @ambivalentlyyours piirtää silmiään pyörittelevistä hahmoja ja ottaa kantaa mielenterveyteen ja tasa-arvoon liittyviin aiheisiin. Yllä näkyvässä twiitissä hän viittaa keskusteluun siitä, että seksuaalisen väkivallan uhreja ei usein uskota, vaikka he kertoisivat kokemastaan.

Ruotsalainen Bim Eriksson on itseään ”graafiseksi aktivistiksi” kuvaileva sarjakuvataiteilija. Hän on kommentoinut sarjakuvillaan esimerkiksi Yhdysvaltojen seuraavan presidentin Donald Trumpin naisvihamielisiä puheita. Yllä näkyvässä kuvassa hän käsittelee maailmantuskaa.

Australialainen Joanna Thangiah piirtää naisia, joilla on on raskausarpia, ihokarvoja ja rutkasti itsevarmuutta. Thangiahin värikkäät naishahmot puhuvat kehonkuvasta ja seksuaalisestä häirinnästä.

 

Sarjakuva on valjastettu journalismin työkaluksi

 

Mitä sarjakuvia olet lukenut viimeaikoina?

No. Modesty Blaiseja, Fingerporia ja New York Timesin Viimeisen puhelinsoiton.

Vaikka sarjakuvajournalismi on varsin harvinainen tapa kertoa tositarinoita, siihen ovat lähteneet mukaan myös muutkin kuin pienet ja kokeilunhaluiset verkkojulkaisut. Yhdysvaltalaisen median kruununjalokivenä pidetty New York Times on julkaissut kuolemaan tuomittujen vankien kokemuksista kertovan artikkelisarjan, jossa tarinaa etenee kuvittajan kokemusten kautta.

Myös Chicago Reader kokeili sarjakuvajournalismia jutussa, jossa lukijalle kerrotaan, kuinka selviytyä ammuskelusta.

Sarjakuvajournalismi vie ajatuksen hitaasta journalismista aivan uusiin korkeuksiin. The Economist kirjoitti lokakuussa toimittaja Sarah Gliddenistä, joka teki sarjakuvakirjan pakolaisilta saatuihin haastatteluihin pohjautuen. Rolling Blackouts -kirja julkaistiin vasta tänä vuonna eli noin kuusi vuotta sen jälkeen, kuin Glidden haastatteli pakolaisia Lähi-idässä.

Eli aivan lähiaikoina on varmaan turha odottaa saada päivittäisiä uutisiaan sarjakuvamuodossa.

 

Kuva välittää sanoman yli kielirajojen

 

Sosiaalisessa mediassa sarjakuvatyyliset kuvitukset ovat myös tapa saavuttaa yleisöjä yli kielirajojen. Esimerkiksi terrori-iskujen jälkeen sosiaalisessa mediassa onkin liikkunut usein piirroksia, joita ymmärtääkseen ei ole tarvitse sanakirjaa. Myötätunnon ja surun ilmaisut ovat universaaleja.

Aikakauslehti Independent kokosi Pariisin iskujen jälkeen parhaita piirroksia tähän juttuun.

Ehkä ikonisin on tämä kuvittaja Jean Julienin yksinkertainen kuva, joka levisi iskujen jälkeen sosiaalisessa mediassa.

 

Peace for Paris

Kuva, jonka Jean Jullien (@jean_jullien) julkaisi

 

Sarjakuvissa on myös otettu kantaa kieliongelmiin.

Nettilehti Politicon mukaan luomistaan smurffeista tunnettu belgialainen sarjakuvataiteilija Peyo käytti sinisiä olentojaan kuvatakseen Belgian jakoa kahteen kielialueeseen. Pohjoisessa puhutaan hollantia ja etelässä ranskaa.

Vuonna 1972 julkaistussa sarjakuvassa Schtroumpf Vert et Vert Schtroumpf Peyo käsitteli eri kieliryhmiin kuuluvien smurffien riitaa siitä, mitä ”smurffata” todella tarkoittaa. Smurffien viesti jäi ehkä kielimuuriin, sillä kielipolitiikka on 2000-luvullakin johtanut Belgiassa hallituskriisiin.

 

Sarjakuvia on sensuroitu myös Suomessa

 

On melkein kaksi vuotta siitä, kun aseistetut miehet hyökkäsivät satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa ja ampuivat useita toimittajia. Nykyään satiirisista piirroksista onkin vaikea puhua mainitsematta Charlie Hebdo -iskuja.

Iskut eivät silti jääneet viimeisiksi piirtäjiä vastaan kohdistuneiksi ylilyönneiksi.

Esimerkiksi Turkissa ja Iranissa pilapiirtäjiä on viime vuosina vangittu työnsä vuoksi. Vaikka Suomessa on viime aikoina Yle-kohun jälkimainingeissa keskusteltu sananvapaudesta jopa huolestuneesti, tuntuu älyttömältä ajatella, että satiiriset piirrokset voisivat suututtaa suomalaisia päättäjiä niin, että tulisi seurauksia.

Aina näinkään ei ole ollut.

Suomalaisia pilapiirroksia tutkinut Marja Ylönen kertoo Mitä pilapiirros kertoo Suomen historiasta -artikkelissaan, että 1800-luvun lopussa Suomessa lakkautettiin kokonainen pilailulehti Matti Meikäläinen, koska se kritisoi Venäjää liian voimakkaasti.

 

Pilakuvat kukoistavat vaikeina aikoina

 

Vuodenvaihde lähestyy. Tänä vuonna sosiaalisessa mediassa väitellään siitä, oliko vuosi 2016 kamalin ikinä. Siihen tarkemmin kantaa ottamatta, Valtablogi myöntää, että ainakaan satiirintekijöiltä ei ole puuttunut aihetta tänä vuonna. Maailmanpolitiikan suuret yllätykset kuten Donald Trumpin vaalivoitto ja Britannian EU-eroa kannattavien kansanäänestyksen tulos ovat innoittaneet useita sarjakuvataitelijoita.

Politico kokosi vuoden parhaat poliittiset pilapiirrokset tänne.

Pilapiirrosten historiasta kirjoittaneen Robert Philippen mukaan pilapiirrostaide on parhaimmillaan kriisiaikoina, kun valtioiden sisällä kuohuu ja maailma tuntuu muuttuvan hallitsemattoman nopeasti.

Siispä Valtablogi toivookin ensi vuodelle erityisen haukotuttavaa satiiria ja hampaattomia pilapiirroksia.

Tervetullut meille aina – kiitos Guggenheim 2010–2016

VEERA TEGELBERG

KOLUMNI

dsc_1048-2

Opetus- ja kulttuuriministeriö valmistelee valtion tuen jakokriteerien muokkaamista. Voisiko vaikkapa punkyhtye Perseenpyyhkijät saada valtion rahaa aluepoliitiikan nimissä? Kuva: Veera Tegelberg

Guggenheimin säätiön kuusi vuotta kestänyt Helsinki-ristiretki oli kulttuuriteko. Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi voidaan nyt käydä keskustelua siitä, miten Suomessa tehtävälle kulttuurille saataisiin enemmän rahaa.

 

Amerikkalainen Solomon R. Guggenheimin säätiö on tuonut suomalaiseen kulttuurikeskusteluun tarvittavan tuulahduksen. Säätiölle pitäisi vähintään myöntää jokin tunnustus, kuten Helsingin kulttuuriteko -palkinto.

Vaikka säätiö ei näillä näkymin ole tuomassa kaupunkiin omaa museotaan, toi se Suomeen vireää, yhteiskunnallista keskustelua. Sinnikkään valloitusretken ansiosta esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston marraskuun lopussa käydyssä kokouksessa riitti säpinää. Harvoin mikään valtuusto Suomessa keskustelee intohimoisesti kulttuurista yli viiden tunnin ajan.

Guggenheimin ansiosta suomalainen kansallisidentiteetti nousi ihastuttavasti esiin juuri Suomen 100-vuotisjuhlien kynnyksellä. Museota vastustanut kulttuuriväki, poliitikot ja tavalliset kansalaiset korostivat, miten Suomessa tehdään ja esitellään jo nyt laadukasta taidetta.

Amerikkalaissäätiön hankkeen uskotaan osaltaan vauhdittaneen suomalaismuseoita vuonna 2016 huipputuloksiin, mikä näkyi muun muassa Museokortin kasvaneena käyttönä.

Guggenheim vahvisti siis sekä suomalaisten itseluottamusta että maan museoiden tilannetta.

 

TERAPEUTTISEN ITSETUTKISKELUN LISÄKSI Guggenheim-vänkäys herätti keskustelun siitä, edesauttaako museon rakentaminen julkisella rahalla tavallisia suomalaisia, vai voisiko rahan käyttää toisin.

Museon rakentaminen ja toiminnan ylläpitäminen olisivat vaatineet yli 230 miljoonaa euroa julkista rahaa, josta osa olisi tullut valtiolta ja osa Helsingin kaupungilta. Suurin osa olisi mennyt pelkän museon rakentamiseen.

Summa on mittava, sillä se on puolet siitä, mitä opetus- ja kulttuuriministeriö vuosittain käyttää taiteen ja kulttuurin edistämiseen.

 

SUOMEN 100-VUOTISJUHLIEN LÄHESTYESSÄ on paikallaan kysyä, minkälainen kulttuuri ansaitsee rahaa. Hallitus on määritellyt yhdeksi tukensa jakoperusteeksi osallisuuden lisäämisen.  Rahoituksen jakoperusteen tavoitteena on, että: “Osallisuus kulttuuriin lisääntyy ja eri väestöryhmien erot osallistumisessa kaventuvat.”

Se, että valtio tavoittelee osallisuuden lisäämistä, ei toki tarkoita, että vaikkapa kuntien pitäisi pyrkiä samaan päämäärään. Osallisuuden ja siten hyvinvoinnin tuottaminen kuulostaa kuitenkin erinomaiselta perusteelta, jos taloudelliselle sijoitukselle halutaan saada vastinetta.

Myös Guggenheimia perusteltiin nimenomaan hyvänä sijoituksena, mutta hyöty olisi tullut suomalaisille pikemminkin välillisesti, kun turistit olisivat kantaneet Helsinkiin rahaa. Jos yhteisöllisyyttä korostettaisiin tuen jakamisperusteena, rahaa sijoitettaisiin kansalaisopistoihin ja ruohonjuuritason yhdistyksiin, jotka tanssittavat, laulattavat, naurattavat ja itkettävät ihmisiä ympäri Suomea vuodesta toiseen.

Ensi vuosi voi olla käänteentekevä suomalaisen kulttuurin rahoituksen kannalta, sillä valtion kulttuuriin ja taiteeseen jakaman rahoituksen jakoperusteita ollaan osin muuttamassa. Asiaa pohtivan työryhmän pitäisi esitellä suuntaviivoja alkuvuoden aikana. Esillä on ollut ajatus, että henkilökunnan määrällä olisi yhä vähemmän merkitystä saatavan summan kokoon.

”Tässä juuri piilee kulttuurin talouskeskustelun kipupiste: pitäisikö kulttuurin tuottaa rahaa vai esimerkiksi hyvinvointia?

 

JAKOSYSTEEMIN KÄÄNTÖPUOLI ON, miten Suomen suurimpien kulttuuritoimijoiden, kuten Helsingin Kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin, kaupunginorkesterien tai kaupunkien taidemuseoiden, rahoitus ja toiminta turvataan, jos niiden julkinen rahoitus vähenee.

On mielenkiintoista nähdä, millaisia rahoitusperusteita työryhmä esittää. Esimerkiksi yhteisöllisyyden tuottamista on vaikeaa mitata tai taulukoida luotettavasti ja reilusti. Tuen jaossa olisi hyvä huomioida esimerkiksi alueellinen merkitys, sillä nyt iso osa valtion rahasta jää pääkaupunkiseudulle.

Ympäri Suomea tehdään yhteisöjä liikkeelle laittavaa kulttuurityötä vuodesta toiseen talkoovoimin. Se on kuorolaulua, kuvataidetta, teatteria, tanssia, orkesterisoittoa, elokuvajuhlia, sirkusta ja kansanperinnettä, jolla on paljon enemmän merkitystä suomalaisille kuin vaikkapa Guggenheimilla. Rahallisesti tällaisen toiminnan arvo on pieni, mutta ei sitä rahalla voikaan mitata.

Tässä juuri piilee kulttuurin talouskeskustelun kipupiste: pitäisikö kulttuurin tuottaa rahaa vai esimerkiksi hyvinvointia? Jos Suomi haluaa houkutella kulttuurituristeja, tarvitaan enemmän tapahtumia ja tarjontaa, joita ei muualta löydy. Se taas vaatii aikaa ja rahaa. Päämäärätietoista kehittämistä.

 

KIITOS GUGGENHEIMIN, suomalaisen kulttuurikeskustelun voi sanoa voivan tällä hetkellä paremmin kuin aiemmin. Hyvin alkanut keskustelu kaipaa uusia avauksia ja tekoja vuonna 2017.

Ja jos keskustelu näyttää hiipuvan, ei hätä ole tämän näköinen. Guggenheimin voi herättää aina uudestaan.

 

Kyllästyitkö jo joululauluihin? Valtablogi kokosi soittolistalle parhaat, kantaa ottavat biisit

TOIMITUKSELTA

Kuva: Oona Lohilahti

Olkaapa hyvät! Kulttuurikuukauden alkajaisiksi Valtablogin toimitus kokosi noin 1,5 tunnin kuuntelusession verran provosoivia, kantaa ottavia ja ajatuksia herättäviä kappaleita Spotify-listalle. Poimimme tähän postaukseen myös muutamien erityisen mielenkiintoisten lyriikoiden syntytarinoiden taustoja.

 

Ohio – Crosby, Stills, Nash & Young

Ohio on Neil Youngin säveltämä ja sanoittama protestilaulu Kentin osavaltioyliopiston vuoden 1970 verilöylystä, jossa kuoli neljä opiskelijaa ja haavoittui yhdeksän. Verilöyly alkoi Vietnamin sotaa vastustaneesta mielenosoituksesta, johon poliisi vastasi väkivaltaisesti.
Sanoitus syntyi, kun Young näki Life-lehden reportaasin tapahtuneesta.
Kappaleessa toistetaan sanoja “Tin soldiers and Nixon coming”. David Crosbyn mielestä se, että Young piti presidentti Richard Nixonin nimen lyriikoissa, oli rohkein juttu, mistä hän oli koskaan kuullut.

 

My Generation – The Who

My Generation julkaistiin vuonna 1965, ja se kuvailee 1960-luvun nuorison tunnelmia ja sitä, miten nuoret etsivät paikkaansa yhteiskunnassa. Maailma muuttui ja omien vanhempien elämä turhautti. Kuuluisa “Hope I die before I get old” -säe kiteyttää kokemuksen sukupolvien kuilusta.

 

Killing in the Name – Rage Against the Machine

Yhdysvaltalaisen yhtyeen Killing in the Name -biisin uskotaan viittaavan vuoden 1992 rotumellakoihin Los Angelesissa. Mellakat saivat alkunsa, kun poliisiväkivaltaa tallennettiin videokameralle. Kappaleen sanoissa otetaankin suoraan kantaa poliisiväkivaltaan. Vuonna 2012 Rage Against the Machinen kitaristi Tom Morello kielsi brittien euroskeptistä Ukip-puoluetta käyttämästä kappaletta julkisesti.

 


Standing in the Way of Control – The Gossip

Standing in the Way of Control näki ensimmäisen kerran päivänvalon 2000-luvun puolivälissä, jolloin Yhdysvaltojen presidentin virkaa piti hallussaan republikaani George W. Bush. The Gossipin laulaja Beth Ditto on kertonut laulun kertovan Bushin aikaisista kansalaisoikeuksien rikkomuksista, etenkin siitä, ettei tasa-arvoinen avioliittolaki edennyt Bushin aikana.

 

Hurricane – Bob Dylan

Bob Dylanin ja Jacques Levyn kirjoittama Hurricane kertoo Rubin “Hurricane” Carterin murhasyytteistä, joita pidettiin rasistisesti motivoituneina. Carter oli tummaihoinen.
Dylan kävi vankilassa tapaamassa Carteria. Hän keräsi myös rahaa esimerkiksi tukikonserttien avulla. Lopulta Carterin syytteet peruttiin, koska todettiin, että tuomio todellakin perustui rasistisille seikoille.

 

Sunday Bloody Sunday – U2

Sunday Bloody Sunday on U2:n vuonna 1983 julkaistun War-albumin avausraita. Laulun nimi viittaa Pohjois-Irlannissa 1970-luvulla tapahtuneeseen verilöylyyn, jossa brittisotilaat ampuivat 26 mielenosoittajaa. Verilöyly tunnetaan verisenä sunnuntaina tai verisunnuntaina. U2 esittää kappaletta yhä ja muistuttaa samalla ajasta, jolloin Irlanti oli se maa, joka tunnettiin pitkästä muistista ja terroriteoista.

And it’s true we are immune
When fact is fiction and TV reality
And today the millions cry
We eat and drink while tomorrow they die

 

The Wheel – PJ Harvey

Tänä vuonna julkaistu The Wheel kommentoi erityisesti PJ Harveyn kotimaan Britannian sotatoimia. Pyörät pyörivät, lapsia katoaa ja ihmisiä kuolee. Me vain katsomme vierestä. Katsomme heidän julkisia muistotilaisuuksia, mutta emme tee mitään. The Wheelin musiikkivideo on kuvattu Kosovossa Pristinassa.

 

Common People – Pulp

Common People kommentoi luokkaturismia, jossa rikkaammat saattavat glorifioida yksinkertaisen, köyhän elämäntavan, vaikka siinä ei ole oikeasti mitään juhlimisen aihetta. Laulun päähenkilö, rikas nuori nainen haluaa elää, kuten “tavalliset ihmiset”. Kappaleen kirjoittanut Jarvis Cocker huomauttaa sanoituksissa, että rikas nainen voi aina palata tavalliseen, rikkaaseen elämäänsä. Oikeasti köyhillä ei ole pakomahdollisuutta. Common People kertoo siitä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta valita. Sanoitukset perustuvat muuten tositapahtumiin, mutta laulun rikas nainen ei todellisuudessa halunnut harrastaa Cockerin kanssa seksiä.

 

A Change is Gonna Come – Sam Cooke

Sam Cooken A Change is Gonna Come julkaistiin ensin 1964 sinkun b-puolena, eikä se artistin elinaikana saanut laajalti huomiota. Myöhemmin etenkin erilaiset kansalaisoikeusliikkeet ovat ottaneet sen omakseen. Se on täysin ymmärrettävää, sillä toisin kuin monet muut protestilaulut Sam Cooken joutsenlaulu on protestilauluksi harvinaisen toiveikas.

It’s been a long time coming, but I know
A change is gonna come, oh yes it will

 

Hyviä kuunteluhetkiä!

EU-jäsenyys on parasta, mitä itsenäiselle Suomelle on tapahtunut

OONA LOHILAHTI

KOLUMNI
koli1

Kolin kansallispuisto oli Suomen ikonisimpia paikkoja  jo ennen itsenäisyyttä. Kuva: Oona Lohilahti 

 

EU ei ole vienyt Suomelta itsemääräämisoikeutta. Päinvastoin, monissa asioissa pieni valtio pystyy vaikuttamaan paremmin yhteisössä kuin yksin.

 

Huomenna 99 vuotta täyttävä Suomi on päässyt pidemmälle kuin moni vanhempi valtio. Maamme hätyyttelee kärkipaikkoja listauksissa, jotka mittaavat valtion edistyneisyyttä ja kansalaisten hyvinvointia. Suomella ei ehkä ole kymmentä euroviisuvoittajaa, maailmalla tunnettuja vaateketjuja tai YK:n pääsihteeriä, mutta pieneksi valtioksi maineemme on kiistämättä suuri.

2010-luvulla olemme ensisijaisesti eurooppalainen valtio, ja sen seurauksena myös ongelmamme ovat eurooppalaisia. Väestö ikääntyy, työttömyys pitkittyy ja yhteiskunnan etninen moninaistuminen aiheuttaa jännitteitä.

Populistit ympäri Eurooppaa ovat nyt löytäneet syyn näille eurooppalaisille ongelmille: sormi osoittaa itse EU:ta. Suomessa erityisesti perussuomalaiset ovat ehdottaneet ratkaisuksi EU-eroa, sillä “missä EU, siellä ongelma”. Byrokraattista, monimutkaista ja kaukaista EU:ta vastaan onkin helppo hyökätä yksinkertaisilla iskulauseilla.

“Otetaan kontrolli takaisin”-puhe tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Suomen pitää saada takaisin kaventunut suvereniteetti, eli maamme itsemääräämisoikeus.

Iskulause on simppeli, helppo ymmärtää. Se ei kuitenkaan kerro, miten EU:sta eroaminen pienentäisi Suomen työttömyysprosenttia tai panisi nuoret tekemään lapsia, jotta Suomen huoltosuhde ei romahtaisi. Tai miten EU on erottamaton osa ja yksi syy korkeaan elintasoomme ja kaikkiin mahdollisuuksiimme.

Se ei kerro, mitä kaikkea olemme saaneet sen tilalle, että emme joudu neuvottelemaan kahdenvälisiä kauppasopimuksia Kiinan kanssa.

Se ei myöskään kerro, että EU:sta eroaminen ei ratkaisisi mitään, koska esimerkiksi huoltosuhteen vinoutuminen ei johdu EU:sta.

SUVERENITEETIN PERÄÄN haikailu on suorastaan hassua, koska Suomen historiaa ei ole koskaan sävyttänyt erityisen vahva itsemääräämisoikeus.

Sotien loputtua maksoimme suuria sotakorvauksia, varoimme suututtamasta naapurimaata ja tasapainottelimme lännen lumon ja idän pelon välillä. Neuvostoliitto vaikutti Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan merkittävästi.

Tuloksena oli virallisesti puolueeton, mutta oikeasti suomettunut valtio. Itsenäisen valtion instituutioista huolimatta Suomi ei ollut täysin itsenäinen. Kuvaavaa on myös se, että vasta 1990-luvun alussa Suomen hallitukset alkoivat istua kautensa alusta loppuun ilman hallituksen hajoamista tai hajottamista kesken kauden.

Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Suomi sai tilaa hengittää ja päättää omasta suunnastaan. Lama-Suomessa länsi ja EU nähtiin ainoana oikeana talouskasvuun johtavana suuntana. Idän viennin romahtamisen jälkeen yhteismarkkinat toivatkin kasvua ja sen mukana myös hyvinvointia.

KUTEN POPULISTIT tietävät, unionin ideana on ottaa pala jäsenen itsemääräämisoikeutta ja siirtää päätöksentekoa valtioiden välisille ja ylikansallisille foorumeille.

Tästä on tullut populistien mantra. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että jotakin vain otetaan pois eikä mitään saada tilalle.

Ensimmäinen merkittävä tilalle saatu asia on se, että EU-jäsenenä Suomi pääsee osallistumaan koko maanosan päätöksentekoon ja vaikuttamaan sen kehitykseen. EU:ssa yhteisiä päätöksiä tehdään esimerkiksi järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista, eli niistä kysymyksistä, jotka ylittävät rajoja lupaa kysymättä. Euroopan sisäisten liikenneyhteyksien sekä lento- ja ruokaturvallisuuden parantaminen eivät hoidu yhden maan parlamentin päätöksillä.

Euroopan unionin kansalaisina perusoikeuksiimme kuuluu nykyään arkisina pitämiämme asioita: voimme tehdä työtä, liikkua, matkustaa, käydä kauppaa rajojen yli ilman pelkoa mielivaltaisista kustannuksista. EU:n ansiosta Suomen passi on yksi maailman vahvimmista. EU suojelee kuluttajaa, edistää naisten ja vähemmistöjen asiaa sekä parantaa tietoturvallisuutta.

Koska hyvinvoinnin kasvattaminen vähentää esimerkiksi radikalisoitumista ja työvoiman massaliikkeitä, unioni tukee köyhempiä jäsenmaita (tämän onnistumisesta voi olla montaa mieltä) ja on myös maailman toiseksi suurin kehitysavun antaja. Viimeistään pakolaiskriisin jälkeen kaikkien pitäisi ymmärtää se, että mitä paremmin muilla mailla menee, sitä paremmin myös Suomella menee.

Jotta tavoitteisiin päästään, tarvitaan yhteistyötä ja yhteistyölle pelisäännöt, joiden avulla kaikki hyötyvät ja tekevät oman osansa. Tarvitaan unioni, jolla on enemmän päätösvaltaa kuin YK:lla, ja jonka jäsenistö on tarpeeksi toistensa kaltainen, jotta samat päätökset sopivat riittävän hyvin jokaiseen maahan.

Nyt, kun populistit ja äärioikeistolaiset poliitikot nousevat ympäri Eurooppaa erityisesti unionin perustajamaissa, jäsenmaiden yhteinen tavoite ja käsitys hyvästä tulevaisuudesta on katoamassa.

Yhteisen politiikan ajaminen käy mahdottomaksi, jos kaikki turvaavat vain omia rajoja ja haluavat eri asioita.

POPULISTIT OSUVAT ohi myös silloin, kun he väittävät, ettei yksittäisellä jäsenmaalla ole valtaa unionin päätöksenteossa. EU-jäsenenä Suomella nimenomaan on enemmän valtaa kuin sillä on koskaan aiemmin ollut.

Suomi on vaatinut Kreikalta takuita velkaa vastaan, Belgian alue Vallonia esti juuri suuren kauppasopimuksen läpimenon (ennen kuin se meni lopulta läpi), ja unionin perustuslaki oli 2000-luvun ensimmäisinä vuosina vaikeuksissa, kun muutama jäsenvaltio ei hyväksynyt sitä.

Yksittäinen EU-maa voi jopa estää uuden maan liittymisen unioniin, sillä uusien jäsenten mukaan ottaminen vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

Esimerkiksi Turkin on turha haaveillakaan EU-jäsenyydestä, sillä Ranskassa ja Itävallassa järjestetään kansanäänestykset, jos Turkki pääsee lähellekään jäsenyyttä. On hyvä muistaa, että Suomi ja Alankomaat myös viivyttivät Bulgarian ja Romania liittymistä Schengeniin vuosilla.

Ennen kaikkea EU-jäsenenä Suomi hyötyy siitä, että vuosikymmenten lännen perään haikailun jälkeen se saa kuulua selvin sanoin länteen, olla mukana Venäjän vastaisissa pakotteissa ja keskustella Natosta julkisuudessa.

Suomi on siis vapaampi kuin koskaan ennen.

 

VAIKKA EU:N hyödyt ovat selvästi sen haittoja ja puutteita suuremmat, EU-vastaisuus kasvaa lähes jokaisessa jäsenmaassa. Halu uudistaa unionia on kadonnut samalla, kun hyvän tulevaisuuden yhteinen kuva on murentunut. Se on sääli, sillä iso osa jäsenmaista on ollut mukana vasta noin kymmenen vuotta.

Kotimaansa Tsekin tasavallan oikeistopopulistiseen ja EU-kriittiseen suuntaan kyllästynyt ystäväni puuskahti kaksi viikkoa sitten osuvasti, että “EU on parasta, mitä tälle maalle on tapahtunut”.

Vastasin: Euroopan unioni on parasta, mitä Suomelle on tapahtunut.

 

Strasbourg valmistautuu jouluun – sotilaat partioivat kuusen alla rynnäkkökiväärien kanssa

LINDA LAINE

AJANKOHTAISTA

dsc_0191Strasbourgin markkinat ovat niin kuuluisat, että ne vierailevat ulkomailla. Tänä vuonna ranskalaiskaupungin tunnelmaan päästään Taiwanin pääkaupungissa Taipeissa. Strasbourgissa talot saavat valo- ja koristekuorrutteen jo marraskuussa. Kuva: Linda Laine

Terrorisminvastainen poliisiyksikkö pidätti viikko sitten Strasbourgissa neljä miestä, joita epäillään iskun suunnittelusta Ranskaan. Se ei hidastanut kaupungin valmistautumista legendaarisiin joulumarkkinoihin, jotka houkuttavat paikan päälle vuosittain noin kaksi miljoonaa ihmistä.

 

Ryhmä sotilaita partioi täysissä varustuksissa Strasbourgin katedraalin kupeessa. Heidän yläpuolellaan virnistävät kultaisista muovipuuhkista muotoillut piparkakku-ukot ja vieressä kohoaa kultaisten nallekarhujen reunustama portti, jonka yläosassa lukee ‘Strasbourg, joulun pääkaupunki’.

Vaikka kaupungissa pidätettyjen miesten on kerrottu suunnitelleen iskuja muun muassa Pariisin Disneylandiin ja Champs-Elysees’n joulutorille Pariisiin, ei Strasbourgiin, joulumielen löytäminen on vaikeaa. Glittereillä, valoilla ja joulupukeilla kuorrutetun ulkokuoren takana on jatkuva pelko väkivallasta.

Viimeksi kaupungin joulumarkkinoita uhattiin tiettävästi vuonna 2000, jolloin neljä Saksassa asunutta algerialaista suunnittelivat räjäyttävänsä pommin uudenvuodenaattona Strasbourgin keskustan kapeilla kujilla. Heidät tuomittiin 10–12 vuodeksi vankeuteen vuonna 2003.

Viime vuonna joulumarkkinoiden turvallisuutta pohdittiin Pariisin iskujen jälkeen pitkään, mutta markkinat päätettiin järjestää tietyin rajoituksin. Osa ohjelmasta kiellettiin lapsilta, raitiovaunujen kulkureitteihin tehtiin muutoksia ja autojen pysäköiminen kaupungin keskustaan kiellettiin. 

Tämän vuoden markkinoiden avajaisia vietettiin viime perjantaina. Nizzan hyökkäyksen jälkeen autoilla ei pääse lähellekään makeisia, koriste-esineitä ja hassuja hattuja myyviä markkinakojuja tai katedraalin viereen pystytettyä karusellia.

 

JOULUPÄÄKAUPUNGIN lisäksi Itä-Ranskassa sijaitseva, väkiluvultaan Espoota vastaava Strasbourg on myös Euroopan parlamentin kotikaupunki. Parlamentin 751 jäsentä sekä lukuisat avustajat ja virkamiehet kokoontuvat kaupunkiin nelipäiväiseen täysistuntoon 12 kertaa vuodessa.

Parlamentti oli parhaillaan koolla kaupungissa, kun terrorismipidätyksistä uutisoitiin. Tieto ei näkynyt EU-linnakkeen käytävillä juuri mitenkään. Ei ihme, sillä Ranskassa on kuluvana vuonna pidätetty yli 400 ihmistä, joita epäillään yhteyksistä terrorismiin. 

Viime viikolla ikonisen Louise Weiss -rakennuksen edessä seisoi jatkuvasti ryhmä aseistautuneita sotilaita, jotka valvoivat parlamentin porteista kulkevia ihmisiä. Tämän jälkeen luvassa oli useita turvatarkastuksia.

Sisällä rakennuksessa aseita ei näkynyt, mutta kulkulupia tarkkailtiin jatkuvasti. Alituiseen vahdittavana olemiseen turtui, kuten kaupungilla näkyviin aseisiinkin.

 

ON SELVÄÄ, että terrorismi on onnistunut ajamaan Ranskan krooniseen pelkotilaan, jossa kuka tahansa voi olla valtion vihollinen.

Maassa on voimassa poikkeustila, joka asetettiin Pariisin iskujen jälkeen, ja jota jatkettiin Nizzan hyökkäyksen takia. Presidentti François Hollande on kertonut, että hallitus pyrkii pitämään poikkeustilan voimassa ensi kevään presidentinvaaleihin asti.

Poikkeustila on antanut poliisille lisää valtuuksia, mutta parhaiten tilanne näkyy Ranskan rajoilla, joilla on otettu käyttöön Schengen-alueen sisäiset rajatarkastukset.

Strasbourgin pienellä lentokentällä on ensin vilautettava passia ja lentolippua, minkä jälkeen aulassa ovat vastassa jälleen kerran aseistetut sotilaat. Monet matkustajat tuntuvat teeskentelevän, että sotilaat ovat ilmaa ja suurin osa kiertää heidät kaukaa.

Kun lentokenttäjuna pysähtyy Strasbourgin päärautatieasemalle ja ihmiset virtaavat ulos rakennuksesta, vastassa on taas lisää rynnäkkökivääreitä.

 

STRASBOURG ON OLLUT unionin koti jo vuosikymmeniä ja joulumarkkinoita kaupungissa on järjestetty aina 1500-luvulta lähtien. Vaikka nyt pidätettyjen henkilöiden kohde oli muualla, ei Strasbourg voi huokaista helpotuksesta.

Isku kaupunkiin olisi hyökkäys myös Euroopan unionia vastaan. Jos isku ajoittuisi jouluun, sitä voitaisiin pitää iskuna myös kristittyjä vastaan, vaikka siinä todennäköisesti menehtyisi myös muiden uskontokuntien edustajia. Joulu on kaikesta kaupallisuudesta ja Strasbourgin tapauksessa rakennusten kylkiin niitatuista pehmoleluista huolimatta kristittyjen juhlapyhä. Sen muuttaminen verilöylyksi ja vuosittaisiksi muistotilaisuuksiksi palvelisi hyvin terroristien tarkoitusperiä.

Iskut suurina juhlapyhinä sopisivat myös kesän jatkumoon: Nizzaan hyökättiin Ranskan kansallispäivänä ja muslimimaihin tehtiin verisiä iskuja ramadanin aikaan.

Viime viikkona uutisoitujen pidätysten jälkeen muun muassa Yhdysvalloissa reagoitiin voimakkaasti Euroopan joulutorien turvallisuustilanteeseen. Kansalaisia kehotettiin noudattamaan terrorismiuhan takia äärimmäistä varovaisuutta, jos he matkustavat Euroopan joulutoreille.

Iskujen mahdollisuus on todellinen, mutta todennäköisyys sellaisessa kuolemiseen häviävän pieni. The Independent julkaisi Nizzan iskujen jälkeen lukuja todennäköisyyksistä. Esimerkiksi ranskalainen kuolee 27 kertaa todennäköisemmin auto-onnettomuudessa kuin terroristi-iskussa. Todennäköisyyksien valossa pukkia uskaltaa lähteä torille halaamaan.

Tosimaailman atlantikset saattavat päätyä kalojen kodeiksi tällä vuosisadalla

KARLA KEMPAS

KOLUMNI

Salomonsaaret. Kuva: YK:n kuvapankki.

Samoa. Vanuatu. Palau. Cookinsaaret. Fidzi. Ja ei, tämä ei ole ainoastaan luettelo Selviytyjät-sarjan kuvauspaikoista. Edellä mainitut maat ovat muutamia esimerkkejä niistä kymmenistä pienistä saarivaltioista, joissa eläminen on vaakalaudalla, ellei merenpinnan nousua saada pysäytettyä.

 

Pienissä saarivaltioissa asuvien kodit voivat kadota aaltoihin, koska etenkin rikkaat teollistuneet maat ovat vuosikymmenien ajan laiminlyöneet ympäristöä. Kivihiili, öljy ja maakaasu tuottavat valtaosan hiilidioksidipäästöistä, ja suurimmat saastuttajat ovat EU, Yhdysvallat, Kiina ja Intia.

Saarivaltioilla on oma lehmä meressä.

Siksi ne ovat vaikuttaneet voimakkaasti siihen, että Pariisin ilmastosopimuksesta tuli kunnianhimoisempi kuin etukäteen odotettiin. Pienten saarivaltioiden oikeuksia ajavat järjestöt lobbasivat ankarasti ja saivat äänensä kuuluviin ilmastokokouksessa. Ilman niitä Pariisin sopimukseen olisi tuskin kirjattu tavoitteeksi keskilämpötilan alle 1,5 asteen nousua.

Pariisin sopimus tuli voimaan yllättävän nopeasti, muttei hetkeäkään liian aikaisin. Ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu voi pakottaa tuhannet pienten saarivaltioiden asukkaat pakenemaan kotoaan jo kuluvan vuosisadan aikana.

Kansainvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) mukaan merenpinta voi nousta jopa metrin vuoteen 2100 mennessä, jos maailman keskilämpötila nousee neljä astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Se tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi Tuvalussa, Kiribatissa ja Marshallinsaarilla pitäisi keksiä varsin atlantismaisia ratkaisuja, jotta asuminen siellä olisi edelleen mahdollista.

Näissä maissa ajoittaiset tulvat aiheuttavat jo nyt laajoja vahinkoja viljelykasveille ja juomavedelle. Merenpinnan nousu kaventaisi elintilaa myös monissa muissa saarivaltioissa.

 

MONET ilmastonmuutokselle alttiina olevista saarivaltioista ovat köyhiä, mutta ne ovat silti julistaneet kunnianhimoisia tavoitteita uusiutuvan energian käytölle. Esimerkiksi Tuvalu ja Uuden-Seelannin territorio Niue ovat asettaneet tavoitteekseen, että maiden kaikki sähkö tuotettaan uusiutuvilla energiamuodoilla vuoteen 2020 mennessä.

Vuonna 2015 Niuen sähköstä ei tuotettu uusiutuvilla prosenttiakaan ja Tuvalun sähköstä uusiutuvilla energiamuodoilla tuotettiin viisi prosenttia.

Ei tarvita loogikkoa päättelemään, että Tuvalun ja Niuen tavoitteet ovat epärealistisia, kalliita ja vaikeasti toteutettavia. Samalla on selvää, että saarivaltioiden rooli ilmastonmuutoksen aiheuttamisessa ja estämisessä on hyvin pieni. Vaikka joka ikinen saari saavuttaisi utopistisimmatkin tavoitteensa, se itsessään ei pysäytä vedenpinnan nousemista.

On silti symbolisesti arvokasta, että köyhienkin saarien asukkaat yrittävät elää, kuten opettavat.

 

MAROKON Marrakechissa keskusteltiin marraskuussa, miten maailman maat voisivat muuttaa Pariisissa sopimusteksiin raapustetut lupaukset käytännön toiminnaksi. Marraskuun ilmastokokouksessa Pariisin sopimuksen suunnitelma hyväksyttiin.

Jo silloin, kun Pariisin sopimus allekirjoitettiin, oli tiedossa, että tehdyt lupaukset päästöjen vähentämiseksi eivät riitä. (Valtablogi kirjoitti silloin, ettei vielä ole aika heittää yläfemmoja.YK julkisti vastikään ympäristöraportin, jonka mukaan Pariisin ilmastosopimuksen nykyiset tavoitteet voivat johtaa jopa 3,4 asteen nousuun.

Se tuntuu vaarallisen korkealta, kun tietää miten saarien käy, jos keskilämpötila nousee 4 astetta.

Pariisin ilmastosopimus perustuu luottamukseen. Jokainen valtio laatii omat suunnitelmansa päästöjen vähentämiseksi ja niiden sanaan on vain luotettava. Jos maa ei noudata omia suunnitelmiaan, rikkomusta ei seuraa rangaistus. Saarivaltiot sen sijaan kärsivät rangaistuksen muiden puolesta.

Saarivaltioiden kannalta on ratkaisevan tärkeää, että muut maat ovat luottamuksen arvoisia. Tässä tilanteessa maailman maat ovat kuin Selviytyjien heimoneuvosto, joka päättää, kuinka moni saari saa pysyä merenpinnan yläpuolella.

 

Lähde:

Matthew Dornan  – Renewable Energy Development in Small Island Developing States of the Pacific